Kirjoitukset avainsanalla pelot

Kirjoittaminen on ollut mutkikas sisäinen matka. Kiipeämistä ja keidashetkiä, huikeita maisemia. Kuva: Minna Varpula

Kirjoitin ensimmäisen blogini Rakkauden roihuun 5.11.2018. Kirjoittamista on siis takana vuosi ja tekstejä on syntynyt 50. Lähes viikottain on tullut kirjoitettua ja se on kyllä aika hurja tahti varsinkin näin kokemattomalle kirjoittajalle. Eroblogin aloittaminen oli minulle hyppy tuntemattomaan, sillä en ole kirjoittanut kovin paljon, enkä varsinkaan julkisesti näin henkilökohtaisista asioista.  

Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

En epäröinyt kirjoittamisen aloittamista, vaikka tiesin siitä tulevan kauheaa. Joutuisin selättämään kysymyksen: Luuletko osaavasi kirjoittaa tästä? Tekstin valmistuttua olisi edessä kysymys: Kuinka kehtaat? Edellisen kanssa pärjäsin. Elämäni oli sellaisessa jamassa, ettei sillä ollut niin väliä. Mutta jälkimmäinen oli tuskallista. En tiennyt kumpaa pelkäsin enemmän: sitä, että joku lukee tekstejäni vai sitä, ettei kukaan lue. Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

Kirjoittaminen on minulle näkyväksi tulemisen prosessi. Se on taistelua häpeää vastaan. Vaikka tekstini eivät ole mitenkään erikoisia tai poikkeavia, niin silti olen joutunut kamppailemaan niiden julkaisemiseksi. En useinkaan ajattele, etteikö näin saisi tuntea tai kirjoittaa. Ajattelen, että minä en saisi tuntea tai kirjoittaa näin. Usein tunnen itseni naurettavaksi tekstieni valmistuttua. Häpeä nostaa päätään.  

Monet yksityiset tunteet, joita kuvittelee vain itse tuntevansa, ovat yllättävän yleisiä. Viikonlopun Nyt-liitteessä oli juttu siitä, miten ulkoisesti menestyneet, eturivin artistit kokevat myös kipeitä tunteita, epävarmuutta, merkityksettömyyttä ja tyhjyyden tunnetta. Tarkemmin ajatellen ei se mikään ihme olekaan. Itsensä antaminen on aina riski. En voi tietää, miten toinen ottaa minut vastaan. Kestänkö jos minun juttuni ei olekaan kiinnostava? Uskallanko antaa itseni toiselle, vieraalle ja erilliselle? Juttu päättyy toteamukseen, että Vain elämää-ohjelma antoi artisteile mahdollisuuden pudottaa täydellisyyden kulissit. Astua esiin myös haavoittuvaisuuden kautta. Olla näkyviä kokonaisempina. 

Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tästähän elämässä on kyse ja erityisesti tämä kysymys on tärkeä läheisissä ihmissuhteissa, joissa emme pysty pakenemaan roolin taakse. Emme ainakaan koko ajaksi.  Uskonko olevani rakkauden arvoinen? Kykenenkö läheisyyteen paljaana ja haavoittuvana ilman suojamuureja? Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski niinkuin Theodore Roosevelt kuvasi vuonna 1910. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tämä blogi on ollut minun areenani ja vaatinut enemmän rohkeutta kuin, mitä minulla on. Se on ollut sisäinen kamppailu omia demonejani vastaan. Olen saanut teiltä lukijoiltani, tutuilta ja tuntemattomilta, paljon voimaa. Monta kertaa olen päättänyt, että tämän vielä kirjoitan, mutta sitten en mitään. Ja sitten tulee joku ihana viesti, kaunis kommentti tai kohtaaminen, jossa joku kiittää kirjoituksestani. Ne ovat olleet tärkeitä, enkä ilman niitä olisi pystynyt kirjoittamaan kokonaista vuotta. Toisilla ihmisillä on merkitystä ja väliä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sysksy tuo mukanaan arjen sekä mahdollisuuden vaikka puuhata kotiaskareita yhdessä liian suurissa neuleissa ja villasukissa. Nekin voivat olla yhteisen arjen onnenhetkiä. Kuva Dan Gold, Unsplash

Syksy on täällä taas ja sen myötä myös arki. Ihana ja arvokas arki. Moni pelkää arkea, erityisesti parisuhteessa. Sen mahdollisesti toistuvaa monotonisuutta ja yllätyksettömyyttä. Minä kuitenkin rakastan arkea ennen kaikkea parisuhteessa.

Lomat ja matkat ovat ihania. Yksin sekä kumppanin kanssa. Arki on kuitenkin se, jota parisuhteesta olen aina eniten kaivannut, kun en ole sellaisessa ollut. Oikein sellaista tavalliseksi ja ihanalla tavalla tutuksi muodostunutta arkea. Rakastan niitä hetkiä, kun istutaan eri puolilla huonetta omia puuhaillessa. Rakastan sitä tunnetta, kun huitelen omilla menoillani, mutta tiedän, että hän on siellä jossain. Hän on osa elämääni tänäänkin, niin kuin minä myös hänen. Rakastan sitä, kun toista ei tarvitse enää jännittää ja hänen olemassaolonsa tuntuu ihastuttavalla tavalla lähes itsestäänselvältä.

Kenties se on jossain määrin juuri se itsestäänselvyys, joka arjessa joskus pelottaa. Se, että toinen alkaa pitämään minua, tai minä häntä, niin itsestäänselvänä, ettei muista enää olla kiitollinen. Ettei pahimmillaan muista enää edes niitä syitä yhdessäoloon lainkaan. Ymmärrän sitä pelkoa, enkä voisi väittää, ettenkö joskus pelkäisi samaa itsekin. Näen kuitenkin useammin itsestäänselvyydessä vahvampana sen kauneuden. Vakan luottamuksen siihen, että toinen on siinä huomennakin. Ajatuksen, että olen hänet ansainnut samoin kuin hän minut. Tunteen, ettei tarvitse pelätä. Se on huojentavaa ja vapauttavaa.

Toinen arjen kauhu on varmaan tavallisuuden ja rutiinien tuoma tylsyys. Tunteiden mahdollinen harmaantuminen, kun aina ympäristö ei tarjoakaan uusia kokemuksia ja niiden tuomaa tunteiden ilotulitusta. Ymmärrän sen pelon oikein hyvin. Kaipaan itsekin elämääni alinomaan vaihtelua. Huomaan eläväni muutoksista ja uutuudenviehätyksen tunteista. En siis voi missään nimessä väittää, ettenkä pelkäisi arjen tylsyyttä joskus itsekin. Kuitenkin, juuri sen vuoksi että elän muutoksesta, luon elämääni alinomaan yhtä jos toista uutta. Arkeni parisuhteeni ympärillä ei koskaan näytä samalta kuin muutamaa kuukautta aiemmin. Se tuo väistämättä muutoksia myös suhteeseemme. Erilaisia tapoja jakaa sekä elää arkea yhdessä. Aina muutosten ei siis tarvitse syntyä juuri suhteesta ja sen muutoksista voidakseen tuoda muutoksia kuitenkin myös siihen ja sen mahdolliseen tunteiden tasaantumiseen.

Elän muutoksista ja tunteiden ilotulituksista. Parisuhteessa, siinä jokapäiväisen elämäni kannalta kenties lähisimmässä ihmissuhteessa, rakastun kuitenkin ennen kaikkea tavalliseen ja rutiininomaiseen arkeen. Se on kuin ankkuri muuten myllertävässä maailmassani. Siellä ihastun pysyvyyteen ja tasaisuuteen. Palan onnesta arkisten askareiden äärellä ja kietoudun tasaisuuteen, kuitenkin pyrkien pitämään samalla huolen siitä, ettei tukahduttava tunteiden tylsistyminen tai vaaralliseksi muotoutunut itsestäänselvyytenä pitäminen pääsisi hiipimään suhteeseen. Pidän kiinni itsestäänselvyytenä pitämisen kauneudesta, mutta muistutan itseäni myös siitä kuinka suhde on jokapäiväistä lahjaa, josta on hyvä olla kiitollinen ja, jonka eteen tehdä töitä. Annan muun elämäni vaihtuvuuden tuoda muutoksia myös suhteen arken sekä rakennen sille muutoksia yhdessä kumppanini kanssa. Suhteen ensimmäisissä hetkissä ja yhteisissä lomissa on oma kauneutensa, mutta arki on se, jossa suhde kasvaa kokonaiseksi. Se on se, missä suhdetta eniten todeksi eletään.

Ihan tavallisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Perjantai-iltana hiihtolenkillä, yksin pimeässä, lumisessa metsässä vatsaani kouraisee. Hiihtäminen on ihanaa. Luminen metsä on kaunis ja rauhoittava. Tämä on juuri sitä, mitä tarvitsen huokaan mielessäni. Työviikon jälkeen kaipaan kuitenkin toista ihmistä. Syliä, jossa levähtää. Katsetta, joka näkee. Kättä, joka silittää. Nämä illat ovat liian kylmiä, liian pitkiä ja pimeitä, liian yksinäisiä.

Mieleeni nousee ajatus: - Mitä jos en löydäkään ketään? Mitä jos jäänkin yksin?

Katselen ja tunnustelen elämääni. Nautin suunnattomasti yhteisestä ajasta jo “isojen” lasteni kanssa. Työni on antoisaa ja sopivan haastavaa. Olen myös löytänyt uudelleen kirjojen maailmaan ja opettelen suloista joutilaisuutta joka toinen viikonloppu. Tähän olisi helppo jämähtää. Olla turvassa omassa maailmassaan. Kun melkein kaikki on hyvin. 

Monet unelmistani ovat toteutuneet. Olen saanut asioita, joita en ole osannut toivoa. Tiedän selviäväni, osaavani ja nauttivani elämästäni. Palaset ovat kohdillaan. Paitsi tämä yksi asia. Ilkeä kouraisu vatsan pohjassa muistuttaa, etten ole yksineläjä. Haluan parisuhteen. Haluan jakaa elämäni toisen kanssa.

Mutta minä pelkään. Pelkään, etten osaa, enkä uskalla. Epäilen, etten  jaksa opetella uuden ihmisen juttuja ja sovittaa tätä koko kuviota jonkun toisen kuvioon. En jaksaisi aloittaa alusta. Olen aina ollut tämmöinen. Jään kiinni menneeseen. Fiilistelen sitä, mikä on ohi ja loppu. En tiedä, miten ylitän nämä sisäiset esteeni ja revin rohkeutta uusiin yrityksiin.

Ystäväni kehoittaa minua ryhdistäytymään ja hankkiutumaan treffeille. Auttakaa siis minua! Kertokaa parhaimmat vinkit ja toimivimmat strategiat onnistuneille treffeille. Miten keski-ikäiset löytää järkevää deittiseuraa? Mitä se maksaa ja mille pitää laittaa itsensä alttiiksi? 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Kyyninen lausahdus nuoruudesta poikaystävän suusta kuultuna on pyörinyt mielessäni viime päivinä:  -Siksihän parisuhteessa ollaan, että on joku jota syyttää. Muistan vieläkin, miten ahdistavalta se kuulosti. Nyt mietin olisiko siihen kannattanut suhtautua realistisena huomiona. Omassa perheessäni tutkijakoulutuksen saaneelle isälleni usein naureskeltiin, joskin hyväntahtoisesti, hänen perusteellisuudelleen ja hitaudelleen. Havaintoni mukaan näin tapahtui myös muissakin tuttavaperheissä. Lapsuudesta muistan miesten suhtautuneen rooliinsa rennon humoristisesti. Toisenlaisiakin nyansseja kuvioissa todennäköisesti oli.

Kukapa haluaisi toimia perheen roskiksena oli se sitten verhottuna miten humoristiseen sävyyn tahansa.

Nykyään näen miten vahingollisia tällaiset roolitukset ovat. Isän rooli ei liene kovin houkutteleva miehelle, joka on kasvanut perheessä, jossa isä on syyllinen. Elämä on tuonut eteeni myös tilanteita, joissa perheen äiti kantaa syyllisyyden taakkaa. Ja suree ja kärsii. Kukapa haluaisi toimia perheen roskiksena oli se sitten verhottuna miten humoristiseen sävyyn tahansa.

On tärkeätä erottaa perheen roskiksena toimiminen siitä, että kuulee ja näkee toisen tunteet. Esimerkiksi lapsen paha olo ja negatiiviset tunteet täytyy ottaa vastaan, mutta roskiksena oleminen ei ole sitä. Kyllä lapsenkin täytyy oppia kunnioittamaan toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Itselleni tämä on ollut tärkeä oivallus. Saan ja minun pitää vaatia kunnioitusta myös äitinä. Tunteiden käsittely ei ole toisen hyväksi käyttämistä, eikä syyllisyyden vierittämistä toisen niskaan omasta olostaan. Sillä siitähän siinä on kyse.

Alun rakastava symbioosi on muuttunut vihan kahlitsevaksi vankilaksi. Se syntyy jos ei ole rohkeutta, luottamusta ja tilaa kasvaa.

Pitkässä suhteessa roolit lukittautuu helposti. Toinen syyttää ja toinen syyllistyy. Kumpikaan rooli ei liene kovin palkitseva, vaan johtaa puolustautumiseen. Syyttäjä pelkää ehkä enemmän ja siksi suojautuu syyttämällä. Syyllinen taas joutuu asetelmaan, jossa on vaikea toimia muuten, kuin puolustautumalla. Negatiivinen vuorovaikutuskehä on valmis ja syvenee kerta kerralta. Huomio on siirtynyt asiasta ihmiseen. Ei puhuta miten ja miksi, vaan kuka ja kenen syy. Asetelma on vahingollinen ja ratkaisemattomana tuhoava.

Mieleeni piirtyy kuva kahdesta ihmisestä jumittuneena vastakkain, pääsemättä eteenpäin. He ovat niin sotkeutuneita toisiinsa ja negatiivisten tunteiden verkkoon, että näkökulma jää kapeaksi. Itseään toistavaksi samaksi sotkuksi. Alun rakastava symbioosi on muuttunut vihan kahlitsevaksi vankilaksi. Se syntyy jos ei ole rohkeutta, luottamusta ja tilaa kasvaa. Pelko ohjaa toimintaa ja alkukantaiset vaistot suojautumisen tarpeesta on herätetty. Tässä kohtaa ei järjellä ole sijaa, eikä etuotsalohkon toiminnanohjauksella aikaa.

Monet meistä keikkuvat elämässä pelon ja luottamuksen välillä. Kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin ei ole ihme, että pelko valtaa alaa. Pelon ohjaamina myös suojamekanismimme ovat aktiivisia ja johtavat meitä väärään suuntaan, vääriin valintoihin. Pelot on uskallettava kohdata, jotta saa katkaistua vallan niiltä. Luottamus täytyy valita, uudestaan ja uudestaan. Haluanko uskoa hyvään? Luotanko, että toinen vierelläni yrittää parhaansa?

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Hyvää pohdintaa. Tuota syyllinen- kuviota mietin itse aikoinaan vanhempien kuoleman jälkeen, äiti oli ollut meidän perheen räyhäävä juoppo ja siis syyllinen. Vasta joitakin vuosia vanhempien kuoleman jälkeen tajusin, miten isä oli pitänyt äitiä ja minua avuttomina ja osaamattomina, ollut se läheisriippuvainen joka ei nähnyt omassa toiminnassaan vikaa, olihan meillä täydellinen sylkykuppi perheessä. Isähän oli se hyvä ihminen - ja kadotti itsensä toisen rinnalla kokonaan..

Kun osaisi aina nähdä oman osuutensa, tarkastella kuviosta lähinnä sitä eikä toisen osuutta. Koska niille toisten valinnoille ei kuitenkaan mitään voi, ainoastaan omilleen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat