Kirjoitukset avainsanalla yhdessäolo

Kuva: Jaakko Kaartinen

Viikko tätä vuotta on mennyt, ja tämä on ollut hyvä vuosi. Erinomainen vuosi. Totesimme rakastettuni kanssa toisillemme tämän. Tässä on ollut paljon tilaa rakkaudelle ja rakastamiselle, olemme käyneet pitkillä kävelyillä yhdessä oikeastaan päivittäin, istuneet aterioilla vastapäätä toisiamme ja joskus vierekkäin. Läheisyys on ollut onnellista ja olemme vaihtaneet ajatuksia ja nauraneet kovasti.

Hyvää elämää, koko vuosi 2020.

Tulevaan suhtaudun optimistisesti. Tarkoitan, että vaikka meillä on ollut ihanaa tänä vuonna, mikään ei estä, että meillä saattaa olla vielä ihanampaakin. Olemme mahdollisuuksien edessä. Se ei ole taikaa, se on elämää, mutta taianomaista se on.

Miksi olen niin myönteinen ja luottavainen ja valoisa tulevaisuuden suhteen? Suoraan sanottuna se johtuu rakastetustani. Minusta hän on niin rajusti ja omaleimaisesti ihmeellinen ja vetävä. Hänellä on sellainen monitasoinen persoona, että kun vietän hänen kanssaan tarpeeksi paljon aikaa, se tekee minusta optimistin. Himo ja viehtymys ja ilo sekoittuvat jatkuvasti yllättävin kultaisin sidoksin.

Eli tämän seitsemän päivän mittaisen vuoden saldo: kunhan huolehditaan siitä, että meillä on tarpeeksi aikaa yhdessä, näyttää siltä, että se johtaa onnelliseen tilaan. Melkoisen yksinkertaisen kuuloinen resepti, mutta näyttää siltä, että onnekkaasti, juuri tässä vaiheessa elämää näin on.

Luen erään baskifilosofin kirjaa (Daniel Innerarity: Vieraanvaraisuuden etiikka), jossa käsitellään sitä ennakoimattomuutta ja epävarmuutta, joka luonnehtii identiteettejä ja ihmisenä olemisen kokemusta.

Elämän ennalta-arvaamattomat tapahtumat ja toisten ihmisten jatkuva tunkeilu minän maisemaan tekevät kaikista siisteistä, selvärajaisista elämänsuunnitelmista ja suojatuista olemisen tavoista hankalia, ellei mahdottomia. Elämähän on täynnä muutosta. Sitä, miten asiat kehkeytyvät, ei voi tietää. Joten hyvän elämän mahdollisuudet ovat suuremmat, jos kykenee suhtautumaan avoimesti todennäköisten muutosten tuomiin uusiin mahdollisuuksiin ja niihin muutoksiin, jotka omaa itseä ja omia näkökulmia kohtaavat.

Emme ole valmiita, muovivakuumiin vangittuja ihmisiä, eivätkä ihmiset ympärillämmekään ole – onneksi. Me liikumme ja vaihdamme näköalojamme, ajatuksiamme ja mielipiteitämme melkoisessa sekamelskassa. Tämä kaikki ei tarkoita, että se, mikä nyt on rakkainta, pitäisi hyvästellä tulevaisuudessa. Se kylläkin tarkoittaa muun muassa sitä, että jos ei ole valmis itsen ja toisen ja meidän muutoksillemme, eli jos rakastaa yhtä kuvaa, sen todennäköisimmin menettää.

Ajattelisin siis, että mitä enemmän uskaltaa rakastaa toisessa kaikkea sitä, mikä on muuttuvaa ja ennustamatonta, sitä optimistisempi voi olla. Minä ainakin olen. Mikään ei pitele rakastettuni luontoa, ja siksikin häneen jatkuvasti retkahdan.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Mikä minun nimeni on, minulta kysyttiin tänään. Kuljin metroasemalle yhdessä toisen tanssinharrastajan kanssa ja hän tiedusteli asiaa. Ihmisethän tanssivat kehoillaan, eivät nimillään, ja siksi ne jäävät helposti oppimatta.

Sanoin, että nimeni on Jaakko. Sitten mietin hetken, mitä se tarkoittaa ja miten se liittyy minuun.

Kun sanon nimeni kadulla noin, se tulee kylmään ilmaan kuin jokin kulmikas ja jää siihen hiukan kömpelönä. Tunnen toki yhteyden itseni ja nimeni välillä. Mutta voisin keksiä muitakin sanoja, joiden koen tarkoittavan minua, ehkä paremminkin kuin varsinainen etunimeni.

Olen ollut tässä rakkaussuhteessa yli yhdeksän vuotta, ja olen saanut parhaat nimeni siinä. En kerro niitä tässä, koska ne ovat minun ja hänen. Rakastetullani on minulle monia nimiä, nimien ketjuja ja hauskasti vaihtelevia nimiyhdistelmiä. Muistan aivan hyvin edelleen, miltä tuntui, kun hän nimesi minut ensimmäisen kerran. Tuntui, että olin tullut kutsutuksi kotiin.

Kun hän sanoo ”Jaakko”, sekin tarkoittaa minulle jotain muuta kuin sellaista, joka tulee ulos kulmikkaana ja kömpelönä. Hänen Jaakkonsa on se, joka mieluiten olen.  Se on ihanne-Jaakkoni. Siinä on niin paljon merkityksiä ja matkoja ja hetkiä hyvissä paikoissa, että se on jotain ihan muuta kuin kuusi kirjainta.

Mutta enemmän lepään hänen nimessään. Koska tämä tila meidän välillämme on niin merkityksiä täynnä ja tämä suhde niin syvä ja moniulotteinen, kaikista nimistä hänen omansa kertoo minusta itselleni eniten.

Hänen nimensä sanominen puhuttelee minua. Joo, olemme erilliset ihmiset, emmekä elä symbioosissa. Silti, siitä huolimatta, kun kutsun minua hänen nimellään, kuulen hänet minussa. Jos hän puhuttelisi minua nimellään, salaperäisellä tavalla tietäisin, että se olen minä myös.

Odotan, että joululoma alkaisi. Haluan aikaa rauhassa olemiseen, sellaista aikaa, jossa rakastettuni kutsuu minua monilla antamillaan omilla nimilläni. Haluan kuulla niitä joulun hiljaisuudessa, että ne satavat ympärilläni kuin lumi hiljakseen, hämärän puolelta hiutale hiutaleelta katulampun valoon ja hiuksiini ja kasvoilleni, nimet, joista tunnen itseni täksi mieheksi, joka olen.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Nukuin pari yötä yksin, ja halasin nukkuessani tyynyä, kun rakastettuni oli matkalla. Koetin ujuttaa itseni koko sängyn alalle ja nauttia vapaasta venyttelevästä täys-X-asennosta sekä pidennetystä K-asennosta. Nukahdin, nukuin ja heräsin. Aika vähäinen kokemus, kuin aneeminen tai muuten vähäverinen.

Tyyny on jotain, mistä pitää kiinni ja sängyn pinta jotain, mitä vasten painautua, mutta jäin tietysti kaipaamaan rakastettuni läsnäoloa ja kehon mittaa untani vasten.

Kun nukun hänen kanssaan, se on kuin manner ja saari, joita yhdistää mannerjalustan kiinteä silta, joka kulkee katkeamatta veden allakin. Minä olen ulapan saari ja hän on mantereen vakaa rauha – minun mielestäni. Olen se nukkuja, joka pitää kiinni kosketuksesta läpi unenkin, koska haluan varmistaa, etten ajelehdi yksinäisille vesille oudoksi ja arvoksi, vaan olen juuri niissä koordinaateissa, joissa pitääkin.

Nukahdettuani tietoisuuteni häviää uneen, mutta minusta tuntuu siltä, että kehon aistivuus rekisteröi koko ajan toisen olemusta ja lämpöä, raajojen ihanaa painoa, lähellä nukkuvan hidasta ruumiillisuutta, ja on sen ääreen kiertynyt. Tietoisuuden tuolla puolen jokin minussa nauttii. Sen täytynee olla niin, koska aamulla herään tyytyväisenä.

En muista heränneeni vastaavalla tavalla tyytyväisenä yksin. Kokonaisen toisen ihmisen merkitys puuttuu nukkumisesta aina silloin.

Toisinaan ajattelen säälin tuntein murrosikäisiä ja teinejä ja nuoria, jotka joutuvat nukkumaan aivan yksin vuosikaudet. Lapsena on saanut nukkua sylissä ja jossain vaiheessa se on loppunut. Matka sellaisen kehollisen läheisyyden loppumisesta siihen saakka, että saa taas nukahtaa ja nukkua ja herätä toisen ihmisen läsnäolon piirissä on kylmien vuosien mittainen.

Ehkä ajatus kertoo enemmän minusta kuin siitä, mitä nuoret ajattelevat. Mutta muistan, että lasten nukuttaminen oli merkityksellisen tuntuista: istua vuosien ajan sängyn vierellä lattialla ja lepuuttaa kättään nukahtavan lapsen olalla ja selällä – illalla ja yölläkin aika usein. Sen läsnäolon tarkoituksen ja tarpeellisuuden tunsi selvästi.

Ihan samanlainen läsnäolon tarve ja tarkoitus tuntuu minussa unta hakevana, aikuisena nukahtavana, nukkuvana, vain vähän toisella tapaa. Siinä on rauhan lisäksi iloa myös, riemukkuutta löydetystä läheisyydestä.

Sellainen unenaikainen läheisyys on kaukaisempaa juurta kuin rakastajan ja rakastetun läheisyys, mutta tällaiseenkin suhteeseen se kyllä kuuluu. Lempeään limittäiseen lepoonhan intohimon uuvuttamatkin unessa vajoavat.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Olipa kauniisti kirjoitettu ❤ Tämän jälkeen tuli tunne, että vaikka lapsi olisi kuinka iso en tule koskaan kieltämään jos lapsi haluaa viereen nukkumaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Toissa viikolla meillä meni rikki viinilasi. Ei kuulosta dramaattiselta, mutta antakaapa kun kerron tarkemmin. Meillä oli itse asiassa pari viinilaseja, joista toinen rikkoutui. Toinen lasi jäi yksin. Tapahtuma aiheutti järkytyksen tunteita, koska lasit olivat tärkeitä.

Kun vasta mietimme, onko mahdollista rakastaa tässä rakkaudessa ja olla onnellinen, uskaltauduimme toisinaan leikkimään jos-leikkiä ja haaveilemaan. Jos asuisimme yhdessä, miten söisimme aamiaisen. Jos menisimme elokuviin, minkä elokuvan valitsisimme ja mitä karkkeja ostaisimme. Jos matkustaisimme, mihin kaupunkiin tie veisi ja millaista meillä siellä olisi.

Sitten haaveilimme, että matkustaisimme kaupunkiin Ruotsin rannikolle kuuntelemaan erästä laulajaa, joka esiintyisi siellä festivaaleilla. Sen haaveen sitten toteutimmekin, kuten melkein kaikki muutkin – se oli ensimmäinen ulkomaanmatkamme yhdessä.

Me matkustimme ja kun olimme saapuneet hotellille, ajattelin, että haluaisin oikeat viinilasit siihen hetkeen. Läksin etsimään sellaisia pikkukaupungin kävelykadulta. Löysin kaupan, joka myi kristallia romantikoille, ja valitsin parin kauniita ja laadukkaita laseja. Juoksin takaisin ja heilutin pakettia jo matkan päästä rakastetulleni, joka katseli yläkerran ikkunasta ihmisten liikuskelua kesätunnelmissa.

Me kaadoimme noihin laseihin punaviiniä iltapäivällä Ruotsissa, ja sen jälkeen olen kattanut ne meille pöytään vieraiden tullessa tai ottanut ne hyllystä meidän istuessamme iltaa kahdestaan arki-illoin ja pyhäisin.

Jotain merkityksellistä on tarttunut kahteen lasiin kaikesta yhdessä koetusta ja tästä rakastamisesta, jossa kaikkea on intohimoisesti. Merkitys on uuttunut kristalliin.

Se muoto, joka niillä laseilla on, se, miltä niiden kupujen paino tuntuu kämmenellä, millainen hoikan jalan profiili on sormien välissä, on yksi niistä pienistä, mutta todellisista asioista, jotka ovat osa sitä, miten me elämme ja rakastamme.

Vuodet ne kestivät, mutta nyt toinen laseista siis meni tuhannen pirstaleiksi. Minä lakaisin sirpaleet rikkalapioon ja niistä jokainen oli täynnä ajatuksia ja muistumia.

Rakastaminen on sellaista, että se värjää tavarat, tilat ja paikat itsellään. Me ankkuroimme koettua todellisuutta konkreettiseen, materiaaliseen todellisuuteen. Rakkaus toimii niin ja mieli toimii niin.

Seuraavana aamuna menin lasitehtaan verkkokauppaan ja tilasin Baijerista neljä samanlaista lasia. Ne tulivat toissa päivänä lähettipalvelun paketissa ovelle. Laitoin jäljelle jääneen alkuperäisen rakkauslasin ja neljä uutta rinnakkain pöydälle ja sitten sekoitin ne. Yhdestä tuli viisi. Kaikki toistavat nyt samaa hetkeä ruotsalaisessa pikkukaupungissa, missä koimme asioita ensimmäistä kertaa ja kokeilimme toisiamme kuin uuden, jännittävän kielen verbien taivutusmuotoja.

Materia ei ole ensisijaista, ilman sitä voi elää. Mutta se, mitä on, on myös sisäisen elämän kuva.

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat