Kirjoitukset avainsanalla rakastuminen

Kuva: Jaakko Kaartinen

Istumme rakastettuna kanssa parhaillaan lentokoneessa, matkalla itään, Kaukaasiaan. Olemme menossa vuorten keskelle Armeniaan. Emme koskaan aiemmin ole käyneet sillä suunnalla, olemme innostuneita ja sopivasti jännittyneitä tästä pienestä seikkailusta.

Lento menee Ukrainan kautta. Seuraavien tuntien mittaan ylitämme siis sen lisäksi Viron, Latvian, Valko-Venäjän, Mustanmeren, Georgian ja laskeudumme lopulta Jerevaniin. Silkka lentomatka kattaa valtavan määrän lähihistoriaa ja kaukaista historiaa. Jerevan sattuu olemaan yksi maailman vanhimmista yhtämittaisesti asutuista kaupungeista, ja muinainen Armenian alue on elänyt vuosisatojen mittaan jatkuvasti vaihtuneiden vallanpitäjien ja kulttuuripiirien vaikutuksessa.

Monesti lentokoneessa mietin kaikkea sitä, minkä yllä lennämme; ihmisten maailmaa, paikkoja, paikkakuntia, kaikkea elämää tuolla kymmenisen kilometriä alempana. Miljoonia elämäntapahtumia, miljoonien ihmisten elämää. Ja sitten ajattelen kaikkea poimuuntunutta historiaa suhteessa inhimilliseen perustaan, perustunteisiin, toiveisiin, unelmiin.

Rakastettuni kanssa, ajattelen, lennämme yhdessä mielessä myös yhden jatkuvan rakkauksien historian maiseman yli.

Vieraita maita lähestyy helpoiten niiden vierauden kautta. Ja eksotiikka tekee niistä tietysti juuri mielenkiintoisia. Vieraus on silti vain pintaa, aina. Sen takana ovat ihmiset itse. Me olemme laji, joka muun muassa rakastaa. 

Kun ajattelee vierasta maata maana, jossa rakastutaan, rakastetaan, petytään tai tullaan onnellisiksi rakkaudessa, odotetaan rakkautta ja odotetaan rakastajaa, löydetään ja hukataan rakkaus, torjutaan ja kelvataan, synnytään ja kuollaan rakkaudessa, se avautuu kävijälle toisella tavalla. 

Joka katua ja pihaa katselee paikkana, joihin ihmisten tunteet ovat sijoittuneet, joihin heidän romanttiset muistonsa kiinnittyvät: tällä sivukadulle syyskuun 23. päivänä kello 11.39 vaaleatukkainen poika ajatteli kaipauksensa kohdetta ja kääntyi kulmasta kohti auringonpaistetta ja aukiota. 

Sellaisesta kaikesta ei jää juurikaan suuria jälkiä kaupunkeihin, vain seinärappauksiin, bussipysäkkien seinäpelteihin ja sillankaiteisiin raapustettuja tunnustuksia. Piirrettyjä sydämiä puistonpenkkien selkänojissa ja puunrungoissa. Lisäksi on vain arveleva tieto siitä, että rakkaudessa täälläkin on uudestaan ja uudestaan ja uudestaan sukupolvesta sukupolveen eletty, kärsitty ja nautittu.

Haluan kuljeskella käsi kädessä rakastettuni kanssa ja suudella siellä kadulla. Yksi näkymätön kimppu meidän tunteitamme käväisee siellä, kukkii hetken Jerevanissa. Sitä on kiva ajatella. Kytkeydymme tällaisella siteellä siihen paikkaan. Se on täysin abstraktia, mutta täysin konkreettista. Niinkuin rakkaus on. Niin kuin matkustuskin on.

Matkaoppaita ei juurikaan vielä ole kirjoitettu kaikenlaisten rakkauksien historioiden ja etnografioiden näkökulmasta. Voisi ja pitäisi. Koska valtakunnat nousevat ja sortuvat, hallitsijahuoneet vaihtuvat, uskonnot vaeltavat lähelle ja kauemmas, mutta rakkaus ja muut tunteet ovat täällä yhä, niin kuin muodossaan olivat jo alussa, kun ensimmäinen kaupunki sai peruskivensä.

Meidän matkustava rakkautemme löytää paikkansa välimerkkinä yhdessä pitkässä tarinassa, joka on katu, kaupunki, maa; ihminen.

 

Matkaterveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rakastuminen muistuttaa mielenhäiriötä. Uuteen heittäytyminen vaatii välillä hullun rohkeutta, jota hormonimme meille antavat. Päätöksen sitoutumisesta voi tehdä pelkästään suuren tunteen vallassa, ja harvemmin se ainakaan pelkästään on järkipäätös. Kuitenkin onnistuneen päätöksen tekemiseen tarvitaan sekä sydäntä että järkeä.

Aikaisemmat huonot kokemukset ja pettymykset parisuhteessa voivat vaikeuttaa sitoutumista uuteen suhteeseen. Silloin mielen perukoilla soi hiljainen hälytysääni, joka kehottaa olemaan varovainen uutta suhdetta muodostettaessa. Tietoisuuteen saattaa hiipiä epäilys siitä, että uusi suhde voi vielä päätyä kyyneliin.

Kaikkein syvimmillään sitoutumista voivat hankaloittaa ne kaikkein varhaisimmat ihmissuhteet, joiden kanssa on eletty lapsuudessa kotona. Varhaislapsuudessa meille muovautuu suhteessa olemisen malli, joka ohjaa myös parisuhteen muodostamista ja tapaa olla suhteessa toiseen ihmiseen. Kaikkein läheisimmissä suhteissa nousevat esiin kysymykset omasta kelpaavuudesta, omista oikeuksista ja tarpeista. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että olenko hyväksytty vai en. Kuunteleeko kukaan minun tarpeitani uudessa parisuhteessa? Onko minulla samat oikeudet kuin muillakin ihmisillä?

Kun kemiat synkkaavat

Itseni tekisi mieli hiukan varoitella ja toppuutella rakastuneita, kun uusi kumppani tuntuu täydelliseltä ja melkein liian hyvältä ollakseen totta. Kun elämän nainen tai mies astuu yhtäkkiä kuvaan, varhaiset mallit ja myöhemmin muotoutuneet mielenmallit aktivoituvat: keskinäiset kemiat tuntuvat synkkaavan merkillisen hyvin. Varsinkin silloin kannattaa olla varovainen, jos on löytänyt itsensä aiemmin vaikeista tai jopa hyväksikäyttävistä suhteista. Tällöin toisen tarpeet ovat ajaneet usein omien tarpeiden edelle, ja omat arvot ovat joutuneet väistymään toisen arvojen tieltä.

Väkivaltatyössä on nähtävissä, kuinka ongelmalliset varhaiset kiintymyssuhteet vaikeuttavat parisuhteessa elämistä. Väkivaltaa lähisuhteissaan kokemaan joutuneissa miehissä on usein aavisteltavissa sisäinen malli, joka ohjaa miestä enimmäkseen vain myötäilemään henkistä ja fyysistä väkivaltaa käyttävää elämänkumppaniaan. Riidan pelossa omia ajatuksia ja tunteita ei ilmaista, koska niiden ajatellaan vain pahentavan tilannetta. Taustalla ovat ilmeisesti omat lapsuuden vuorovaikutusmallit, joissa lapsi, tässä tapauksessa poika, ei ole kokenut voivansa ilmaista omia tunteitaan ja tarpeitaan vanhemmilleen tai kavereilleen.

Myötäily voi provosoida

Kun henkinen tai fyysinen väkivalta astuu parisuhteeseen, myötäilyn tie saattaa provosoida lisää väkivaltaa. Tällöin tilanne vain pahenee. Lapsuudessa opitut mallit kehottavat sopeutumaan entistä sutjakammin, ja suhteesta irtaantuminen saattaa tuntua mahdottomalta. Se voi tuntua jopa sisäisen kuoleman kaltaiselta luopumiselta.

Ulkopuoliset saattavat nähdä tilanteen ongelllisuuden, mutta väkivaltaan sopeutuvalle se saattaa olla normaali ja jo lapsena opittu elämäntapa. Tästä poispyristeleminen vaatii paljon energiaa, sillä varhain opitusta on työlästä oppia pois.  Se saattaa myös tarkoittaa uudenlaista tutkimusmatkaa siihen, mikä tuntuu siltä kaikkein omimmalta elämältä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: <span class="photographer">Jaakko Kaartinen</span>
Kuva: Jaakko Kaartinen

Katselin hänen kasvojaan pyöräillessämme katua alas Pasilasta. Sivuprofiili oli sellainen, että se sai vatsani puristumaan kokoon. Joka katulampun kohdalla pipon alta kiertyvät kiharat hohtivat erityisen kultaisina. Herranen aika, miten hyvännäköinen hän on.

Lisäksi hän katsoi minua sellaisin kujeellisin silmin. Tumma, tuikkiva välähdys minun suuntaani. Ja sanotaan, että hymy tekee ihmisestä aina kivan näköisen – hänen hymyään olisin ollut valmis katselemaan loputtomiin. Hänen hymynsä saa askeleni hidastumaan.

Sitten kun hän nauraa, en pääse enää minnekään. On pakko jäädä sen äärelle. Olen kiinni. Hän on vietellyt minut tekemättä tuskin mitään.

Iltapäivällä nousemme lentokoneeseen. Se vie meidät pienelle seikkailulle. Kun nousemme alumiiniportaita, laitan käteni hänen selkäänsä vasten ja tunnen vartalon liikkeen. Jos hän seisahtuu koneen ovella, suutelen kevyesti hänen niskahiuksiaan. Kuljen lähellä häntä, tuoksun etäisyydellä.

Matkassa parasta on, kuinka voi antautua olemaan vain hänen kanssaan. Voi tehdä kaikkea, mistä on unelmoinut. Minä unelmoin asioista hänen kanssaan jatkuvasti. Hän on päiväuneni. Kun sitten iltaisin käyn hänen viereensä, kumppanini, puolisoni, hän on myös öisen uneni lämpö.

Kolmen tunnin päästä lentokentälle, pakkaamme ja puuhaamme vielä. Tässä kodissa, meidän. Tämä on minulle lumottu koti, koska hän jakaa tämän kanssani.

Minun kokonainen elämäni aukeaa täältä käsin: työt, joita teen, yhteiset ystävät ja tutut, sukulaiset. Matkat, jotka kurottelevat maailmaan. Oma minäni kaikkineen, harrastukseni, kiinnostuksen kohteet, omat tuttuni, ihmiset, joita kohtaan.

Yritän elää täyttä ja väkevää elämää, ollakseni väkevästi minä. Kun olen väkevästi minä, tuntuu, että minulla on jotain todellista tuotavaa rakastetulleni. Oma itseni, joka on osa kokonaista maailmaa. Kun hän katsoo minua kujeilevin silmin, tummin, tuikkivin välähdyksin, koen, että hän näkee jotain elävää ja kivaa. Minut, tosiaan.

Hän on vetänyt minut tähän kohtaan, paikkaan, alaan, tilaan. Tässä on tavattoman hyvä olla kokonainen ihminen kokonaisin tuntein.

Mitä minä toivon? Sanon hänelle: elä minun kanssani. Nuku minun kanssani. Havahdu minun kanssani. Lennä minun kanssani. Pysy minun kanssani.

Hän vastaa, ettei toivo mitään muuta.

Sanon, että sovitaan, että jos tuntuu, että jää paitsi jostain tai kaipaa jotain, kerrotaan siitä. Tämän rakkauden arvostaminen, hoitaminen, siitä huolen pitäminen ei ole mikään pinnistys. Ei tarvitse käyttää lujaa tahtoa, ei kieltäytymystä, ei tarvita kompromisseja elämän suhteen. Tässä oleminen on nautinto.

Me pyrimme keskittymään nauttimiseen. Tämä toimii niin. Ja sitoutumisen vahvuus majailee siellä. Viettelyksessä. Nautinnot, joita ei voi vastustaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: <span class="photographer">Jaakko Kaartinen</span>
Kuva: Jaakko Kaartinen

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin tähän blogiin rakastettuni kauneudesta, siitä miten paljon häntä ihailen ja ihmettelen ja miltä se minussa saa tuntumaan. Sain lukijalta kommentin, jossa epäiltiin, että kannattaa palata asiaan parinkymmenen vuoden kuluttua – ehkä lumoutuneet tunteet johtuvat siitä, että olemme olleet yhdessä kovin lyhyen ajan.

Kirjoitin silloin, että kun katson rakastettuani, hän on minusta niin kaunis, että kylven mielihyvässä. Kun tänään aamulla heräsin, ja katsoin häntä vieressäni, en voinut olla hämmästymättä sitä, miten lumoava, ihana ja kaunis hän oli siinä nukkuessaan. En millään olisi halunnut lähteä siitä pois.

Olemme asuneet yhdessä kolme vuotta, ja meidän tarinamme on kuuden vuoden mittainen. Vielä ei ole puhe vuosikymmenistä, mutta pikemminkin pitkästä kuin lyhyestä suhteesta. Kun lueskelen tänne kirjoittamiani tekstejä tai tätä rakkaustarinaa koskevia omia tekstejäni ja päiväkirjojani näiltä kuudelta vuodelta, minua jopa hätkähdyttääkin se, kuinka tuoreilta niissä kuvatut tunnelmat ja kokemukset vaikuttavat.

Olisin voinut kirjoittaa samoja sanoja tunteistani ja kehoani sekä mieltäni liikuttavista kokemustani tänään kuin eri vaiheissa näiden vuosien mittaan. Hurmaantuminen, intohimo, välittömän läheisyyden tuntu, avoimuuden kokemus, syvä luottamus, halu, nautinto, ihailu, arvostus, loputon kiinnostus toiseen, rakkauden leveäsiipinen tunne ovat kaikki tässä hetkessä totta ja läsnä.

Eilen satuin tapaamaan ohimennen koreografi Maija Hirvasen, jonka teos ”Taide ja rakkaus” saa parin viikon päästä ensi-iltansa Zodiakin lavalla. Sanoin hänelle, että odotan esitystä kovasti. Hän vastasi, että varmaankin – olenhan minä itsekin miettinyt ja käsitellyt rakkautta vuosien ajan.

Hänellekin olen sitä sattunut selittämään. Niinpä, tätä rakkautta vuosien ajan.

Ajattelin asiaa vielä tänään aamullakin, ja yhtäkkiä hahmotin elävästi taas sen, kuinka kokonaisvaltainen murtautuminen uuteen olemiseen ja elämään tuo rakastuminen, jonka silloin kuutisen vuotta sitten koin, minulle silloin oli. Se oli täydellinen mullistus, astuminen uuteen paikkaan, uuteen valoon. Todellisuus muuttui kokonaan.

Sitä muutosta ei ole niin helppo pitää mielessä, koska nyt elän tässä muuttuneessa todellisuudessa, joka silloin aukesi niin voimallisesti minulle, yhden ihmisen kautta. Rakastettuni. Hänellä sattui olemaan avain, joka avasi sekä minut että maailman tällaiseksi.

Millaiseksi? Sellaiseksi, jossa herään aamuun ja hämmästyn sitä, miten lumoava, ihana ja kaunis hän on, ja tunnen sen, aistin sen, koko hermostossani, ihollani, sisälläni välittömänä aaltona ja kohinana.

Kun hän kohta tulee kotiin jumpasta, ja kuulen avaimen ulko-oven lukossa, ilo kohahtaa minussa, ja kun nousen häntä vastaan, ja näen hänet, tunnen onnellisuutta ja lämpenemistä häneen.

Mitä ajalla on väliä? Minä tunnen tässä hetkessä. Rakastamme tässä hetkessä. Toivon, että aika olisi hidas, jotta ehtisimme mahdollisimman paljon tätä hetkeä.

Jotain aikakin kuitenkin tuo: mahdollisuuden syventyä tunteisiin, niiden eriteltyyn kokemiseen, vuorovaikutuksen vivahteikkuuden rakentamiseen, toinen toista tukevaan kasvuun, meidän kahden rakastamisen kaikkiin taitoihin. Sellaista onkin tapahtunut. Olemme siksi vielä rennommin onnellisia, luottavaisemmin intohimoisia, uskaliaammin halukkaita, turvallisemmin luottavaisia kuin ennen.

Näen tämän rakkauden kokonaisuuden elämässäni tarkemmin ja selkeämmin kuin ennen. Se puolestaan ei vähennä hämmästelyn määrää. Ehkäpä tuo jatkuva hämmästymisen kyky sitten on se, mikä rakkauden kokemustakin osaltaan ruokkii.

En keksi mitään pakottavaa syytä siihen, miksi rakkaussuhteet pidentyessään väljehtyisivät tai tyhjenisivät tai hiipuisivat. Se ei ole luonnonlaki. Jos rakkaussuhde on itselle tärkeintä, miksi se ei pysyisi sellaisena, jos myös toimii sen mukaisesti: keskittyy siihen ja nauttii siitä joka päivä. Silloin sillä, onko takana vuosi, viisi vai vuosikymmeniä, ei merkitse sinällään mitään. Silloin merkitsevää on se, minkä äärellä on rakkauden nyt-hetkellä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat