Kirjoitukset avainsanalla luottamus

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun pääsiäinen juuri on koittamassa, on hyvä miettiä toivon ja rakastamisen yhteyttä. Toivo ja rakkaus tunnetusti liitetään yhteen. Mutta mitä se tarkoittaa? Ja miksi liitetään?

Voisiko rakastaa ilman toivoa? Ei pitkään, ei ainakaan onnellisesti. Jos toivo menee, menee lopulta rakkaus. Toivoa kyllä voi olla ilman rakkautta. Mutta sekään ei ehkä ole riittävää onnellisuuden tavoittamiseksi, ei ainakaan silloin, kun toivoo juuri rakkautta.

Sitten kun se löytyy, rakastamisen ja toivon yhdistelmä on väkevä eliksiiri.

Toivo on tulevaisuuden näköala, se, että tuleva on. Ja lisäksi sellaisen tulevaisuuden, jossa asiat ovat tavalla tai toisella hyvin. Rakastaminen puolestaan on tämä ihme kahden ihmisen välillä, jossa kaksi on enemmän kuin yksi plus yksi.

Toivo kannattelee rakastamisessa kaikkia unelmia, haaveita, suunnitelmia, näkyjä, liikettä. Toivon voimalla tulevaisuus on avoin rakastaville. Toivo on vastakohta kyynisyydelle, joka naamioituu realismiksi (arki iskee kyllä päälle, hormonihumala kyllä haihtuu ja silloin näet kumppanin viat jne.). Silloin kun toivo on realismia, rakastaville on mahdollista kaikki – ja vaikka kaikki ei toteudukaan, jotain hyvää tapahtuu silti, ja tuhansia muita hyviä asioita voi tapahtua.

Ehkä rakastuminen ja rakastaminen sisältävät välttämättä toivon ulottuvuuden? Ehkä toivo on aina limittyneenä rakastamiseen. Rakastaminenhan ei ole pysähtymistä. Se ei ole hyytymistä eikä kivettymistä. Rakastaminen on pyrkimistä jotain kohti: toista ihmistä kohti, omaa itseä kohti, tunteita kohti, tämän hetken onnen venyttämistä seuraaviin hetkiin.

Näin ajateltuna rakastaminen edellyttää toivon siitä, että toinen ihminen ottaa vastaan, että minusta itsestäni löytyy jotain arvokasta, että kykenen tuntemaan ja että on huominen ja se, mitä meillä on tässä, voi kulkea mukanamme edemmäs.

Tuon takia rakastuneena, rakastavana on enemmän valossa kuin varjossa.

Minä muistan elämästäni niitä jaksoja, joissa toivo on ollut tiukassa ja rakastaminen on huvennut. Nyt on toisin, olen toiveikas ja rakastunut. Nyt minusta tuntuu siltä, että elän. Silloin, ilman rakkautta ja toivoa koin, että häviän.

Kun minulla on tämä toivo ja tämä rakkaus, minussa on vahvistunut usko, että minulla on ne vastakin.

Tulisen, syvän, välittömän, intohimon ja luottamuksen määrittämän rakkauden säilyttäminen on monen monien tekijöiden summa, ajan, tahdon, introspektion, kuuntelemisen, ilmaisemisen ja kasvun tulos. Ja toivon.

Pelle Miljoona Oy:n kappaleessa lauletaan: ”Juokse villi lapsi, ota toivon kipinä mukaan”.

Juuri niin, kaikki rakastavat: rakkaus koko kehossa, toivo taskussa ja usko huomisessa.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jake Hills, Unsplash

Spotify pyöräytti korviini Julia Raution kappaleen Sun ois pitäny taistella must. Kappaleen sanoituksessa kertoja toteaa exälleen muun muassa, että tämän olisi pitänyt taistella hänestä, tarttua kiinni tiukemmin. Että tämä päästi hänet lähtemään liian helposti. Kertoja kuvaa kuinka jäi makaamaan rappukäytävään, jotta toinen olisi lähtenyt perään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja nyt kertoja katuu lähtöään ja kaipaa entistä kumppaniaan.

Minulle ei ole luontevaa juosta toisen perään. Taistelen kyllä suhteen puolesta ja teen aina kaikkeni sen eteen, en kuitenkaan yksin vasten toisen tahtoa. Jos kumppanini ilmaisee haluavansa päättää suhteen, miettineensä sen tarkkaan ja olevansa siitä täysin varma, niin minä en jää juoksemaan perään tai pyytämään muuta. Tahdon suhteen, jossa kumpikin tahtoo olla ja, jonka eteen kumpikin on valmis tekemään töitä. Se ei tarkoita, etten välittäisi toisesta. Se ei tarkoita, etten välittäisi suhteesta. Se ei tarkoita, että tahtoisin eroa tai, että ero olisi minulle edes helppoa. Se on vain minä hyväksymässä kohtaloni tilanteessa, jossa ei muuta vaihtoehtoa anneta, tilanteessa, jossa en tahdo pitkittää tuskaa, jonka kerrotaan olevan vääjäämättömästi edessä.

Ymmärrän toki, ettei erosta aina puhuta vain tilanteissa, kun se on täysin loppuun mietittyä. Tiedän, ettei eroa julisteta ja paikalta rynnätä vain niissä tilanteissa, kun mitään muuta mahdollisuutta ei nähdä. Huusin aikoinaan itsekin lapsena riitojen jälkeen äidilleni "Tuu tänne! Tuu tänne! Tuu tänne!" vain käskeäkseni "Mee pois! Mee pois! Mee pois!" heti hänet nähdessäni. Kerroin kerran riitatilanteen ollessa jo kaukana äidilleni, että tahdoin hänen tulevan käskyistäni huolimatta. Nähdä, että hän tulee joka tapauksessa. Tuntea, että hän rakastaa niin kovasti. Yli kiukkuni ja huutonikin. Ymmärrän, että joskus tahtoo tuntea, että joku rakastaa niin kovasti. En kuitenkaan kykene suhtautumaan täysin samoin, kun kyseessä on oma rakkaussuhteeni. En tahdo enää itse varmistaa rakkautta niin. Enkä osaa odottaa sitä toiselta. Tahdon voida luottaa kumppanini sanaan. Kunnioittaa hänen tahtoaan. En uskalla tai tahdo leikkiä eron kokoisella sanalla.

Tiedän, että on suhteita, joissa monet riidat päättyvät eron julistukseen. Suhteita, joissa juostaan perässä rappukäytävään. Suhteita, joissa koitetaan paeta, jotta toinen pitäisi kiinni. Ihmisiä, joille se on luonteva ja sopiva tapa olla, enkä tahdo heidän tapaansa tuomita. En kuitenkaan itse osaisi elää niin. Tahdon viimeiseen asti ilmaista omat toiveeni, kysyä onko toinen varma ja, etteikä jotain muuta mahdollisuutta ole. Mutten osaisi juosta perään, jos senkin jälkeen toinen lähtisi juoksemaan tai jos mitään ei olisi ehditty sitä ennen sanoa. Tahtoisin uskoa hänen sanoihinsa sekä tekoihinsa ja antaa siis tilaa tai astua syrjään.

Ymmärrän, että joillekin on tärkeää tuntea, että toinen pitää kiinni ja rakastaa. Tiedän, että joillekin lähteminen on hyvä tapa sellaista selvittää. Tahdon kuitenkin myös muistuttaa, etteivät kaikki osaa juosta rappukäytävään takaisin hakemaan. Painottaa, ettei sekään kerro aina taistelutahdon tai rakkauden puutteesta vaan voi myös olla osoitus luottamuksesta sekä kunnioituksesta. Kannustaa, että ennen kuin jää sinne katumaan pysähtyy miettimään, voisiko olla itsekin valmis kääntymään. Miettimään voisiko silloin olla muitakin tapoja varmistaa rakkauttaan.

Kunnioittavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Muistan kirkkaasti sen illan. Olin jo vuotta aiemmin päättänyt, että sitten kun eroamme. Sitten kun muutan pois. Sitten kun kaikki se, mikä on ollut tulossa tapahtuu. Sitten menen eroryhmään. Hinnalla millä hyvänsä. Osamaksullehan se meni ja vielä pidennetylle maksuajallekin.

Huoneessa oli ympyrässä tuoleja. Kaikki muut taisivat olla jo paikalla. Vai odotimmeko kenties jotakuta, joka ei koskaan ilmestynytkään? Sitä en muista. Mutta sen muistan, miten sykkyrällä sydämeni oli, kun odotin omaa vuoroani. Miten halusin juosta karkuun. Unohtaa koko eron tai vähintäänkin eroryhmän. Mennä pois. Juosta itseltäni karkuun.

Kaikilla oli oma tarinansa. Kuka oli lähtenyt ja kuka oli jäänyt. Yksi kuopi maata lähtökuopissaan, kun toinen seisoi jo jämäkästi omillaan. Kolmas riippui kiinni entisessä, vaikka sitä ei enää ollut. Kymmenen erilaista tarinaa ja kaikilla sama tuska. Erotuska, kun yhdeksi kasvaneet revitään irti. Siinä me katselimme toisiamme. Vähän eksyksissä, silmissä hätä. Kysyen selviänhän.

Kuuntelin kyyneleet silmissä, kun muut esittäytyivät ja kertoivat oman tilanteensa. Jokainen omanlaisensa. Oman vuoroni tullessa pystyin nimeni kertomaan, mutta sitten ääni sortui. Kerroin muuttaneeni edellisenä päivänä omaan vuokra-asuntoon ja nukkuneeni ensimmäisen yön uudessa asunnossani yksin. Kerroin lapseni jääneen kotiimme vielä isän kanssa. Kerroin miettineemme tätä pitkään ja kantaneemme yhdessä tavarani uuteen asuntooni. Mutta sitä en kertonut, miten eksyneeksi tunsin itseni. Ja että näin vain askeleen verran eteenpäin.

Viikko viikolta luottamuksemme kasvoi, kun kävimme läpi pelkoa, vihaa, surua ja syyllisyyttä. Harjoittelimme avoimuutta, haavoittuvaisuuden paljastamista ja luottamusta. Kannustimme toisiamme irrottautumaan vanhasta ja ottamaan askeleita kohti uutta. Valoimme toisiimme uskoa, toivoa ja rakkautta. Vertaisryhmän ihmeellinen parantava voima. Kun häpeästä välittämättä tulee näkyväksi ja saa osakseen rakkautta toiselta haavoittuneelta. Tätä on myötätunto.  

Eroryhmä antoi minulle monen monta kuuntelijaa, peilauspintaa ja turvaverkon. Aina oli joku, jolle soittaa. Siis ei kuka tahansa, vaan joku, joka tietää tasan tarkkaan missä mennään. Joku, joka rämpii samaa suota ja jaksaa kuunnella nämä samat jutut. Viime keväänä tapahtui paljon. Paljon enemmän, mitä mieli tietää.

Ja nyt tasaisin väliajoin kilahtaa puhelin. Vaikka itse olisi liian työllistetty tekstaamaan, on ihana seurata, miten vierelläkulkijat nostavat ja kantavat. Rohkeimmat näyttävät suuntaa, kun hitaammat mylläävät ensin sisimpänsä perinpohjin. Jokaisella oma tiensä, mutta yhteinen matka jatkuu, vaikka eroryhmä päättyi. Eilen laitoin ryhmäämme viestin: Te ootte vaan niin parhaita <3

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Kuulostaa vähän kurjalta, mutta totta aika monelle. Nuoruuden unelmat pitkästä liitosta, toisiaan tukevasta tiimistä, ei ole elämässäni toteutunut. Sen sijaan olen saanut osakseni kestäviä ystävyyssuhteita. Parisuhteita on tullut ja mennyt, mutta tosi ystävät pysyvät rinnalla.

Joku aika sitten erään ystäväni lapsi kysyi minulta kuinka kauan olen tuntenut hänen äitinsä. Jouduin ihan laskemaan ja hätkähdin, kun tajusin, että siitähän parikymmentä vuotta. Emme nimittäin ole ihan nuorena tavanneet koulukaverit, vaan tutuistuimme opiskeluaikana nuorina aikuisina. Aika tosiaan rientää!

Kun tapasimme ystäväni kanssa, en seurustellut, kun taas hän oli jo naimisissa. Silloin(kin) elämänkumppanin löytyminen tuntui vaikealta ja ihailin ihmisiä, jotka olivat jo nuorena löytäneet “sen oikean”. Siltä se silloin näytti, että löytyy joku oikea ja sitten kaikki sujuu kuin itsestään tai ainakin omalla painollaan. Elämä on toki opettanut, niin oman kuin muiden elämän kautta, ettei se kestävä parisuhde nykymaailmassa ihan itsestään synny.

Pitkässä ystävyyssuhteessa pääsee elämään läpi monenlaisia elämänvaiheita. Erilaiset elämäntilanteet eivät ystävyyttä haittaa. Ei kai se muuten olisikaan oikeaa ystävyyttä!

Ihailemani unelmaliiton karahtaessa rumasti karille, oli minun vuoroni valaa uskoa valoisammasta tulevaisuudesta särkyneeseen mieleen. Miten vaikeaa sitä onkaan itse uskoa oman elämänsä raunioilla? Mutta ystävän silmät näkevät toisin. Ne näkevät haavojen ja säröjen läpi ytimeen, jossa elämänvoima, kauneus ja hyvyys sinnittelevät kovien kokemusten runtelemana. Ystävä tietää, että ajallaan ne murtautuvat esiin ja alkavat luoda uutta omannäköistä elämää.

Tarvitsemme kaikki rakastavaa katsetta, myötätunnon ihmeellistä, salattua voimaa. Ajattelen niin, ettei ihmistä ole edes tarkoitettu selviytymään yksin. Siinä on oma viisaus ja lahja, ettemme selviä yksin. Haava onkin lahja, kun sen kohtaa rakastava katse. Ja silti liian usein, liian pitkään yritämme sinnitellä yksin. Vaikka parantava katse olisi tarjolla, ihan lähellä. Jos vain raottaisimme ovea.

Itsehän olen tässä todella huono, mutta rakkaat ystävät ovat minua opettaneet luottamaan, kun elämä on pakottanut polvilleen. Kun ei vaan kertakaikkiaan selviä ilman tukea. Kun sattuu niin paljon, että on pakko soittaa ja pyytää apua.

Ehkäpä seuraavassa parisuhteessa osaan ajoissa avautua. Tarvita ja olla näkyvä. Tilanteet nimittäin vaihtelee ja elämä antaa suorastaan tuhlaten uusia mahdollisuuksia. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat