Kirjoitukset avainsanalla luottamus

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun suukottelin hänen hiuksiaan ja hän hymyili minulle, olin vapaasti onnellinen. Hän rakastaa, ajattelin. Minä luotin häneen.

Sille luottamiselle rakentuu kaikki hyvä, arvelen. Elämä menee eteenpäin sen varassa. Oleminen sellaisena kuin sen tuntee, on luottamiselle perustettu.

Luottamus on välttämätöntä. Samalla on vaikea tarkasti kuvata, mistä siinä on kyse. Tämä on yksi rakkauden salaperäinen piirre.

Luottaminen ei tarkoita, että toisen ajatuksista ja tekemisistä olisi etukäteinen tieto. Luottamukseen ei riitä mikään tieto. Samassa mielessä luottamusta ei voi hakea minkään kontrollin tai vallitsemisenkaan kautta. Luottamus ei palaudu tässä mielessä valtaan. Se on jotain muuta.

Ajattelisin, että luottamus on antautumista: antautumista sen varaan, että rakkaus on, että toinen on.

Avain luottamiseen löytyy silloin siitä, miten kykenee antautumaan. Siinä lienee paljolti kyse turvallisuudesta. Siinä kysellään ennen kaikkea omaa kypsyyttä. Jos tietää, että kykenee seisomaan omilla jaloillaan ja on turvallinen olo oman itsen suhteen, ei ole niin vaikeaa tuntea, että voi turvallisesti antautua luottamaan toiseen.

Tällä tavalla asiat ketjuuntuvat – turvallisuus, antautuminen, luottamus, vapaus onnellisuuteen. Rakkauselämän ulottuvuuksia kaikki.

Tietysti luottamuksessa on kyse päällisin puolin siitäkin, miten toinen lunastaa sen. Käyttäytyykö hän luottamuksen arvoisesti? Mutta tämä onkin mutkikkaampi juttu. Jos rakastaa toista avoimesti, sellaisena ihmisenä millaisena hän kaikkineen toteutuukaan, luottamus on avaraa. Jos sen sijaan on ladannut toisen niskaan omia odotuksia ja käyttäytymisen malleja, joihin tämän pitää luotettavasti kyetä sovittautumaan, luottamus on sen varassa, jaksaako toinen toteuttaa niitä kaikkia odotusten mukaisesti. Joku sellaisissa kuvioissa lopulta särkyy.

Kun kohtasin rakastettuni seitsemisen vuotta sitten, minusta tuntui välittömästi, että saatoin täydellisesti luottaa häneen. Luotin syvästi ennen kuin tunsin häntä oikeastaan lainkaan ja ennen kuin tiedostin, että rakastan. Kun myöhemmin tajusin, että olin rakastunut, se tapahtui sen alkuperäisen erikoisen voimakkaan luottamuksen varassa. En silloinkaan kuvitellut, että olisin mitenkään varsinaisesti tuntenut hänet.

Nyt rakastan häntä rakastuneena ja kumppanina, ja luotan siihen, että tuo ihmeellinen nainen on jotain omaansa, omanlaistaan, villiä ja pitelemätöntä. Minä tiedän hänestä paljon asioita, mutta enimmäkseen hän on mysteeri, niin kuin viidakko tai valtameri. Tuohon pitelemättömään ihmiseen minä juuri luotan, koska minusta se tuntuu turvalliselta. Hän rakastaa minua, koska rakastaa, ja minä saan olla, kuka olen.

Tunnen helppoa luottamusta häneen ihmisenä, hänen persoonansa syvyyteen ja olemisensa omiin kerroksiin. Olen avautunut ja antautunut hänelle. Siitä syntyneessä luottamuksessa minun on tosi helppoa hengittää.

Kun yöllä hänen nukkuessaan toisinaan katselen hänen kasvojaan, tunnen villiä onnea siitä ihmeestä, että hän on siinä, minun vierelläni. Se tuntuu ihmeelliseltä, koska hän on niin ihmeellinen. Kun annan hänelle suukon ohimolle, hän hymyilee keskeltä untaan. Luotan häneen kuin aamun koittoon ja vuodenaikaan. Ajattelen, että hän rakastaa. Olen onnellinen.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tein tällä viikolla mielenkiintoisen kokeen parisuhteessa. Seurauksena oli miellyttävä kokemus. Suosittelen kaikille saman kokeilemista.

Olimme järjestäneet vappuhulinoita niin kovasti, että olimme vielä seuraavanakin päivänä raukeita. Molemmille tuli illansuussa mieleen ehdottaa, että menisimme iltakävelylle.

On muuten hyvä asia sinällään käydä iltakävelyllä. Käveleminen saa veren kiertämään päässä. Ajatukset kulkevat. Syntyy polveilevaa keskustelua.

Menimmekin. Asumme lintuparatiisin äärellä, tiet ja polut polveilevat tiheikköisen metsän ja puistoaukioiden kautta rantaan. Kuljimme niitä ja kaikkialta meitä ympäröi kevätviserrys ja vihellykset kuin viidakossa.

Kuljimme käsikkäin. Koska minua väsytti, suljin silmät muutaman askelen ajaksi. Sitten päätinkin pitää ne kiinni pidempään. Tuntui yhtäkkiä jännittävältä ja toisaalta lohdulliselta antautua kuljetettavaksi.

Sanoin ääneen, että nyt kuljenkin silmät kiinni.

”Älä kävelytä minua päin puuta.”

Hän sanoi, että olen höpsö ja että rakastaa minua.

Otin paremmin kiinni hänen käsivarrestaan sisäkautta, sellaisen käsikynkässä kulkemisen otteen. Sitten me kävelimme hiekkaista polkua joitain satoja metrejä.

Oli hyvin mielenkiintoista, mitä aistin silmät kiinni. Äänet nousivat etualalle, ja meidän liikkumisemme suhteessa niihin. Äänimaisema oli tavallista kolmiulotteisemman tuntuinen. Kivemmalta silti tuntui aistia luottamuksen tunnetta ja turvallisuuden tunnetta suhteessa rakastettuuni, joka minua kuljetti siinä soivassa maisemassa.

Oli helppoa kävellä silmät kiinni. Ajattelin, että hän on minun rakkaani, ja siksi voin kulkea huoletta. Jos eteen tulisi kuoppa tai soraa tai mitä vain, hän kertoisi ja ohjaisi minua. Minun ei edes tarvitsisi pyytää sellaista apua. Olin hänen kanssaan.

Hänellä on mukava käsi, ja hän piti minusta kiinni suojelevammin ja johdattavaisemmin kuin silloin, kun kävelemme muuten vain käsikkäin. Minusta tuntui, että hän otti vastuun minusta, hymyillen. Tunsin hänen kävelynsä rytmin tiiviimmin, koska ote kytki meidät yhteen. Kuljin hänen tahtiaan, antauduin siihen, ja se tuntui hyvältä.

Ajattelin, että jos tämä on sisäinen kuva minun perusturvallisuudestani hänen suhteensa, minulla on kaikki onnellisesti.

”Jos pidät silmiä kiinni vielä, et näe noita valkovuokkoja vasemmalla”, hän sanoi lopulta. Halusin nähdä valkovuokot, joten avasin silmäni. Sorsa tallusteli niiden lomassa pientä lampea kohti. Katselimme sen menoa yhdessä, lystikästä.

Pellolla näimme kauriitakin. Puhuimme niitä näitä, työpäivien asioita ja tuttujen kuulumisia. Rantakalliolla seisoessa tuli hiukan vilu. Sovittiin, että lähiaikoina mennään valoisalla katsomaan taas kanahaukan pesää yhden metsäsaarekkeen sydämessä. Lopuksi ostimme jäätelöt.

Se oli viikon ihan parasta arkea.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun olen alastomana rakastettuni sylissä, olen lähimpänä tunnetta lepäämisestä, turvasta ja luottamuksesta. Painautuminen toista vasten, kietoutuminen toiseen, joka ottaa syliin, pideltäväkseen, on syvästi liikuttavaa. Minulla on siinä hyvä olla. Sylissä on sellainen suoja.

Aikuisena eläminen on ryhdissä kulkemista ja arjen erilaisten univormujen kantamista. Minä kannattelen monia asioita eteenpäin monia ihmisiä varten. Työ on lukuisten eriasteisten vastuiden hoitamista, ja niitä saa miettiä siitä hetkestä, kun herää, siihen hetkeen, kun nukkumaan menee.

Ystävyyssuhteissa ja tuttavapiirissä on rennompaa, mutta yhtä kaikki niissäkin ollaan täyttämässä omaa paikkaa siinä vuorovaikutuksessa, jonka varassa kaveruudet ja ystävyydet elävät. Saa olla oma itsensä, mutta aktiivisella tavalla.

Kun käperryn rakastetun syliin, ei tarvitse kantaa mitään. Hän sanoo, että ole vain siinä koko painolla, älä jännitä niskaa tai hartiaa tai kättä. Hän kannattelee minua.

Tämä on minulle yksi rakkauden väkevistä tilanteista. Psykologisesti siinä on läsnä kaksi asiaa, uskaltautuminen ja huojentuminen. Ihminen on arka olento, altis säille ja kylmyydelle. Alastomana on helposti vaurioituva. Pitää uskaltautua alastomana toisen syliin, peittelemättä ja suojaamatta. Kun toinen ottaa syliinsä ja kannattelee, tulee huojennus.

Levon tunne on onnellista. Siinä hänen sylissään olen rauhallisella tavalla onnellinen. Se ei ole mitenkään passiivista olemista. Koko iho tuntee, koko keho tuntee kannattelun. Painautuneena toiseen tunnen hänen hengityksensä liikkeen, ja lihakset ja lämmön. Tunnen myös sen, mitä en tee – tunnen poissaolona kaiken kiireen ja kaikki vaatimukset. Tunnen eräänlaisen suuren painottomuuden.

Kenties tämä on syvällä oleva kehollinen muistuma varhaisimmista kokemuksista elämässä. Vauvana minua kannettiin ja hoidettiin sylissä. Se on silloin ollut välttämätön turvallinen ja elämää suojaava tila. Rakastetun syli on se elämää suojaava tila nyt.

Ja ehkä tämä on jotain, minkä kaikki elävät tuntevat olennot kokevat. Eläimet käpertyvät lähekkäin, syleihin lepoon. Samanlaisella kehollisella ja tuntevalla tavalla hakeutuvia olentoja mekin olemme. Olentoja rakkaudessa, sylissä lepäämässä.

Kiitos, rakastettuni, sylistäsi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Itsetunto on hyvinvoinnin perusta

Itsensä tunteminen ja itsensä hyväksyminen ovat hyvinvointimme perusta. Nuo kaksi ovat myös tasaveroisen ja tasapainoisen parisuhteen perusta. Hyvän itsetuntemuksen omaava ihminen tuntee itsensä, tarpeensa, omat rajansa ja niin edelleen. Kukaan ei tietenkään tunne itseään ihan kokonaan, mutta noin suunnilleen voi kyllä tietää, mitä on ja mitä ei ole. Joskus päivityskin on tarpeen; ihminen muuttuu (toivottavasti) läpi elämän. Itsetuntoa omaava ihminen rakastaa itseään siksi ja siitä huolimatta, mitä on.

Kun huono itsetunto ohjaa olemista, voi olo olla jatkuvasti jotenkin riittämätön tai vääränlainen. On niin tai näin, niin on aina väärinpäin. Nimittäin jos ohjautuu ulkoapäin. Jos hakee jatkuvasti hyväksyntää toisten ihmisten silmistä, ei sisällä ihmisessä asu oikeastaan ketään. Tai no ehkä tyhjä kuori, jonka jossain nurkassa istua nököttää sisäinen lapsi, joka ei oikein uskalla olla näkyvä ja tarvitseva.

Naamiot peittävät epävarman ihmisen

Joskus tällainen ihminen on sopeutunut ja mukautunut parisuhteessaankin ihan mutkalle. Mitä väliä omista tarpeista, kunhan toisella on kaikki hyvin ja ettei tulisi riitaa ja lisäpelkoa jätetyksi tulemisesta.

Huonolla itsetunnolla varustetulla ihmisellä on monta naamiota. Kun on oikein epävarmuudessa kasvanut, on epävarmalle kehittynyt älyttömän tarkka vainu ihmisten suhteen. Hän tietää kyllä, millä päällä toiset ovat ja millä konsteilla toiset pidetään tyytyväisinä. Erityisen vainun hän omaa niiden ihmisten kohdalla, joilla on valta satuttaa eli hylätä. On hyvin väsyttävää  hakea hyväksyntää toisten katseista.

Naamio kätkee todelliset tarpeet

Naamioitaan herkkä ja ehkä häpeästä kärsivä käyttää taitavasti. Ja aina kun vastassa on naamio, todellinen kohtaaminen vääristyy. Kukaan ei oikeastaan tunne sitä, joka naamioita käyttää. Luulenpa, että monen naamion takana piileskelee hyvin yksinäinen ihminen.

Mitä onkaan elämä sellaisen kanssa, joka kätkeytyy ja vaihtaa naamioitaan? Kuka ihan aidosti voi nojata ihmiseen, joka kulkee siihen suuntaan, mihin tuuli sattumoisin osoittaa, elää omien pelkojensa vankina eikä suostu todelliseen kohtaamiseen? Naamiota kantavan on hyvin vaikea kertoa omista tarpeistaan, mutta hän saattaa kuitenkin odottaa, että toinen vastaa hänen tarpeisiinsa. Naamion takana voikin olla katkera ja vihainen ihminen.

Suhteessa on hyvin tärkeää herätä omaan vastuuseen. Vastuu tässä tekstissä tarkoittaa vastuun ottamista itseen tutustumisesta, itsensä rakastamisen ja naamioiden riisumisen opettelussa. Hyvässä parisuhteessa saa tässäkin lajissa olla keskeneräinen. Kasva pikkuhiljaa rohkeasti siksi, mitä todella olet, täyteen mittaasi ja hyväksy näkemäsi. Kasvata juuret lujasti maahan kiinni niin, ettet pienistä tuulista heilahda. Ja pyydä kumppania seisomaan rinnalla tukemassa kasvuasi täysimittaiseksi sinuksi.

Terveisin, Miia Moisio

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat