Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Kuva: Mikko Huotari

Tänään minua koskettaa Maarit Feldt-Rannan kuolema. Olen lukenut moneen kertaan Ilta-sanomien juttuja Feldt-Rannan ja hänen kihlattunsa rakkaudesta: aikuisesta rakkaudesta ja viime joulun kihlauksesta. Sydän särkyy, kun ajattelee, että kihlajoulua seuraavana jouluna heistä kahdesta toinen on poissa.

Olen itse saanut aikuisella iällä, eron ja yksinäisten vuosien jälkeen, tavata uudelleen lapsuuden- ja nuoruudenystäväni, rakastua ja kihlautua. Tiedän nyt, miltä tuntuu kohdata se, jonka kanssa kaikki tuntuu asettuvan sellaiseen asentoon, missä elämän palapelin palaset olisivat mielestäni voineet aina olla. Samaistun siis aika vahvasti ex-kansanedustajamme ja hänen miehensä tarinaan.

Miten epäreilulta mahtaa tuntua siitä, joka jää, kun kuolema ottaa pois kaikkein rakkaimman. Olen lukenut läheisensä menettäneiden facebook-sivustoa ja miten riipaisevaa on nähdä sitä valtavaa ikävää, joka hyvän puolison jälkeen jää.

Puolison voi menettää muutenkin kuin kuoleman kautta. Joskus rakkaus haalenee ja kuolee. Joku menettää puolisonsa erolle, päihteille, työlle, toiselle naiselle tai miehelle, sairaudelle. On monta tapaa jäädä yksin.

Minulle aikuinen rakkaus on tuonut mukanaan myös menettämisen pelon. Ei hallitsemattoman vaan sellaisen, joka kertoo, että jokainen päivä on arvokas enkä haluaisi käyttää yhteisestä ajasta yhtään päivää turhaan riitelyyn tai muuhun, millä ei ole mitään arvoa. Aikuisena ymmärtää jo sen, että elämä on hauras.

Ei elämää voi elää kuin viimeistä päivää, mutta niin ehkä voisi yrittää elää, että on aina valmis katsomaan itseä sillä tavalla peiliin, että tietää itse tehneensä kasapäin rakkauden tekoja. Joskus rakkauden teko on sitäkin, että lähtee pois suhteesta, jossa ei ole hyvä olla.

Mieheni sanoo, että toiselle puhuessa on hyvä pitää sydän kielen päällä. Minusta tuo on kauniisti sanottu. Sydämensä voi pitää myös omien käsien päällä. Sen voi pitää koko iholla, kun toista koskettaa. Sydän voi olla silmissä, kun toista katsoo. Harvoin kaduttaa se, että on ollut lempeä, rakastava, huomioiva ja sanansa tarkoin valitseva.

Terveisin, Miia Moisio

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Filosofian historian luennoista on parhaiten jääneet mieleen kuoleman merkityksen pohdinta. Oliko se Heidegger joka pohti sitä, miten elämä ilman kuolemaa menettäisi ainutlaatuisuutensa. Valinnoilla ei olisikaan mitään merkitystä, jos aikaa olisi loputtomasti. Siltähän se nuorena tuntuikin. Aikaa oli. Vaikka muuta ei olisi ollutkaan, niin aikaa oli! Silloin tuntui lähes mahdottomalta nähdä elämää kuolemaa vasten, rajallisuuden kautta. 

Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa.

Jossain vaiheessa se ei enää ollutkaan niin. Ystäville alkoi tulla vakavia sairauksia. Oma kroppa alkoi muistuttaa siitä, että emme elä ikuisesti. Ja tietenkin hautajaiset. Mutta vasta Isäni kuolema melkein yhdeksän vuotta sitten jysäytti kuoleman todellisuuden elämääni. Viimeisen vuoden aikana on tullut kirjoitettua kuolemasta ja surusta aika paljon: äidin ikävästä, isänpäivän tyhjyydestä sekä muisteltua lainaksi saatua siskoa.

Isän poismeno pakotti kohtaaman kuoleman sen koko karuudessaan. Hänen rauhallinen, turvallinen läsnäolonsa oli yhtäkkiä poissa. Kasvimaalla, hiihtoladulla tai keinutuolissa ei ollutkaan enää kuuntelijaa. Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa. Sillä sitä sillä on, kun se voi aivan odottamatta riistää meiltä kaikkein rakkaimmat pois. Noin vaan, yhtäkkiä.  

Isän kuolema sysäsi minut kuolemanpelon syövereihin. Kun oma vanhempi kuolee tapahtuu jotain merkittävää. Käsitys omasta kuolevaisuudesta lävähtää kasvoille. Tajuaa olevansa elämän ketjussa seuraavana vuorossa. Kuolema tulee niin lähelle. Liian todelliseksi. Kun rakas ihminen viedään pois. Haudataan. Muistellaan ja jatketaan matkaa. Jos pystytään. 

Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta.

Sinä talvena ei kynttilöiden meri lohduttanut. Hautausmaa tuntui kylmältä, pimeältä ja surulliselta paikalta. Muistutti erosta ja yksinäisyydestä. En tiennyt, miten kestäisin tämän. Kuoleman kosketuksen. Joskus mietin olisinko selvinnyt siitä ilman lapsiani. Mikä muu olisi pitänyt koossa noina pimeinä päivinä? Kaksivuotiaan kanssa piti herätä joka aamu ja mennä ulos jokaikinen päivä. Sisälläni kasvava uusi elämä lohdutti jo pelkällä olemassaolollaan. Kuiskutteli toivon lauseita. Emme näe kaikkea ja vielä vähemmän ymmärrämme. Elämälläni oli tarkoitus ja merkitys, vaikka kuljinkin pimeitä polkuja. 

Hiljaisuuden retriitissä sain sen sanottua ääneen. Juttutuokio pastorin kanssa oli sekava ja siellä täällä poukkoileva. Mutta jossain välissä tuli se tärkein. Yksinjäämisen pelko. Ja nyt minusta tuntui, että isä oli jäänyt yksin. Kylmään maahan. Yksin. Enkä kestänyt sitä, koska oma yksinäisyyteni löi päälle. 

Jotain tapahtui. Aivan kuin jokin olisi irrottanut otteensa irrallisesta, yksin vapisevasta sydämestäni. Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta. Isä oli valmis kuolemaan. Hän oli roomalaiskirjeensä lukenut, niinkuin Luther aikoinaan. Hän tiesi, että rakkauden väliin ei tule mitään. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Pixabay

Ei olisi pitänyt kävellä Töölön sairaalan ohi. Vappuni olisi ollut toisenlainen ilman kävelyä. Tulin tempautuneeksi aikamatkalle  yli kymmenen vuoden taakse. Muistan hajut, valot, ihmiset ja sängyssä makaavan hauraan tytön. Hän on heräilemästä aivotärähdyksestä. Jalka vähän murtunut. Hänellä oli hyvä säkä, sanoivat. Vain jalka. Se kuntoutuu kyllä.

Jalka kuntoutui.

Sydän ei.          

Oli ollut auto-onnettomuus, kummityttöni oli saanut juuri kortin, poikaystävä istui vieressä. Oli kiire, oli tienmutka ja kohtalokas puu.

Poikaystävän hautajaisten jälkeen oli vaikea tietää, miten elämä sitten rakentuisi.

Ja kyllähän hän kysyikin. Minultakin:

Miten jaksan elää tämän syyllisyyden kanssa?

Se on iso kysymys.

Siksi on ymmärrettävää, kaikki se, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten vappuna.  Se, että on syyllisyys, ettei jaksa,  ettei voi tietää, loppuuko ahdistus koskaan. Ja pystyykö antamaan itselleen koskaan anteeksi. Vaikka muut antaisivatkin. Eikä muistakaan voi tietää, mitä he todella ajattelevat.

Tänään karnevalististen iloisten ihmisten keskellä Töölön sairaala muistutti, että aivan:  täällä on varmaan kymmeniä, ehkä satoja kummityttöni kaltaisia. Vappunaamarin takana voi hyvin itkeä, kaivata, syyttää ja suunnitella junan alle menemistä. Ja ylläpitää kulisseja. Vappuna naamioita ei kukaan edes huomaa. 

Mielestäni olisi ollut muitakin ratkaisuja kuin päättää  elämänsä –  samalla kun muut juhlivat kevättä ja nuoruutta. Mutta helppohan minun on sanoa. Olen mokannut toki, mutta en koskaan niin, että rakkain olisi kuollut. Vain siksi, että minä ajoin sitä autoa.

Toinen puoli minusta ymmärtää kummityttöni ratkaisun. Jollain lailla. Toinen puoli kaipaa ja uskookin, että  jospa syyllisyys olisi helpottanut ajan kanssa. Suru ja ikävä hyökkäsivät tänään .Luulin jo itkeneeni nämä kyyneleet.

Katson ympärilleni ja mietin, ketkä kaikki lähelläni kantavat liian raskaita naamiota. Kummityttöäni en saa takaisin, mutta toivon, että huomaan  ja kannustan  ylisuurien taakkojen kantajia jakaman taakkansa. Itku auttaa. Yhteinen itku ja rukous.  Ja kyllä, on olemassa myös Taivaallinen Taakkojen Kantaja, Hän jolle mitkään murheet eivät ole vieraita. 

Vapputorin vilinässä me kohtaamme.. Kaikki me joulu- ja vappuihmiset. Surulliset ja iloiset. Rakastuneet ja vihastuneet. Taakkojen kantajakin on täällä.

Tämä on omituinen vappu. Kaikilla ei ole kivaa. Minulla on haikeaa. Se on erilaista iloa kuin keveys.  Rakkauden monenlainen roihu virtaa sinne, missä ihmiset ovat murtuneita ja särkyneitä. Siellä kulissit kaatuvat ja vappunaamarit menevät kyynelistä rikki. Niin kävi minulle nyt. Suru on rakkautta.

Kaipaavin, rakastavin ja hämmentynein vapputerveisin,

Minna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Unsplash, Zoran Kokanovic

Tämän viikon tiistaina, 20. marraskuuta, vietettiin kansainvälistä transihmisten muistopäivää. Se on päivä, jolloin muistamme heitä, jotka ovat menettäneet henkensä transfobian vuoksi. Esimerkiksi eduskuntatalon portailla sytytettiin kynttilöitä sekä luettiin niiden 379 ihmisen nimet, jotka on murhattu kuluneen vuoden aikana.

Trasekin varapuheenjohtaja Kasper Kivistö kertoi tiistaina muistohetken puheessaan kuinka opetamme yhteisössämme toisiamme siitä kuinka pysyä turvassa. Asioita kuten, kerro uudelle kumppanille taustastasi aina julkisella paikalla, missä apu on lähellä tai ole hyvin tarkka kenen kotiin menet, sillä luotettavimmaltakin vaikuttava henkilö on uhka, älä siis luota. Hän sanoi kuinka alkaa olla kurkkuaan myöten täynnä näitä uhkakuvia. Painotti, ettei transihmisten turvallisuus ole vain transihmisten vastuulla ja peräänkuulutti yhteiskunnan vastuuta erityisesti haavoittuvassa asemassa olevista ihmisistä. Minä sanon aamen ystäväiseni, aamen!

Kuvittele, jos joutuisit treffeillä jännittämään, et vain sitä kuinka teillä klikkaa, vaan myös oman turvallisuutesi puolesta. Kuvittele, jos joutuisit kuuntelemaan treffikumppaniltasi asiattomia kommentteja tai vitsejä itsestäsi. Kuvittele, jos joutuisit kuulemaan kuinka treffikumppanisi tahtoisi hakata tai tappaa sinut. Kuvittele, jos hän todella tekisi jotain sellaisen toiminnan eteen. Kuvittele, jos se kaikki voisi tapahtua yllättäen vain yhden informaation jälkeen. Kuinka ihastunut ja onnellinen kehuja lateleva ihminen muuttuisikin silmänräpäyksessä uhkaksi turvallisuudellesi, ellei jopa hengellesi. En väitä, etteivätkö myös muutkin kuin transihmiset joutuisi koskaan pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta treffeillä tai ihmissuhteissa. En väitä, että vain me miettisimme kenen luokse menemme. Itse asiassa näitä kirjoittaessani mietin, kuinka varmasti monet cis-sukupuoliset naisetkin näitä joutuvat joissain tilanteissa miettimään ja kokemaan. Tänään tahdon kuitenkin keskittyä sekä painottaa asiaa erityisesti sukupuolivähemmistöjen kohdalla.

Minua puistattaa ja suututtaa kuinka aitoa pelko yhteisössäni on. Minua puistattaa kuinka paljon me joudumme muita epäilemään sekä pelkäämään; kuinka vähän meillä on varaa luottaa. Minua suututtaa kuinka usein joudun kuulemaan epäinhimillisistä, järkyttävistä, tuhoavista ja väkivaltaisista kokemuksista, joita läheiseni ovat joutuneet kokemaan. Minua ahdistaa kuinka kaikki nuo kokemukset siitä, kuinka silmänräpäyksessä tilanteet voivat muuttua, lisäävät sitä epäluottamusta ja pelkoa. Minua surettaa kuinka se kaikki saa meidät joskus sisäistämään sitä transfobiaa, jonka vuoksi kimppuumme hyökätään. Kuinka liian monet meistä meinaavat päätyä uskomaan, että se kaikki olisi ansaittua tai, ettei voi koskaan saada parempaa.

Olen Kasperin kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, ettei vastuu voi olla vain meidän. Kyse ei saa olla siitä milloin taustasta kerromme tai missä. Mikään vaihe, tilanne, paikka, aika, ratkaisu tai asia ei oikeuta väkivaltaan. Ei fyysiseen, henkiseen eikä hengelliseen. Kokemamme väkivalta ei ole meidän vastuullamme. Koko yhteiskunnan täytyy puuttua tilanteeseen, jotta se muuttuu. Koko yhteiskunnan täytyy vaikuttaa siihen miten meitä sukupuolivähemmistöön kuuluvia katsotaan ja kohdellaan. Koko yhteiskunnan täytyy vaikuttaa siihen millaista toimintaa oikeutetaan sekä siedetään. Meidän tulee muuttaa tämä tilanne yhdessä.

Deittailu on jo itsessään vaikeaa. Me emme tarvitse siihen ympärille enää kulttuuria, joka pakottaa lukemattomat määrät ihmisiä pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Me emme tarvitse siihen enää niin monia kauhutarinoita ja ikäviä kokemuksia, että ystävät ympärilläni toteavat tottuneensa siihen julmaan kohteluun, sanovat, että heitä on vain uhkailtu tai, että ovat jo hyväksyneet, etteivät kelpaa. Me emme tarvitse sellaista! Me tarvitsemme muutosta ja siihen, me tarvitsemme meistä jokaista. Ei vain yhteisöstämme vaan myös sen ulkopuolelta.

p.s. Meinasin pahoitella raflaavaa otsikkoa, mutta ehken sitä teekään. Sillä se ei ole klikki-otsikko, vaan liian monelle totisinta totta.

Pyytävin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat