Kirjoitukset avainsanalla ihmissuhteet

Kuva: Felipe P Lima Rizo, Unsplash

Addikti. Se sinä olet. Et vain tajua sitä vielä.

Sydänsuruista kärsivän aivoissa tapahtuu samanlaisia asioita kuin esimerkiksi kokaiinista vierottautuvalla. Kärsimme siis vieroitusoireista. Ongelmana vain on, että emme välttämättä tajua milloin jarrutammekin omaa toipumistamme; milloin hankimme oman fiksimme vierottautumisen kustannuksella.

Kännipuhelut, lukemattomat viestit, muistojen selailu jne. Ne voivat kaikki olla pieniä annoksiamme vierottautumisen tiellä, kun pääasiallista huumettamme emme enää saa. Ja ne kaikki heittävät meitä hieman taaksepäin. Joskus jopa aivan alkumetreille. Niin, että joudumme kestämään ne kärsityt kivut, surut ja huonovointisuudet uudestaan. Kunnes olo tuntuu jälleen sietämättömältä ja hankimme uuden annoksemme. Noidankehä on syntynyt ja kivuliaasta matkasta on tullut kohtuuttoman pitkä.

Siskoni antoi heti viimeisimmän eroni jälkeen kullan arvoisen vinkin. Hän neuvoi avaamaan puhelimeen tiedoston, johon kirjoittaisin kaikki ne viestit, jotka tahtoisin tuoreelle exälleni lähettää. Kirjoittaisin ne sinne ja lupaisin itselleni, että jos esimerkiksi kolmen tai kuuden kuukauden jälkeen tahtoisin yhä ne kaikki lähettää, niin voisin sen tehdä.

Kärsimme siis vieroitusoireista.

Tiedostoon kirjoittaessa en saisi reaktiota exältäni. En mahdollista vastausta. Ainakaan vielä. Tämä auttaisi eteenpäin. Erkaantumaan. Vieroittautumaan. Kuitenkin samalla saisin purkaa tunteitani ja lupaus harkita lähettämistä tulevaisuudessa tekee kirjoittamisesta mielekästä. 

Alkuun viestejä tulee enemmän. Hitaasti niiden määrä ja sävykin kuitenkin muuttuu. Alkuun toki ailahdellen. Saattaa perättäin itkeä ikävää ja sitten huutaa suuttumustaan. Kirjoittaa yhtenä päivänä vähemmän kuin koskaan ennen ja seuraavana taas enemmän. Mutta hitaasti jokin kuitenkin muuttuu. Niin, että oikeastaan jo alussa tietää, että mitä luultavimmin ei aio tulevaisuudessa niitä viestejä koskaan lähettää. Kaikki ne kaipauksen vuodatukset, raivon purkaukset, lukuisat kysymykset, kipeät teoriat ja uudet ideat kuinka suhteen voisi sittenkin saada toimimaan jäävätkin vain sinulle. Tai sitten eivät. Toki ne voi aina lähettää jos siltä vielä tulevaisuudessa tuntuisikin. Mutta ensi sijaisesti ne ovat kuitenkin sinulle; tukena vaikeassa hetkessä asioiden käsittelyyn ja eteenpäin menemiseen sekä oman taipaleen seuraamiseen. 

Eli jos sinä kärsit nyt sydänsuruista, niin kokemukseni perusteella suosittelen tätä siskoni vinkkiä lämpimästi! Älä lähetä sitä viestiä exällesi tänään vaan laita se muistioon ja lähetä sitten myöhemmin, jos yhä siltä tuntuu.

Etenevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Pixabay

Olin viikonloppuna luokkakokouksessa. Kolmekymmentä vuotta sitten loppui yläaste ja sen jälkeen monen luokkakaverin kanssa tiet erkanivat. Tuleva tapaaminen jännitti koko kevään. Kävin itseni kanssa järjen ja tunteen vuoropuhelua: Jos vanhat luokkakaverit ei  tykkää musta tänään, niin mitä sitten? Mitä sitten? Minullahan on oma perhe, työt ja monet muut kuviot. Sillä, mitä yläasteen luokkakaverit minusta ajattelevat ei kai pitäisi olla mitään merkitystä tämän hetkiseen elämääni?  Ja jos mitään yhteistä juteltavaa ei löydy, yhden illan nyt seisoo vaikka päällään. 

Pitkin kevättä tein salapoliisityötä etsien luokkakavereiden yhteystietoja. Joku tiesi jonkun muuttuneen sukunimen ja paikkakunnan ja työpaikan - ja sähköposti löytyi. Oli tosi kiinnostavaa saada kontakti moneen jo ennen kokoontumista. Moni ilahtui yhteydenotosta, mutta eivät kaikki. Yhteydenotto muistuttikin jostain ikävästä. Osa ilmoitti, ettei halua tulla koko tapaamiseen. Jos oli kokemus siitä, että oli kiusattu tai ei kuulunut joukkoon, miksi ihmeessä piinaisi itseään edes yhden illan ihmisten kanssa, jotka muistuttavat ikävästä nuoruudesta? Niin, paitsi jos olisi voinut saada korjaavan kokemuksen? Paitsi ne, jotka ovat jo edesmenneitä. Kaksi meistä on jo päässyt tämän elämän vaivoista. Siksikin on tärkeää nähdä - ei voi tietää jos ei vaikka enää nähdäkään. 

Yksi luokkakaveri muisteli, että minä olin antanut hänelle yläasteella kortin, jossa luki "Jokainen kohtaaminen jättää jäljen". Nuoruuden kohtaamiset ovatkin juuri tästä syystä yllättävän merkittäviä.  Luokkakaverin yksittäinen kannustava ilme tai sana esitelmän jälkeen muistuu lämpimänä mielessä vieläkin. Ajattelematon heitto on voinut syöpyä mielen sisäiseksi puheeksi "olen tyhmä luuseri".  Muilla ihmisillä on ollut tärkeä merkitys siihen, miten katson itseäni tänään. 

Yksi meistä pyysikin  kaikilta anteeksi:" Mä varmaan kiusasin suakin, anteeksi": Minä en ainakaan muistanut, mutta annoin varmuuden vuoksi anteeksi. Mielenkiintoisinta koko luokkakokouksessa - ja ehkäpä koko elämässä - on juuri se leima, jonka on itselleen antanut. Leima, jonka kanssa tulee paikalle, heijastuu koko huoneeseen.  Miten olen tottunut itseni näkemään? Millaisia adjektiiveja käytän itsestäni? Mihin mielestäni kykenen ja mihin en missään nimessä? Ja joku sama fiilis ihmisten välillä resonoi: Toi tyyppi hyväksyi mut silloin, uskon siihen samaan fiilikseen tänäänkin. 

Illan aikana vahvistui käsitykseni siitä, että kovin tunneköyhää oli yleinen ilmapiiri koulussa ja kotona.  Ysi meistä muisteli:           " kaikki aikuiset vain haukkui". 80-luvulla ei vielä ymmärretty - tai ehkä tiedetty positiivisen pedagogiikan olemassaolosta. Silloin oli vielä vallalla pelolla kasvattaminen. Moni vanhempi oli myös poissa ties missä - töissä, uusilla treffeillä, kännissä. Ponnista nyt sitten niillä eväillä. Kovasti on pitänyt ponnistaa ja kerätä itsetunnon rippeitä. Me angstiset teinit etsimme toisistamme turvaa ja elämää  - ainakin minä en pelkästään etsinyt, sain myös teiltä tukea ja iloa. Ja muistoja. Kuvissa nuoruus näyttäytyi kovin alkoholipainotteiselta. Ryyppääminen oli yleinen tapa. Miten sekin kaikki on vaikuttanut meihin?

Mitä väliä sillä on, mitä luokkakaverit ajattelivat minusta silloin? Koska kannustavia aikuisia tuntui puuttuvan todella paljon, olimme toisillemme ne puuttuvat tuet. Kannustimme - ja haavoitimme ja siksi meidän keskinäiset kohtaamiset vaikuttivat osaltaan siihen, minkälaisia myöhemmät ihmissuhteemme ovat olleet. Olenko voinut luottaa? Olenko saanut rakkautta? Olenko osannut näyttää rakkautta? Ja nuoruuden ihastukset, teillä oli iso merkitys. Vieläkin tulee lämmin ja vähän vaivautunut olo, kun kohtaa the Ihastuksen. 

Jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Myös nämä uudet kohtaamiset luokkakokouksessa. Huikeaa, että uskalsin tulla ja olla oma itseni. Olen huono pitämään aktiivisesti yhteyttä, mutta en unohda teitä koskaan <3 

Kiitollisin terveisin,

Minna Tuominen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash

Kirjoitin aikoinaan siitä miltä tuntuu elää lyhyenä miehenä yhteiskunnassa, jossa naisten oletetaan kaipaavan rinnalleen pidempää miestä ja, jossa miesten pituutta on täysin luvallista yleisesti arvostella. Nyt kirjoitan samasta asiasta hieman uudenlaisesta näkökulmasta.

Enismmäinen tyttöystäväni oli minua reilusti pidempi ja pidempiä olivat myös seuraavatkin. Kunnes kohtasin nykyisen tyttöystäväni. Nyt hän on puolestaan minua selvästi lyhyempi. Ensimmäistä kertaa minä olen se suhteen pidempi osapuoli.

Olen jo pitkään ajatellut, että monen naisen kohdalla ajatus siitä, ettei voisi seurustella itseään lyhyemmän miehen kanssa johtuu tottumuksesta. Tottumuksesta, jota ympärillä olevat kuvaukset ja kommentit tukevat. Se kaikki konkretisoitui hyvin selvästi, kun kohtasin nykyisen tyttöystäväni ensimmäisen kerran. Huomasin ajattelevani, että 'pystynkö tähän?'.

Iskin nopeasti epäilyksiäni kaikilla niillä kokemuksilla, joissa olin joutunut samojen epäilysten uhriksi. En voinut antaa itseni sortua siihen samaan. Niinpä työnsin epäilykseni syrjään ja päätin katsoa mitä tapahtuu.

Kyse oli tosiaan tottumuksesta. Aluksi pituuseromme tuntui vieraalta. En minä ollut tottunut olemaan suhteessa pidempi osapuoli. Monet pienet asiat olivat uudenlaisia ja se saattoi hämmentää hetkittäin. Mutta siihen kaikkeen tottui. Samoin kuin olen aikoinaan tottunut siihen, että olen suhteessa se lyhyempi. En minä pituuttani miettinyt alinomaan silloin, kun olin suhteessa itseäni pidempien kanssa. Suhteessa oleellisia olivat aivan toiset seikat kuin pituutemme. Ja samoin on nytkin. En minä enää mieti pituuseroamme. Eihän se määrittele tai rakenna suhdettamme, sen tekevät aivan muut asiat. Hetken aikaa sen aiheuttama tottumattomuuden tunteeni meinasi kuitenkin vaarantaa koko suhteen alun.

Olen joutunut kokemaan sen miltä tuntuu, kun sinut nähdään epäkelpona kumppanina vain pituutesi takia. Ihmetellyt sitä kuinka mielettömältä se tuntuu. Nyt iloitsen siitä, että se kaikki sai minut havahtumaan hetkessä, jossa olin itse minulle uudenlaisen asetelman ja sen tuoman vierauden tunteen keskellä. Etten antanut sen vierä mukanaan. Olen nimittäin nyt suhteessa, joka tuntuu oikeammalta kuin kenties mikään koskaan. Suhteessa, joka tekee minut monessa hetkessä niin onnelliseksi, etten tiennyt sellaista onnea olevankaan. Ja olisin voinut menettää sen kaiken heti alkuunsa jos olisin erehtynyt kuuntelemaan tuttuuta kaipaavaa epäilyksen ääntäni.

Ensimmäisessä lyhyen miehen puheenvuorossa kannustin miettimään ovatko toiveesi kumppanista todella omasi vai onko ympäristön luomat mielikuvat voineet vaikuttaa niihin, sekä muistamaan etteivät yleisetkään toiveet ole kaikkien kesken jaettuja. Nyt kannustan miettimään onko joskus kyse sittenkin tottumuksesta. Voisiko jokin vieraalta ja hämmentävältä tuntuva sittenkin olla jotain, joka hetken kuluttua tuntuu vain arjelta. Varmistamaan, ettet vain menetä turhaan jotain, joka voi tehdä sinut onnelliseksi. Ja kuten edellisen puheenvuoroni kohdalla, niin tahdon myös muistuttaa, ettei tämän kaiken tarvitse liittyä vain kumppanin pituuteen. Se voi liittyä niin moneen muuhunkin, aina ruumiin muodoista ikäeroon ja koulutuksesta yhteiskuntaluokkaan.

Älä kävele onnesi ohitse vain siksi, ettei se olekaan entuudestaan tutulla tiellä.

Onnellisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Raphael Schaller, Unsplas

Muistan kuinka aikoinaan erään kumppanin kanssa syntyi riita, kun hän suuttui minun sanottua, että olen kateellinen hänelle, kun hän saa viettää aikaa ystäviensä kanssa ja minun täytyy opiskella. En käsittänyt lainkaan miten hän pystyi suuttumaan siitä ja koko riita tuntui absurdilta. Jälkikäteen oivalsin, että taisimme käsittää sanan "kateellinen" eri tavalla. Minulle se tarkoitti, että "sinulla on jotain sellaista, jota kaipaisin myös itselleni". Hänelle se taisi puolestaan olla ennemminkin, jotain mitä minä kuvaan katkeruudella; "sinulla ei saisi olla tuota". Sen valossa hänen reaktionsa ja riitamme tuntui ymmärrettävältä.

Nykyisen kumppanini vahvin kieli on eri kuin omani, joten kielellisten kömmähdysten ja väärinymmärrysten riski saattaa olla suurempi. Tämä on saanut minut valppaaksi. Kysyn mitä hän sanavalinnoillaan käytännössä tarkoittaa ennen kuin annan tunteilleni valtaa tai teen turhan suuria tulkintoja. Samoin pyrin tarkentamaan ja avaamaan omia puheitani, jos huomaan hämmennyksen tai järkytyksen hänen kasvoillaan. En tahdo joutua väittelemään tai huolestumaan turhaan tilanteista, jotka eivät edes oikeasti ole niin kuin aluksi luulimme.

Olen iloinen siitä valppaudesta, jonka suhteen kaksi eri äidinkieltä on synnyttänyt. Se tulee varmasti säästämään meidät monelta. Ja on jo säästänytkin. Monelta, mihin olisimme hyvin voineet kompastua mikäli meillä olisikin yhteinen äidinkieli ja olisimme sen kautta tuudittautuneet ajatukseen, että ymmärtäisimme aina toisiamme ja sanavalintojamme. Nimittäin juuri koskaan sen olennaisimman tarkennuksen takaa ei ole löytynyt eri äidinkielistä johtuva virheellinen tulkinta. Sieltä on löytynyt se yksinkertainen fakta, että me kaikki hahmotamme maailmaa ja siten myös sanoja hieman eri tavalla. Linkitämme niihin erilaisia mielikuvia, määreitä ja tunteita. Ja sitä tapahtuu vaikka jakaisi toisen kanssa saman kielen jokaista sanaa myöten.

Mitäpä jos siis seuraavan suuttumusta tai huolta herättävän kommentin kohdalla varmistaisit, että varmasti puhutte samasta asiasta? Joskus voi yllättää kuinka eri asioita samat sanat voivatkaan meille tarkoittaa. Ihan ne perustavanlaatuisimmatkin; sitoutuminen, parisuhde, avioliitto jne. Niistä voit kysyä mahdolliselta kumppaniltasi vaikka jo tänää.

Kommentit (2)

Sosiaalinen

Minä ekstrovertti ja avokki introvertti. Hän on välillä kateellinen kun voin tuosta noin vaan sosialisoida uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. Kokee monasti jäävänsä ulkopuoliseksi uusissa porukoissa ja minä olen ylläripylläri omimmillani eli oma iloinen ekstovertti. Pientä kränää tullut juurikin siitä kun olen sosiaalinen oma itseni enkä huomioinut häntä tarpeeksi. Tai siitä kun hänestä tein jotain, hän on vain hiljaa ja eristäytyy ja minä saan vaivalla ottaa selvää missä olisin voinut toimia paremmin. Minäkin saan kysellä tarkennuksia kun antaa palautettaan.

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Voin uskoa, että ekstrovertin ja introverin välillä täytyy oppia tarkentamaan sekä ymrtämään mitä merkityksiä toinen erilaisiin tekoihin ja tilanteisiin laittaa. Itsekin varsin ekstroverttina saan kiinni siitä, kuinka helposti itse vaan sujahtaa ihmismereen sosialisoimaan oivaltamatta mitä toinen olisi voinut kaivata. Onneksi te kuitenkin tiedostatte tilanteen, niin varmasti löytyy ne parhaat keinot miten kumpikin pääsee tukemaan toista ja olemaan samalla oma itsensä. Saa mielellään sit vinkata ne keinot myös mulle ja meille muillekin!

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat