Kirjoitukset avainsanalla kommunikaatio

Kuva: Raphael Schaller, Unsplas

Muistan kuinka aikoinaan erään kumppanin kanssa syntyi riita, kun hän suuttui minun sanottua, että olen kateellinen hänelle, kun hän saa viettää aikaa ystäviensä kanssa ja minun täytyy opiskella. En käsittänyt lainkaan miten hän pystyi suuttumaan siitä ja koko riita tuntui absurdilta. Jälkikäteen oivalsin, että taisimme käsittää sanan "kateellinen" eri tavalla. Minulle se tarkoitti, että "sinulla on jotain sellaista, jota kaipaisin myös itselleni". Hänelle se taisi puolestaan olla ennemminkin, jotain mitä minä kuvaan katkeruudella; "sinulla ei saisi olla tuota". Sen valossa hänen reaktionsa ja riitamme tuntui ymmärrettävältä.

Nykyisen kumppanini vahvin kieli on eri kuin omani, joten kielellisten kömmähdysten ja väärinymmärrysten riski saattaa olla suurempi. Tämä on saanut minut valppaaksi. Kysyn mitä hän sanavalinnoillaan käytännössä tarkoittaa ennen kuin annan tunteilleni valtaa tai teen turhan suuria tulkintoja. Samoin pyrin tarkentamaan ja avaamaan omia puheitani, jos huomaan hämmennyksen tai järkytyksen hänen kasvoillaan. En tahdo joutua väittelemään tai huolestumaan turhaan tilanteista, jotka eivät edes oikeasti ole niin kuin aluksi luulimme.

Olen iloinen siitä valppaudesta, jonka suhteen kaksi eri äidinkieltä on synnyttänyt. Se tulee varmasti säästämään meidät monelta. Ja on jo säästänytkin. Monelta, mihin olisimme hyvin voineet kompastua mikäli meillä olisikin yhteinen äidinkieli ja olisimme sen kautta tuudittautuneet ajatukseen, että ymmärtäisimme aina toisiamme ja sanavalintojamme. Nimittäin juuri koskaan sen olennaisimman tarkennuksen takaa ei ole löytynyt eri äidinkielistä johtuva virheellinen tulkinta. Sieltä on löytynyt se yksinkertainen fakta, että me kaikki hahmotamme maailmaa ja siten myös sanoja hieman eri tavalla. Linkitämme niihin erilaisia mielikuvia, määreitä ja tunteita. Ja sitä tapahtuu vaikka jakaisi toisen kanssa saman kielen jokaista sanaa myöten.

Mitäpä jos siis seuraavan suuttumusta tai huolta herättävän kommentin kohdalla varmistaisit, että varmasti puhutte samasta asiasta? Joskus voi yllättää kuinka eri asioita samat sanat voivatkaan meille tarkoittaa. Ihan ne perustavanlaatuisimmatkin; sitoutuminen, parisuhde, avioliitto jne. Niistä voit kysyä mahdolliselta kumppaniltasi vaikka jo tänää.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay.com

Tiedättekö, mitä hölmöä olen joskus kuullut. Että koska olen terapeutti ja muu ihmissuhde”asiantuntija”, olen takuulla hyvä parisuhteessa. Jepjep. Ja naurunaama perään. Olen eronnut ja parisuhteissani mokannut vaikka kuinka monta kertaa. Siksi minua parempi parisuhde nyt kiinnostaakin. Olen oppinut viime vuosina tosi paljon, sen kyllä myönnän ja jotain osaan siirtää jo käytäntöönkin. Mitä parhaana opettajanani on toiminut kohta puolitoista vuotta elämässäni ollut mies, joka puhuu. Hän ei pelkää mitään aihetta vaan katsoo suoraan ja sanoo minullekin: ”Puhu”. Ja minä puhun.

Mikään ei ole vapauttavampaa kuin heittäytyä omassa parisuhteessa täyteen ihmisyyteen. Puhua kaikesta, mikä huolettaa, ärsyttää, surettaa ja ilostuttaa. Olla tyhmä, lapsellinen ja kaikkea muutakin. On mahtavaa saada elää toisen kanssa pelotta. Kun toinen on niin rohkea, ettei hän kaadu, vaikka mistä puhuisin. Vaikka sanoisin, että: ”Tää on nyt tässä eikä tästä mitään tuu”, toinen voi todeta, että: ”Selvä ja mitä sitte – puhu siitä”.

On kauhean vaikeaa olla vaikea, kun toinen ei anna itselleni mahdollisuutta tuntea, että olen vaikea. Päinvastoin. Miehen mielestä olen helppo, koska näytän tunteeni ja puhun. Minua on ennen sanottu hankalaksi, vaikeaksi, onpa jopa todettu, että olen saatanasta, kun olen ottanut asioita puheeksi ja kaivanut niin kauan, että kissa on nostettu pöydälle.

On ollut ihana kokea itsensä ihan uudella tavalla. En saa enää sitä samaa vanhaa palautetta, joka kertoo, että minussa on joku parisuhdetekovika. On hassua olla toiselle luotettava juuri näin. Kun en pysty olemaan puhumatta, varsinkin kun puhumista millisti houkutellaan, herättää se kyseisessä miehessä luottamusta. Ja minä luotan, koska asia on meidän kesken täsmälleen samoin myös toisinpäin.

Kai se niin on, että parisuhdetekovika on ihan kukkua. Yhdelle sopii yksi tyyli ja toiselle toinen. Ja kun tyylit kohtaavat, tulee vaikeasta helppo ja jopa kirsikka kakun päälle, se jota on odottanut, mutta ei koskaan uskonut löytävänsä.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jani Laukkanen

Pienenä minua monesti ärsytti äitini kysymys: ”Onko sun tunneakku ihan tyhjä?” Hän päätteli sen siitä, että menetin malttini pienistä asioista, mökötin ja kiukuttelin. Maailma tuntui kaikin tavoin epäreilulta paikalta. Ja useimmiten kysymys osui kaikessa raivostuttavuudessaan aivan oikeaan.

Aikuisena olen huomannut, että sisälläni on kaksi eri olosuhteissa täyttyvää tunnetankkia. Toinen latautuu yksinäisyydessä, toinen ihmisten seurassa. Ja ei keiden tahansa ihmisten, vaan ainoastaan tunnekumppanin – oman puolison. Kukaan muu ei kelpaa. Huomaan välillä, että kuopus yrittää täyttää äidin tunnetankkia samoilla keinoilla kuin hän on huomannut isänsä tekevän: halaamalla, mukavia juttelemalla tai iltateeseuraksi asettautumalla. Ihan oikeita keinoja hän on elämää havainnoidessaan keksinyt. Niin se yksinäisyys, sitäkin tarvitsen paljon. Useimmiten selvittelen ajatuksiani lenkkipolulla, uimaradalla tai kirja kädessä peiton alla makaamalla.

Aikuisena olen huomannut, että sisälläni on kaksi eri olosuhteissa täyttyvää tunnetankkia.

Eräänä iltana tulin pitkän päivän jälkeen kotiin. Olin aamusta iltaan luotsannut muiden työskentelyä, kuunnellut, ideoinut ja palaveroinut. Työskennellyt sen tankin varassa, joka täyttyy yksinäisyydessä. Ja hyvältä oli tuntunut.

Mutta tunnesuhteessa latautuva puoli minusta ammotti illalla tyhjyyttään. Olin antanut kaikki voimavarat muille ja olin aivan puhki. Tahdoin tulla huomatuksi ja halatuksi. Heti. Ihan heti kun astun ovesta sisään. Ja olin syvästi loukkaantunut, kun tarpeeseeni ei oitis vastattu. Piti itsekin jäädä oikein matkan päästä tarkastelemaan, mistä moinen mielenmuutos. Töissä olin helposti aikuinen itseni, mutta kodin ovesta sisään astuessani voimaan astui pieni, tarvitseva minä.

Tahdoin tulla huomatuksi ja halatuksi. Heti. Ihan heti kun astun ovesta sisään.

Parisuhteesta ei turhaan sanota, että se on ennen muuta tunnesuhde. Muut ihmissuhteet eivät sitä samalla intensiteetillä ole. Tunnesuhde tarvitsee jatkuvaa tankkaamista, jotta elastinen läheisyyden tunne säilyisi. Jos tunnetankki pääsee täysin tyhjentymään, seurauksena on syvä pettymys ja suhteesta vetäytyminen.

Millä keinoilla tunneakkua voi sitten täyttää? Keinot ovat useimmiten aineettomia: puhumalla, kuuntelemalla ja toisen kainaloon käpertymällä. Säännöllisesti. Melkein joka päivä, mikäli mahdollista. Silloin tunneakku pysyy niin täynnä, että mieli säilyy helpommin leppeänä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Monet hyvin yksinkertaiset asiat merkitsevät rakkaussuhteessa erittäin paljon. Ja monien yksinkertaisten asioiden takana on monimutkaisten vaikutusyhteyksien summa.

Eräs yksinkertainen asia on käsi kädessä käveleminen. Yksinkertaisimmillaan kysymys on siitä, että jos on mahdollista, eli kädet ovat kantamuksista vapaat, pitävätkö ihmiset toisiaan kädestä vai eivät.

Joko kuljetaan käsi kädessä tai ei.

Minusta käsikkäin kulkemisessa on voimakas sisäinen ja ulkoinen signaali. Sisäinen on minulle tärkeämpi. Se on yhteydentunne.

Kädet ovat hyvin herkät, ihminen aistii käsiensä kautta tavattomasti asioita: pintojen tuntuja, lämpöä, painetta, liikettä. Ei ole ihme, että käsikkäin kulkeminen tuntuu sisäisesti. Se ei ole mikään mekaaninen kytkös, käsi kädessä. Se on tunnusteleva jatkuva kosketus, ja meidän kahden välinen sidos ja yhteys välittyy siinä kosketuksessa, kun kuljemme jossain, missä vain.

Hänen kätensä tuntuu aivan tietynlaiselta. Se tuntuu tietynlaiselta paljaana ja tietynlaiselta lapasen läpi. Hänen otteensa ja minun otteeni ovat omanlaisensa yhdistelmä. Ne ovat meidän kätemme, ja ”kouriintuntuvalla” tavalla osoitus meistä yhdessä.

On ihanaa huomata, miten liki automaattisesti kädet hakeutuvat yhteen, kun kävellään jonnekin.

Jos kävelee käsi kädessä, pitää hakeutua aika lähekkäin, täytyy hakeutua samaan rytmiin ja pysytellä siinä: seurailla omaa ja toisen tahtia. Täytyy haluta noita asioita.

Kävelläkseen käsi kädessä siihen täytyy olla halua.

Ulkoinen signaali, jonka käsi kädessä käveleminen lähettää, on se, että kaksi haluaa olla lähekkäin. On kytkös, joka on läheinen.  On jotain hellyyttä. Kosketus näyttää sen. Ja kun se on julkista, nähtävillä näin, se tarkoittanee, ettei se nolota tai hävetä tai tunnu turhalta. Se tarkoittaa, että tuolla pariskunnalla keskinäinen yhteys näyttää tällä tavalla ylittävän rajan yksityisestä julkiseen.

Samaa on halaamisessa julkisesti, ja syleilemisessä ja suutelemisessa. Käsikkäin kulkemisessa on kuitenkin jotain omanlaistaan yksinkertaista viattomuutta, jossa on merkittävää voimaa. Lapsi pitää vanhemman kädestä kiinni kulkiessaan, hakee tukea ja kiinnepistettä uusissa paikoissa. Rakastaville toinen toisen käsi on kiinnepiste, siten kuin toinen toiselleen on kiinnepiste koko maailmassa ja olemassaolossa muutenkin.

Toisen kädestä ottaminen on oman inhimillisyyden näyttämistä ja oman herkkyyden tunnustamista. Siinä on vähän unelmointiakin, niin kuin katselisi kuutamoa ja tähtitaivasta. Ja kaikki tämä arkisessa tavallisessa eleessä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat