Kirjoitukset avainsanalla pelot

Olen käyttäytynyt parisuhteissani aina hyvin samalla kaavalla. Jokaisen suhteen jälkeen olen vannonut, etten enää sorru samaan – toisen jatkuvaan kritisoimiseen. Ihan järkyttävän noloa myöntää tämä piirre itsessä. En ole saanut tästä jutusta kiinni ennen kuin nyt. Tiedän, että kritisoimisen ja piikittelyn malli tulee kotoani, mutta mikä tarkoitus kritisoimisella on ollut, sitä en ole ymmärtänyt. Kritiikkitaipumukseni vuoksi olen sanonut jo pitkään, etten ihan oikeasti osaa elää parisuhteessa – olen avuton, en vaan osaa, vaikka y-ri-tän niin kovasti osata.

Sielunkumppanuuden ymmärrän olevan suhteen, jossa nousevat monet kätketyt asiat pintaan – sekä hyvät että ”huonot”. Jokainen suhde tuo itsestämme näkyville jotain. Kaikki kumppanit ovat peilejä, jotka heijastavat omaa kuvaamme. Meistä itsestämme riippuu, uskallammeko ja osaammeko katsoa.

Olen joku aika sitten kohdannut ihmisen, joka on nostanut minussa esiin sellaisia puolia, joita en ole tiennyt itsessäni olevankaan. Yllättäen tuli sisäinen kritisoijanikin vahvasti esiin. Kritisoin ja hain perusteluita sille, miksi tuo ihminen pitää saada elämästäni pois. Hän on kritiikin kohteena ollessaan kuunnellut ja sanonut, ettei ymmärrä, mistä puhun. Että hän ei vaan ymmärrä, mistä oikeasti on kysymys. Ja on pakottanut minut puhumaan lisää, kysynyt ja haastanut niin, ettei kukaan koskaan.

”Sattumalta” samoihin aikoihin eteeni netissä tuli vastaan tekstejä, joissa sanottiin tähän tapaan: ”Toista kritisoiva ihminen ei suostu katsomaan itseään vaan hakee vikoja toisesta – mitä jos kääntäisit katseesi vaihteeksi itseesi?”. Joku pisto sisuksissa tuntui tekstejä lukiessa.

Tekstien lisäksi tärkeä opettajani on viime aikoina ollut auttajani, joka kerta toisen jälkeen on kysynyt minulta saman kysymyksen: ”Mitä sinä pelkäät?”. Ja olen vastannut: ”Miten niin pelkään?” tai ”En yhtään saa kiinni, en ymmärrä”.

Ja niinhän siinä kävi, että aloin katsoa – vastentahtoisesti mutta silti suurella mielenkiinnolla. Pelot saavat minut huutamaan ja kritisoimaan. Tappelen omia pelkojani vastaan niin voimalla, ettei mitään rajaa. ”Sä alistat mua!”, ”Miks sun täytyy puhua mulle alentavaan sävyyn?”, ”Mene ja etsi itsellesi parempi!” ja ”Miksi sun pitää päättää itte kaikki ja jättää mut ulkopuolelle?”. Oho. Pelkään kuollakseni sitä, että minua alistetaan, hylätään ja jätetään ulkopuoliseksi. Noissa tilanteissa saatan hyvinkin nähdä, miten poljen jalkaa kuin pieni saparopää eikä 40+ nainen. Joku rohkelikko on joskus uskaltanut nauraakin minulle, kun olen käyttäytynyt kuin polvisukka- ja ballerinaprinsessa. ”Sopiva” kysymys näissä tilanteissa ”luonnollisesti” on: ”Miksi kohtelet mua kuin lasta etkä kuin aikuista naista?”. Niinpä ja öhöm – mitäs luulisit?

Mistä sinä syytät toista kerta toisen jälkeen?

Joskus kaikkein vaikeimmalta tuntuva asia onkin ihan älyttömän yksinkertainen. Se huutaa, joka pelkää. Ja se joka pelkää, ei voi valita rakkautta – ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä voimia, sillä suurin osa ajasta ja voimavaroista menee taisteluvalmiudessa elämiseen. Herkkää sisintä vartioi sähisevä tiikeri, joka jos luottaisi ja uskaltaisi, laskisi kyntensä ja kilpensä ja asettuisi ajan kanssa katsomaan, mitä todella pelkää, mitä vastaan taistelee ja mihin toisen kanssa voi avoimuudella ja luottamuksen turvin päästä.

Mitä sinä pelkäät ja miten taistelet pelkojasi vastaan?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Muistattehan, miltä tuntuu ensimmäistä kertaa kertoa tunteistaan toiselle? Tarkoitan sitä hetkeä, jolloin kaikki tuntuu voimakkaana ja sekavana sisimmässä, ja sen osoittaa toiselle jollain viestillä. Joko kirjoittaa kirjeen tai nyttemmin lähettää sähköpostin, tiiviisti tekstarin tai laittaa viestin Facebookiin tai Whatsupiin tai sitten puhuu lyhyin sanoin kasvokkain.

Tunnustautuminen ihastukseen tai ehkä jo rakkauteen on jännittävää ja jännitteistä. Sen viestin lähettämisessä on erityistä huumaa. Ehkä se on pelottavaakin, vaikka samalla riemukasta. Monet tunteet liikkuvat läpi kehon, vaikka on muotoillut viestinsä loppuun vain yksinkertaisesti ”R” tai käyttänyt pari merkkiä: <3.

Tunteiden tunnustaminen toiselle on armottoman voimakkaiden tunteiden alaisena olemista. Mutta mikä toisaalta olisikaan vakavampi hetki? ”Tässä olen ja annan itseni punnittavaksesi.”

Keskellä romanttista heinäkuuta monilla kumppanuksilla on aikaa olla toistensa ja omien tunteittensa lähellä. Toivottavasti mahdollisimman moni mahdollisimman monin omin tavoin tunnustaa rakkauttaan toinen toiselleen.

Rakkaudesta puhuminen on juuri niin kallisarvoista kuin se on vaikeaakin. Oman rakkauden ja siihen liittyvien tunteiden kuvaaminen toiselle ei menetä kiperyyttään, pelottavuuttaan, huumaavuuttaan vuosien mittaan. Todellisten rakkauden tunteiden tunnustaminen toiselle on aina jossain määrin sen ensimmäisen kerran kuilun äärellä seisomista. Siksi se pyörryttää suloisesti, niin kuin korkealla seisominen hiukan aina pyörryttää.

Aivan yksinkertaisesti: koettakaapa istua vastapäätä rakastettuanne, avata suunne ja kertoa, millaiselta rakkaus häntä kohtaan tuntuu teissä itsessänne. Millä tavalla koette rakkautenne häneen. Mitä konkreettisia asioita ja piirteitä hänessä rakastatte.

Kaikki nuo asiat ovat rakkaussuhteen ytimessä, ja sikäli elämän parhaita asioita. Niitä ei ole helppoa sanoa ääneen. Silloinkin, kun voi kokea puhuvansa vapaasti, aloittaminen edellyttää aivan pienen kynnyksen yli astumista. Tai suuremmankin: kuin joku pitelisi kieltänne.

On merkillistä, että kaikkein ihanimpien asioiden sanomiseen liittyy kynnys, vaikka sitten pienikin. Vaan toisaalta ei, jos ajattelee juuri tuota – että ne ovat kaikkein ihanimpia asioita. Kaikkein ihanimpaan liittyy samalla kaikkein suurin uhka ja sisimmässä oleva tarve suojata itseä. Sellaiset kokemukset ovat syvässä olevia epävarmuuksia.

On onnellista, kun huomaa parisuhteessaan olevansa niin turvallisessa tilassa, että voi yhtä spontaanisti ja vapaasti kuin kysyä päivän töistä, antaa toiselle välittömän, tarkasti omia tunteita ja intohimoja kuvaavan rakkauden tunnustuksen.

Kun uskaltaa varsin auki elää toisen edessä, ja antaa toisen nähdä ja kuulla suoraan omaan rakkauden sisimpään, on todella hyvässä parisuhteessa.

Minun kumppanini on taitava rakkaudessa. Hän on kyennyt rakentamaan minulle juuri tuollaista turvallista tilaa. Olen siitä onnellinen ja kiitollinen ja suukotan häntä kasvoille, ja koetan antaa rakkauspuheen pulputa hänelle vapaana. Ja jos jokin tuntuu joskus sitovan kieltä, pääsen kysymään itseltäni, mikä se on. Mikä yhä takerruttaa minua?

Lopulta rakkauspuhe huulillaan pääsee syventämään itsetietoisuuttaan. Ihminen kykenee tuntemaan niin rikkaasti, ja niin rikkaasti voi kielellä sitä toiselle välittää, ja eleillä ja teoilla. Joka puhuu rakastetulleen rakkaudesta, käyttää aikaansa hyvään.

Eikä unohdeta musiikkia. Aivan kaikille rakastaville laulun rakastamisesta laulaa Richard Crawley. Hyvä, syvä, viisas, rohkaiseva ja hellä laulu.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash

Pelkään nykyään deittaillessa enemmän pituuttani kuin transtaustaani. Tiedän, ettei kukaan lähipiiristäni tahdo loukata minua tai heikentää itseluottamustani kommentoidessaan miesten pituutta. Eiväthän he puhu minusta, vaan miehistä yleensä. Minä olen kutenkin siinä vieressä. Miehenä. Alle satakuusikymmentä senttisenä miehenä. Ja kuulen sen kaiken.

Olen aikoinaan jopa pitkittänyt sukupuolen korjausprosessiin lähtemistä pari vuotta, koska mietin, että enhän minä voi näin lyhyenä olla mies. Kuitenkin samaan aikaan voin lainailla ystäväni isoisän vanhoja vaatteita, sillä hän oli suunnilleen minun kokoiseni, ehkä hieman lyhyempi. Eikä hänkään ole ainoa. Miehiä on ja on aina ollut kaiken kokoisia. He ovat myös löytäneet kumppaneita. Olenhan minäkin. Eikä entisiä tyttöystäviäni ole pituuteni haitannut tai se on ollut jopa mieluisa asia.

Oletukset siitä, että jokainen nainen tahtoo pidemmän miehen ovat läsnä koko ajan; mediassa, läpän heitossa ja yhteisissä keskusteluissa.

Tiedän siis, ettei pituuteni ole niin suuri kysymys kuin miltä se joskus tuntuu, mutta epävarmuutta ja pelkoa vaikea paeta. Oletukset siitä, että jokainen nainen tahtoo pidemmän miehen ovat läsnä koko ajan; mediassa, läpän heitossa ja yhteisissä keskusteluissa. Se ahdistaa jo sataseitsemänkymmentä senttisiä miehiä, saati sitten minua. Tilanne tuntuu välillä toivottomalta. Tekee melkein mieli pahoitella asiaa ensimmäisillä treffeillä.

Oletukset ja yleistykset siitä, että jotkin toiveemme olisivat jaettuja eivät jätä ulkopuolelleen vain niitä, jotka toiveella luokitellaan hunommiksi tai kelpaamattomiksi, vaan asettaa myös paineen muille ajatella niin. Osa naisista onkin todennut, ettei ole koskaan pystähtynyt miettimään mitä pituudesta oikesti ajattelee. On tullut vain tavaksi etsiä pidempää miestä ja se on voinut jopa jättää, joitain aidosti sopivia miehiä ulkopuolelle.

Samaa tapahtuu miesten pituuden lisäksi myös monessa muussa asiassa. Kyse voi olla myös painosta, iästä tai vaikka vartalon muodoista. Syyllistymme tähän varmasti kaikki. Siksi toivoisin, että pysähtyisimme miettimään sanojemme voimaa. Puhutaan yhä avoimesti toiveistamme, mutta muistetaan miettiä onko se tosiaan omamme ja huomioidaan, että vaikka kuinka moni jakaisi mielipiteemme, emme silti voi olettaa sen koskevan kaikkia.

Ja kanssani samassa veneessä oleville vielä vertaistsemppinä Uniikin kappaleella Pätkätöis. Yksi niistä miehistä, joiden lyhyyttä on päivitelty lehtien otsikoissa asti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Miia kirjoitti maanantaina upean kuuden kohdan ohjelman kumppania kaipaavalle. Kannattaa käydä tsekkaamassa! Aion lukea sen itsekin vielä pariinkin otteeseen jos vaikkia saisi tämän parisuhdetta odottavan ihmisen jaakobinpainin loppumaan. Toistaiseksi ottelu käy kuitenkin vielä aika kuumana, vaikka sinkkuutta onkin kestänyt vasta hetki.

Joskus tietää, että on jopa hyvä olla nyt itsekseen. On oikein innostunut, kun pääsee löytämään ja kehittämään itseään ja elämäänsä. Tai ainakaan se itsekseen olo ei ole mitenkään aivan kamalaa tai vastenmielistä. Silti joku potkaisee aina karatepotkun suoraan vatsaan, kun ajattelee, että entä jos onkin ikuisesti yksin

Kyllähän sitä siis tietää, ettei ole täysin yksin vaikkei nyt seurustelekaan. Rakkautta ja ihmisiä on elämässä muutenkin. On ystäviä, tuttavia, perhettä ja sukulaisia. Mutta ei niitä siinä illan hämärtyessä enää omalla kohdalla kyllä laske. Että toisaalta.'

Muistaa tietenkin, että tärkeää on rakastaa ensin itse itseään. Luottaa, että riittää omana itsenään. Ja kyllähän siihen luottaakin. Tai siis luottaa ainakin sitten, kun löytyy se joku toinenkin, joka ajattelee niin.

Liian epätoivoinen ei tietenkään pidä olla. Epäsopivaan ihmiseen ei tule missään nimessä tyytyä. Mutta toisaalta olisihan se kiva, että olisi edes jonkinlainen ihminen siinä vierellä rakastamassa.

Ystävät lohduttavat, että ihmisiä riittää. Ihan sellaisia sopiviakin. Ja tottahan se on. On niitä, ja varmasti joku tuntee samoin minuakin kohtaan. Olenhan minä ihme, Jumalan luoma. Joku ihminen löytyy kyllä minullekin. Aivan varmasti. Tai no, ainakin luultavasti. Kenties. Ehkä. No, jos tuuri käy. Epävarmaa se kyllä on, mutta ainahan sitä voi toivoa. Tai no, kannattaakohan sekään.

Mikään kiire ei ole mihinkään. Kyllä joku löytyy sitten aikanaan. Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla, kuten Raamatussakin viisaasti todetaan. Mutta kyllä sitä, jonkinlaisen aikataulun voisi silti ottaa. Jos ei nyt ihan päivälleen osuvaa niin edes sellaisen suuntaa antavan. Ihan vaan, ettei tarvitsisi aivan koko aikaa miettiä.

Usein se rakkaus löytyy juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Sen on osannut kertoa aina sinkkuuttaan stressaaville ystävillekin. Pitää vain olla liikoja miettimättä. Ja siksi sitä sitten huomaakin miettivänsä ja odottavansa koko ajan.

Loppujen lopuksi tilanne on kuitenkin vielä aivan hallinnassa ja muutenkin hyvä. Ei ole mitään syytä olla huolissaan, ahdistunut tai panikoida. Ihan muuten vain tahtoo välillä huutaa, juosta pakoon tai hyperventiloida.

Tuo pelokkaampi ääni kyllä vaimenee ajan myötä jos oikein muistan. Tai sitten sen kanssa oppi elämään. Voi toki myös olla, että aika on vain kullannut muistot. No, ei voi mitään. Näillä mennään, hyvässä ja pahassa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat