Kirjoitukset avainsanalla luottamus

kuva: Annele Rantavuori

Muistan kirkkaasti sen illan. Olin jo vuotta aiemmin päättänyt, että sitten kun eroamme. Sitten kun muutan pois. Sitten kun kaikki se, mikä on ollut tulossa tapahtuu. Sitten menen eroryhmään. Hinnalla millä hyvänsä. Osamaksullehan se meni ja vielä pidennetylle maksuajallekin.

Huoneessa oli ympyrässä tuoleja. Kaikki muut taisivat olla jo paikalla. Vai odotimmeko kenties jotakuta, joka ei koskaan ilmestynytkään? Sitä en muista. Mutta sen muistan, miten sykkyrällä sydämeni oli, kun odotin omaa vuoroani. Miten halusin juosta karkuun. Unohtaa koko eron tai vähintäänkin eroryhmän. Mennä pois. Juosta itseltäni karkuun.

Kaikilla oli oma tarinansa. Kuka oli lähtenyt ja kuka oli jäänyt. Yksi kuopi maata lähtökuopissaan, kun toinen seisoi jo jämäkästi omillaan. Kolmas riippui kiinni entisessä, vaikka sitä ei enää ollut. Kymmenen erilaista tarinaa ja kaikilla sama tuska. Erotuska, kun yhdeksi kasvaneet revitään irti. Siinä me katselimme toisiamme. Vähän eksyksissä, silmissä hätä. Kysyen selviänhän.

Kuuntelin kyyneleet silmissä, kun muut esittäytyivät ja kertoivat oman tilanteensa. Jokainen omanlaisensa. Oman vuoroni tullessa pystyin nimeni kertomaan, mutta sitten ääni sortui. Kerroin muuttaneeni edellisenä päivänä omaan vuokra-asuntoon ja nukkuneeni ensimmäisen yön uudessa asunnossani yksin. Kerroin lapseni jääneen kotiimme vielä isän kanssa. Kerroin miettineemme tätä pitkään ja kantaneemme yhdessä tavarani uuteen asuntooni. Mutta sitä en kertonut, miten eksyneeksi tunsin itseni. Ja että näin vain askeleen verran eteenpäin.

Viikko viikolta luottamuksemme kasvoi, kun kävimme läpi pelkoa, vihaa, surua ja syyllisyyttä. Harjoittelimme avoimuutta, haavoittuvaisuuden paljastamista ja luottamusta. Kannustimme toisiamme irrottautumaan vanhasta ja ottamaan askeleita kohti uutta. Valoimme toisiimme uskoa, toivoa ja rakkautta. Vertaisryhmän ihmeellinen parantava voima. Kun häpeästä välittämättä tulee näkyväksi ja saa osakseen rakkautta toiselta haavoittuneelta. Tätä on myötätunto.  

Eroryhmä antoi minulle monen monta kuuntelijaa, peilauspintaa ja turvaverkon. Aina oli joku, jolle soittaa. Siis ei kuka tahansa, vaan joku, joka tietää tasan tarkkaan missä mennään. Joku, joka rämpii samaa suota ja jaksaa kuunnella nämä samat jutut. Viime keväänä tapahtui paljon. Paljon enemmän, mitä mieli tietää.

Ja nyt tasaisin väliajoin kilahtaa puhelin. Vaikka itse olisi liian työllistetty tekstaamaan, on ihana seurata, miten vierelläkulkijat nostavat ja kantavat. Rohkeimmat näyttävät suuntaa, kun hitaammat mylläävät ensin sisimpänsä perinpohjin. Jokaisella oma tiensä, mutta yhteinen matka jatkuu, vaikka eroryhmä päättyi. Eilen laitoin ryhmäämme viestin: Te ootte vaan niin parhaita <3

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Kuulostaa vähän kurjalta, mutta totta aika monelle. Nuoruuden unelmat pitkästä liitosta, toisiaan tukevasta tiimistä, ei ole elämässäni toteutunut. Sen sijaan olen saanut osakseni kestäviä ystävyyssuhteita. Parisuhteita on tullut ja mennyt, mutta tosi ystävät pysyvät rinnalla.

Joku aika sitten erään ystäväni lapsi kysyi minulta kuinka kauan olen tuntenut hänen äitinsä. Jouduin ihan laskemaan ja hätkähdin, kun tajusin, että siitähän parikymmentä vuotta. Emme nimittäin ole ihan nuorena tavanneet koulukaverit, vaan tutuistuimme opiskeluaikana nuorina aikuisina. Aika tosiaan rientää!

Kun tapasimme ystäväni kanssa, en seurustellut, kun taas hän oli jo naimisissa. Silloin(kin) elämänkumppanin löytyminen tuntui vaikealta ja ihailin ihmisiä, jotka olivat jo nuorena löytäneet “sen oikean”. Siltä se silloin näytti, että löytyy joku oikea ja sitten kaikki sujuu kuin itsestään tai ainakin omalla painollaan. Elämä on toki opettanut, niin oman kuin muiden elämän kautta, ettei se kestävä parisuhde nykymaailmassa ihan itsestään synny.

Pitkässä ystävyyssuhteessa pääsee elämään läpi monenlaisia elämänvaiheita. Erilaiset elämäntilanteet eivät ystävyyttä haittaa. Ei kai se muuten olisikaan oikeaa ystävyyttä!

Ihailemani unelmaliiton karahtaessa rumasti karille, oli minun vuoroni valaa uskoa valoisammasta tulevaisuudesta särkyneeseen mieleen. Miten vaikeaa sitä onkaan itse uskoa oman elämänsä raunioilla? Mutta ystävän silmät näkevät toisin. Ne näkevät haavojen ja säröjen läpi ytimeen, jossa elämänvoima, kauneus ja hyvyys sinnittelevät kovien kokemusten runtelemana. Ystävä tietää, että ajallaan ne murtautuvat esiin ja alkavat luoda uutta omannäköistä elämää.

Tarvitsemme kaikki rakastavaa katsetta, myötätunnon ihmeellistä, salattua voimaa. Ajattelen niin, ettei ihmistä ole edes tarkoitettu selviytymään yksin. Siinä on oma viisaus ja lahja, ettemme selviä yksin. Haava onkin lahja, kun sen kohtaa rakastava katse. Ja silti liian usein, liian pitkään yritämme sinnitellä yksin. Vaikka parantava katse olisi tarjolla, ihan lähellä. Jos vain raottaisimme ovea.

Itsehän olen tässä todella huono, mutta rakkaat ystävät ovat minua opettaneet luottamaan, kun elämä on pakottanut polvilleen. Kun ei vaan kertakaikkiaan selviä ilman tukea. Kun sattuu niin paljon, että on pakko soittaa ja pyytää apua.

Ehkäpä seuraavassa parisuhteessa osaan ajoissa avautua. Tarvita ja olla näkyvä. Tilanteet nimittäin vaihtelee ja elämä antaa suorastaan tuhlaten uusia mahdollisuuksia. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Kyyninen lausahdus nuoruudesta poikaystävän suusta kuultuna on pyörinyt mielessäni viime päivinä:  -Siksihän parisuhteessa ollaan, että on joku jota syyttää. Muistan vieläkin, miten ahdistavalta se kuulosti. Nyt mietin olisiko siihen kannattanut suhtautua realistisena huomiona. Omassa perheessäni tutkijakoulutuksen saaneelle isälleni usein naureskeltiin, joskin hyväntahtoisesti, hänen perusteellisuudelleen ja hitaudelleen. Havaintoni mukaan näin tapahtui myös muissakin tuttavaperheissä. Lapsuudesta muistan miesten suhtautuneen rooliinsa rennon humoristisesti. Toisenlaisiakin nyansseja kuvioissa todennäköisesti oli.

Nykyään näen miten vahingollisia tällaiset roolitukset ovat. Isän rooli ei liene kovin houkutteleva miehelle, joka on kasvanut perheessä, jossa isä on syyllinen. Elämä on tuonut eteeni myös tilanteita, joissa perheen äiti kantaa syyllisyyden taakkaa. Ja suree ja kärsii. Kukapa haluaisi toimia perheen roskiksena oli se sitten verhottuna miten humoristiseen sävyyn tahansa.

On tärkeätä erottaa perheen roskiksena toimiminen siitä, että kuulee ja näkee toisen tunteet. Esimerkiksi lapsen paha olo ja negatiiviset tunteet täytyy ottaa vastaan, mutta roskiksena oleminen ei ole sitä. Kyllä lapsenkin täytyy oppia kunnioittamaan toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Itselleni tämä on ollut tärkeä oivallus. Saan ja minun pitää vaatia kunnioitusta myös äitinä. Tunteiden käsittely ei ole toisen hyväksi käyttämistä, eikä syyllisyyden vierittämistä toisen niskaan omasta olostaan. Sillä siitähän siinä on kyse.

Pitkässä suhteessa roolit lukittautuu helposti. Toinen syyttää ja toinen syyllistyy. Kumpikaan rooli ei liene kovin palkitseva, vaan johtaa puolustautumiseen. Syyttäjä pelkää ehkä enemmän ja siksi suojautuu syyttämällä. Syyllinen taas joutuu asetelmaan, jossa on vaikea toimia muuten, kuin puolustautumalla. Negatiivinen vuorovaikutuskehä on valmis ja syvenee kerta kerralta. Huomio on siirtynyt asiasta ihmiseen. Ei puhuta miten ja miksi, vaan kuka ja kenen syy. Asetelma on vahingollinen ja ratkaisemattomana tuhoava.

Mieleeni piirtyy kuva kahdesta ihmisestä jumittuneena vastakkain, pääsemättä eteenpäin. He ovat niin sotkeutuneita toisiinsa ja negatiivisten tunteiden verkkoon, että näkökulma jää kapeaksi. Itseään toistavaksi samaksi sotkuksi. Alun rakastava symbioosi on muuttunut vihan kahlitsevaksi vankilaksi. Se syntyy jos ei ole rohkeutta, luottamusta ja tilaa kasvaa. Pelko ohjaa toimintaa ja alkukantaiset vaistot suojautumisen tarpeesta on herätetty. Tässä kohtaa ei järjellä ole sijaa, eikä etuotsalohkon toiminnanohjauksella aikaa.

Monet meistä keikkuvat elämässä pelon ja luottamuksen välillä. Kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin ei ole ihme, että pelko valtaa alaa. Pelon ohjaamina myös suojamekanismimme ovat aktiivisia ja johtavat meitä väärään suuntaan, vääriin valintoihin. Pelot on uskallettava kohdata, jotta saa katkaistua vallan niiltä. Luottamus täytyy valita, uudestaan ja uudestaan. Haluanko uskoa hyvään? Luotanko, että toinen vierelläni yrittää parhaansa?

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vierailija

Hyvää pohdintaa. Tuota syyllinen- kuviota mietin itse aikoinaan vanhempien kuoleman jälkeen, äiti oli ollut meidän perheen räyhäävä juoppo ja siis syyllinen. Vasta joitakin vuosia vanhempien kuoleman jälkeen tajusin, miten isä oli pitänyt äitiä ja minua avuttomina ja osaamattomina, ollut se läheisriippuvainen joka ei nähnyt omassa toiminnassaan vikaa, olihan meillä täydellinen sylkykuppi perheessä. Isähän oli se hyvä ihminen - ja kadotti itsensä toisen rinnalla kokonaan..

Kun osaisi aina nähdä oman osuutensa, tarkastella kuviosta lähinnä sitä eikä toisen osuutta. Koska niille toisten valinnoille ei kuitenkaan mitään voi, ainoastaan omilleen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun suukottelin hänen hiuksiaan ja hän hymyili minulle, olin vapaasti onnellinen. Hän rakastaa, ajattelin. Minä luotin häneen.

Sille luottamiselle rakentuu kaikki hyvä, arvelen. Elämä menee eteenpäin sen varassa. Oleminen sellaisena kuin sen tuntee, on luottamiselle perustettu.

Luottamus on välttämätöntä. Samalla on vaikea tarkasti kuvata, mistä siinä on kyse. Tämä on yksi rakkauden salaperäinen piirre.

Luottaminen ei tarkoita, että toisen ajatuksista ja tekemisistä olisi etukäteinen tieto. Luottamukseen ei riitä mikään tieto. Samassa mielessä luottamusta ei voi hakea minkään kontrollin tai vallitsemisenkaan kautta. Luottamus ei palaudu tässä mielessä valtaan. Se on jotain muuta.

Ajattelisin, että luottamus on antautumista: antautumista sen varaan, että rakkaus on, että toinen on.

Avain luottamiseen löytyy silloin siitä, miten kykenee antautumaan. Siinä lienee paljolti kyse turvallisuudesta. Siinä kysellään ennen kaikkea omaa kypsyyttä. Jos tietää, että kykenee seisomaan omilla jaloillaan ja on turvallinen olo oman itsen suhteen, ei ole niin vaikeaa tuntea, että voi turvallisesti antautua luottamaan toiseen.

Tällä tavalla asiat ketjuuntuvat – turvallisuus, antautuminen, luottamus, vapaus onnellisuuteen. Rakkauselämän ulottuvuuksia kaikki.

Tietysti luottamuksessa on kyse päällisin puolin siitäkin, miten toinen lunastaa sen. Käyttäytyykö hän luottamuksen arvoisesti? Mutta tämä onkin mutkikkaampi juttu. Jos rakastaa toista avoimesti, sellaisena ihmisenä millaisena hän kaikkineen toteutuukaan, luottamus on avaraa. Jos sen sijaan on ladannut toisen niskaan omia odotuksia ja käyttäytymisen malleja, joihin tämän pitää luotettavasti kyetä sovittautumaan, luottamus on sen varassa, jaksaako toinen toteuttaa niitä kaikkia odotusten mukaisesti. Joku sellaisissa kuvioissa lopulta särkyy.

Kun kohtasin rakastettuni seitsemisen vuotta sitten, minusta tuntui välittömästi, että saatoin täydellisesti luottaa häneen. Luotin syvästi ennen kuin tunsin häntä oikeastaan lainkaan ja ennen kuin tiedostin, että rakastan. Kun myöhemmin tajusin, että olin rakastunut, se tapahtui sen alkuperäisen erikoisen voimakkaan luottamuksen varassa. En silloinkaan kuvitellut, että olisin mitenkään varsinaisesti tuntenut hänet.

Nyt rakastan häntä rakastuneena ja kumppanina, ja luotan siihen, että tuo ihmeellinen nainen on jotain omaansa, omanlaistaan, villiä ja pitelemätöntä. Minä tiedän hänestä paljon asioita, mutta enimmäkseen hän on mysteeri, niin kuin viidakko tai valtameri. Tuohon pitelemättömään ihmiseen minä juuri luotan, koska minusta se tuntuu turvalliselta. Hän rakastaa minua, koska rakastaa, ja minä saan olla, kuka olen.

Tunnen helppoa luottamusta häneen ihmisenä, hänen persoonansa syvyyteen ja olemisensa omiin kerroksiin. Olen avautunut ja antautunut hänelle. Siitä syntyneessä luottamuksessa minun on tosi helppoa hengittää.

Kun yöllä hänen nukkuessaan toisinaan katselen hänen kasvojaan, tunnen villiä onnea siitä ihmeestä, että hän on siinä, minun vierelläni. Se tuntuu ihmeelliseltä, koska hän on niin ihmeellinen. Kun annan hänelle suukon ohimolle, hän hymyilee keskeltä untaan. Luotan häneen kuin aamun koittoon ja vuodenaikaan. Ajattelen, että hän rakastaa. Olen onnellinen.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat