Kirjoitukset avainsanalla itsenäistyminen

Lapsen omilleen muutto voi olla samaan aikaan raskasta sekä kaivattua molemmille osapuolille Kuva: Sarah Brown, Unsplash

Istuin vuonna 2010 toisen lapsuudenkotini olohuoneen sohvalla ja kiemurtelin sisäisesti. Tiesin tulevani pian muuttamaan omilleni lukion loputtua ja tulevien opintojen alkaessa, mutta huomasin olevani henkisesti jo niin lähtökuopissa, että odottaminen alkoi muuttua tuskaisaksi. Hetket ennen konkreettista muuttoa tuntuivat muovautuvan aina vain pidemmiksi ja vaikeammiksi. En jaksanut tai halunnut enää olla lapsuuden kodeissani. Ei siksi, ettenkö olisi niissä viihtynyt. Ei siksi, etteikö niissä olisi ollut hyvä olla tai rakastavia ihmisiä. Päinvastoin. Lapsuudenkotini olivat minulle rakkaita, mutta oli tullut minun aikani jatkaa matkaa. Päästä omaan kotiini. Rakentamaan oma arkeni. Ilman vanhempiani.

Kiemurtelin tuolla sohvalla myös siksi, että halusin puhua asiasta ympärillä hääräävän vanhempani kanssa. Minusta tuntui, että olin aistinut hänen ajattelevan muutostani samoin. En kuitenkaan tiennyt kuinka uskaltaa sanoa asiasta hänelle, sillä pelkäsin, että hän ajattelisi, etten ollut onnellinen hänen tai toisen vanhempani luona. Tai, etten heitä enää rakastaisi. Lopulta kuitenkin uskaltauduin varovaisesti ajatukseni ilmaisemaan ja kuinka ollakaan, tunne todella oli molemmin puolinen. Siinä me molemmat koitimme painottaa, ettemme tarkoita tunteillamme, etteikö toisen olemassaolo olisi ihana tai ettemmekö toista rakastaisi, mutta oli jo aikani jatkaa eteenpäin. Emme enää täysin mahtuisi elämään omaa kokonaista aikuisten kokoista arkeamme samojen seinien sisällä. Oli aika muutokseen.

Olen monet kerrat kuullut ja jutellut nuorten aikuisten kotona asumisista tai sieltä muuttamisista. En voi olla huomaamatta, kuinka usein niissä elävät yhdessä niin monet eri tunteet. Istuessani tuolla sohvalla yli yhdeksän vuotta sitten, tahdoin jo pois, mutta toisaalta myös pelkäsin sitä kaikkea mikä edessä oli. Rakastin vanhempiani, mutta kaipasin kuumeisesti heidän luota omille poluilleni. Elin tunteiden ristitulessa, enkä osaa kuvitellakaan millaista se on ollut vanhemmilleni. Kuinka samaan aikaan lapsen muuttoon liittyy varmasti surua ja luopumisen tuskaa, hämmennystä ja yllätystä siitä, että tosiaan ollaan jo siinä pisteessä, sekä huolta ja pelkoa, mutta myös iloa ja ylpeyttä. Noiden kaikkien tunteiden keskellä sitten katsoo toista ja niitä muutoksia, jotka kohta ovat tapahtumassa.

Olen valtavan iloinen tuosta keskustelusta, jonka satuin vanhempani kanssa tuolloin käymään ja, jonka myöhemmin jaoin myös toisen vanhempani kanssa. Se sisälsi huolta, että toinen tulkitsisi tarpeet, tunteet ja ajatukset väärin. Syväluotaavasti luotaantyöntäviksi ja pysyvästi pois tahtoviksi. Samaan aikaan se kuitenkin teki asioita myös näkyväksi. Sanoitti, etteivät ne tarkoita sitä, vaan ovat vain kaipuuta uudenlaiseen tapaan olla vanhempi ja lapsi; yhdessä, mutta erillään. Se minut kai lopulta ajoikin puhumaan. Ajatus siitä, että nuo tunteet olivat minussa totta joka tapauksessa ja tulivat varmasti näkyviin toiminnassani, halusinpa tai en. Niinpä oli turvallisempaa kertoa niistä itse kuin jättää toisen johtopäätökset tulkintojen varaan.

Siinä me olimme. Vanhempi ja lapsi. Minulla kaipuu päästä jo lähtemään. Hänellä tarve päästää minut menemään. Eikä se mikään missään määrin vähentänyt rakkautemme määrää tai kielinyt sen puutteesta. Se oli vain polku kohti uutta.

Muistelevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Opettajan loma alkaa perinteisesti suvivirren saattelemana. Työntäyteinen ja aikataulutettu elämä päättyy, kuin seinään. No, ei ne ihan kaikki työt lopu ainakaan minulla suvivirteen, mutta lomalta se tuntuu. Yhtäkkiä minua ei nimittäin enää tarvita paria wilma-viestiä lukuunottamatta. Lukuvuoden töiden loppuun saattaminen ja uuden suunnittelu ilman koulun aikataulussa elämistä tuntuu jo lomalta.

Tänä vuonna on elämän hidastaminen lomamoodiin ollut harvinaisen vaikeata. Vauhti on kai ollut niin luja, ettei sitä noin vaan pysäytetä. Tiedän, että tämä hiljaisuus on juuri sitä, mitä nyt tarvitsen. Mutta miten vaikeaa sitä onkaan ottaa vastaan. Pysähtyminen ja kuunteleminen paljastaa sisäisen levottomuuteni ja pois sysätyt vaikeat asiat. Tekemiseen on liian helppo paeta haavoittunutta sisintään

"Mietin mitä teinkään sinkkuna joskus kauan sitten. Ennen häntä, ennen lapsia."

Kun lapset lähtevät isälleen viettämään pitkää viikonloppua on kuin olisin palannut elämässäni kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Haahuilen ympäriinsä osaamatta tarttua mihinkään. Mietin mitä teinkään sinkkuna joskus kauan sitten. Ennen häntä, ennen lapsia. Olen kuoleman väsynyt, mutta en osaa levätä. Olen tottunut sopeutumaan ja mukautumaan. En edelleenkään tiedä, miten olisin, kun tila on vapaa. Joudun luomaan elämäni uudestaan, jälleen. Käyn uudestaan läpi itsenäistymiskriisiä. 

Kuulen jo mielessäni rasittuneiden, ruuhkavuosia eteenpäin tarpovien kateellisten ydinperheessä elävien kommentit. - Mitä sä valitat. Viikonloppu yksin olisi niin ihanaa! - Nauti nyt, kun saat olla rauhassa. Kyllä, iloitsin itsekin muutamasta tunnista tai vapaasta illasta. Mutta se oli sitä ydinperheaikaa. Nyt joudun säännöllisesti, valitsematta olemaan yksin. Ja neljä päivää on pitkä aika. Se on suorastaan hel-ve-tin pitkä aika. Nimittäin en ole koskaan ollut lapsistani edes viikkoa erossa. Tänä kesänä sekin on edessä ja puristaa rintaa jo etukäteen. 

"Minun on opittava huolehtimaan itsestäni. Minun on nähtävä itseni yhtä arvokkaana, kuin muutkin. Minun on kohdeltava itseäni hyvin, kuin ystävää."

On hämmentävää olla näin vanha ja näin hukassa. Silloin kaksikymmentä vuotta sitten aikuisuus näyttäytyi ihan toisenlaiselta. En voi olla miettimättä, mitä kaikkea sen varmuuden ja tyyneyden alle kätkeytyikään. Istun järven rannalla ja mietin, että nyt jos koskaan on suunnan tarkistuksen aika. Minun on opittava huolehtimaan itsestäni. Minun on nähtävä itseni yhtä arvokkaana, kuin muutkin. Minun on kohdeltava itseäni hyvin, kuin ystävää.

Käytännössä se tarkoittaa elämän suunnittelemista ja ennakoimista niin, että ehdin liikkua ja syödä hyvin. Lomalla siihen luulisi olevan hyvätkin mahdollisuudet, mutta jotenkin se homma vaan levähtää. Tunnit ja päivät soljuu eteenpäin. Jumitan hetkissä, enkä tahdo saada tehtyä itselleni merkityksellisiä asioita. Kyse on pitkälti ryhdistäytymistä. Että otan vastuun omasta hyvinvoinnista ja selätän kaaoksen. Se on siirtymistä kuskin penkkiin, pois pelkääjän paikalta. 

Tiedän, että pystyn tähän. Muutos alkaa pienistä asioista, jotka teen toisin. Päätän, että se päivä on tänään. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (4)

Tähtisumua
1/4 | 

Ihan samoissa tunnelmissa minäkin. Erosta kulunut vuosi ja lapsi viettää koko kesälomansa isänsä luona. Asumme eri maissa ja siksi loma-ajat lapsi on isänsä luona. Kaksi kuukautta on järkyttävän pitkä aika niin lapselle kuin minullekin. Todellakin opettelua olla olemaan yksin 20v parisuhteen jälkeen. Tsemppiä sinulle!

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
2/4 | 

Voi kiitos ❤️ On kyllä sinulla myös aikamoinen elämänmuutos. Hienoa, että tuet lapsen ja isän suhdetta. Se kannattaa kyllä. Mutta ikävä on varmasti valtava. En osaa edes kuvitellakaan miten kova. Voimia sinulle ihan tosi paljon ❤️

Vierailija
3/4 | 

Tuttua tekstiä. Erosta on jo viisi vuotta ja lapset itsenäisiä. Ristiriitaisesti kaipaan omaa aikaa, kun lapset ovat kotona. Yksin ollessa voisi tehdä mitä vaan mutta aika menee ihmetellessä. Nyt olisi tilaisuus luoda itsen näköinen elämä mutta en enää muista millainen olin ennen avioliittoa ja lapsia. Kuka olen, mitä haluan, miten toteutan?

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
4/4 | 

Hyvin kuvaat ristiriitaa. Noin se menee. Vaatii aikaa ja voimia luoda elämä uudestaan. Se on myös tilaisuus saada siitä oman näköistä. Kiitos kun kommentoit ❤️ Hyvää kesää ☀️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tiedämme kaikki sen tyypin, joka katoaa elämästä, kun uskoo löytäneensä pysyvän parisuhteen. Uskollisesti hän palaa, kun parisuhde kariutuu. Tätä saattaa jatkua pitkäänkin ja kuvio saattaa toistua vielä usemmankin vuoden jälkeen. Hän on sitä tyyppiä, jolle mies riittää ja on kaikki. Ystäviä tarvitaan silloin, kun miestä ei löydy. Tai hetkinen! Eikös näin käy myös miehille?

Luonnollisesti tämä voi suututtaa, ärsyttää tai huvittaa sitä toista osapuolta, joka uskollisesti ottaa ystävän vastaan. Oikeutetusti hän kokee olevansa varalla ja eräänlainen kakkosvaihtoehto. Ihan näinhän asia ei ole, sillä puoliso ja ystävä painivat eri sarjoissa. Mutta aika on rajallista, joten siltä se näyttää ja tuntuu.

Miksi kuitenkin kannattaisi pitää ystävistä kiinni silloinkin, kun parisuhde kukoistaa ja elämä hymyilee? No, tietenkin siksi, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja kun se mitätahansatapahtuu, niin ystävä on kultaakin kalliimpi. Eikä sen tarvitse ero olla. Myös sairaudet, työmatkat, elämän vaikeudet ja vaikka epämääräiset olotilat voi olla niitä hetkiä, jolloin ystävä nimenomaan olisi se paras juttu.

Mietin myös sitä, kuinka balanssissa on suhde, jossa ystäville ei ole tilaa. Onko järkevää laskea vain yhden kortin varaan? Toki on ihanaa, kun joku löytää, usein odotuksen jälkeen, kumppanin. Ja onhan se sallittua siihen uppoutua. Mutta siihen jääminen on mielestäni typerää. Se on myös inhottavaa ystäville, jotka ehkä myös tarvitsisivat ystävää.

Tuntuuhan se imartelevalta ja ihanalta, jos toinen on vain minua varten. Mutta eikö se ole myös aika ahdistavaa? Eräänlaiseen alkusymbioosiin jäämistä, jossa ei ole kasvua, eikä tilaa hengittää. Pidemmän päälle se kapeuttaa elämää ja tekee riippuvaiseksi puolisosta. Eron tullessa sitten jäädäänkin tyhjän päälle.

Näinhän monelle miehelle Suomessa on käynyt, sillä perinteisesti nainen on hoitanut perheen sosiaaliset suhteet. Miehellä vaan ei ehkä ole enää sitä ystävää, jonka luokse palata. Tästä kertoo moni surullinen tarina.

Iloitsen valtavasti, kun näen, että parisuhteessa on tilaa myös ystäville. Se viestii terveestä tasapainosta ja turvasta. Minulle se kertoo myös kyvystä olla erillinen ja itsenäinen. Että on olemassa muutenkin kuin parisuhteen kautta. Ystävä ei ole parisuhteen uhka, vaan mahdollisuus. Ota siis rohkeasti tilaa ystävyyssuhteille ja kannusta myös kumppaniasi siihen.    

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun kaksi ihmistä pistää parisuhdemielessä hynttyyt yhteen, otetaan aina tietoinen tai tiedostamaton riski. Päättömästi rakastuneet hyppäävät rakkausvuoristoradan kyytiin ja viilettävät sydämet pamppaillen ja hiukset hulmuten kohti uusia seikkailuita. Siinä sitten mielenkiinnolla katsellaan, ilman että ehtii paljon maisemia vilkuilla, millaisiin ylä- ja alamäkiin kiidetään.

Hurja alkumatka saattoi ehkä poistaa unihiekat silmistä ja todellinen parisuhdematkanteko voi alkaa. Vauhti saattaa tässä kohtaa hidastua, silmät avautua katsomaan todellista todellisuutta ja kulkuneuvon takana olevissa vaunuissa majailevat kanssamatkustajat alkavat huutaa huomiota. Vaunuissa voi olla montakin eksää, vanhemmat ja isovanhemmat, ehkä sisaruksia, ystäviä ja lapset. Monen asian summa lienee se, kenen takana tulevan ääni kuuluu pariskunnan vaunuun kaikkein selvimmin ja kenen ääntä halutaan kuulla ja kuunnella.

Jos kaikista äänistä ja maisemista huolimatta pariskunta pystyy puhumaan ja kommunikoimaan suoraan toisiaan tuntemaan opetellen, alkaa syntyä todellinen rakkaus – kumppanuus, joka parhaimmillaan puhaltaa yhteen hiileen, tukee, kannustaa ja katsoo hyväksyvästi.

Parisuhteen kehitysvaiheet ovat siis rakastumisen, itsenäistymisen ja rakastamisen vaiheet. Parisuhdetta koettelevin vaihe lienee itsenäistymisen vaihe, jossa rakastumisen liima alkaa venyä ja haetaan omaa tilaa ja hetkeksi hukassa ollutta itseä.

Olen itse avioliitosta eronnut ja saanut hetken aikaa harjoitella uusioperheen rakentamista. Tämä teema on siis ”tutkimukseni kohteena” ja kirjoittelen siitä varmasti lisääkin. Jos parisuhteen kehitysvaiheiden läpikäynti on ”perusparisuhteessa” haastavaa, on se uusioperhekuviossa vielä haastavampaa.

Uusioperhekuviossa tarvitaan tuplamäärä puhetta ja joustavaa mieltä, hyvää tahtoa ja raadollista rehellisyyttä omia tarpeita ja toiveita kohtaan. Kun vaunuissa kirkuvat kaikki erossa haavoittuneet yhtä aikaa ja erikseen ja lapset kaikkein eniten, on sisäisillä korvatulpilla joskus kova tarve, jotta oma sisäinen ääni pysyy kuuluvilla. Kun käsi on toisen kädessä ja toinen käsi lasten kädessä ja katse aina siinä asennossa, että takaraivo on jompaankumpaan suuntaan, voi olo olla aika, sanoisinko, sekopäinen.

Miten tämä elämä onkin niin vekkuli juttu? Juuri kun luulit oppineesi jotain, saat istua koulunpenkille uudestaan. Itselleni tämä merkitsee tässä kohtaa sitä, että olen istutettu eroasioiden kouluun jo 8-vuotiaana, kun vanhempani erosivat ja isovanhempani jo sitä ennen. Nyt saan katsoa asiaa eronneen näkökulmasta ja kappas, alan ymmärtää omia vanhempiani. Kuulostaako tutulta? :)

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat