Kirjoitukset avainsanalla kuolema

kuva: Unsplash, Zoran Kokanovic

Tämän viikon tiistaina, 20. marraskuuta, vietettiin kansainvälistä transihmisten muistopäivää. Se on päivä, jolloin muistamme heitä, jotka ovat menettäneet henkensä transfobian vuoksi. Esimerkiksi eduskuntatalon portailla sytytettiin kynttilöitä sekä luettiin niiden 379 ihmisen nimet, jotka on murhattu kuluneen vuoden aikana.

Trasekin varapuheenjohtaja Kasper Kivistö kertoi tiistaina muistohetken puheessaan kuinka opetamme yhteisössämme toisiamme siitä kuinka pysyä turvassa. Asioita kuten, kerro uudelle kumppanille taustastasi aina julkisella paikalla, missä apu on lähellä tai ole hyvin tarkka kenen kotiin menet, sillä luotettavimmaltakin vaikuttava henkilö on uhka, älä siis luota. Hän sanoi kuinka alkaa olla kurkkuaan myöten täynnä näitä uhkakuvia. Painotti, ettei transihmisten turvallisuus ole vain transihmisten vastuulla ja peräänkuulutti yhteiskunnan vastuuta erityisesti haavoittuvassa asemassa olevista ihmisistä. Minä sanon aamen ystäväiseni, aamen!

Kuvittele, jos joutuisit treffeillä jännittämään, et vain sitä kuinka teillä klikkaa, vaan myös oman turvallisuutesi puolesta. Kuvittele, jos joutuisit kuuntelemaan treffikumppaniltasi asiattomia kommentteja tai vitsejä itsestäsi. Kuvittele, jos joutuisit kuulemaan kuinka treffikumppanisi tahtoisi hakata tai tappaa sinut. Kuvittele, jos hän todella tekisi jotain sellaisen toiminnan eteen. Kuvittele, jos se kaikki voisi tapahtua yllättäen vain yhden informaation jälkeen. Kuinka ihastunut ja onnellinen kehuja lateleva ihminen muuttuisikin silmänräpäyksessä uhkaksi turvallisuudellesi, ellei jopa hengellesi. En väitä, etteivätkö myös muutkin kuin transihmiset joutuisi koskaan pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta treffeillä tai ihmissuhteissa. En väitä, että vain me miettisimme kenen luokse menemme. Itse asiassa näitä kirjoittaessani mietin, kuinka varmasti monet cis-sukupuoliset naisetkin näitä joutuvat joissain tilanteissa miettimään ja kokemaan. Tänään tahdon kuitenkin keskittyä sekä painottaa asiaa erityisesti sukupuolivähemmistöjen kohdalla.

Minua puistattaa ja suututtaa kuinka aitoa pelko yhteisössäni on. Minua puistattaa kuinka paljon me joudumme muita epäilemään sekä pelkäämään; kuinka vähän meillä on varaa luottaa. Minua suututtaa kuinka usein joudun kuulemaan epäinhimillisistä, järkyttävistä, tuhoavista ja väkivaltaisista kokemuksista, joita läheiseni ovat joutuneet kokemaan. Minua ahdistaa kuinka kaikki nuo kokemukset siitä, kuinka silmänräpäyksessä tilanteet voivat muuttua, lisäävät sitä epäluottamusta ja pelkoa. Minua surettaa kuinka se kaikki saa meidät joskus sisäistämään sitä transfobiaa, jonka vuoksi kimppuumme hyökätään. Kuinka liian monet meistä meinaavat päätyä uskomaan, että se kaikki olisi ansaittua tai, ettei voi koskaan saada parempaa.

Olen Kasperin kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, ettei vastuu voi olla vain meidän. Kyse ei saa olla siitä milloin taustasta kerromme tai missä. Mikään vaihe, tilanne, paikka, aika, ratkaisu tai asia ei oikeuta väkivaltaan. Ei fyysiseen, henkiseen eikä hengelliseen. Kokemamme väkivalta ei ole meidän vastuullamme. Koko yhteiskunnan täytyy puuttua tilanteeseen, jotta se muuttuu. Koko yhteiskunnan täytyy vaikuttaa siihen miten meitä sukupuolivähemmistöön kuuluvia katsotaan ja kohdellaan. Koko yhteiskunnan täytyy vaikuttaa siihen millaista toimintaa oikeutetaan sekä siedetään. Meidän tulee muuttaa tämä tilanne yhdessä.

Deittailu on jo itsessään vaikeaa. Me emme tarvitse siihen ympärille enää kulttuuria, joka pakottaa lukemattomat määrät ihmisiä pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Me emme tarvitse siihen enää niin monia kauhutarinoita ja ikäviä kokemuksia, että ystävät ympärilläni toteavat tottuneensa siihen julmaan kohteluun, sanovat, että heitä on vain uhkailtu tai, että ovat jo hyväksyneet, etteivät kelpaa. Me emme tarvitse sellaista! Me tarvitsemme muutosta ja siihen, me tarvitsemme meistä jokaista. Ei vain yhteisöstämme vaan myös sen ulkopuolelta.

p.s. Meinasin pahoitella raflaavaa otsikkoa, mutta ehken sitä teekään. Sillä se ei ole klikki-otsikko, vaan liian monelle totisinta totta.

Pyytävin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tänään 21 vuotta sitten oli tuikitavallinen päivä. Raahauduin päivällä luennolle yliopistoon ja illalla harrastelijateatterin harjoituksiin. Tuikitavallinen päivä siihen asti, kunnes  poikaystäväni ilmestyi järkyttyneen näköisenä harjoituksiin. Hän ei yleensä ilmaantunut sinne. 

- Äidillesi on tapahtunut jotakin.

Äiti oli ollut ystävänsä 50.vuotissyntymäpäivillä. Hän oli esittänyt Mattia tai Teppoa, en muista kumpaa. Hän oli syönyt ja juonut ja sitten tuupertunut pöytään. Äkillinen aivoveritulppa, niin tiedettiin jälkikäteen. Äiti menehtyi ennen kuin ambulanssi ehti sairaalaan. Kotoa lähtiessä äiti oli sanonut isälle, että noutaja voi saapua klo 22. Se oli hänen tapansa pyytää isää hakemaan  juhlista kotiin. Viimeinen noutaja ehti ennen isääni.

Äiti oli siihenastisen 24-.vuotisen elämäni ajan ollut aina saatavilla. Pisimpään ja enemmän kuin kukaan. Jotenkin itsestään selvästi saatavilla. Niin, vaikka kyllähän me riitelimme. Äiti ei ymmärtänyt kaikkia valintojani ja mieltymyksiäni.

Äiti opetti olemaan eri mieltä. 

Enkä minäkään ymmärtänyt kaikkia hänen valintojaan. En edelleenkään ymmärrä hänen motiiviaan luopua perhe-elämässä omasta äidinkielestään. Miehen tähden tietysti. Mutta miksi? Kieli on niin iso osa identiteettiä. Eikö hän olisi voinut pitää sekä kielen että miehen?. Vai haluisko hän säilyttää jotakin omaa ja ainutlaatuista vain itsellään – opettamatta ja paljastamatta ruotsia meille muille?  

Sitten yhtäkkiä hänen kanssaan ei voinut enää olla mitään mieltä. Ei millään kielellä.  Oli vain hiljaisuutta ja hitautta. Kuoleman edessä aika kulkee kummallisen eri tahtiin.  

Äiti oli kuollessaan 51 vuotias. Nuori. Monia asia jäi kesken. Olisi tietysti ollut hyvä, jos hän olisi vaikka integroinut meidät muut läheisemmin omiin juuriinsa. Minusta äiti olisi hyvin voinut olla eläessään muutenkin paljon rohkeampi. Hänellä olisi ollut paukkuja tehdä vaikka mitä. Kukaan ei tainnut oikein kannustaa sellaiseen. Kuoleman jälkeen hän kyllä näyttäytyi unissani rohkeana kannustajana.

”Vapauta itsesi kaikesta turhasta syyllisyydestä” hän sanoi kerran.  Miten hän tiesikin juuri oikeat sanat?

Kun äiti oli mennyt, kuoleman läheisyys oli mielessäni vähän joka paikassa.  Tajusin, että koskaan ei voi tietää, milloin tapaat jonkun viimeistä kertaa. Aloin tarkastelemaan asioita lopusta käsin. Mielessäni asettelin itseni omalle kuolinvuoteelle makaamaan ja mietin, mitä mahdan ajatella tästä ja tästä valinnasta ja elämäntilanteestani h- hetken lähellä.  Jos en tartu tähän tilaisuuteen nyt, kadunko kuolinvuoteella? Teenkö ratkaisut enemmän sydämellä vai järjellä? Ja vielä pahempaa: Kuljenko  pelko edellä?

Olen kulkenut paljon pelossa. Ja tehnyt virheitä. Sekös harmittaa.  Niin on tapahtunut varsinkin silloin kun en ole muistanut äitiä ja itseäni makaamassa majesteetti kuoleman edessä. Tänään kuoleman väistämättömyys ja sitä seuraava elämän vahvuus muistuttavat olemassaolostaan. Onneksi on vuosipäivät. Ja onneksi on muistot.

”Opeta meille miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen”, psalmi sanoittaa ytimen.

Mitä äidin kuoleman jälkeen tapahtui? Ainakin uskalsin  mennä naimisiin. Rakkaudesta. Mielessä alkoi jyskyttää toive pappeudesta ja terapiaopinnoista. Toiveet jyskyttivät niin kovaa mielessä, että niitä oli yksinkertaisesti pakko kuunnella.   Moniin työpaikkoihin olen uskaltautunut hakeutua äitiäni rohkeammin. 

Kuolinpäivä muistuttaa siitä, että työ on kuitenkin vain työtä. Voisin olla rohkeampi suhteessa läheisimpiin ihmisiin.  Haluaisin olla rohkeampi. Rakkaudessa voisin olla aina vain rohkeampi. Aikaa ei ole yhtään haaskattavaksi. Sen tajusin silloin 21 vuotta sitten. Äiti <3.

Rakkain terveisin,

Minna Tuominen

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Kiia Kullberg
Kuva: Kiia Kullberg

Saattojoukko on pieni, minä ja nyt leskeksi jäänyt rouva. Seisomme haudan reunalla. Olemme juuri saatelleet leskirouvan pitkäikäisen elämänkumppanin viimeiselle matkalle, kohti lopullista kotia.

Kyyneleet valuvat pitkin poskia.

Leski alkaa muistella mennyttä yhteistä elämää: ”Ei se aina ollut helppoa. Töitä oli paiskittava olan takaa, eikä siltikään rahat meinanneet riittää elämiseen. Uusia vaatteita ostettiin harvakseltaan ja vanhoja paikattiin monesti. Ei siinä ehtinyt miettiä, että miten minä jaksan. Oli vaan pakko jaksaa. Oikein väsyksissä kun oltiin, niin toisen läsnäolo otti niin päähän, että olisi tehnyt mieli juosta karkuun. Mutta yhdessähän me aina vaan jatkettiin. Kaikesta me jotenkin vain selvisimme. Kyllä me toisistamme tykättiin.”

"Tuota minäkin haluan.

Haluan, että vasta kuolema meidät erottaa."

Leski vaikenee. Kyyneleet alkavat taas vieriä. Niinhän se on, sanon, että pitkässä elämän tarinassa ehtii tapahtua kaikenlaista; surullista, vaikeaa, vihastuttavaa mutta myös iloista, ihanaa ja mieleen painuvaa. Nyt on paljon muistoja mitä muistella. ”Kyllä. Voi että meillä oli myös hauskaa, niin monet naurut yhdessä naurettiin, että meinaisi pissa tulla joskus housuun. Ja sitten toisinaan oltiin niin hirveissä riidoissa, että olisi tehnyt mieli mojauttaa oikein kunnolla. Mutta kaikesta huolimatta me taidettiin olla onnellisia. Ja nyt tuntuu siltä kuin joku osa olisi minusta nykäisty irti…”

Seisomme vielä hetken hiljaa. Lähdemme yhdessä, käsikynkkää, kävelemään hiljalleen parkkipaikalle.

"Sydämessä joku liikahtaa

ja silmäkulma kostuu."

Tämä tarinan ei ole oikeasti juuri tällaisenaan kenenkään oma tarina. Tämän kaltaisia tarinoita olen kuullut monia. Ja joka kerta ne pysäyttävät ja koskettavat. Sydämessä joku liikahtaa ja silmäkulma kostuu. Tuota minäkin haluan. Haluan, että vasta kuolema meidät erottaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mainokset tarjoilevat jokseenkin erikoista käsitystä ajan kulumisesta; ajatusta ellei nyt ikuisesta niin ainakin pitkitetystä nuoruudesta. Haluamme näyttää voivamme hyvin, olevamme onnellisia, nuorekkaita ja aikaansaavia. ”Tartu hetkeen”, ”Ota kaikki irti tästä päivästä”, ”Elä täysillä”, ”Anna hetken viedä” ynnä muuta realiteetin suhteen hieman ontuvaa ohjetta.

Otsikon kehotus on ymmärrettävissä myös toisella tavalla. Vanha suomalainen sanonta kuuluu ”Elä sata vuotta elääksesi ja huomenna kuollaksesi”. Lauseiden ajatus on sama, vaikka suomalainen toisinto ei ole päässyt koristukseksi kotien sisustustauluihin tai munakuppeihin. Elä niin, että olet valmis kuolemaan milloin tahansa sen astisesta elämästä mahdollisimman kylläsi saaneena. Elä niin, että jos kaikki äkisti otettaisiin Sinulta pois, voisit olla sinut myös sen ajatuksen kanssa, miten elit elämäsi suhteessa läheisiisi.

Samaan perinteeseen liittyvät myös iltarukoukset, kehtolaulut, iltavirret. Useimmissa niissä pyydetään anteeksi sitä, missä ei tänään onnistunut tai mikä meni tänään väärin ja jätetään itsensä ja toinen toisensa hyvän Jumalan käsiin siltäkin varalta, ettei uutta aamua enää tulisi. ”Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi”. Ala-asteen uskonnon tunnilta kenties varhaisin ja vaikuttavin muisto oli opetus siitä, ettei auringon pidä antaa laskea vihansa yli.

Saarnaajan kirjan kolmannesta luvusta löytyy yksi siteeratuimmista Raamatun kohdista ”Kaikella on määrähetkensä ja aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aika rauhalla…”

Kyetäkseen hyväksymään ajan ja elämän rajallisuuden ihmisen on kyettävä hyväksymään oma vaillinaisuutensa; ettei aina onnistu tavoitteissaan, etteivät toiveet voi aina toteutua, ettei aina ole hyvä olo eikä voi osata likimainkaan kaikkea. Tiivistetysti sanoen kyky nähdä elämän rajallisuus edellyttää, että kykenemme käsittelemään pettymyksen ja turhautumisen tunteemme ja suremaan.

Tämän podennan me aloitamme aivan pienenä ja sitä jatkamme hautaan asti. Elämämme erilaiset vaiheet nostavat yhä uudelleen esiin kysymyksen omien rajojemme hyväksymisen tuskallisuudesta ja parisuhde luo tälle tasapainoilulle paitsi haastavan painimaton myös hyvässä tilanteessa voimaannuttavan onnellisen keitaan. Päiviemme määrä on rajattu eikä omassa tiedossamme. Mutta vielä on aikaa. Uskaltakaamme, kulkekaamme, rakastakaamme – tämä päivä meillä on.

Virren 525 sanoin: ” Yhtä pyydän, Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain. Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain. Keiden kanssa, mihin suuntaan, polku tänään avautuu? Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?”

>Sari Sundvall-Piha

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat