Kirjoitukset avainsanalla yhteinen aika

Työkaverini kertoi, kuinka ruuhkavuosien aikaan oli pitkästä aikaa päässyt miehensä kanssa kahdestaan illalliselle. Jossain kohtaa mies oli pysähtynyt mietteliään näköisenä katselemaan. "Ai, tuoltako sä näytit."

Voit katsoa ja nähdä kuitenkaan katsomatta ja näkemättä täysin. Joskus syynä on kiire ja stressi, joskus et halua nähdä ja joskus et vain osaa. Joskus vain havahtuu huomaamaan toisen aivan erilailla kuin hetki sitten. Ensimmäistä kertaa tai pitkästä aikaa uudestaan.

Pilapiirtäjä ylikorostaa piirrustuksissaan joitain piirteitä, mutta niin teemme mekin.

Siihen mitä toisessa näemme ei vaikuta vain se millainen hän oikeasti on vaan myös omat mielikuvamme. Pilapiirtäjä ylikorostaa piirrustuksissaan joitain piirteitä, mutta niin teemme mekin. Ihan huomaamatta. Voimme korostaa toisessa milloin mitäkin unelmiemme, mieltymyksiemme, oletuksiemme ja tarpeidemme mukaan. Joskus omista lähtökohdistamme ja joskus ympäristön vaikuksesta, kuten kiireen keskellä. Ja sitten havahdummekin huomaamaan kumppanimme kokonaisuudessa olikaan.

 Kenties siinä voisi siis olla salaisuus. Katsoa toista ikään kuin eri valaistuksessa kuin yleensä.

Miten sitten nähdä toinen kokonaisvaltaisemmin myös esimerkiksi kiireen keskellä? Eräät tuttavani miettivät kuinka näkevät puolisoistaan aina ihan toisenlaisen puolen, kun ovat pariskuntana ulkona muiden kanssa tai esimerkiksi puolison mukana tämän ystävien seurassa. Yhtäkkiä sitä huomaa puolisostaan jotain kauan sitten unohtunutta tai jotain aivan uutta. Vain koska on menty pois arjen rutiineista, ympäristöistä ja rooleista. Kenties siinä voisi siis olla salaisuus. Katsoa toista ikään kuin eri valaistuksessa kuin yleensä. Ja hakeutua sinne säännöllisin väliajoin. Minne sinä voisit mennä ihailemaan puoliosasi uuteen valaistukseen? Ja milloin sen tekisit?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: <span class="photographer">Jaakko Kaartinen</span>
Kuva: Jaakko Kaartinen

Ruuhkavuodet. Aika, jolloin ehtii kirjoittamaan vain yhden lauseen kerrallaan. Kun työt vaativat paljon keskittymistä ja ajattelua.

Iltapäivisin on väsyksissä, ja kotiin tullessa alkaa hämärtää. Ei ehtinyt syödä kunnon lounasta. Verensokerit liian alhaalla, harmittaa. Päänsärkyä tulee jumittavista hartioista. Kuntosalille ja jumppaan pitäisi ehtiä. Ei ehkä juuri tänään ehdi, mutta työmatkat ehtii ajaa pyörällä.

Koska useimmiten on kiire, saa ajaa kieli vyön alla.

Töissä on kymmenen tuntia kahdeksassa. Omille vanhemmille ei ehdi soittaa, vaikka asia tulee aamupäivän mittaan mieleen. Ja mummolassa pitäisi käydä, mutta minäs viikonloppuna se onnistuisikaan?

Konttorilla hissin sijasta kannattaa aina ottaa portaat, rappuja kävellessä ehtii vaihtaa pari Whatsup-viestiä rakastetun kanssa ja vetää henkeä. Se on pieni lepohetki.

Illalla alkaa toinen työpäivä, kaikki omat projektit, sivutyöt ja muut hommat odottavat. Ruuhkavuosina saadaan paljon tehdyksi. Työt ovat kiinnostavia, niissä on imua. Tuntuu, että on mukana tekemässä jotain omalla tavallaan merkittävää, ja siksi sitä ahnehtii.

Teineiksi ehtineet lapset asuvat toisessa osoitteessa. Heillä on itselläänkin jo niin paljon omaa kiirettä, että päivittäiset viestit ja tapaamiset kerran viikossa tai kahdessa ovat juuri riittämiin kuulumisten päivittämiseen sekä pitkien ajatusten kaarten rakentelemiseen yhdessä.

Niillä, keillä on huollettavinaan pieniä lapsia, on tietysti vielä vähemmän aikaa mihinkään ja paljon enemmän kiirettä. Muistan ohimennen tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ehtisinkö kysymään, miten voisin jelpata ystäviä arjessa? No ehkä.

Kirjahyllyssä on aloittamattomia kirjoja, yöpöydällä aloitettuja. Pitäisi lukea, että ajattelu voisi kehittyä. Italian lisäksi pitäisi aloittaa espanjan opiskelu, mutta se vie parikymmentä minuuttia joka päivästä. Ehkä pitää lykätä se lokakuuhun.

Tulevatko ystävät vielä illalla kylään piipahtamaan – mutta onko jääkaapissa mitään, josta taikoisi kekseliästä tarjottavaa? Liian monta kokousta tänään todennäköisesti, koska en ole muistanut varautua ajoissa. Haluaisin tehdä vietnamilaisia kasvisruokia, mutta sitä varten pitää löytää aikaa käydä sopivassa kaupassa tai ehkä hallissa, jos se sattuu näppärästi reitin varrelle. Muuten ei ole sopivia mausteita.

Kaiken keskellä puhelimessa on viestejä rakastetulta. Suloisia.

Jos ei ole tarkkana, yhden yksittäisen päivän valtava tekemisten, tapaamisten, töiden, raporttien, innovaatiotuokioiden, puheluiden, sähköpostien, artikkelien, admin-näkymien, kirjautumislomakkeiden, segmenttien, tilastoanalyysien, harrastusten, ihmisten, paikkojen ja ajatusten hyökyaalto voisi pyyhkäistä katseen sivuun tärkeimmästä asiasta.

Olen elänyt niin pitkään, että kykenen tietämään, mikä minun elämässäni on kaikkein tärkein asia. Se on tämä kumppanuuteni, rakkaussuhteeni, jota elän. Asia on minulle täysin selvä kaiken ruuhkan keskellä. Kun sanon hänelle lähekkäin ollessamme, että hän on minulle tärkeintä elämässäni, tarkoitan sitä todella. Hän vastaa minulle samoin, ja uskon häntä.

Meillä on molemmilla toisinaan varmastikin liikaa työtä, deadlineja ja ohjelmaa. Viime viikonloppuna ajelimme kotiin pikku retkeltä ja puhuimme siitä, miksi me olemme onnistuneet siitä huolimatta luomaan ja kehittämään ja ylläpitämään näin mielettömän onnellisen ja ihanan parisuhteen. Yksi yhteisistä vastauksistamme oli se, että me pidämme katseen asiassa. Emme anna fokuksen herpaantua.

Vaikka olisi kauhea stressi ja kiire päällä, joka päivään varataan ainakin jokin hetki rauhallista aikaa yhdessä. Silloin kun sitä on liian vähän, aivan lähipäiville järjestetään vastaavasti enemmän.

Ruuhka olisi huono tekosyy sille, että parisuhteelle ei olisi aikaa. Ajan käyttää aina johonkin. Aikuiset ihmiset kykenevät tekemään päätöksiä ajasta, ruuhkassakin. Niin on lupa odottaa.

Toinen asia, jonka me nimesimme parisuhdeonnen tehokkaaksi työkaluksi, oli se, että osaamme vaatia itsellemme aikaa ja huomiota toiselta. Jos kaipaa enemmän aikaa toiselta, sen voi sanoa. Toinen kuulee ja järjestää sitä. Kun ollaan yhdessä, siihen keskitytään. Silloin on jotenkin ajatonta.

Ei tarvitse mindfulness-tunteja, kun on rakkauden tunteja. Voi tuntea olevansa elämänsä keskustassa ja tekevänsä sitä, mitä kaikkein eniten haluaa tehdä. Ruuhkasta ei silloin ole tietoakaan. Sitä vain ollaan, yhdessä. Koska siitä huolehditaan. Koska se on kalleinta meille.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pääsiäisen alla on hiljainen viikko, mutta tällä hetkellä se tuntuu pikemminkin kiireiseltä viikolta. On paljon töitä ja niitä pitää urakoida. Deadlinet eivät odottele, vaan tulevat kohti. Ja entäs rakkaus töiden keskellä sitten?

Tänään mietin hetken aikaa, mikä ajatus rakastamisesta minulle ensimmäisenä tulee mieleen. Päätin kirjoittaa siitä. Ja ensimmäinen ajatus oli juuri se, että miten paljosta joutuu luopumaan, jos tekee paljon töitä.

Jos on töissä, ei voi olla rakastetun kanssa. Jos on pää täynnä töitä, on vaikea olla läsnä kumppanilleen, vaikka olisikin paikalla. Työ vie aikaa ja tilaa. Rakkaussuhteessa elävä joutuu tekemään aikamoisia valintoja sen suhteen, miten paljon antaa painoa työlleen ja miten paljon yhdessä olemiselle ja jakamiselle.

Työntekemistähän ihannoidaan meikäläisessä yhteiskunnassa. Kunhan joku lapsi aina pistetään alulle silloin tällöin, nykyisin ihantein johdetun yhteiskunnan näkökulmasta olisi hyvä, että ihmiset lähinnä olisivat töissä ja ylitöissä.

Rakastamiseen voi kuitenkin keskittyä aivan yhtä perusteellisesti. Se voi olla ainakin yhtä tyydyttävää ja palkitsevaa kuin mikä tahansa työ.

Kumpaa varten varaan tarpeeksi aikaa? Kumpaan olen valmis käyttämään enemmän aikaa? Minä valitsen kyllä rakastamisen, mutta huomaan, että joudun vetämään tiukkaa rajaa: työt vaivihkaa yrittävät hiipiä sinnekin, minne en niitä halua – paikan päälle meidän keskinäiseen elämäämme.

Kun mietin ihmisenä olemista hieman laajemmasta näkökulmasta, havahdun usein siihen tosiasiaan, että tämä elämä on vain tässä ja nyt. Ajankäyttö on kertakaikkista ja korvaamatonta. Aikaa ei saa takaisin.

Ajatus on yksinkertainen, mutta kiistämätön. Se on samalla tavalla lattea ja tosi kuin se, että me lopulta kuolemme. Kumpaankin ajatukseen on vaikea suhtautua levollisesti, siksi ne raivautuvat nopeasti arkitajunnasta pois.

Jos haluaa tehdä rakastettunsa kanssa matkan yhdessä, sellaiselle ehtii ehkä kerran kuukaudessa. Nelikymppiselle se tarkoittaa, että matkoja olisi edessä vielä puolentuhatta.

Minä opettelen kutomaan villapaitaa, ja kaikkien keskeytyksien vaivaamana näyttää, että siihen kuluu puolisen vuotta: ehtisin siis kutoa rakastetulleni enimmillään kahdeksisenkymmentä paitaa.

Metsämökin rakentamiseen omin käsin menee pari vuotta: parikymmentä mökkiä, tai sitten vajaat nelisenkymmentä kesää yhden terassilla.

Rakkauslauluja voi kirjoittaa noin yhden viikossa. 2080 rakkauslaulua jäljellä.

Neljäkymmentä kertaa löytää yhdessä kevään ensimmäinen sinivuokko – ja tämä kevät meni ohi, koska minä olin töissä, rakastettuni kävelyllä yksin.

Kymmeniä, satoja, tuhansia – muttei mitään sen enempää. Rakkauden aika on arvokasta. Työkin on kallisarvoista, mutta missä minun sydämeni koti on? Ei se ole tässä tietokoneessa, vaan siellä, missä rakastettuni on.

Kyllä minä haluan tehdä työtä merkityksellisesti, mutta en liikaa työtä. Jos alkaa huolestuttaa, vähennän. Sen kyllä tuntee sisällään, tiimalasin vatsassaan. Työ on työtä, rakkaus sentään rakkautta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ohjeita pikkulapsen vanhemmille riittää. Ohjeet ovat tarpeen ja hyviä, mutta välillä jännittää tarkastella niitä oman elämän valossa. Tehdäänkö me jotain väärin? Olenko minä itseni unohtava äiti vai unohdanko muut selaillessani somea? Puhumisen tärkeyttä toitotetaan ja oikeastaan puhumisen aiheita on niin paljon jo, että ihan jo uuvuttaa.

Pikkulapsiperheessä täytyy olla organisaation tapaan sisäinen viestintä kunnossa. Kerroinko puolisolleni, että päiväkodista lähdettiin kumisaappaat jalassa? Kuoma-talvikenkiä ei kannata kotona etsiä. Minulle taas muistutetaan, että aamupala päiväkodissa on tänään toisella puolella. Näistä pitää kertoa, ettei aamu menee turhaksi stressiksi ja aamukokous sujuu leppoisasti, kun on saanut viestin siitä, että taapero jäi aamupalalle ystävien kanssa hyvillä mielin.

Riittäkö parisuhteen sisällöksi pelkkä lapsi? Sellaisia deittjuttujakin siis pitäisi testata...

Anoppi tuli viime viikolla ihan yökylään ja usutti minut ja mieheni ulkoilemaan yhdessä. Juonessa oli mukana jälkikasvummekin, joka mummin saapuessa ei kiinnittänyt enää mitään huomiota vanhempiinsa. Hän pyöritti mummin pikkusormensa ympärille.

Meillä oli pöytävaraus ja kävelimme käsi kädessä. Intoilimme viineistä ja ruokalistasta, joka sisälsi sinisimpukoita.  Kyllähän me herkistyimmekin kupeittemme yhteisestä hedelmästä, joka osasi ottaa tilanteen haltuun. Tarjoilijallekin kerroimme olevamme vapaalla olevia vanhempia.

Mitäs minä tästä sitten opin?  Ei sitä tarvitse esittää, että kaikki on niin kuin ennenkin.  On hyvä tajuta, ettei kahdestaan hengailu ole outoa. Kolmestaan oleilua ei meidän tarvitse myöskään paeta. Jälkkärin voi hakea kaupastakin ja syödä sen yhdessä.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat