Kirjoitukset avainsanalla roolit

Vuosia sitten tarjosin apua yksin jääneelle pienten lasten äidille. Halusin todella auttaa, sillä hänen tilanteensa tuntui kestämättömältä. Arjen pyöritystä välillä pitkiäkin aikoja yksin, ilman hetken hengähdystä. Vapaina viikonloppuina totaalinen väsymys ja kasa tekemättömiä hommia. Hänen vastauksensa jäi mieleen: - Kiitos, tosi mielellään. Mutta mä en sitten pysty auttamaan sua. En vaan repeä tästä. 

Vastaus hämmensi minua. En nimittäin odottanut vastapalvelusta. Se nyt olisi ollut hassua koko tilanteessa. Kuormittaa kuormittunutta lisää. Mutta sellaiseen rooliin hän oli kasvanut ja tottunut. Elämä heitteli niin, että oli pakko toimia uudella tavalla. Hoitaa vain omat asiansa ja ottaa apua vastaan niihinkin. 

Haluaisin auttaa ja ilahduttaa, koska pelkään, ettei minua muuten hyväksytä. Että se ei riitä, mihin näillä resursseilla pystyn.

Minulle oli iso oivallus ymmärtää lapsuuden perheen roolituksen merkitys ihmissuhteiden kannalta. Se määrittää mielestäni enemmän, kuin vaikka omaa sukupuolta olevan vanhemman malli. Passaajaksi oppinut passaa parisuhteessakin ja palveluksia vastaan ottamaan tottunut, ottaa niitä sujuvasti vastaan myös parisuhteessa. Tahtipuikon heiluttaja haluaa määrätä ja sopeutumaan tottunut sopeutuu. 

Tämä on edelleenkin jotenkin tosi pysäyttävää. Kuinka vähän lopulta muutummekaan? 

Nyt olen itse samassa tilanteessa, kuin ystäväni vuosia sitten. Minun täytyy opetella uusi rooli ja kestää reaktiot, jotka ne synnyttää. Tai se, ettei mitään reaktioita synny. Kun en ehdi tai jaksa tehdä niin paljon kuin itseltäni odotan. Haluaisin auttaa ja ilahduttaa, koska pelkään, ettei minua muuten hyväksytä. Että se ei riitä, mihin näillä resursseilla pystyn. Eikä se kaikille riitäkään. Mutta mitä sitten? kysyn itseltäni ja alan itkeä. Niin, mitä sitten. Voisinko vain päättää riittää itselleni? 

Huomaan tuottavani paljon pettymyksiä, eikä se ole kivaa, kun ennemminkin haluaisin ilahduttaa toisia ihmisiä. Elämä ei enää tarjoile tuttua roolia, mutta opinko enää uutta?

Olen kasvanut perheessä, jossa oli aina tekemistä. Lukemattomat kerrat olen lapsena tiskannut äidin kanssa käsin kahvikuppeja kello kaksi yöllä viimeisten vieraiden lähdettyä. Olisin voinut mennä nukkumaan, mutta en halunnut. Halusin auttaa, sillä koin silloin olevani tärkeä. Äidin rinnalla minulla oli tehtävä ja paikka. Se oli palkitsevaa. Olen laittanut iltapalaa niin piispalle ja tohtorille kuin ilmaista leipää hakeville työttömille, yösijaa tarvitseville ulkomaalaisille ja puhumaan kykenemättömille kehitysvammaisille. Lapsuudenkodissani oli ovet avoinna kulkijan tulla. 

Näillä spekseille en pysty enää samanlaiseen kuin aiemmin. Lapset vievät omansa, menetykset ottavat vielä aikansa ja omasta hyvinvoinnistakin pitäisi huolehtia, että jaksaa. Huomaan tuottavani paljon pettymyksiä, eikä se ole kivaa, kun ennemminkin haluaisin ilahduttaa toisia ihmisiä. Elämä ei enää tarjoile tuttua roolia, mutta opinko enää uutta? Pystynkö muuttamaan vanhaa vai meneekö vain kaikki sotkuun mietin, kun taas olen sanonut ei, en pysty. 

Tosiasia on, että enää en edes halua. Sopeutujan tie on kuljettu loppuun. Ehkä tosiaan olen muuttunut ja toisenlaiset roolit odottavat minua. Sellaiset, joissa saa olla rajallinen ja riittävä.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen yksinhuoltajuuden ytimessä. Tätä taivalta on takana vasta 4,5 vuotta, mutta kyllä tämäkin aika ajatuksia on herättänyt. Ja herättää jatkossakin.

Itselleni kävi eroprosessissa niin, että olin alussa aikamoisessa sokkireaktiossa. Tai reaktiovaiheessa oikeammin jos ihan vaikka Cullbergin kriisiteoriaa ajattelee. Olin ihan käsittämättömän järkyttynyt, surullinen, pettynyt, ihan kaikkea mahdollista ikävää, joka vei minulta henkisesti jalat alta pitkäksi aikaa. Eron läpi työstäminen tapahtui hiljaisuudessa, yksin kotona ja lopulta eroseminaarissa, joka oli itselleni käänteentekevä juttu – se herätti henkiin horroksesta, johon oli sujahtanut.

Näin jälkikäteen on pakko sanoa, että olin niin kuutamolla, etten muista noista ajoista paljoakaan muuta kuin sen loputtomalta tuntuvan yksinäisyyden. Ja silti: päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi ja nyt jo vuosiksi ja polvilleen pudonneesta tuli taas kävelevä. Erosta selviytyy ja sen tehtävän toimittaa armollinen kaveri nimeltä Aika. Sinäkin selviydyt, jos olet ihan eroprosessisi alussa, vaikket sitä ehkä nyt pysty mitenkään uskomaan.

Ero on kyllä käänteentekevä kokemus, jossa saa surra ihan kaikkea mahdollista. Ei vain kumppania ja parisuhdetta vaan myös kokonaista perhettä, menetettyä yhteistä mahdollista isovanhemmuutta, ehkä kesämökkiä, ystäviä ja sukulaisia, yhteistä nimeä (jos vaihtaa sukunimeä eron jälkeen) ja ihan kaikkea mahdollista muutakin. Ehkä tiedät, mistä puhun?

Mutta matka ei pääty tietenkään tähän. Yksinhuoltajuus jatkuu hamaan tulevaisuuteen ja niin sen kuuluu ollakin. Hajonneesta perheestä kasvaa pikkuhiljaa kokonainen perhe.

Niinpä. Ja sitten tuohon talopakettiasiaan…

Ajattelen niin, että eroaminen ja moni muu kriisi sisältää roolisiirtymiä. Erossa siirrytään parisuhteessa eläneen roolista eronneen rooliin ja pikkuhiljaa sinkun rooliin. Onkohan niin, että oikeastaan vasta, kun on kasvanut sinkun roolin, voi sanoa selviytyneensä? Moni solmii uuden parisuhteen hyvinkin nopeasti eron jälkeen eikä oikeastaan työstä eroa ihan loppuun. Toisille tämä toimii, toisille ei.

Jostain tuo talopakettiajatus päähäni tuli. Oman elämän kiemurat ja kokemukset ovat tässä tietenkin mukana. Parisuhde on aina haastava suhde, mutta kyllä kai haastekertoimet lisääntyvät siinä kohtaa, kun yritetään yhdistää eronneita keskenään ja heidän lapsiaan ja sitä koko pakettia.

Avaimet käteen -ratkaisu hei. Voi apua. Että tässä olis tää talo nyt sitten, mutta siellä olis perhe ja sisustuskin valmiina. Että tehdäänkö kaupat? :) Voin ainoastaan kuvitella, kuinka paljon näissä kuvioissa vaaditaan puhetta, hyvää tahtoa, vastuullisuutta ja varsinkin rakkautta.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tuolla on se syyskesän tuuli, joka kohisuttaa koivuja vähän liian voimakkaasti. Pyöräilimme hetki sitten kotiin kaupungista ja kumppaniani vilutti viimassa. Pysähdyimme hetkeksi tien laitaan. Annoin hänelle takkini ja ajoimme sitten kotiin.

Kun pyöräilimme loppumatkaa, ajattelin parisuhteeseen kepeästi liitettyjä sukupuolirooleja. Yhdenlaiseen miesrooliin kuuluu se, että antaa takkinsa ja sateenvarjonsa ja palelee sekä kastuu rakastettunsa puolesta. Naisosapuolella on sitten vastaavasti vastaanottajan asema.

Minua kaikenlainen tyypittely epäilyttää, rakkaudessa ja parisuhteessa etenkin.

Miehet ovat parisuhteen hiljaisia osapuolia, joilla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan. Naiset puhuvat ja vatvovat asioita, joihin miehet jo haluaisivat ratkaisun. Naiset tarvitsevat esileikkejä, miehet eivät. Miehet tuovat ruokaa kotiin ja naiset laittavat sitä, ensin siivottuaan. Naiset osaavat käsitellä monia asioita yhtaikaa, miehillä on putkiaivot. Miehillä on suuri leuka ja matala otsa. Miehet sitä ja tätä ja tuota -- täyttä roskaa.

Tässä rakkaussuhteessa on kaksi ihmistä. Toinen sattuu olemaan mies ja toinen nainen. Olisi rankka erehdys selittää toisesta meistä mitään parisuhteeseen, vuorovaikutukseen, toiveisiin, unelmiin, ajatteluun tai rakkauteen liittyvää sillä perusteella, että hän on jompaa kumpaa sukupuolta. Jos haluan tietään jotain hänestä, kysyn häneltä. Kun koetan ymmärtää hänen persoonaansa ja sen syvyyksiä, joita rakastan, koetan ymmärtää häntä ainutlaatuisena ja ainutkertaisena ihmisenä. Hän ei typisty mihinkään tyypilliseen, yleiseen, latteaan. Kuulen kaupungilla ohimennen ihmisten keskustelevan siihen tyyliin, että "tyypillistä naisille" tai että "miehet nyt tekevät niin", ja ihmettelen, kuinka loukkaavaa sellainen on.

Suuri ihmeellinen lahja, jonka puolisoni minulle antaa on vapaus olla. Siksi minulla on niin suunnattoman hyvä olla tässä suhteessa. Olen kokonaan vapaa olemaan minä. Hän ei koskaan tyypittele tai kategorisoi tai banalisoi minua, vaan ottaa minut sellaisena kuin juuri minä olen. Se on aivan hengästyttävän ihana kokemus. Se on tämän rakkaussuhteen perustava tunne.

Rakkaudessa ihminen kaipaa kokemusta siitä, että hän on toiselle jotain erityistä. Ja aitona olemisen kokemusta. Ainakin minulle ne ovat ydinkysymyksiä. Minä saan rakastetultani niitä kokemuksia jatkuvasti. Se on todellakin onnekasta ja onnellista.

Kun sukupuoli- ja muut stereotypiat on ohitettu ja meitä on tässä kaksi avointa ihmistä, roolit voi ottaa takaisin käyttöön leikittelynä. Sitten nistä ei tulekaan toista latistavia ja ohittavia väitteitä vaan keskinäistä vitsailua. Rooliin voi astua ja sen voi jättää aika samalla tavalla kuin lapset leikkivät joustavasti, mielikuvitus rikkaana. Millaista se tarkalleen on, sitä on tosin vaikea selittää hyvin kenellekään toiselle, koska sellainen leikki ja kahdenkeskinen improvisaatio nousee meistä, on meidänkielistämme ja meitä kahta. Se on sisäpiirin vitsi, josta me kaksi nautimme kovasti.

Sillä tavallahan on kaikissa parisuhteissa: se, mikä saa juuri sen parin toimimaan yhdessä onnellisesti ja hyvin, on juuri sen parin erityisyyttä. Erityisyyttä, ei yleistä.

Siinä missä minulle on tärkeää olla rakkaudessa nähtynä sukupuoliroolien takana, joku toinen varmasti kokee tarvetta tulla nähdyksi juuri jonkin selkeän sukupuoliroolin kautta. Niin erilaisia me olemme. Yhteistä on se, että molemmissa tapauksissa on kaksi ihmistä, joilla on toiveita ja tarpeita. Parisuhteen synnyssä ja kehittymisessä avain lienee tuon kulloinkin aina omanlaisensa ihmisen ja noiden tarpeiden kohtaamisessa.

On aivan mieletöntä, että minä tapasin tämän ihmisen. Koska juuri me satuimme tapaamaan, me olemme nyt yhdessä. Tämä nähdyksi tuleminen toimii niin ilmiömäisesti.

Joo. Ja minä siis annoin kesken kotimatkan kumppanilleni takkini ja palelin vuorostani vapaaehtoisesti. Se olisi ehkä ollut ritarillista ja sikäli miehekästä, ellei minulla olisi ollut niin helppoa keinoa kylmää tuulta vastaan: kun katson häneen, lämpenen välittömästi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat