Kirjoitukset avainsanalla ihmissuhteet

Joskus kumppani joutuu muistuttamaan ja pitämään huolta, kun oman elämänhallinnan kanssa on ongelmia. Kuva: Kelly Sikkema, Unsplash, muokkaus Mio Kivelä

Se oli heti tutustumisemme ensimetreillä, kun nauroin ystävälleni, että olemme nykyisen kumppanini kanssa kuin hajamielinen professori ja hänen pitkäaikainen lempeä vaimonsa. Minä hukkasin ja unohdin asian jos toisenkin. Hän puolestaan tiesi niiden olinpaikan, pelasti ja muistutti. Toi tiputtamani avaimet tai muistutti maksamattomasta laskusta. Kertoi minne olin menossa ja mistä puhumassa. En kyennyt ymmärtämään kuinka hän kykeni muistamaan sen kaiken. Ei vaan omasta vaan myös minunkin elämästäni.

Olen tottunut, että elämäni on varsin vaihtelevaa. Etenkin elämänhallinnan osalta. Joskus yleensä siisti asuntoni valuu kuin väistämättä kohti kaaosta, laskut ja muut tärkeät asiat vain katoavat mielestä ja jokainen muukin elämänhallinnallinen asia tuntuu unohtuvan. Sitten jotain taas tapahtuu ja saan asiat jälleen hallintaan. Sellaista se on. Siihen olen tottunut.

Viime syksyllä, kumppaniini tutustuttuani, asiat olivat kuitenkin toisin. Huomasin yllättäen olevani tilanteessa, jossa normaalisti kaikki olisi jo kaatunut. Kotini olisi kaaoksessa, elämäntavat hukassa ja arki muutenkin kadoksissa sekä sekavaa. Nyt niin ei kuitenkaan ollut. Ensin ajattelin kumppanini vain tekevän minulle hyvää. Että hänen läsnäolonsa sai minut pysymään kasassa ja ruodussa. Kunnes oivalsin, että se olikin hän, joka piti elämäni kasassa ja ruodussa. En minä. Hän muistutti mitä olin tekemässä, mitä olin unohtanut, minne olin menossa ja mistä tulossa. Hän tarttui niihin asioihin, jotka unohdin tai kadotin. Hän muistutti, tuki, auttoi ja teki puolesta. Hän toimi toiminnanohjauksenani. Se oli hetki, jolloin pysähdyin.

Olin minä jo pitkään miettinyt, että tarvitsisin varmasti tukea elämääni. Alituinen heiluminen hyvän elämänhallinnan ja kaaokseen valumisen välillä oli väistämättä kuormittavaa. Ainakin niissä hetkissä, kun valuttiin kaaokseen. En kuitenkaan ollut saanut aikaiseksi tehdä mitään ihmellistä asian eteen. Ainakaan muutamaa, nopeasti tyssähtänyttä kertaa, lukuunottamatta. Olin niin tottunut siihen kaikkeen, etten hyvissä hetkissä muistanut koko asiaa ja huonoissa taas kaikki oli niin kaaosta, etten saanut siinä mitään tehtyäkään. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse enää minusta. Nyt oli kyse myös kumppanistani. Ymmärsin, että minä voin kestää sen, että aina hetkittäin kaikki vajoaa kaaokseen, mutta nyt sinne joutuisi valumaan myös hän. Hän joutuisi joko sietämään näkyvää ja näkymätöntä kaaosta arjessaan tai pitämään kaikkea kasassa minun puolestani. Se oli kuvio, johon en voisi suostua. Niinpä viimein sain sen tarvittavan potkun ja tartuin puhelimeen.

Nyt olen keskellä pitkää ja hetkittäin tuskastuttavankin hidasta ADHD-tutkimusta. Lopputulosta en voi vielä varmaksi tietää, vaikka aina vain syvempi perehtyminen ADHD:n ja ADD:n aikuisiän moninaisiin ilmenemismuotoihin luokin asiasta yhä suurempaa varmutta, niin minulle kuin monille läheisillenikin. Olen nyt tutkimuksia käydessäni hieman vajaa kolmekymppinen, ja mahdollinen ADHD tai ADD on ollut osa elämääni aina. Takana on siis kymmeniä vuosia, joiden aikana olen etsinyt selviytymiskeinoja ja opetellut pärjäämään vaikka haasteilleni ei ole ollutkaan antaa nimeä. Voi olla, että olisin pärjännyt löytämilläni keinoilla vielä kymmeniä vuosia pidempäänkin. Ilman erillistä nimeä haasteilleni ja tietyille piirteilleni. Voi olla. Mutta voi myös olla, että jos saan noille haasteilleni ja piirteilleni nyt jonkin nimen, niin se voi auttaa minua ja muita ymmärtämään niitä vielä vähän paremmin ja löytämään arkeen vielä vähän parempia keinoja. Voi olla, että se kaikki voisi auttaa niin, että ei tarvitsekkaan näin usein vain selviytyä ja pärjätä. Niin että, kumppanini ei tarvitsisikaan näin usein valita ajoittaisen kaaoksen sietämisen ja kannattelemisen välillä. Niin, että sen kaiken selviytymisen ja pärjäämisen tilalle voisi, ainakin joskus, tulla paremmin tilaa vain olla ja elää. Kenties sen kautta voisin olla itsekin paremmin oma toiminnanohjaukseni.

Selvittelevin terveisin, Mio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun on valmis päästämään irti rooleistaan ja muureistaan, niin voi hellyydenosoituskin osua paljon syvemmälle. Kuva: Priscilla DuPreez, unsplash

Olin tänään Temppeliaukion kirkossa kuuntelemassa Mari Sainion konserttia. Konsertti oli niin syvästi koskettava, vaikuttava ja aseistaan riisuva kokemus, että lopulta huomasin olevani siinä sielu aivan auki. Kaikki muurit ja roolit muserrettuina. Jäljellä vain jotain, mikä löytyy aivan ytimestä.

Katsoin vieressä istuvaa kumppaniani ja mietin, kuinka onnellinen olenkaan, että saan olla siinä hänen vierellään niin avoimena. Mietin, kuinka onnekasta onkaan, ettei ainakaan kaikki purettuja muureja ja rooleja rakenneta takaisin hetkessä, vaan saan olla auki vielä paljon pidempään. Saan mennä nukkumaan kumppanini viereen sielu täysin avoimena. Kuinka onnelliseksi se minut tekeekään. 

On puhdistavaa, vapauttavaa ja voimauttavaa olla joskus sielu täysin auki. Samaan aikaan se voi olla myös pelottavaa. Kun jäljellä on vain se kaikkein olennaisin, se syvin ydin, niin on myös herkemmillään kuin koskaan muulloin. Me rakennamme sekä ylläpidämme erilaisia muureja syystä. On turvallisempaa olla, kun toisten tunteet ja teot eivät osu suoraa ytimiimme vaan suodattuvat muiden kerrosten läpi. Se estää haavoilta. Samaan aikaan se suodattaa kuitenkin myös kaiken hellyyden, rakkauden ja kauneuden.

Joskus on hyvä olla sielu täysin auki. Laskea irti kaikista muureista ja rooleista. Kohdata toinen, rakastettu ja turvallinen, ihminen suodattamatta ja suoraa. Antaa itsensä haavoittuvaiseksi, jotta voi tulla myös mitä voimakkaimmin rakastetuksi. Uskaltaa kokea rakkaimpansa läsnäolo jokaisella sielunsa osalla.

Uskallatko istua kumppanisi edessä täysin paljaana, sielu täysin avoimena? Uskallatko antaa hänen rakastaa aivan suoraa, mitään suodattamatta. Ja kuinka sinä voisit saada sielusi auki? Mitkä asiat saavat sinut luopumaan muureistasi ja rooleistasi?

Täysin avoimin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onko tehtävämme suojella läheisiämme kaikilta kivuilta ja haasteilta, joita elämän poluilla voi olla? Vai annammeko heidän valita taipaleensa ja kuljemme tukien vierellä? Kuva: Takahiro Sakamoto, Unsplash

Minulla on suuri suojeluvaisto läheisiäni kohtaan. Ultra Bran laulun sanoin tahtoisin luvata suojelevani heitä kaikelta, mitä he ikinä keksivätkään pelätä, mutta tiedän, etten sitä voi enkä saa tehdä. En voi, koska en hallitse kaikkea. Enkä saa, koska se ei ole minun oikeuteni.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erään kumppanin kanssa loimme periaatetta, että kysymme saammeko puolustaa toista mikäli tarve tulee. Se kumpusi ajatuksesta, ettei ole minun asiani päättää milloin toinen puolustamista kaipaa, tai toisinpäin. Minun pitää voida antaa toiselle mahdollisuus puolustaa halutessaan itseään, sekä malttaa pysyä hiljaa, mikäli vääryyden kohteeksi tullut sitä sillä hetkellä toivoo. Sama oikeus on myös minulla. Kumpikaan ei voi tai saa vain hypätä itse puuttumaan toista koskevaan tilanteeseen. Se oli vaikea ja tärkeä oivallus. Yrittämällä suojella toista kaikelta voi viedä samalla häneltä itseltään hallintavaltaa hänen omasta elämästään. Samalla myös vihjaa, ettei toinen pystyisi itse itseään suojelemaan. Asettaa itsensä huomaamattaankin toisen yläpuolelle.

En voi ajatella suojelevani toisia kaikelta senkään vuoksi, etten yksinkertaisesti ole kaikkivoipa. En hallitse elämässä kaikkea. On paljon sellaista, jota vain taphtuu. Kipua, surua ja ikäviä tilanteita, jotka vain tulevat, väistämättä ja varoittamatta. Asioita, jotka täytyy vain kohdata. Se tekee kipeää. Kipeää kohdata ne omassa arjessaan, mutta myös kipeää seurata niitä itselle rakkaan ihmisen elämässä. Erityisesti jälkimmäisissä tilanteissa saatan joskus huomata toivovani, että omaisin voimat muuttaa kaiken, pyyhkiä kivun tai surun pois. Mutta kenties emme omaa noita kykyjä syystä. Kenties yksi jos toinenkin meistä on joskus oppinut jotain myös niistä kivuista ja suruista.

En sano, etteikö läheisiä olisi hyvä, ja tulisikin, myös suojella. En väitä, etteivätkö turvaavat tai puolustavat eleemme voisi olla suunnattoman tärkeitä. Olen kuitenkin vuosi vuodelta ymmärtänyt niissä olevan myös monia muita ulottuvuuksia. Kerran edellisten opintojeni luennolla eräs autistisen lapsen vanhempi totesi, että hänenkin lapsellaan tulee olla oikeus jäädä auton alle. Hän kuvasi kommentillaan sitä, kuinka oli meinannut kieltää lapseltaan kaikenlaisia asioita, kuten yksin ulkona leikkimisen, koska näki niissä niin paljon riskejä, mutta päätti lopulta, että tahtoo antaa mielummin lapselleen oikeuden elää. Ja tuo oikeus elää tuo mukanaan myös mahdollisuuden, että sattuu.

Me emme voi suojella läheisiämme kaikelta. Eikä meidän pidäkään. Ensisijainen hallintavalta heidän elämässään tulee olla heillä itsellään. Me voimme kuitenkin luvata seistä siinä rinnalla, kun he kulkevat elämää kokonaisuudessaan. Olla turvana ja puolustamassa silloin, kun sen aika on ja lohduttaa silloin, kun sen aika on. Suojella, siltä miltä tarvitsee ja muun matkaa olla vain siinä vierellä. Iloissa ja suruissa.

Opettelevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ystävien kanssa keskustellessa voi olla joskus vaikea miettiä, mitä kaikkea on yhteisistä tai kumppanin kuulumisista oikeus jakaa. Kuva: Matthew Henry, Unsplash

Minulle on luontevaa jakaa kaikenlaisia kuulumisia elämästäni niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Teenhän sitä niin Instagramissa, Facebookissa, erilaisissa haastatteluissa, tilaisuuksissa ja koulutuksissa kuin täällä blogissakin. Tuttuudesta ja luontevuudesta huolimatta, tai kenties jopa niiden takia, se ei kuitenkaan ole aina täysin yksinkertaista silloin, kun puhutaan esimerkiksi parisuhteesta tai muista ihmissuhteistani. Silloin ei nimittäin puhuta vain minun, vaan myös muiden ihmisten kuulumisista.

Parisuhteessa ei ole aina helppoa erottaa milloin on kyse omista ja milloin toisen kuulumisista. Oikeastaan usein moista jakoa voi olla jopa mahdoton tehdä. Niin monet asiat vaikuttavat molempiin, ovat osa molempien arkea ja elämää. Niin monet kuulumiset ovat yhteisiä. Kuitenkaan aina niitä yhteisiä kuulumisiakaan ei jaeta yhdessä. Aina ei ole sitä toista siinä vieressä niitä kertomassa. Mukana määrittelemässä miten, keille ja kuinka paljon mitäkin kerrotaan. Ne päätökset joutuu usein tekemään yksin.

Me tahdomme jakaa asioita elämästämme toisten kanssa. Se on ymmärrettävää. Joskus jopa jotain, mitä tarvitsemme saadaksemme asiat helpommin käsiteltyä ja sisäistettyä. Meillä tulee olla oikeus jakaa elämämme asioita toisten ihmisten kanssa. Samalla tavoin meillä tulee olla oikeus määritellä mitä, milloin, miten ja keille erinäisiä asioita elämästämme ja itsestämme kerrotaan. Lisäksi tuota samaa oikeutta meidän tulee kunnioittaa myös muiden kohdalla. Yhtälö, joka voi osoittautua haastavaksi ihmissuhteita käsittelevien teemojen kohdalla. 

Esimerkiksi minulla tulee olla oikeus määritellä miten, milloin ja keille transtaustani kerrotaan. Kuitenkin samaan aikaan ymmärrän, että erityisesti läheisilleni se on voinut olla, tai voi olla, asia, joita heidän on ollut, tai on, tärkeä jonkun muunkin kanssa prosessoida. Toisaalta samalla tavalla minulle voisi olla luontevaa jakaa jotain sellaista, jota läheiseni ei kokisi luontevaksi yhteisestä elämästäämme muille jakaa. Joudumme kenties kaikki elämään näiden erilaisten tasapainotteluiden keskellä. Ei ole suinkaan helppoa aina tietää mitä ja miten voi kertoa kuulumisiaan, kun ne linkittyvät toisenkin ihmisen elämään. Ei ole yksiselitteistä miettiä missä kulkee raja siinä, mitä tulee voida jakaa omasta elämästään ja mistä pitää pystyä vaikenemaan. Missä kulkee omien ja toisten kuulumisten raja.

Oikeastaan uskaltaisin sanoa, ettei yhtä rajaa olekaan, vaan rajat omien, toisten ja yhteisten kuulumisten välillä joutuu arvioimaan kerta toisensa jälkeen uudestaan. Eri suhteissa, tilanteissa ja asioissa. Ne ovat rajoja, jotka löytyvät parhaiten keskustelemalla ja oppimalla. Pohtimalla yhdessä sitä kuinka paljon kummallekin on luontevaa elämästään erilaisissa tilanteissa jakaa. Näkemällä ja seuraamalla miten ja mitä toinen omista ja yhteisistä kuulumisista milloinkin jakaa. Sekä kokeilemalla, sillä kaikkia mahdollisia tilanteita ja teemoja ei mitenkään voi käydä etukäteen keskustellen läpi. Näin ollen täytyy olla valmis myös miettimään itse. Arvioimaan mitä toinen on puhunut ja mitä hän mahdollisesti tahtoisi. Yrittämään parhaansa ja mahdollisesti oppimaan virheistään. Etsimään yhdessä tasapainoa, jossa kummallakin olisi sopivasti mahdollisuuksia puhua ja vaieta yhteisistäkin kuulumisista.

Jaetuin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat