Kirjoitukset avainsanalla luottamus

Lapin talvisessa ihmemaassa tuli hiihtolenkillä vastaan sydän. Pitihän siitä ottaa kuva, vaikka ei ollut aavistustakaan, että sitä tarvittaisiin näin pian. Kuva: Annele Rantavuori

Hidasta elämää - bloggari ja kirjailija, ihana Susanna Erätuli avasi sydämen merkitystä pisara-ohjelmassa muutama päivä sitten. Hänen viisaat sanansa avasivat jotain ja jäin pohtimaan tämän tutun sananlaskun merkitystä minulle nyt. Ohjelma löytyy areenasta ja kannattaa ehdottomasti katsoa. 

“Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde.” Snl 4:23

Erossa sydän menee haavoille ja niitä haavoja sitten hoidetaan ja lääkitään eri tavoin. Toinen etsii epätoivoisesti syliä, kun taas toinen nuolee haavansa yksinäisyyden muurien suojassa. Niin tai näin, mutta erossa sydän menee kiinni. Virtaus lakkaa, kun sydän jäätyy. Luottamus elämään horjuu, sillä erossa jotain syvää menee aina rikki.

Susanna kuvaa ihan älyttömän hienosti, miten sydän on tarkoitettu tuntemaan. Ottamaan vastaan niin ilon, kuin surunkin, täyttymyksen ja kaipauksen. Niin kuin lapsi ottaa vastaan hyväilyt ja haavat. Olen jo pitkään ajatellut, että elämässä on kyse itsensä antamisesta. Omien vahvuuksien, taitojen ja lahjojen käyttöönotosta ja siten yhteisen, kauniimman maailman rakentamisesta. Rohkeudesta ottaa oman paikkansa. Uskollisuudesta omalle tehtävälle. 

Vain turvasta käsin voi antaa itsensä kokonaisena. Olla näkyvä. Haavoittuvaisenakin.

Omaa sydäntään on myös lupa varjella. Jos annan elämäni lähteen kenen tahansa tallottavaksi, niin se ehtyy ja kuivuu. Eikä silloin virtaa enää mikään. Nykyään ajattelen, että omaa sydäntään on jopa velvollisuus puolustaa, varjella pahalta. Samaan tapaan kuin lentokoneen turvaohjeissa neuvotaan hätätilanteessa pukemaan happinaamari ensin itselle ja sitten vasta lapselle. 

Sillä vasta silloin, kun on lupa puolustautua, on turvassa. Vain turvasta käsin voi antaa itsensä kokonaisena. Olla näkyvä. Haavoittuvaisenakin. Keskeneräisenä. Aitona. Yksinkertaisesti sellaisena kuin on. 

Nyt osaan jo kyyneleidenkin keskellä iloita haavoistani. Ne kertovat, että osaan rakastaa, pystyn vielä tuntemaan. Ikävä kertoo sydämestä, joka on sittenkin elossa.

Ero oli paljon rankempi matka, kuin mitä ikinä pystyin kuvittelemaan. Siltikin, vaikka meidän ero oli hidas ja lempeä. Aikaakin siitä on jo. Kutsu kasvuun, uuteen on niin voimakas. Tuntuu kuin jokainen vaihe haastaisi minua. Nyt osaan jo kyyneleidenkin keskellä iloita haavoistani. Ne kertovat, että osaan rakastaa, pystyn vielä tuntemaan. Ikävä kertoo sydämestä, joka on sittenkin elossa. Sydän, joka tuntee syvästi kivun, tunnistaa myös lämmön. Se on sydän, joka avautuu rakkaudelle, kun on sen aika. 

Siispä haavoittunut sydän älä pelkää, vaan anna haavasi rauhassa muuttua uuden elämän lähteeksi. Sillä kärsimyksestä nousee uusi elämä sille, joka voittaa. Sinä, joka olet valinnut avoimuuden, tuntenut ja lähtenyt liikkeelle, olet jo voittanut. Siitäkin huolimatta vaikka olisit juuri nyt hirvittävän kivun keskellä. Sillä me olemme täällä antaaksemme itsemme. 

Siksi on niin tärkeää kuulla aina välillä tämä: Sinun puolestasi ja sinun kanssasi. Annettu, vuodatettu, kärsitty. Ylihuomenna, tuhkakeskiviikkona, menen iltakirkkoon ja otsaani piirretään tuhkasta risti parannuksen merkkinä. Kumartuessani katumukseen tahdon kasvaa itseni antamisessa. Oppia avaamaan sydäntäni. Antaa elämäni käyttöön, kokonaisena. 

Toivovaisin terkuin,  

Annele

Ps. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Luen uutisia ja tutkimuksia alle 35-vuotiaiden länsimaisten siirtymisestä suurin joukoin vasemmalle – tai pikemminkin vaatimaan oikeudenmukaisuutta ja sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka mahdollistaisivat oikeudenmukaisen elämän mahdollisuudet ihmisille lähellä ja globaalisti.

Minä seuraan näitä ajatuksia ja virtauksia kiinnostuksella, ja rakastan.

Lähes vaivihkaa on kasvanut ikäluokkia, jotka jo kymmenin miljoonin suin ja nyrkkiä puiden vaativat oikeudenmukaisuutta erityisesti sekä ihmisille että luonnonkappaleille erityisesti missä muuttuvan ilmaston epäjärjestys kyseenalaistaa elannon ja elämän.

Viikonloppuna 500 000 ihmistä marssi Madridissa vaatien ilmastotoimenpiteitä. Luen verkkouutisia annetuista lausunnoista ja amerikkalaisten delegaation hankalasta ja jossain määrin jakomielisestä poliittisesta asemasta.

Perjantaina englantilaiset, walesilaiset, skotlantilaiset, pohjois-irlantilaiset ja muita alueidentiteettejä tunnustavat kuningaskunnan jäsenet äänestävät parlamenttinsa edustajista ja ideologioista. Minun Eurooppaani halkovat poliittiset repeämät ja sovittamattomat eturistiriidat ovat siellä näkyvillä alastomammin kuin missään muualla.

Luen, tutkin, puhun ja kirjoitankin, ja kannatan eri keinoin vaatimuksia oikeudenmukaisuudesta sen kaikkine monimutkaisuuksineen.

Samalla minusta tuntuu kuin olisin kaiken aikaa kotimme makuuhuoneen ikkunalla orkideoiden välissä tai parvekkeella ja katselisin ihmisvirtoja ja ajan virtoja täältä. Rakastaminen tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan, kun jäätiköt sulavat ennätysvauhtia.

Mietin, että jos saan elää pitkään, kumman muistan ensisijaisena tästä mullistuvasta aikakaudesta, sen ekologisen ja poliittisen vellonnan vai oman rakkauteni. Ehkä rakkauden ja kaikenlaisen luottavaisuuden, yhteisöllisyyden ja rakentavuuden, joka elää ja toteutuu myrskyjen noustessa.

Minä olen kenties luontainen optimisti, ja minulla on paljon toivoa kaikkien valtaisien muutoshaasteiden suhteen. Olen optimisti elämän suhteen ilmastonmuutoksessakin. Minä uskon toivoon. En osaa olla uskomatta, se tulee minun sisimmästäni. Ja rakastaminen ravitsee tätä optimistisuutta minussa.

Niinpä minä seuraan Yhdysvaltojen edustajainhuoneen virkarikossyytteiden lukemista tuhoisan huonolle valtionpäämiehelle meidän kotimme sohvalta, katson striimattua lähetystä tämän kodin elämäniloisen hengen keskellä. Minusta tuntuu, että olen henkilökohtaisesti voiton puolella.

Rakkaus ei ole eskapismia. Onnekasta se sen sijaan on, sehän on selvää, aina. On onnekasta, että saa rakastaa. Tämä henkilökohtaisen tason onnekkuus ja ilo on tavallaan kaksoisvalotettu kaikkeen muuhun elämään, vakavimpienkin asioiden keskelle.

Rakastajan perspektiivi ei sulkeista ja nollaa luettujen uutisten vakavuutta ja miljoonien arkea kyseenalaistavia kehityskulkuja. Mutta sen ilo on totta niiden kerallakin. Jotenkin se valaa ainakin minuun myös rohkeutta.

Elän tässä vaikeanpuoleisessa maailmantilassa rakkaudesta käsin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Vladas Dirzys/ Freeimages

Saippuakuplia on ollut lapsesta asti jännittävää seurailla. Jotkut sitkeät sinnittelevät ilmassa pitkään kieppuen. Toiset ovat hädin tuskin kupliksi ehtineet haihtuessaan jo näkymättömiin. Lähes henkeä pidätellen meidänkin lapsemme katsovat, miten kuplien puhaltaminen tuottaa tulosta. Ohikiitävän hetken erikokoiset ja -näköiset pallukat kieppuvat näköpiirissämme. Ilo muuttuu haikeaksi huokaukseksi kuplan puhjettua.

Tänä kesänä olen hyvästellyt joitain ihmissuhteita joko eri suuntiin kulkemisen vuoksi tai kuoleman koskettaessa. Ajatus kaiken määräaikaisuudesta on saanut uusia ulottuvuuksia vauvan kasvettua taaperoksi, puun taimen istuttamisen myötä, esikoisen lähdettyä koulutielle, harrastuksen päättyessä, ystävästä etääntyessä ja elämän viime hetkiä hengittelevän poskea silittäessä.

Tunteiden vaihdellessa saattaa huomata, että sisimmästä löytyykin levollisuutta ja rikastumisen kokemus.

Tunteiden vaihdellessa saattaa huomata, että sisimmästä löytyykin levollisuutta ja rikastumisen kokemus. Jotain sellaista, jonka äärellä voi pysähtyä tarkentamaan katsettaan siihen kaikkeen, jota on toisen kautta saanut: ihmisenä kasvamista, kesänviettopaikan, hyvää työtoveruutta, unohtumattoman matkan tai vertaistukea vaikkapa yksinhuoltajuudessa jaksamiseen. On päättymisiä, joihin saa valmistautua rauhassa ja pitkään. Äkillisesti päättynyttä on onneksi lupa sulatella niin kauan kuin tarve on.

Suru ei suinkaan ole aina läsnä. On asioita, joiden päättymisen äärellä laskee aamuja – ehkä tunteja ja minuuttejakin. Ilkeästi toimineen työtoverin vaihtaessa työpaikkaa oma hengitys alkaa kulkea rauhallisemmin. Hammassärky lakkaa vihdoin lääkärin tuolissa. Lapsen itku päättyy.

Ollapa rohkeutta tunnistaa elämänsä paikalleen jämähtäminen ja astua muutokseen mahdollisuuksien mukaan.

Aikaraameissa elämisen ei tarvitse merkitä turvattomuutta tai levottomuutta. On mahdollista asettua rauhassa rakastamaan, antamaan itsestään ja luottamaan. Kaikki ei pääty edes elinaikanamme.  On pitkiä ihmissuhteita, joissa voi oppia luottamaan toisen ihmisen rakkauteen ja uskollisuuteen. Pettymyksen ja loukatuksi tulemisen riski ei välttämättä elä meissä hallitsevana. Jos pelko tai muu kahlitseva tunne elää vahvana, on hyvä uskaltautua miettimään miksi. 

”Aika aikaansa kutakin”, sanotaan. Jonkin päättyessä uutta on vastassamme. Ollapa rohkeutta tunnistaa elämänsä paikalleen jämähtäminen ja astua muutokseen mahdollisuuksien mukaan. Antaa kuplan puhjeta ja nähdä maailma sen takaa. Astua realistisesti ja silti unelmiaan unohtamatta. Ollapa pitkäjänteisyyttä panostaa siihen, joka tuottaa hyvää: lastensa kanssa ajanviettoon ilman ylenpalttista määrää ärsykkeitä, itsetuntemuksen kasvuun, puolison kanssa viipyilyyn, ystävyyssuhteen vastavuoroiseen jakamiseen tai yksinoloon. Siihen, minkä juuri sinä näet tärkeäksi. Mitä se sinulle on?

 

Kuplasta ja kuplan ulkopuolelta tervehtien, Päivi

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay

Parisuhteen päättäminen vaatii päättäväisyyttä. Ratkaisun tekeminen on usein vaikeaa tunnetasolla, vaikka järki sanoisi mitä. Ero on niin lopullista, eikä paremmasta tulevaisuudesta ole tietoa. Usein sen tekee vasta, kun on ihan pakko. Parisuhteen päättyminen onkin kuin pieni kuolema, joka tuo mukanaan tyhjän tilan ja bonuksena paljon vaikeita tunteita. Yksinäisyyttä, turvattomuutta ja epävarman tulevaisuuden. 

Tyhjän tilan hyväksyminen onkin uskomattoman vaikea prosessi. Joskus tuntui siltä, että olisi kaikkein helpointa vain paeta omaa sotkuansa, vaikka sitten hämmentämällä sitä vähän vielä lisää. Ehkä siksi niin moni eroaa pettämällä tai hyppää uuteen suhteeseen heti vanhan päätyttyä. Tässä kohtaa kysytäänkin rohkeutta, luottamusta ja myötätuntoa, että irrottautuminen voisi tapahtua toisia liikaa satuttamatta.

Irrottautuminen edellyttää rohkeutta katsoa tosiasioita sellaisina, kuin ne ovat ja kantaa vastuu tilanteesta, johon on ajautunut. Myötätunto itseä ja muita kohtaan taas pehmentää eron rikkirepivää voimaa. Se auttaa kestämään tilanteita, joissa ei ole oikeita sanoja, eikä selvitä puhtain vaattein. Se on sen likaisen työn hoitamista, josta harvoin saa kiitosta.  

Että jostain löytyy tulisija, jossa lämmitellä. Matkakumppani annetaan, kun on sen aika. Kannattaa lähteä matkaan, vaikka päämäärä on tuiki tuntematon.

Hyppääminen uuteen vaatii epävarmuuden sietämistä ja luottamusta tulevaan. Luottamusta siihen, että elämä kantaa. Luottamusta, että kestän tämän kaiken vaikean yksin, ilman parisuhdetta. Että saan sen tuen, mitä tarvitsen. Kestän itseni ja elämäni. Onko lopulta tämä viimeinen kaikkein vaikeinta. Oman sietämättömän keskeneräisyyden hyväksyminen. Etten pystynyt parempaan, en riittänyt, enkä osannut. 

Ehkä juuri siksi tulin nuorena aikuisena niin kosketetuksi ekumeenisesta Taizé-yhteisöstä, pienestä luostarista Ranskan maaseudulla. Heille usko Jumalaan on ensijaisesti luottamusta hyvyyden lähteeseen. Ei tietoa, vaatimusta tai tietynlainen elämäntapa, vaan antautumista luottamuksen pyhiinvaeltajaksi. Että jostain löytyy tulisija, jossa lämmitellä. Matkakumppani annetaan, kun on sen aika. Kannattaa lähteä matkaan, vaikka päämäärä on tuiki tuntematon. 

On uskomattoman vapauttavaa ymmärtää, että hoidimme molemmat omaa haavaamme ja siksi tämä suhde samaan aikaan toi niin paljon sekä tuskaa että turvaa.

Irrottautuminen on välttämätöntä, jotta syntyy tilaa uudelle. Moni vaihtaa kyllä kumppania, mutta toistaa samaa kaavaa. Irrottautuminen vanhasta vaatii katseen kääntämistä myös sisäänpäin ja oman osuuden tunnistamista. Tässä Hesarin jutussa korostetaan sitä, miten tärkeää on käsitellä eroa. Etäisyyden päästä huomaan, miten minun toimintani sopi niin hyvin toisen tarpeeseen ja päinvastoin. On uskomattoman vapauttavaa ymmärtää, että hoidimme molemmat omaa haavaamme ja siksi tämä suhde samaan aikaan toi niin paljon sekä tuskaa että turvaa.  

Jos en olisi hypännyt tuntemattomaan, en olisi saanut tietää kuinka monet kädet ottivat vastaan. Rakkauden vastaanottaminen edellyttää näkyväksi tulemista, josta Juha Tapio niin oivaltavasti laulaa. Tyhjän tilan kestäminen on tärkeää siksi, että vanhat vääristyneet rakenteet saavat tilaa hajota ja esiin voi tulla jotain piilossa pysynyttä. Että voi syntyä jotain uutta. Se vaatii aina aikaa, mutta on varmasti sen arvoista. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Annele2
1/2 | 

Pitkästä aikaa syvälle uppoavaa mietettä itsensä kohtaamisesta. Se on tärkeimpiä asioita eron jälkeen. Kiireettä ja lempeästi itseään kohdellen.
Kiitos kaima kirjoituksestasi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat