Kirjoitukset avainsanalla kriisi

Ajatus tästä tekstistä syntyi erään aamupäiväkahvittelun merkeissä ystävän kanssa, jonka kanssa olen käynyt lukuisia keskusteluita avioeroon liittyen. Joillekin eroaminen on ehkä kohtuullisen helppo matka, mutta ainakin meille kahdelle se on ollut mitä tiukin ja raskain taivallus, sitä se on monelle muullekin. Jälleen kerran keskustelu kääntyi avioliittoon ja sen jälkeiseen elämään. Mietimme, miksi liittoon jää eron jälkeen kiinni niin pitkäksi aikaa.

Nauroimme sitä, että aikuinen saa tehdä mitä sitä huvittaa. Oikeastihan se ei niin mene, mutta ajatuksena oli kuitenkin se, että eron jälkeen, sinkkuna, on lupa katsella maailmaa ”sillä silmällä” eikä välttämättä vain yhteen vaan moneen suuntaan. Sitä saa kerta kaikkiaan tutustua moneen ihmiseen samaan aikaan, jos ei ole sopinut sitoutua vain yhteen ihmiseen ja jos se on itselle sopiva tapa toimia.

Vakavoiduimme kuitenkin, kun kyselimme, että mikä estää tekemästä niin. Syntyi ajatus lasipurkista, jossa on neljä seinää ja lasinen lattia. Joillakin purkissa on kansi, joka estää hengittämisen. Toisilla kantta ei ole ja suhteessa saa olla henkisesti vapaa.

Kun se lasipurkki, jossa on ollut vuosikausia, hajoaa, tulee olosta hyvin turvaton. Sitä jää yhtäkkiä kaikenlaisten tuulten armoille. Lasipurkin lattiakin on aika liukas, sen läpi ei ihan helposti saa kasvatettua juuria maahan kiinni. Särkyvästä lasista tulee haavoja, jotka kirveltävät ihoa ja sielua. Lasipurkkivertaus on sopiva varmasti moneen muuhunkin kriisiin.

On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun tajuaa olevansa yhtäkkiä vailla avioliiton turvaa (joskus turva tulee ainoastaan tuttuuden kokemuksesta). Näin jälkikäteen ymmärrän itse katselleeni maailmaa lasipurkkini sisäpuolelta tajuamatta joistakin asioista yhtään mitään. Purkissa eläminen voi kapeuttaa omaa ajattelua, itseä, tapaa ajatella asioista ja niin edelleen. Sitä ei oikeastaan edes huomaa, miten helposti sujahtaa olotilaan, missä asiat ovat lukkoon lyötyjä ja itsestään selviä.

Jos on ollut oikein sitoutunut omaan liittoon, kestää aikansa sisäistää olevansa sinkku. Puhutaan roolisiirtymästä. Parisuhteessa olleesta tulee yhdellä rytinällä eronnut. Vaikka eroa olisi kypsytellyt pitkään, on eropäätöksen hetki varmaan aina aika järisyttävä. Itse hoin eron jälkeen kuukausia mielessäni mantraa ”minä olen eronnut” ja kuljin jatkuva järkyttynyt olotila päällä.

Aluksi sokki päällä seisoo osaamatta tehdä mitään. Sitten alkaa reagoida ja liukastella. Lasisen pohjan päällä huutaa tunteita tyhjyyteen eikä kukaan vastaa – ei se, joka ennen kuunteli tai jonka toivoi kuuntelevan, eivät ne, jotka eivät ymmärrä, koska eivät ole kokeneet samaa. Vertainen saattaa ymmärtää, miltä avioliiton päättyminen merkitsee, mutta ei hänkään voi ottaa ankaria tunteita pois.

Tuossa vaiheessa seisoo edelleen lasialustan päällä eikä ymmärrä vaihtoehtoa. Työstämisen vaiheessa rauhoittuu ja liukastelu liukkaalla pinnalla vähän vähenee. Voimakkaita tunteita tulee hiukan harvemmin ja alkaa hahmottaa sitä, miksi ero tapahtui – tietynlainen selkeys lisääntyy pikkuhiljaa.

Kummallinen vaihe on sekin, kun tunteet tasoittuvat ja mieli rauhoittuu ja seisoo edelleen lasipohjan päällä. Siinä kohtaa on outoa seisoskella aivan kuin jotain odottaen. Jonain päivänä tajuaa, että odottaminen ei olekaan ratkaisu vaan lasipohjan päältä pois astuminen. Ja se vasta pelottaa – ihan ei uskalla eikä oikein osaakaan. Ja hassuinta on se, että avioliitolle ja ex-puolisolle saattaa olla uskollinen vielä pitkään liiton päättymisenkin jälkeen, vaikka sillä toisella jo olisi uusi suhde ja uusi elämä. Pohjan päältä pois tulemista voi harjoitella varvas kerrallaan ja palata taas takaisin – vasta sitten kun on valmis, voi astua kokonaan tutusta sivuun.

Sinkkuelämä eron jälkeen on harvoin mikään riemullinen elämänvaihe. Joillekin se on tietysti odotettu ja toivottu olotila, useimmille kuitenkin jotain ihan muuta. Se voi olla tuskallisen yksinäisyyden aikaa, itsensä keräämisen ja kokoamisen matkaa, vanhan elämän suremista edelleen ja sen tunnustelemista, mitä elämältä oikeasti siinä kohtaa haluaa. Kieltämättä avioliiton jälkeinen elämä on myös uusi mahdollisuus.

Kun kivusta selviää, voi uusi alusta alkaa tuntua hyvältä jalkojen alla. Entisen elämän turva, lasilattia, voikin alkaa näyttäytyä turvattomalta ja epävarmalta. Uusi maasto on vaihtelevaa, mutta ainakin jalat ovat maassa kiinni. Pienet tuuletkaan eivät heilauta entisellä tavalla. Kun eronnut on taas löytänyt itsensä ja sisäisen turvansa, tulee monesta tutkimusmatkailija, joka katselee maailmaa lapsen silmin – innostuneesti ja uteliaasti.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen yksinhuoltajuuden ytimessä. Tätä taivalta on takana vasta 4,5 vuotta, mutta kyllä tämäkin aika ajatuksia on herättänyt. Ja herättää jatkossakin.

Itselleni kävi eroprosessissa niin, että olin alussa aikamoisessa sokkireaktiossa. Tai reaktiovaiheessa oikeammin jos ihan vaikka Cullbergin kriisiteoriaa ajattelee. Olin ihan käsittämättömän järkyttynyt, surullinen, pettynyt, ihan kaikkea mahdollista ikävää, joka vei minulta henkisesti jalat alta pitkäksi aikaa. Eron läpi työstäminen tapahtui hiljaisuudessa, yksin kotona ja lopulta eroseminaarissa, joka oli itselleni käänteentekevä juttu – se herätti henkiin horroksesta, johon oli sujahtanut.

Näin jälkikäteen on pakko sanoa, että olin niin kuutamolla, etten muista noista ajoista paljoakaan muuta kuin sen loputtomalta tuntuvan yksinäisyyden. Ja silti: päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi ja nyt jo vuosiksi ja polvilleen pudonneesta tuli taas kävelevä. Erosta selviytyy ja sen tehtävän toimittaa armollinen kaveri nimeltä Aika. Sinäkin selviydyt, jos olet ihan eroprosessisi alussa, vaikket sitä ehkä nyt pysty mitenkään uskomaan.

Ero on kyllä käänteentekevä kokemus, jossa saa surra ihan kaikkea mahdollista. Ei vain kumppania ja parisuhdetta vaan myös kokonaista perhettä, menetettyä yhteistä mahdollista isovanhemmuutta, ehkä kesämökkiä, ystäviä ja sukulaisia, yhteistä nimeä (jos vaihtaa sukunimeä eron jälkeen) ja ihan kaikkea mahdollista muutakin. Ehkä tiedät, mistä puhun?

Mutta matka ei pääty tietenkään tähän. Yksinhuoltajuus jatkuu hamaan tulevaisuuteen ja niin sen kuuluu ollakin. Hajonneesta perheestä kasvaa pikkuhiljaa kokonainen perhe.

Niinpä. Ja sitten tuohon talopakettiasiaan…

Ajattelen niin, että eroaminen ja moni muu kriisi sisältää roolisiirtymiä. Erossa siirrytään parisuhteessa eläneen roolista eronneen rooliin ja pikkuhiljaa sinkun rooliin. Onkohan niin, että oikeastaan vasta, kun on kasvanut sinkun roolin, voi sanoa selviytyneensä? Moni solmii uuden parisuhteen hyvinkin nopeasti eron jälkeen eikä oikeastaan työstä eroa ihan loppuun. Toisille tämä toimii, toisille ei.

Jostain tuo talopakettiajatus päähäni tuli. Oman elämän kiemurat ja kokemukset ovat tässä tietenkin mukana. Parisuhde on aina haastava suhde, mutta kyllä kai haastekertoimet lisääntyvät siinä kohtaa, kun yritetään yhdistää eronneita keskenään ja heidän lapsiaan ja sitä koko pakettia.

Avaimet käteen -ratkaisu hei. Voi apua. Että tässä olis tää talo nyt sitten, mutta siellä olis perhe ja sisustuskin valmiina. Että tehdäänkö kaupat? :) Voin ainoastaan kuvitella, kuinka paljon näissä kuvioissa vaaditaan puhetta, hyvää tahtoa, vastuullisuutta ja varsinkin rakkautta.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Minun avioliittoni päättyi vähän yli vuosi sitten virallisesti, mutta mieheni muutti yhteisestä kodistamme yhteispäätöksellä kolme ja puoli vuotta sitten. Muistan hyvin sen tunteen, kun mies lähti ovesta urheilukassinsa kanssa ja jäin tuijottamaan silmät ja sydän tyhjänä johonkin. Muistan hyvin senkin, miten sumussa kuljin sen ensimmäisen syksyn. Päässä pyöri jatkuvasti levy, jolla oli yksi sanoma: ”Minä olen eronnut”. Uudestaan ja uudestaan enkä jollain tavalla yhtään tajunnut, mitä oli tapahtunut.

Minusta tuntuu, etteivät lähelläni olleet ihmisetkään yhtään tajunneet, että olin eronnut ja menin tosi syvällä. Kukaan ei oikein huomioinut tapahtunutta – ehkä apua-huutoni oli liian heikko. Yhden ihmisen muistan sanoneen, että hän on pahoillaan. Kuinka hyvältä ne sanat tuntuivatkaan ja juuri oikeilta. Minäkin olin pahoillani, niin pahoillani, että lakkasin henkisesti elämästä.

Ero oli tietoinen ratkaisu ja hyvä päätös, mutta en olisi osannut odottaa, millaiseen kuoppaan eronnut voi tipahtaa. Jos tällaiseen kuoppaan tipahtaa ”hyvässä” erossa, on kuoppa paljon syvempi silloin, kun erotaan riitaisasti ja vaikeista syistä kuten uskottomuuden vuoksi.

Erosta alkaa jonkinlainen riisumistyö. Avioero järkyttää elämän perustaa ja laittaa koko minä-talon heilumaan. Sinusta riisutaan identiteetti, aviomiehen tai –naisen rooli, se tuttu rooli joka saattoi määrittää isoa osaa olemustasi ja tipahdetaan olotilaan, jossa ei oikein osaa määrittää itseään.

Ero voi viedä taloudellisesti ahtaalle ja joudut ehkä luopumaan kodista, kesämökistä ja monesta muusta asiasta, jotka ovat olleet tärkeä osa elämääsi. Ihmissuhteita menee uusiksi tai ainakin kuviot muokkautuvat. Joku joutuu käymään vuosia kestäviä huoltajuus- ja omaisuuden ositusriitoja. Monella tuntuu tapahtuvan arvojen uudelleenjärjestäytymistä. Oman selviytymisen lisäksi on jatkuva huoli siitä, miten lapset selviytyvät ja kun itse ei oikein jaksa, tulee kaupan päälle vielä lapsia koskeva jäytävä syyllisyydentunne.

Joskus vuosia sitten kun odotin esikoistani ja jännitin tulevaa synnytystä, katselin naisia kaduilla ja mietin, että tuokin on varmaan synnyttänyt ja se on vielä hengissä ja käveleekin ihan normaalisti. Nykyään huomaan katselevani ihmisiä sillä silmällä, että onkohan tuo kokenut avioeron. Että vaikka on kokenut jotain isoa ja mullistavaa, voi kulkea kadulla ihan normaalisti, selviytyneenä.

Hiirenaskelin on tapahtunut toipuminen ja elämään uudelleen suuntautuminen. Ja olen nähnyt samaa toipumista myös muissa eron kokeneissa. Niin se aika vaan tekee tehtävänsä tässäkin lajissa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat