Kirjoitukset avainsanalla vastuu

Tätä on vaikea myöntää, mutta usein odotamme toisen tekevän meidät onnellisiksi. Vaikka kuinka tiedostaisimme sen, ettei toinen ole tai edes voi olla onnestamme ja oloistamme vastuussa. Silti syytämme toista omasta onnettomuudestamme. Saamattomuudesta, laiskuudesta, suunnattomuudesta ja epävarmuudesta. Se on se helppo selitys. 

Mitäpä jos onnen ottaisikin omiin käsiin? Olisiko se mahdollista? Ensin pysähtymällä ja  ajattelemalla. Loppuisi se haikailu ja voivottelu. Alkaisi toiminta. Millaiselta elämä silloin näyttäisi? Ainakin se tuntuisi ihan varmasti paremmalta. Omalta ja oikealta. Sillä niinhän siinä käy, kun alkaa kantamaan vastuuta, tekemään valintoja. Tietoisia valintoja. 

Mitäpä jos onnen ottaisikin omiin käsiin? Olisiko se mahdollista? Ensin pysähtymällä ja  ajattelemalla. Loppuisi se haikailu ja voivottelu. Alkaisi toiminta. Millaiselta elämä silloin näyttäisi?

Hesarissa oli tänään kiinnostava juttu painonnoston suosiosta. Itse lajia kiinnostavampaa oli Hakaniemessa painonnostosalia pyörittävän Matti Vestamanin ajatukset elämänmuutoksesta. Hän on selvästikin oivaltanut sen, että kaikki todellinen muutos lähtee pienestä. Tärkeintä on, että suunta on oikea. Silloin kynnyksen täytyy olla tarpeeksi matala, sillä isot muutokset vaativat todella paljon. 

Myös formulalääkärinä tunnettu Aki Hintsa puhuu tästä samasta asiasta Oskari Saaren kirjoittamassa kirjassa Voittamisen anatomia, jossa esitellään Hintsan hyvinvointifilosofia. Kaikkea ei kannata muuttaa kerralla, vaan valita tietoisesti kolme pientä muutosta, joita toteuttaa sinnikkäästi kolmen kuukauden ajan. Siinä ajassa tavat muuttuvat rutiiniksi. Muutoksen pitää nimenomaan olla riittävän pieni, että sitä jaksaa pitää yllä riittävän kauan. 

Luin pari vuotta sitten Hintsan kirjan ensimmäisen kerran ja sen innoittamana vähensin iltapäivän kahvinjuontia, aloin tavoitella 10 000 päivittäistä askelta ja yritin rauhoittaa iltoja. Viimeksimainittu oli ja on iltavirkkuna minulla edelleen vaikeaa. Vaikka minulla ei ollut uniongelmia huomastin selvästi näiden rutiinien myötä unen laatuni parantuvan ja olevani sen myötä virkeämpi. Unen merkitystä korostetaankin Hintsan kirjassa hyvinvoinnin ja menestyksen edellytyksenä. 

Kaikkea ei kannata muuttaa kerralla, vaan valita tietoisesti kolme pientä muutosta, joita toteuttaa sinnikkäästi kolmen kuukauden ajan. Siinä ajassa tavat jo muuttuvat ja tulevat rutiiniksi.

Ensi vuonna voisin yrittää tarttua edelleen arkiliikunnan lisäämiseen. Elämäni on ollut aikamoisessa muutoksessa, joten myös liikuntarutiinit pitäisi päivittää. Lisäksi aion rauhoittaa iltoja työn tekemiseltä, jotta nukkuisin levollisemmin. Tajusin vasta jokin aika sitten, miten paljon keskittymistä vaativa työ, jota tykkään illan rauhassa tehdä, voi kuormittaa yöunta. Kolmanneksi yritän tehdä asioita, jotka saavat hyvän ja virkistyneen mielen, kuten käydä keikoilla, näyttelyissä ja teatterissa. Ne ovat asioita, jotka helposti jäävät tekemättä, mutta harvoin kaduttavat. Kantamalla vastuun omasta hyvinvoinnistani helpotan varmasti myös läheisteni elämää.

Uutta vuotta ja arjen valintojen pohtiessa mieleeni nousi vanha tyyneysrukous: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Mihin suuntaan sinä haluat elämääsi ensi vuonna viedä? Mistä asioista muutos sinun elämässäsi alkaa?  

Toivovaisin terkuin, Annele 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Mikko Huotari

”Jokainen on vastuussa omista tunteistaan”, näin usein sanotaan. Olen samaa mieltä. Jos minussa itsessäni herää tunne, on se minun tunteeni siitä huolimatta, että toinen ihminen on se ehkä minussa herättänyt.

Jokaisella tunteella on oma sanomansa.

Ilo kertoo siitä, että sielu kuplii mielihyvästä. Suru kertoo siitä, että olemme joutuneet luopumaan jostain meille tärkeästä. Syyllisyys puhuu sen puolesta, ettemme tekisi itseämme tai toisiamme kohtaan väärin. Häpeä kuiskii sitä, että koemme olevamme vajavaisia, riittämättömiä ja vääränlaisia. Viha on rajojemme vartioija ja sen kertoja, että olemme pettyneitä johonkin. Viha viestii sitäkin, että syvällä sisällämme piileskelee pelko, joka saa meidät huutamaan. Muutkin kuin nämä tunteet haluavat viestittää jotain siitä, mitä itsessä tapahtuu.

Tunteet siis lopulta kertovat aina jotain siitä, mitä koemme tai olemme joskus kokeneet. Jos minussa herää tunne, tiedän, että se on pysähtymisen paikka. Tunteelta voi kysyä: Mitä tämä kertoo minusta itsestäni?

Mitä me yleensä sanomme, kun itseen tulee osuma ja tunne herää? Syytämme toista? Oikeutamme oman ruman käytöksemme sillä, että ”vastuutamme” toista?

Tunne johtaa usein (ei-toivottuun) toimintaan.

”Pakko kai mun oli baariin lähteä, kun kotona ei kuule muuta kuin nalkuttamista”. Tai: ”Kai sitä kuka tahansa lähtee vieraisiin, jos ei kotona saa”. Joskus oma vastuuton toiminta oikeutetaan sillä, että heitetään oma tunne ja toiminta toisen niskaan. Ja mikä ihmeellisintä: varsinkin kiltit ihmiset nielaisevat tämän syötin ja tuntevat syyllisyyttä, etsivät syytä itsestään ja hiljenevät entisestään.

Ensimmäinen lause voisi mennä tyylillä ja taidolla niin, että nalkuttaja voisi kertoa omista tunteistaan ja tarpeistaan avoimilla minä-viesteillä vaikka näin: ”Minusta tuntuu yksinäiseltä ja hylätyltä, koska teet niin paljon töitä”. Johon toinen voisi vastata, että: ”Hyvä kun sanoit, miltä sinusta tuntuu. Meillä on töissä tällä hetkellä kiirettä, mutta se ei kestä ikuisesti (jos ei kestä!). Itsestänikin tuntuu inhottavalta se, ettei meillä ole yhteistä aikaa. Mietitään yhdessä, miten voidaan kiireisessä arjessa pitää toisistamme paremmin huolta”. Tämänkaltainen (myötätuntoinen) puhe riisuu aseista niin, ettei ole tarvetta lähteä valtataistelun tai kissanhännänvedon tielle.

Meissä ei herää tunnetta, joka meissä itsessämme ei ole. Minun kumppanini ei saa herätettyä vaikkapa riittämättömyyden tunnetta, jos minussa ei ole riittämättömyyttä jo valmiiksi sisällä. Hän saattaa kyllä osua riittämättömyyden kokemukseeni, joka minussa jo on ja nostaa sen pintaan. Ei tahallisesti vaan esimerkiksi katsomalla minua tavalla, jonka TULKITSEN lapsuudesta tutuksi katseeksi. 

Voin siis kiittää kumppaniani joka kerran, kun hän paljastaa oman mielenmaisemani kipukohtia. Eikä tämä kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö olisi velvollisia pitämään omista rajoistamme kiinni niin, ettei meitä kohdella henkisesti ja/tai fyysisesti väärin ja väkivaltaisesti. Tunteellisissa ja reaktiivisissa tilanteissa piilee aina, ei niinkään kärsimyksen, vaan paranemisen mahdollisuus. Tämä on muuten ihan älyttömän vaikeaa :). Opettele tunnetaito itse tai opetelkaa yhdessä? Jos kumppanisi ei halua oppia ja tulla puolitiehen vastaan (muissakin parisuhdetaidoissa), sinun päätettävissäsi on, haluatko elää ihmisen kanssa, joka ei pysty kantamaan vastuuta itsestään ja tunteistaan.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Minna Varpula

Jostain syystä mieleni on vienyt minua pimeinä marraskuun päivinä parin vuoden takaisiin tunnelmiin. Niihin hetkiin, kun päätöstä erosta ei oltu vielä tehty. Syksy tuntui pitkältä ja pimeältä. Yksinäiseltä. Miten yksinäinen voikaan toisen lähellä olla. 

Yritystä ei meillä siinä kohtaa enää tainnut olla. Vain epätoivoinen odotus. Että jotain tapahtuisi. Tämä kaikki paljastuisi joksikin vaiheeksi, joka menee ohi. Jokin muuttuisi. Tai joku ratkaisisi tämän. Käännekohta oli, kun tajusin ettei tämä mene ohi, eikä kukaan muu voi ratkaista tätä. Meidän on tehtävä se itse. Rämmittävä tämän pimeyden läpi. Se olisi parasta niin. Kaikille meille.

Käännekohta oli, kun tajusin ettei tämä mene ohi, eikä kukaan muu voi ratkaista tätä. Meidän on tehtävä se itse.  Rämmittävä tämän pimeyden läpi. 

Tämä ajatus alkoi kypsyä, kun en jaksanut enää valittaa kenellekään suhteemme tilasta. Samojen lauseiden toisteleminen väsytti ja turhautti. Olimme totaalisen jämähtäneet, enkä edes tiennyt mistä kaikesta se johtui. Lankakerämme oli sotkuinen ja umpisolmuja täynnä. Se ei tulisi aukeamaan. Siinä sotkussa oli niin paljon muutakin, kuin me kaksi. Enkä halunnut siihen enää lisää solmuja. 

Tämä yksinäinen pimeys oli minulle tuttua. Mutta tällä kertaa en aikonut alistua, antautua sen voiman alle. Tiesin, että minussa on enemmän voimaa, mitä tunsin ja päätin ottaa ne kaikki käyttööni. En halunnut jäädä elämän arvaamattomien voimien heiteltäväksi niinkuin monesti ennen. Lasteni takia minun oli rakennettava meille uusi elämä. Hyvä elämä. Askel kerrallaan. 

Tästä tuli johtotähteni. Jos ero on ainoa vaihtoehto, niin lasten elämä pitää järjestää mahdollisimman hyväksi. Siksi muutin lähelle. En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos olisin ratkaisuillani vienyt isän kauemmaksi heistä. Halusin, että lasten elämässä muuttuisi mahdollisimman vähän. Siksi yhteistä mökkiä ei myyty, eikä kallista harrastusta lopetettu. En halunnut jättää lapsilleni muistijälkeä siitä, kuinka äidin ja isin erotessa kaikki meni. 

Kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, on harkittava tarkkaan, mikä on se vähiten huonoin vaihtoehto. Minkä kanssa pystyy elämään.

Lopulta kaikki oli hyvin selkeää ja kirkasta. Hänen voimansa olivat loppu. Minun voimani olivat loppu. Pakotin itseni sanomaan sen ääneen. Se oli vaikeaa, koska tällä kertaa olin tosissani. Minä muutan pois sanoin. Se oli minun tehtäväni. Ei hän olisi voinut koskaan heittää minua ja lapsia pihalle. Me olimme aivan liian rakkaita hänelle. Minäkin. Kaikesta huolimatta ja kaiken jälkeen. Ja talo oli hänen. Ollut hänen jo kauan ennen minua ja sitä ennen hänen sukunsa. Siksi se oli minun tehtävä. Lähteä, että taloon palaisi rauha. 

Vaikeiden askeleiden ottaminen kasvatti minua vahvemmaksi. Selvisin niistä. Tällä kertaa en kuunnellut muita, en muiden neuvoja, pelkoja tai huolia. Tiesin itse parhaiten, missä mennään ja luotin omaan näkemykseeni. Kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, on harkittava tarkkaan, mikä on se vähiten huonoin vaihtoehto. Minkä kanssa pystyy elämään. Itse joutuisin valinnoistani vastuun kantamaan, joten itse oli päätökset tehtävä. Se tarkoitti oman elämän ohjaksien ottamista omiin käsiin. Kasvamista omaan kokoonsa, oman tilan ottamista. 

Lauri Tähkän versio vanhasta virrestä Vain elämää joulussa osui ja upposi. Se on levollinen ja tyynnyttävä. Kaksi vuotta sitten huokaukseni olivat paljon raskaampia, mutta yhä vielä tänäänkin pyydän: Anna elämälle suunta ja tarkoitus

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ero parempi kuin sovinto ja mahdollinen avunsaanti esimerkiksi parisuhdeneuvola, jotta solmuja olisi saanut auki?
Tyypillinen nainen luovuttaa ja kertoo valheellisesti nyt miten hän on vahva. 
 

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
2/2 | 

Kiitos kommentista! Ei tietenkään ero ole parempi, kuin sovinto ja avunsaanti. Minulle ja uskallan sanoa, että meille molemmille, olisi ollut tärkeää säilyttää ydinperhe ja yritimme sitä kovasti. Olisi ollut hienoa kokea kasvu ja vahvistuminen parisuhteessa, ilman eroa. Oman kokemukseni myötä olen sitä mieltä, että joskus on viisasta luovuttavaa. Parisuhdekuviot voivat ydinperheessäkin muodostua tuhoisiksi. 

Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Lähtökohtaisesti lähes jokaisen eksä on p..pää ja eksä on syystä eksä. Myös siis sinä ja minä. Minä olen saanut kuulla olevani myös itsekäs, ajattelematon, idiootti, tyhmä, vailla omaatuntoa oleva ja saatanasta. Ja mitä näitä nyt on. Sanoja joilla yritetään satuttaa ja satutetaankin.

Hyvin moni käy eron jälkeen sotaa eksää vastaan lasten kustannuksella. Usein sanotaan, että sotaan tarvitaan kaksi. Viime aikoina olen ajatellut kuulemani ja kokemani perusteella, ettei tuo ole totta. Usein on oikeasti niin, että se joka on kyennyt ja pystynyt kohtaamaan itsessään erossa haavoittuneen puolensa ja ottanut itsestään vastuuta, ei koe tarvetta sotia eksää vastaan vaan pyrkii hajottamisen sijaan rakentamaan. Sodankäynnistä on turha puhua. Kaikenlainen taisteluun liittyvän puheen voisi erojen yhteydessä muutenkin unohtaa. Haluan silti tässä tekstissä käyttää sota-sanaa, koska monesti erovanhemmuuden hoitaminen ja osapuolten henkinen olotila näyttää sodalta. 

Ja se joka ei ole käynyt ero- ja muita kipuja läpi, on se joka kerää sotavarustelua, pakenee omaan poteroonsa ja kerää ympärilleen vielä kavereitakin, jotka vahvistavat sitä, että ”sä oot kyllä niin oikeessa” ja ”toi toinen vois niin kattoo itteensä peilistä”.

Olo voi olla aika avuton ja turhautunut, kun on sellainen seinä vastassa, joka ei kuuntele, ei kykene aikuiseen viestintään vaan on reaktiivinen ja hyökkäävä.

Miten rakentaa hyvää erovanhemmuutta silloin, kun toinen on täysin kykenemätön ottamaan itsestään ja koko tilanteesta vastuuta?

Ole sinä se, joka katsoo itseään peilistä tosi tarkkaan. Oletko sinä se, joka pitää yllä henkilökohtaista sotaa? Jos olet, hae apua. Oletko itse niin haavoilla (jo lapsuudesta), että vahingossa kaadat eksäsi niskaan jotain, mikä ei hänen niskaansa kuulu? Ihan todella katso itseäsi ja omaa toimintaasi. Tarvitaan roppakaupalla nöyryyttä ja rohkeutta katsoa itseä raatorehellisesti ja myöntää, että ei hitsi, minä olen se, joka ei osaa tätä erohommaa. 

Jos sinä olet se, joka aidosti yrität rakentaa hyvää erovanhemmuutta, ole edelleen aikuinen. Mutta jos seinä on jatkuvasti vastassa, hae apua. Etsi ammattiapua niin pontevasti, että löydät ne oikeat auttajat. Sitä väsyy, jos on aikuinen ja pyrkii yksin kantamaan kaiken vastuun ja saamaan asiat lasten kannalta parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.

Asetu sen lapsen asemaan, jonka vanhemmat ovat asettuneet omiin poteroihinsa. Miltä tuntuu olla aukealla paikalla, jossa ei ole turvaa. Miltä lapsesta tuntuu se, kun heistä riidellään? Miltä tuntuu, kun vanhemmat ovat sodassa toisiaan vastaan? Eikö se lapselle tarkoita sitä, ettei heitä varten ole ketään? Lapsi ei tiedä, mihin suuntaan sodassa katsoisi. Ei tiedä, miksi on niin syyllinen ja ahdistunut olo eikä tiedä, kumpaa vanhempaa tai ketä uskoisi. Erosotien tantereilla on monta lapsisotilasta ja pieniä uhreja: haavoittuneita ja turvattomia pikkuaikuisia, jotka ottavat itsestään ja mahdollisista pikkusisaruksistaan liikaa vastuuta. 

Jos olet eronnut ja sinulla, teillä tai eksälläsi on erosota menossa, älä käytä tätä tekstiä häntä vastaan. Et tarvitse ulkopuolisia lyömäaseita vaan vastuullisuutta, hyvää tahtoa ja myötäelämisen taitoa. Rauhaa ja rakkautta, niillä eväillä eteenpäin.  

Terveisin, Miia Moisio

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat