Kirjoitukset avainsanalla keskittyminen

Kuva: Jani Laukkanen

Kun lapset olivat pieniä, tiesimme elävämme paljon puhuttuja ruuhkavuosia. Niitä, joista kaikki varoittivat: silloin aika ei riitä mihinkään. Ja silti sitä pitäisi varata parisuhteelle.

Ruuhkavuodet tulivat ja menivät… Ei, ei se ihan niin mennyt. Moneen muuhun elämänvaiheeseen verrattuna jakso, jolloin lapset olivat pieniä ja toinen aikuisista kotona, oli verrattain leppoisa tuleviin vuosiin verrattuna.

Vuosia taaksepäin katsoessani olen päätynyt siihen, ettei mitään ruuhkavuosia ollutkaan. Oli vain elämää ylä- ja alamäkineen. Kullekin päivälle riitti yhtä paljon tekemistä lasten iästä riippumatta. Ja aina edessä oli sama valinta: mistä irrotan hetkiä puolisolle?

Vuosia taaksepäin katsoessani olen päätynyt siihen, ettei mitään ruuhkavuosia ollutkaan.

Saimme lapset nuorina. Jaksoimme valvoa, tarvitsimme unta silloin niin kovin vähän. Sekin vähä oli usein katkonaista. Parisuhdeaika löytyi illasta. Heti sen jälkeen, kun olimme saaneet lapset nukkumaan yhdeksän jälkeen. Iltaan jäi kolme hyvää tuntia opiskella ja istua yhdessä puolison kanssa. Aina keskustelut eivät päättyneet niin rattoisasti kuin olisimme toivoneet, mutta vietimme silti sinnikkäästi hetkiä toisiimme vuosi vuodelta paremmin tutustuen.

Lapset kasvoivat. Syntyi odotettu iltatähti. Iltatreffit eivät enää toimineet. Talossa kukkui teinit. Siirryimme saunaan. Monta vuotta lämmitimme saunan joka ikinen ilta. Varasimme mukaan juomat, jotta löylyissä jaksoi istua pidempään.

Tuli ikää. Illalla alkoi väsyttää. En olisi ikinä alle 30-vuotiaana uskonut, että tuhlaan päivän parhaat tunnit nukkumiseen. Mutten jaksanut enää valvoa puoleen yöhön. Kymmeneltä sammui silmät. Mikä avuksi? Mistä nyt aikaa parisuhteelle?

Avuksi on tullut aamut. Nykyään juomme kahvit yhdessä kello kuusi.

Avuksi on tullut aamut. Nykyään juomme kahvit yhdessä kello kuusi. Istumme terassilla kahvikupit kädessä, pohdimme edellistä päivää ja muokkaamme tulevaa. Säästä riippuen päällä on paksu takki ja saappaat tai jotain kevyempää. Mutta rutiini on sama. Aamulla yhdessä ulos. Elämäntilanteet muuttuvat, mutta valinta pysyy: jostain on hyvä löytää aikaa rakkaudelle. Kaikki vuorokauden tunnit käy.

Terveisin, Hanna Ranssi-Matikainen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Supervoimia tarvitaan sarjakuvissa ja elokuvissa ylipääsemättömien haasteiden kohtaamiseen ja mahdottoman muuttamiseen mahdolliseksi. Supervoimilla saadaan aikaan ratkaisevia vaikutuksia. Rakkaudessa supervoimat ovat myös hyödyllisiä ja saavat ihmeitä aikaan.

Sarjakuvissa kuvataan usein se, mistä kenenkin supervoimat ovat peräisin. Rakkaudessa ne ovat minun kokemukseni mukaan peräisin rakastetulta. Esimerkiksi minusta tuntuu monesti siltä, että kun rakastettuni katsoo minuun tietyllä tavalla, voisin hyvinkin hakea hänelle kuun taivaalta tai kääntää todellisuuden asentoon, joka olisi hänelle kaikkein mukavin ja paras.

Yksi hienoista supervoimista on kyky pysäyttää aika sopivasti. Se tarkoittaa, että kun juoni on tihentynyt ja tullut kohtaan, joka on jotenkin erityinen, kyetään ajan kulumista hidastamaan niin, että se lähes seisahtuu. Silloin tuossa hetkessä ehtii kokea monin verroin enemmän kuin muuten. Kallisarvoiset asiat saavat tilaa ympärilleen.

Ajan hidastaminen mateluksi on muuten sellainen rakkaussuhteen supervoima, joka on saavutettavissa harjoittelemalla.

Aika on suhteessa sisäisiin kokemuksiin, jotka tapahtuvat kussakin hetkessä. Se, miten hetkessä tapahtuvia asioita havainnoi, vaikuttaa siihen, miten nopealta tai hitaalta aika tuntuu.

Rakkauden hetket voivat kiitää ohi liian nopeasti. Suudelma voi olla ohi ennen kuin se alkoikaan. Rakastelusta voi jäädä minuutin olo. Kohtaamiset kumppanin kanssa voivat ohentua huomaamattomiksi väläyksiksi, jotka hukkuvat kaikkien muiden elämän tapahtumien sarjaan. Rakkaus voi olla ohi ennen kuin siinä ehti juuri mihinkään.

Entä, jos rakkauden hetkille antaa kaiken ajan, joka niille kuuluu? Näin aika nimittäin pysäytetään. Kun toinen vaikka tulee kotiin ja itse menee vastaan ovelle, ja tapahtuu kohtaaminen siinä; nähdään, tervehditään, tullaan yhteen, kosketaan toinen toista, autetaan toisen kantamukset ja takki pois, käydään keskusteluun. Jos tälle kohtaamiselle antaa kaiken ajan maailmassa? Jos sille antaa kaiken ajan, ei ole kiire mihinkään. Mitään muuta ei tapahdu. Maailma pysähtyy ympärillä. On vain se, mitä rakastavaisten kohtaamisessa ovensuussa on meneillään.

Miten jollekin asialle annetaan kaikki aika maailmassa? Keskittämällä huomio kokonaan toiseen. Antamalla rakastetun vangita koko oma huomio, ja antautumalla olemaan ja aistimaan siinä tapahtumassa, joka on meneillään meidän kahden välillä.

Jos toisen katsomiselle ja koskettamiselle antaa kaiken ajan maailmassa, ehtii ohikiitävien väläysten sijaan nähdä perinpohjaisesti, miten kaunis rakastettu on. Ja se liittyykin jo toiseen rakkauden supervoimaan: toisen näkemiseen niin, että hän alkaa hehkua.

Kello vaan pois kädestä ja kokeilemaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaipuun kautta toinen ihminen saa toisen liikkumaan. Tuhansien kilometrien päästä saakka toinen ihminen saa toisen tuntemaan ja toimimaan. Minusta se on mielenkiintoista.

Rakkaus sitoo ajatusten maailman ja konkreettisen maailman toisiinsa. Vai olisiko ehkä niin, että kaikki tapahtuu tässä fyysisessä maailmassa, ja me olemme ihmisinä toisiimme jatkuvassa yhteydessä sisältä käsin?

Rakkaudesta kirjoitetaan useammin minä-sinä-perspektiivissä. Olen alkanut arvella, että sen taustalla on tärkeämpi taso, jolla kaikki varsinaisesti lepää: me.

Kun rakastutaan, toinen sekoittuu minuun ja minä häneen. Kun rakastan, en ole enää minä vain. Sidokset rakastettuun ovat minussa. Hän on minussa. Rakkauden sitomalle kaipuu on sitä, että nuo sidokset tuntuvat. Etäisyys kiskoo niistä. Sille kaipuulle on hyvä antautua, tunnustelemaan, miettimään sitä, tajuamaan sitä.

Ihmiselle ne asiat lähinnä ovat olemassa, jotka välittömästi ovat esillä ja näkösällä. Ellei olisi kaipuuta, ei mikään muistuttaisi rakkaudesta silloin, kun sattuu matkustamaan kauemmas. Sikäli ikävöinti on hyvin hyödyllinen tunne parisuhteelle ja rakkaussuhteelle.

Kaipuun kautta rakkaus vetää takaisin toisen luo, vaikka maapallon kääntöpuolelta, kääntöpiirien yli, kaikkien suurkaupunkien vilinän hauskuuksien parista.

Jos kerran rakkaus tuntuu ikävänä silloin, kun on toisen luota poissa, vastaavasti kai on niin, että ellei ole kaipuuta ja ikävää, ei varmaankaan ole rakkauttakaan. Ei ainakaan sellaista, joka läpäisisi lihan ja luut. Ei ole meitä rakkaudessa. Muut asiat tulevat silloin tärkeämmiksi, ihmiset ajautuvat suuntiinsa.

Jos kaikki tuo on paikkansapitävää, omaa kaipuuta toista kohtaan on syytä katsoa läheltä, vaalia sitä. Kaipuusta kannattaisi siksi kertoa toiselle, jakaa se, jakaa kaihoisat viestit ja rajun ikävän viestit, kiusoitella ja lietsoa omaa ja toisen kaipuuta, nauttia siitä kaipuusta.

Niitä asioita ihmisen kannattaa vahvistaa, jotka ovat hänelle tärkeimpiä. Rakkaus on todellisuus, jossa ihminen elää, ei jokin ”tunne”, jota koetaan hetkittäin jossain osassa mieltä.

Rakkaudessa eletään, ihan yhtä lailla kuin eletään vanhemmuudessa tai työuralla. Sitä ei parane laittaa syrjään muiden asioiden tieltä ja luulotella, että rakkauteensa voi sitten myöhemmin keskittyä, kun on aikaa. Muu on silloin todennäköisesti täyttänyt mielet, ja se rakkaus mennyt. Rakkaus on nyt, jos me on todellista tässä ja nyt.

Keskellä kaipuuta me olemme siinä ja rakkaus on. Ja tällä tavalla kaipuu terävöittää rakkauden tunnetta. Samoin kuin karhea pyyhe saa ihon tuntumaan, kaipuussa rakkaus tuntuu voimakkaasti. Tai rakkauden karhea kieli.

Missään minulla ei ole parempi kuin tässä rakkaudessa. Minä olen siinä ja sen paikka on minussa. Rakastettuni on pujottautunut lävitseni. Ikävöin, kun olen poissa. Silloin katselen häntä ja meitä sisäisesti, katsomalla itseeni.

Ajattelin näitä istuessani lentokoneessa paluulennolla, joka oli viivästynyt 45 tuntia suunnitellusta. Kaipuu kerääntyi kuin vesi uomaan, syvään, joka virtasi kohti kotia, jossa rakastettuni odotti. Se virtasi minussa. Minä virtasin kohti häntä.

 

Terveisin Jaakko Kaartinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Tästä rakkauden asemasta, jossa olen, sitoutuminen on asia, jota oikeastaan ei ole tullut mietittyä. Kaikki on niin ilmiselvää. Minulle on ilmiselvää, mitä haluan, on ilmiselvää, kenet haluan, kenen haluan olla. Minun rintalastani alla oleva kompassi kertoo, missä olen. Olen kohdassa, jossa kompassi pyörii ympyrää, keskipisteessä.

Asiaa voi kuvata niin, että minun ruumiini on sitoutunut, minun ajatukseni ovat sitoutuneet – minun ei tarvitse sitouttaa itseäni tai ponnistella. Olen vain, tuon rakastamani ihmisen kaikkinaisen vetovoiman imussa.

Tämä tila on tuntunut muuttumattomalta vuosien ajan. Olen sattunut osumaan oikeaan paikkaan, oikean ihmisen kanssa.

Tämä sidos, joka minun ja hänen välillään on, tuntui minussa kiperästi esimerkiksi tänä aamuna. Jouduin nousemaan ja lähtemään töihin, hän jäi nukkumaan. Joudun aivan repimään itseäni poispäin. Se on vähän kuin painon tunne.

Ajatelkaa painon tunnetta – sitähän ei huomaa noin vain ollessaan. Mutta jos asettaa käsivarren lepäämään pöydälle aivan rentona, ja koettaa sitten nostaa sitä aivan hitaasti hiukan ylöspäin, ehtii paikallistaa raskauden, joka lävistää kudokset, ihon, luut ja lihakset. Se on lähes maaginen vedon tuntu, voimakenttä. Vetovoima.

Hänen vetovoimansa sitoo minut häneen.

Sitoutumista kuvataan tahdon käyttämisenä. Vetovoimaa ei kai kuitenkaan voi tahtomalla loihtia, mietin. Mutta tietoisuuttaan rakastaja voi käyttää kaikkien niiden suhteen ulottuvuuksien vahvistamiseen ja suojaamiseen, jotka ovat merkityksellisiä vetovoiman kokemusten kannalta.

Esimerkiksi ajan käyttö ja huomion kohdistaminen: vetovoima ja sidos kyllä häviävät, jos ei nähdä, vietetä aikaa ja yhdessä oltaessa ajatellaan jotain muuta. Rakastamiseen keskittyminen on elämistä vetovoiman piirissä, siitä nauttien.

Ei minun tosiaan tarvitse yhtään sitoutua – sidos on. Täytyy kylläkin tehdä joka päivä kymmeniä aivan pieniä valintoja. Esimerkiksi se, että kun kuulen avaimen ulko-oven lukossa, nousen heti sijoiltani ja riennän vastaan ovelle.

Kun tekee näitä valintoja ensin tietoisesti, niistä tulee pian lähes vaistonvaraisia. Elämä jäsentyy sen vetovoiman suuntaiseksi, siksi, että se on niin palkitsevaa. Nautittavaa.

En oikein ole varma, sitoudutaanko ihmissuhteeseen kuten vaikka työpaikkaan: lasketaan hyödyt ja haitat ja tehdään päätöksiä. Suhteen vetovoima sitoo. Eli: minusta nämä kysymykset palautuvat vetovoimaan ja sen kokemiseen. Ja positiiviseen vahvistamiseen.

Sitoutumisen näkökulma ei siten olisikaan se, että tahdonvoimalla sinnitellään läpi vastoinkäymisten ja päätetään pysyä epätyydyttävässä tilassa, koska hyötyjen määrä vaikuttaa suuremmalta pettymyksiin verrattuna. Kokemuksellisesti minulle sitoutumisen näkökulma on sen onnellisuuden ja niiden nautittavien asioiden kokemista ja vahvistamista, jotka oman rakkaussuhteen ovat käynnistäneet ja muodostaneet. Sen kaiken ihanan ja hyvän takia rakkaussuhde on.

Ja se on hänen takiaan. Hän on kokonainen persoona, kokonainen elämä, kokonainen maailma. Ihanan näköinen, kuuloinen, tuntuinen. Hän on gravitaatio minulle. Kiitollisena olen tähän sidottu.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat