Kirjoitukset avainsanalla kiitollisuus

kuva: Annele Rantavuori

Sateinen, kylmä maanantai iskee vasten kasvoja lämpimän, kesäisen viikonlopun jälkeen. Apaattinen ja hidas päivä. Laahustaessani aamulla jyrkkää mäkeä ylös mietin, että tämä pohjaton ankeus oli viime viikonlopun hinta. Oli niin ihanaa. Lämmintä ja kesäistä. Painan pääni alas, kun sade tihuuttaa vasten naamaa. Haluaisin hävitä tähän harmauteen, liueta sateeseen.  

Lapsuuteni mielenmaisemaan kuuluivat virret, joissa kiitetään. Kiitetään jokaisesta elämän hetkestä, päivänpaisteesta ja pimeydestä. Ennen kiitettiin Jumalaa, vaikka hammasta purren. Nykyään kannustetaan kiittämään kai vain oman mielen vuoksi. On tehty tutkimuksia, joissa on havaittu kiitollisten ihmisten voivan paremmin.

Monta vuotta sitten, pieni vauva sylissäni en pystynyt tuntemaan kiitollisuutta. Tai tietenkin olin kiitollinen. Olin onnellinen terveestä, suloisesta vauvasta. Haaveeni perheestä oli toteutunut.  Mutta jokin epämääräinen ahdistus, möykky sisälläni jarrutteli. Laittoi reunaehtoja ja kuiskutteli pelkojaan. Niin epämääräistä se oli, että sen sanoittaminen on vaikeaa. Se varoitteli ja houkutteli suojautumaan. Ettei vaan sattuisi.

Vastuu lepäsi harteillani niin raskaana, ettei ilolle ollut sijaa. Kuvittelin kaiken riippuvan minusta. Taustalla kummitteli hahmoton ajatus. Jos en toimisi oikein, niin menettäisin vauvani. Menettämisen pelkoni vei ilon lahjasta, jonka olin saanut. Vuorotellen surin mennyttä ja huolehdin tulevasta. Mitä jos en osaa tai mitä jos en riitä. Voimat loppuivat jo pelkästä ajattelemisesta.

Nykyhetki karkasi levottoman mieleni vaellellessa siellä ja täällä. Tajusin, että jotain pitää muuttaa, mutta en tiennyt mitä. Kunnes aloin kiittää. Ja se muutti elämäni, koska se muutti sisimpäni.

Kiittäessä kohtasin sen tosiasian, että kaikki on lahjaa. Ihan kaikki. Ja jos kaikki on lahjaa, myös luopumisen hetki on väistämätön. Kiittäessä suostun siihen kipuun, että tämä ei jatku ikuisesti. Enkä minä mahda sille mitään. Minun on joskus annettava tämä lahja pois. Kiittäessä suostun myös siihen, ettei asiat riipu minun suorittamisestani tai suorittamatta jättämisestä. Elämä on oman mieleni tai jaksamiseni rajoja suurempaa.

Pyöräillessäni happea täynnä olevassa illassa mietin olisinko valmis kiittämään tästä haavasta. Voisinko olla kiitollinen siitä mitä häneltä sain? Sain elää tämän rakkauden ja nähdä sen kaikki puolet. Sen syvyyden ja sen rajat. Löysin kipuni, mutta myös voimani. Olin osa hänen tarinaansa. Ja hän oli osa minun tarinaani. Me loimme yhteisen elämän ja myös päätimme sen yhdessä. Annoin niin paljon, koko elämäni. Siksi tämä sattuu. Tämä luopuminen, irti päästäminen.

Tänään päätän valita kiitollisuuden. Kiitän hänestä ja kaikesta mitä yhdessä saimme. Kärsimyksestä ja kasvusta. Valosta ja varjosta. Ehkä se vapauttaa minut syyllisyyden ja suorittamisen kierteestä läsnäoloon ja rakkauteen. Näkemään elämän rosoissa kauneuden. Jokaisen ihmisen lahjan ja kärsimyksen alta nousevan uuden elämän. Pääsiäisen salaisuuden.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Jäin kertalaakista koukkuun M/S Romantic-sarjaan. Jaksot on minulle liian pitkiä kokonaisina, mutta puolikas on juuri sopivaa unilääkettä. Hannu-Pekka Björkmanin loistavasti näyttelemä kaikkitietävä risteilyisäntä on sarjan parasta antia. Neilikka napinlävessään hän kantaa itse kehittämiään taakkojaan yrittäen stressaantuneena hymyillä ja olla kaikille sitä kaikkea, mitä luulee heidän tarvitsevan.

Nauroin eilen ääneen, kun risteilyisäntä kilahti hytissään kaapin ovelle, joka ei mennyt kiinni. Häpeän puna nousi kasvoilleni hetken päästä, kun tajusin itse olevani samanlainen lapsilleni. Stressaantuneena huomaan ajattelevani (Ja kyllä, voi apua sanon sen myös ääneen!) liian usein miksette te tottele. Siis tottele! Ihan kuin tämä naama punaisena kaapin ovea paiskova sketsihahmo!   

Vaikka ystävät ovat ihanan huolehtivaisia ja myötätunnossaan korvaamattomia, niin vain vanhemmat jakavat samalla intensiteetillä surut ja ilot. Yö on pitkä yksin valvoa, kun pienetkin murheet kasvavat suuriksi.

Stressaantuneena on vaikea kuulla omia tunteitaan, puhumattakaan niiden käsittelystä. Sitten ne saa niskaansa parhaimmassa tapauksessa kaapin ovi, pahimmassa lapsi. Nyt tuntuu siltä, että elämä heittelee ja sitä yrittää epätoivoisesti pysyä mukana. Selviytyä ja suorittaa. Suostua elämän sattumanvaraisuuteen. On vaan niin vaikea hyväksyä sitä, että omat vaikutusmahdollisuudet tiettyihin asioihin on niin vähäiset. Ja ettei aina riitä, vaikka kaikkensa yrittää.

Pettymysten ja huonojen uutisten keskellä kaipaan takaisin ydinperheeseen, jossa lähtökohtaisesti kaikki jaetaan. Yöllä yksin wilmaa lukiessa konkretisoituu, miten monia asioita se kannattelee. Vaikka ystävät ovat ihanan huolehtivaisia ja myötätunnossaan korvaamattomia, niin vain vanhemmat jakavat samalla intensiteetillä surut ja ilot. Yö on pitkä yksin valvoa, kun pienetkin murheet kasvavat suuriksi.

Mietin itkenkö lopulta vain sitä, ettei elämä mene niinkuin haluan. Miksen saavuta päämääriäni, vaikka teen kovasti töitä ja yritän parhaani? Miksi en riitä ja miksi elämä tuntuu vaativan aina enemmän? Vai minäkö itse tässä vaadin. Miksi on niin vaikea hyväksyä oma elämänsä sellaisena, kuin se eteen annetaan?

Samalla tiedostan vahvasti, että minulle opetetaan nyt jotain tärkeää läksyä. Ihan kuin minulle väännettäisiin rautalangasta, että kaikki on lahjaa. Siksi on turhaa yrittää niin paljon, sillä se on hyödytöntä. Koska kaikkihan on lahjaa. Ja lahjasta ei voi olla kuin kiitollinen ja iloita niin kauan, kuin sen saa pitää. Mutta tämä itku pitää ensin itkeä pois. Että syntyy tilaa kiittää. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: plush design studio, Unsplash

Uusi päivä on kuin lahjapaketti. Lahjaksi saatu ja vielä täysin avaamaton. Emme voi aluksi tietää mitä käärön sisältä paljastuu. Toki voimme tietää mitä olemme toivoneet ja kuinka asioita suunnitelleet, mutta täyttä varmuutta lahjan sisällöstä meillä ei kuitenkaan voi olla.

Päivän edetessä lahjapaketti avautuu pikkuhiljaa. Paperi repeää sieltä täästä ja sisältö alkaa paljastua. Odotettuna tai odottamattomana. Mitä pidemmälle päivämme etenee ja paketti aukeaa, sitä paremmin sen sisällön tunnemme ja illan tullen pakettimme onkin jo aivan auki. Tiedämme sen sisällön, kenties tarkastelemme sitä ja laitamme lopulta tuoreen lahjamme muiden vanhojen lahjojemme mukana hyllyyn, kun seuraavana aamu saapuu jälleen uuden paketin kanssa.

Jokainen aamu tuo meille kaikille omat pakettimme tullessaan ja ajattelen, että intiimeissä suhteissa henkilökohtaisten pakettien lisäksi eteemme saapuu myös yksi yhteinen paketti. Yhteisen elämämme uusi aamu. Senkään sisältöä emme ennalta tunne vaan saamme sitä yhdessä päivän kuluessa availla sekä tutkailla ja lopulta laittaa hyllyyn muiden mukana. Sen sisältö ei muodostu vain yksilön menneisyydestä ja hänen elämään vaikuttavista tekijöistä vaan sitä valmistellaan ja ihallaan yhdessä. Se on suhteen osapuolien summa.

Lahjoista yleensä kiitetään. Se meille on opetettu jo lapsena. "Mitä sanotaan?" Kuitenkin joidenkin lahjojen kohdalla on vaikea muistaa niiden olevan lahjoja. Kortti, koristeelliset paperit sekä kauniit rusetit ovat omiaan muistuttamaan hienosta eleestä, kauniista ajatuksista sekä kiitollisuudesta. Arkisemmat lahjat tuppaavat kuitenkin usein helpommin jäämään näkemättä. Emme muista tunnistaa niitä lahjoiksi tai olla niistä kiitollisia. Paitsi hetkissä, kun huomaamme niiden jo katoavan tai ymmärrämme sen vaaran.

Jokainen aamu on uusi lahja. Yksilölle ja suhteille. Se on lahja, jonka saamme päivittäin ja siksi se erityisen helposti unohtuu, kun mietimme saamiamme lahjoja. Emme tajua nähdä sen kauneutta, kun se aamuin saapuu eteemme. Tahdomme vain saada paperit auki ja sisällön nopeasti selville. Keskitymme sen vikoihin ja puutteisiin. Heitämme sen hyllylleen ja kiirehdimme seuraavaan. Emme pysähdy ihastelemaan, nautiskelemaan tai kiittämään. 

Mitä tapahtuisikaan jos seuraavana aamuna pysähtyisit katsomaan lahjoja joita sait? Henkilökohtaisia ja jaettuja. Jos löytäisit nautiskelevat hetket pakettia availlessa? Jos illalla pysähtyisitkin tarkastelemaan lahjojasi sekä kiittämään niistä kaikista epätäydellisyyksistään huolimatta? Jumalaa, elämää tai mitä tai ketä hahansa koet oleelliseksi kiittää. Sekä tietenkin myös mahdollista kumppania, jonka kanssa yhteisiä paketteja jaat. Mitä tapahtuisikaan jos kiittäisit häntäkin ihan tavallisesta yhteisestä päivästänne?

Kiitollisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Ystävä kysyi minulta tänään puhelimessa jutellessamme, mitä kuuluu. Sanoin, että me elämme onnellista elämää. Tavoitteet ovat asettuneet tämän hetken, nykyhetken hiomiseen, yhdessä päivässä olemiseen. Tulevaisuuteen katselen odottaen erinäisiä kalenterissa olevia mukavia tapahtumia ja tulevia elämyksiä, niin kuin seuraavia lämpimiä kesiä ja uimavesiä. Mutta varsinaiset odotukset kohdistuvat tähän hetkeen.

Ajattelin sitten puhelun jälkeen, että jollain tapaa olemme onnistuneet tuomaan tulevaisuuden tähän hetkeen. Tarkoitan, että suuret odotukset elämästä täyttyvät tässä ja nyt. Ei tarvitse seisoa tyhjin käsin odottelemassa jotain tulevaksi. Elämä on tässä, nyt. Rakkaus on tässä, nyt.

Haaveilen toki tulevistakin päivistä meidän jatkuvana retkenämme ja hääseikkailunamme. Se seikkailu – elämämme – jatkuu eteenpäin tapahtumien polkuna, ja olen utelias näkemään, mitä siellä jossain huomisissa onkaan. Mutta on ihanaa olla tässä hetkessä.

Kaikki tämän hetken pienetkin asiat ovat suuria, koska ne tapahtuvat löydetyn ja saadun rakkauden päivässä, tässä päivässä. Miten selittäisin paremmin? Kun on rakastunut ja tavoitellut rakkautta, ja saanut sen, elämään ilmaantuu syvä merkityksen tunne. Olisi pitänytkin sanoa ystävälleni, että minulle kuuluu sitä, että kaikki tuntuu hyvältä, koska elämä tuntuu syvästi merkitykselliseltä.

Rakastettuni luo minulle noita merkityksen tunteita.

Niin juuri, rakastettuni ne luo. Ja kun ajattelin tuota juuri kirjoittamaani, sain tarkemman ajatuksen. Ehkäpä onkin niin, että minulle juuri hän ON tulevaisuus. Kun saan olla hänen lähellään, tulevaisuus on tässä. Rakkaushan on suuntautumista. Rakastaja suuntautuu rakastettuaan kohti, koska kaikkein paras ja toivotuin ja haaveilluin odottaa hänessä.

Kuljeskelen käsi kädessä hänen kanssaan, kuljeskelen tulevaisuuden kanssa käsikkäin. Koska hän on elämässäni, olen jo siellä, minne olen menossa: hänen luokseen. Rakastettuni luo.

Nämä ovat elämän hyviä päiviä, elämän hyviä vuosia. Todella hyviä, perinpohjaisesti onnellisia.

Lähden rakastettuani vastaan nyt, hän on tulossa kotiinpäin. Marraskuu, tiistai, ja kuuluu oikein hyvää.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat