Kirjoitukset avainsanalla vastuu

Kuva: Minna Varpula

Jostain syystä mieleni on vienyt minua pimeinä marraskuun päivinä parin vuoden takaisiin tunnelmiin. Niihin hetkiin, kun päätöstä erosta ei oltu vielä tehty. Syksy tuntui pitkältä ja pimeältä. Yksinäiseltä. Miten yksinäinen voikaan toisen lähellä olla. 

Yritystä ei meillä siinä kohtaa enää tainnut olla. Vain epätoivoinen odotus. Että jotain tapahtuisi. Tämä kaikki paljastuisi joksikin vaiheeksi, joka menee ohi. Jokin muuttuisi. Tai joku ratkaisisi tämän. Käännekohta oli, kun tajusin ettei tämä mene ohi, eikä kukaan muu voi ratkaista tätä. Meidän on tehtävä se itse. Rämmittävä tämän pimeyden läpi. Se olisi parasta niin. Kaikille meille.

Käännekohta oli, kun tajusin ettei tämä mene ohi, eikä kukaan muu voi ratkaista tätä. Meidän on tehtävä se itse.  Rämmittävä tämän pimeyden läpi. 

Tämä ajatus alkoi kypsyä, kun en jaksanut enää valittaa kenellekään suhteemme tilasta. Samojen lauseiden toisteleminen väsytti ja turhautti. Olimme totaalisen jämähtäneet, enkä edes tiennyt mistä kaikesta se johtui. Lankakerämme oli sotkuinen ja umpisolmuja täynnä. Se ei tulisi aukeamaan. Siinä sotkussa oli niin paljon muutakin, kuin me kaksi. Enkä halunnut siihen enää lisää solmuja. 

Tämä yksinäinen pimeys oli minulle tuttua. Mutta tällä kertaa en aikonut alistua, antautua sen voiman alle. Tiesin, että minussa on enemmän voimaa, mitä tunsin ja päätin ottaa ne kaikki käyttööni. En halunnut jäädä elämän arvaamattomien voimien heiteltäväksi niinkuin monesti ennen. Lasteni takia minun oli rakennettava meille uusi elämä. Hyvä elämä. Askel kerrallaan. 

Tästä tuli johtotähteni. Jos ero on ainoa vaihtoehto, niin lasten elämä pitää järjestää mahdollisimman hyväksi. Siksi muutin lähelle. En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos olisin ratkaisuillani vienyt isän kauemmaksi heistä. Halusin, että lasten elämässä muuttuisi mahdollisimman vähän. Siksi yhteistä mökkiä ei myyty, eikä kallista harrastusta lopetettu. En halunnut jättää lapsilleni muistijälkeä siitä, kuinka äidin ja isin erotessa kaikki meni. 

Kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, on harkittava tarkkaan, mikä on se vähiten huonoin vaihtoehto. Minkä kanssa pystyy elämään.

Lopulta kaikki oli hyvin selkeää ja kirkasta. Hänen voimansa olivat loppu. Minun voimani olivat loppu. Pakotin itseni sanomaan sen ääneen. Se oli vaikeaa, koska tällä kertaa olin tosissani. Minä muutan pois sanoin. Se oli minun tehtäväni. Ei hän olisi voinut koskaan heittää minua ja lapsia pihalle. Me olimme aivan liian rakkaita hänelle. Minäkin. Kaikesta huolimatta ja kaiken jälkeen. Ja talo oli hänen. Ollut hänen jo kauan ennen minua ja sitä ennen hänen sukunsa. Siksi se oli minun tehtävä. Lähteä, että taloon palaisi rauha. 

Vaikeiden askeleiden ottaminen kasvatti minua vahvemmaksi. Selvisin niistä. Tällä kertaa en kuunnellut muita, en muiden neuvoja, pelkoja tai huolia. Tiesin itse parhaiten, missä mennään ja luotin omaan näkemykseeni. Kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, on harkittava tarkkaan, mikä on se vähiten huonoin vaihtoehto. Minkä kanssa pystyy elämään. Itse joutuisin valinnoistani vastuun kantamaan, joten itse oli päätökset tehtävä. Se tarkoitti oman elämän ohjaksien ottamista omiin käsiin. Kasvamista omaan kokoonsa, oman tilan ottamista. 

Lauri Tähkän versio vanhasta virrestä Vain elämää joulussa osui ja upposi. Se on levollinen ja tyynnyttävä. Kaksi vuotta sitten huokaukseni olivat paljon raskaampia, mutta yhä vielä tänäänkin pyydän: Anna elämälle suunta ja tarkoitus

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Mikko Huotari

Lähtökohtaisesti lähes jokaisen eksä on p..pää ja eksä on syystä eksä. Myös siis sinä ja minä. Minä olen saanut kuulla olevani myös itsekäs, ajattelematon, idiootti, tyhmä, vailla omaatuntoa oleva ja saatanasta. Ja mitä näitä nyt on. Sanoja joilla yritetään satuttaa ja satutetaankin.

Hyvin moni käy eron jälkeen sotaa eksää vastaan lasten kustannuksella. Usein sanotaan, että sotaan tarvitaan kaksi. Viime aikoina olen ajatellut kuulemani ja kokemani perusteella, ettei tuo ole totta. Usein on oikeasti niin, että se joka on kyennyt ja pystynyt kohtaamaan itsessään erossa haavoittuneen puolensa ja ottanut itsestään vastuuta, ei koe tarvetta sotia eksää vastaan vaan pyrkii hajottamisen sijaan rakentamaan. Sodankäynnistä on turha puhua. Kaikenlainen taisteluun liittyvän puheen voisi erojen yhteydessä muutenkin unohtaa. Haluan silti tässä tekstissä käyttää sota-sanaa, koska monesti erovanhemmuuden hoitaminen ja osapuolten henkinen olotila näyttää sodalta. 

Ja se joka ei ole käynyt ero- ja muita kipuja läpi, on se joka kerää sotavarustelua, pakenee omaan poteroonsa ja kerää ympärilleen vielä kavereitakin, jotka vahvistavat sitä, että ”sä oot kyllä niin oikeessa” ja ”toi toinen vois niin kattoo itteensä peilistä”.

Olo voi olla aika avuton ja turhautunut, kun on sellainen seinä vastassa, joka ei kuuntele, ei kykene aikuiseen viestintään vaan on reaktiivinen ja hyökkäävä.

Miten rakentaa hyvää erovanhemmuutta silloin, kun toinen on täysin kykenemätön ottamaan itsestään ja koko tilanteesta vastuuta?

Ole sinä se, joka katsoo itseään peilistä tosi tarkkaan. Oletko sinä se, joka pitää yllä henkilökohtaista sotaa? Jos olet, hae apua. Oletko itse niin haavoilla (jo lapsuudesta), että vahingossa kaadat eksäsi niskaan jotain, mikä ei hänen niskaansa kuulu? Ihan todella katso itseäsi ja omaa toimintaasi. Tarvitaan roppakaupalla nöyryyttä ja rohkeutta katsoa itseä raatorehellisesti ja myöntää, että ei hitsi, minä olen se, joka ei osaa tätä erohommaa. 

Jos sinä olet se, joka aidosti yrität rakentaa hyvää erovanhemmuutta, ole edelleen aikuinen. Mutta jos seinä on jatkuvasti vastassa, hae apua. Etsi ammattiapua niin pontevasti, että löydät ne oikeat auttajat. Sitä väsyy, jos on aikuinen ja pyrkii yksin kantamaan kaiken vastuun ja saamaan asiat lasten kannalta parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.

Asetu sen lapsen asemaan, jonka vanhemmat ovat asettuneet omiin poteroihinsa. Miltä tuntuu olla aukealla paikalla, jossa ei ole turvaa. Miltä lapsesta tuntuu se, kun heistä riidellään? Miltä tuntuu, kun vanhemmat ovat sodassa toisiaan vastaan? Eikö se lapselle tarkoita sitä, ettei heitä varten ole ketään? Lapsi ei tiedä, mihin suuntaan sodassa katsoisi. Ei tiedä, miksi on niin syyllinen ja ahdistunut olo eikä tiedä, kumpaa vanhempaa tai ketä uskoisi. Erosotien tantereilla on monta lapsisotilasta ja pieniä uhreja: haavoittuneita ja turvattomia pikkuaikuisia, jotka ottavat itsestään ja mahdollisista pikkusisaruksistaan liikaa vastuuta. 

Jos olet eronnut ja sinulla, teillä tai eksälläsi on erosota menossa, älä käytä tätä tekstiä häntä vastaan. Et tarvitse ulkopuolisia lyömäaseita vaan vastuullisuutta, hyvää tahtoa ja myötäelämisen taitoa. Rauhaa ja rakkautta, niillä eväillä eteenpäin.  

Terveisin, Miia Moisio

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay

Alakoulun opettajana selvitellessäni erilaisia tilanteita, kuulin aika usein: - No mutku toi… Selitys omalle väärälle teolle löytyi toisesta. En tiedä, kuulevatko parisuhdeterapeutit näitä vuorosanoja, mutta minulle tulee mieleen nämä: - Sä et koskaan!  -Miks aina mä?! - Noku toi on aina tollanen. Nämä ovat monille meistä tuttuja. Näitä kuulemme liian usein jopa omasta suustamme. Toisten syyttelyyn sortuu helposti, kun haluaa turvallisen selityksen asialle, eikä jaksa miettiä omaa käytöstään. 

Mutta näinhän se oli jo luomismyytissäkin. Muistattehan ikivanhan omppu-kertomuksen. - Nainen, jonka sinä minulle annoit… Mies syyttää naista ja nainen syyttää käärmettä. Kumpikin vierittää vastuuta pois itseltään. En minä, vaan tuo toinen. 

Uhripositio eli uhrin asemaan asettuminen on houkuttelevaa, sillä se tuo mukanaan sympatiaa tai ainakin velvoittaa suhtautumaan myönteisesti. Olen uhri! Syytön!  Uhrin rooli suojaa, sillä jos olen uhri, minulle ei voi asettaa vaatimuksia. Uhriutuminen onkin mielestäni aikamme ilmiö, jota näkee siellä sun täällä. Se antaa oikeutuksen olla passiivinen, velloa itsesäälissä ja omassa surkeudessa.

Uhripositio eli uhrin asemaan asettuminen on houkuttelevaa, sillä se tuo mukanaan sympatiaa. 

Uhripositio suojaa myös vastuulta, joka usein on kovaa, epäkiitollista työtä. Kädet likaantuu väistämättä, kun ryhtyy työhän. Uhri taas  on jonkin muun, toisen uhri, joten häneltä ei voi odottaa vastuunkantoa. Tämä ei kuitenkaan ole totta, vaan uhrin suojaksi rakennettu tarina. Sillä vastuuta voi kantaa tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä se estä myötätuntoa tai tsemppausta. 

Uhriutuminen on houkutteleva, sillä uhrin positio antaa etuja. Samaan aikaan se on  tuhoisaa, sillä uhriutuminen jättää ihmisen oman asetelmansa vangiksi. Jos ympäristön ymmärrys on sidottu uhriuteen, niin sen ymmärryksen menettää, kun alkaa kantaa vastuuta. Kun syy ei olekaan kokonaan jonkun muun, vaan tunnistan oman osuuteni siinä.

Omien vaikutusmahdollisuuksien esiin nostaminen herättää uhriutujassa raivoa, koska hän ei halua muutosta. Hän on tyytyväinen tilanteeseen, jota on ollut itse luomassa, vaikka muuta väittää.

Oman osuuden esiin tuominen herättää uhriutujassa aggressioita. Usein jo pelkästään vastuun näkökulma riittää. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen nähnyt sen tapahtuvan. En ole kovin hyvä vastaanottamaan vihaa, joten useimmiten on niin paljon helpompaa jäädä sympatiseeraamaan pinnallisesti tilanteita, yhtyä valituspuheeseen, joka ei johda yhtään mihinkään.

Omien vaikutusmahdollisuuksien esiin nostaminen herättää uhriutujassa raivoa, koska hän ei halua muutosta. Hän on tyytyväinen tilanteeseen, jota on ollut itse luomassa, vaikka muuta väittää. Oikeasti hän on valinnut valittamisen ja on tyytyväinen tyytymättömyyteensä. Eikä häntä voi auttaa niin kauan, kun hän ei itse auta itseään. Tässä kolumnissa Väestöliiton johtava asiantuntija Heli Vaaranen tarjoaa vinkkejä, joilla uhriajattelun voi kääntää päälaelleen. 

Uhriutujan lähellä on levollisuus kaukana, sillä syytöksen uhka on ilmassa koko ajan. Kun ei itse uskalla kantaa vastuuta valinnoistaan, täytyy löytyä joku, joka jaksaa kantaa. Syntipukin rooli ei ole järin palkitseva, joten suosittelen kantamaan vastuuta itsestään ja poistumaan takavasemmalle mahdollisimman nopeasti. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixaby

Tästä on jo aikaa, mutta muistikuva on selvä. Istun terapeutin sohvalla erään päättyneen suhteen jälkimainingeissa. Terapeutti ehdottaa minulla, että kävisin ostamassa talvikengät. Lumi oli jo maassa ja minulla jatkuvasti jaloista kylmä. Minä, toisten auttajaksi mielelläni profiloitunut ihminen, en osannut auttaa itseäni. En pystynyt kantamaan vastuuta itsestäni. En saanut ostettua talvikenkiä ilman terapeutin neuvoa.

Huomaan, että tämä osittain vitsikäs tarina on minulle edelleen kipeä. Se osuu johonkin tosi syvään. Se paljastaa, miten irrallaan itsestäni osaan elää. Miten vaikea minun on olla juuri sellainen, kuin olen tunteideni ja tarpeideni kanssa. Ja sehän on narsismin alkusyy. Ettei osaa olla sellainen, kuin on. Omankokoisensa, omanlaisensa. Narsismi on kadoksissa olemista itseltään, jolloin myös yhteys toiseen ihmiseen väistämättä vääristyy.

Itseasiassa narsismi on jokaisen ongelma. Varsinkin sen, joka ei sitä tunnista. Painimme sen kanssa hakiessamme tasapainoa itsekkyyden ja muiden huomioimisen välillä. Maaret Kallio kirjoittaa tästä mielitekoja sarjassaan kuvaten hyvin, miten vahingollista narsismi on molemmissa ääripäissään: liiallisena se murtaa muita ja liian vähäisenä se murtaa itseään.

Se paljastaa, miten irrallaan itsestäni osaan elää. Miten vaikea minun on olla juuri sellainen, kuin olen tunteideni ja tarpeideni kanssa.

Monesti naisen narsismi verhoutuu kiltteyteen, sillä se on se rooli, mikä meille naisille annetaan. Niin minullekin. Narsismi on silloin piilossa, kuorrutettuna hyvään ja siten kenties jopa vaarallisempaa. Piilonarsistia onkin vaikea tunnistaa, sillä ylisopeutuvaisena, joustavana ja helppona hän on miellyttävää ja hyödyllistä seuraa muille. Kun taas julkinarsistin, josta yleensä puhutaan narsistina, kuulee ja näkee jo kauas. 

Piilonarsismi ja julkinarsismi ovatkin saman janan ääripäitä tai kolikon molemmat puolet. He ovat molemmat kykenemättömiä erillisyyteen ja siksi niin rajattomia. Kyseessä on siis sama ongelma, joka vain ilmenee eri tavoin. Lisäksi kyseessä ei ole joka-tai-tilanne, vaan molemmat narsismin puolet voivat näyttäytyä samassa ihmisessä ja roolit voivat vaihdella jopa saman parisuhteen sisällä. Tästä on kiinnostava radio-ohjelma Yle Areenassa.  

Narsismin selättämisessä olennaista on tiedostaminen ja vastuun kantaminen. Uskallanko päästää pienen tytön sisälläni vapaaksi? Kuulla hänen huolia ja pelkoja? Ottaa hänen suru vastaan. Pystynkö suremaan hänen kanssaan? Kykenenkö toimimaan toisin? Olemaan aikuinen ja huolehtimaan itsestäni ja omista tarpeistani? Irrottautumaan epäterveistä ihmissuhteista ja rooleista, vetämään rajoja hylkäämisenkin uhalla?  

Piilonarsisti ja julkinarsisti ovatkin saman janan ääripäitä tai kolikon molemmat puolet. He ovat molemmat kykenemättömiä erillisyyteen ja siksi niin rajattomia. Kyseessä on siis sama ongelma, joka vain ilmenee eri tavoin.

Minä harjoittelen suremista lasteni kanssa. Pitämällä heitä sylissä, otan syliin myös pienen Annelen, joka jäi äidin sairauden ja pikku sisarten syntymän jalkoihin. Raskaaksi sen tekee vuosien surematta jääneet surut, jotka nousevat niin valtavina aaltoina, että on vaikea pysyä pinnalla. Vaille jäämisen työstäminen voi tehdä ihan fyysisestikin kipeää. Siitä huolimatta sanon, että se kannattaa, sillä tuskan aaltojen takana odottaa keveys ja vapaus. Läsnäolon ilo ja rakastamisen riemu. Se on myös Sinua varten, joka vasta aavistelet. 

Aina en edes tiedä, mitä itken. Ehkä itken äitini suruja, sillä en nähnyt juuri koskaan hänen itkevän. Hän nauroi paljon, huusi tarvittaessa kovaa ja valittikin joskus, mutta itkevän en hänen nähnyt. Joskus tuntuu, että itken kaikkia niitä itkemättömiä itkuja, joita sukuni vahvat naiset ovat sisäänsä padonneet

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Ihailen, miten valtavan koskettavasti, taitavasti ja elämänmakuisesti kuvaat eroon liittyviä tunteita, ajatuksia ja elämää. Monessa tekstissäsi olet sanoittanut minulle tunnistettavalla ja todella tavalla elämää eron keskellä ja sen jälkeen. Toivottavasti jatkat pitkään blogin kirjoittajana. Kaikkea parasta elämääsi!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat