Kirjoitukset avainsanalla itsenäistyminen

kuva: Annele Rantavuori

Tiedämme kaikki sen tyypin, joka katoaa elämästä, kun uskoo löytäneensä pysyvän parisuhteen. Uskollisesti hän palaa, kun parisuhde kariutuu. Tätä saattaa jatkua pitkäänkin ja kuvio saattaa toistua vielä usemmankin vuoden jälkeen. Hän on sitä tyyppiä, jolle mies riittää ja on kaikki. Ystäviä tarvitaan silloin, kun miestä ei löydy. Tai hetkinen! Eikös näin käy myös miehille?

Luonnollisesti tämä voi suututtaa, ärsyttää tai huvittaa sitä toista osapuolta, joka uskollisesti ottaa ystävän vastaan. Oikeutetusti hän kokee olevansa varalla ja eräänlainen kakkosvaihtoehto. Ihan näinhän asia ei ole, sillä puoliso ja ystävä painivat eri sarjoissa. Mutta aika on rajallista, joten siltä se näyttää ja tuntuu.

Miksi kuitenkin kannattaisi pitää ystävistä kiinni silloinkin, kun parisuhde kukoistaa ja elämä hymyilee? No, tietenkin siksi, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja kun se mitätahansatapahtuu, niin ystävä on kultaakin kalliimpi. Eikä sen tarvitse ero olla. Myös sairaudet, työmatkat, elämän vaikeudet ja vaikka epämääräiset olotilat voi olla niitä hetkiä, jolloin ystävä nimenomaan olisi se paras juttu.

Mietin myös sitä, kuinka balanssissa on suhde, jossa ystäville ei ole tilaa. Onko järkevää laskea vain yhden kortin varaan? Toki on ihanaa, kun joku löytää, usein odotuksen jälkeen, kumppanin. Ja onhan se sallittua siihen uppoutua. Mutta siihen jääminen on mielestäni typerää. Se on myös inhottavaa ystäville, jotka ehkä myös tarvitsisivat ystävää.

Tuntuuhan se imartelevalta ja ihanalta, jos toinen on vain minua varten. Mutta eikö se ole myös aika ahdistavaa? Eräänlaiseen alkusymbioosiin jäämistä, jossa ei ole kasvua, eikä tilaa hengittää. Pidemmän päälle se kapeuttaa elämää ja tekee riippuvaiseksi puolisosta. Eron tullessa sitten jäädäänkin tyhjän päälle.

Näinhän monelle miehelle Suomessa on käynyt, sillä perinteisesti nainen on hoitanut perheen sosiaaliset suhteet. Miehellä vaan ei ehkä ole enää sitä ystävää, jonka luokse palata. Tästä kertoo moni surullinen tarina.

Iloitsen valtavasti, kun näen, että parisuhteessa on tilaa myös ystäville. Se viestii terveestä tasapainosta ja turvasta. Minulle se kertoo myös kyvystä olla erillinen ja itsenäinen. Että on olemassa muutenkin kuin parisuhteen kautta. Ystävä ei ole parisuhteen uhka, vaan mahdollisuus. Ota siis rohkeasti tilaa ystävyyssuhteille ja kannusta myös kumppaniasi siihen.    

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun kaksi ihmistä pistää parisuhdemielessä hynttyyt yhteen, otetaan aina tietoinen tai tiedostamaton riski. Päättömästi rakastuneet hyppäävät rakkausvuoristoradan kyytiin ja viilettävät sydämet pamppaillen ja hiukset hulmuten kohti uusia seikkailuita. Siinä sitten mielenkiinnolla katsellaan, ilman että ehtii paljon maisemia vilkuilla, millaisiin ylä- ja alamäkiin kiidetään.

Hurja alkumatka saattoi ehkä poistaa unihiekat silmistä ja todellinen parisuhdematkanteko voi alkaa. Vauhti saattaa tässä kohtaa hidastua, silmät avautua katsomaan todellista todellisuutta ja kulkuneuvon takana olevissa vaunuissa majailevat kanssamatkustajat alkavat huutaa huomiota. Vaunuissa voi olla montakin eksää, vanhemmat ja isovanhemmat, ehkä sisaruksia, ystäviä ja lapset. Monen asian summa lienee se, kenen takana tulevan ääni kuuluu pariskunnan vaunuun kaikkein selvimmin ja kenen ääntä halutaan kuulla ja kuunnella.

Jos kaikista äänistä ja maisemista huolimatta pariskunta pystyy puhumaan ja kommunikoimaan suoraan toisiaan tuntemaan opetellen, alkaa syntyä todellinen rakkaus – kumppanuus, joka parhaimmillaan puhaltaa yhteen hiileen, tukee, kannustaa ja katsoo hyväksyvästi.

Parisuhteen kehitysvaiheet ovat siis rakastumisen, itsenäistymisen ja rakastamisen vaiheet. Parisuhdetta koettelevin vaihe lienee itsenäistymisen vaihe, jossa rakastumisen liima alkaa venyä ja haetaan omaa tilaa ja hetkeksi hukassa ollutta itseä.

Olen itse avioliitosta eronnut ja saanut hetken aikaa harjoitella uusioperheen rakentamista. Tämä teema on siis ”tutkimukseni kohteena” ja kirjoittelen siitä varmasti lisääkin. Jos parisuhteen kehitysvaiheiden läpikäynti on ”perusparisuhteessa” haastavaa, on se uusioperhekuviossa vielä haastavampaa.

Uusioperhekuviossa tarvitaan tuplamäärä puhetta ja joustavaa mieltä, hyvää tahtoa ja raadollista rehellisyyttä omia tarpeita ja toiveita kohtaan. Kun vaunuissa kirkuvat kaikki erossa haavoittuneet yhtä aikaa ja erikseen ja lapset kaikkein eniten, on sisäisillä korvatulpilla joskus kova tarve, jotta oma sisäinen ääni pysyy kuuluvilla. Kun käsi on toisen kädessä ja toinen käsi lasten kädessä ja katse aina siinä asennossa, että takaraivo on jompaankumpaan suuntaan, voi olo olla aika, sanoisinko, sekopäinen.

Miten tämä elämä onkin niin vekkuli juttu? Juuri kun luulit oppineesi jotain, saat istua koulunpenkille uudestaan. Itselleni tämä merkitsee tässä kohtaa sitä, että olen istutettu eroasioiden kouluun jo 8-vuotiaana, kun vanhempani erosivat ja isovanhempani jo sitä ennen. Nyt saan katsoa asiaa eronneen näkökulmasta ja kappas, alan ymmärtää omia vanhempiani. Kuulostaako tutulta? :)

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat