Kirjoitukset avainsanalla kommunikaatio

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun olet rakastunut, tiedät sen. Kaikki tietävät. Mutta mistä tiedämme, mistä toisillemme puhumme, kun kerromme rakkaudesta?

Kun mustarastas soittaa huiluaan, kuulemmeko me saman musiikin?

On kesä, monilla loma, on höllenneet vaatteet ja lavatanssit iltasella, tai rantatie tai kaupan kassajono, auringon sipaisema otsa ja kimmellystä silmissä, radiokanavat täynnä lauluja, joissa rakkaus on pääteema tai sitä ainakin sivutaan. Kaiken sen keskellä omassa itsessä jokin kipinä johonkin suuntaan.

Minä uskoisin, että se, miten meissä värähtää ja se, miten meissä palaa, tuntuu ihmisestä ihmiseen sinänsä samanlaisena. Ainakin useimmissa meissä on kehollinen ja aistimellinen valmius tuntea perustavia asioita.

Meillä on rakkaudesta sisäinen peruskokemus. Mitä se on, sen me jotenkin itsessämme tunnistamme.

Se, millaista rakkaus sitten on, se on monen monien miljardien kuvausten kutoma kuvaus. Monien miljardien kirjaimellisesti, koska ihmisiä on ollut ja on miljardeja, ja jokainen aikuisikään saakka ehtinyt on kuvannut rakkauden omilla sanoillaan lukuisia kertoja ja kuunnellut ystäviensä kertovan rakkaudesta ujosti ja julkeasti, ja vielä moninkertaisesti useammin omassa mielessään kiinnittynyt kulttuurisiin kuvauksiin rakkaudesta: lauluihin, elokuviin, kuviin, kirjoihin, painokuviin, somemeemeihin, kaikkeen.

Rakkaus mitä erikoisimmin tapahtuu sekä vain ja ainoastaan juuri minussa, ja samalla yhteisistä yhteisimmissä kuvailuissa. Asioita tapahtuu minun kehoni sisällä ja pinnoilla, ja saa selityksen ja kuvauksen yhteisessä kulttuurisessa kuvailussa.

Olen sitoutunut ajattelemaan, että rakkaus on vapaa. Sen ilmenemismuodot ovat yhtä monenlaiset kuin ihmisten sisäiset kokemukset omasta itsestään. Rakkaudelle ei ole yhtä normatiivista kuvausta, se ei yhdenlainen vaan monenlainen. Tätä Pride-tapahtumat muun muassa laajemmassa mielessä minusta juhlistavat: rakkauden sykäys meidän kehoissamme on yksi ja sama, mutta se saa hyvin monenlaisia, yhdenvertaisia muotoja, kun monenlaiset ihmiset elävät sen todeksi ja kertovat rakkaudestaan.

Se, millainen maailma on, muodostuu pitkälti niistä kaikista sanoista, joilla me kaikki sitä kuvaamme. Maailma myös vähitellen liikkuu siihen suuntaan, mihin sitä puhutaan.

Kaikenlainen vihapuhe tuhoaa maailmaa, se tunnistetaan. Tunnistettaisiinpa sekin, että jos ihmiset käyttäisivät enemmän aikaa mustarastaan laulun itsessään herättämien kokemusten kuvaamiseen, se vastaavasti olisi maailmaa luovaa ja elävöittävää.

Uskon, että sama on rakkauden kanssa. Mitä enemmän uskaltaa kuvata toisille ihmisille, läheisemmille ja etäisemmillekin kokemustaan rakkaudesta, sitä parempi maailmalle.

Sitä parempi ihmiselle itselleen. Koska silloin saa olla se ihminen, joka katsoo jalkoihinsa ja näkee siinä kiven sijasta sydämen. Ja sen voi poimia ja laittaa taskuun, ja antaa sille, kenen kämmenelle sydämenmuotoisen kiven haluaa painaa.

Millaista se on? Se on sellaista, miltä toisen käden iho tuntuu sormenpäissä ja millainen toisen silmien tummuus niihin siinä katsoessa, ja miten hengitys saa hänen hartiansa hiukan kohoamaan.

Rakkaus on kuin mustarastaiden laulu. Se kuuluu polveilevassa kauneudessaan, koska rinnassa liikkuu, ja laulut lauletaan ilmoille.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Kertoessani avoimesti erostani olen saanut kuulla monta tarinaa parisuhteen vaikeuksista. Ne ovat olleet lähes järjestään naisen tarinoita. Monet yllättävän samanlaisia ja surullisia. Suorastaan sydäntä särkevän surullisia. Kenties Tommin koskettava blogi miehen näkökulmasta sai kirjoittamaan tästä teemasta. Kun ei kuulla, eikä nähdä, eikä välitetä on myös monen naisen kokemus.

 

Pikkupojan käytös ja aikuisen miehen valta on tuhoisa yhdistelmä 

Tämän tarinan nainen ei tee eropäätöstä kevyin perustein. Hän ei tee sitä välttämättä ollenkaan, vaan syystä tai toisesta jatkaa suhteessa, jossa ei saa arvostusta ja rakkautta. Hän on nainen, joka tuntee vastuunsa ja kantaa taakkansa päätyi hän sitten parisuhteessaan mihin ratkaisuun tahansa.

Ylivastuullisen vastinparina on alivastuullinen. Muissa rooleissaan hän voi olla hyvinkin vastuullinen. Tunnetason taitamattomuus näyttäytyykin vain niille kaikkein läheisimmille. Suoraan sanottuna tämän tarinan mies käyttäytyy parisuhteessa kuin äidille kiukutteleva pikkupoika. Ainoana erottavana tekijänä aikuisen miehen valta, mikä tekee kuviosta tuhoisan.

Kertomuksista erottuu yksityiskohtien alta kaksi asiaa. Ensimmäinen on naisen toive tulla kuulluksi ja nähdyksi. Minua hämmästyttää, miten pienistä asioista on kyse: kävelylenkistä, kannustavista sanoista tai työhuolien kuuntelemisesta. Ilmaista lystiä vaatien vain hieman aikaa ja empatiaa. Tietenkään kyse ei ole “kävelylenkistä”, vaan toisen huomioimisesta. Hänen olemassaolonsa ja tarpeidensa vakavasti ottamisesta. Kohtaamisesta. Tunneyhteydestä.  

Toinen esiin nouseva teema on rajojen kunnioittaminen. Jos mies ei kunnioita naista, eivät myöskään lapset kasva siihen. Heidän tulevaisuuden kannalta se vasta olisikin tärkeää. Sillä se on malli lapsille parisuhteesta, siitä miten läheisessä ihmissuhteessa toimitaan. Rajojen rikkominen  ja toisen kiltteyden hyväksikäyttäminen tuo suhteeseen turvattomuutta, joka vie toisen entistä kauemmaksi. 

 

Nainen yrittää viimeiseen asti pelastaakseen suhteen, pitääkseen perheen koossa

Luottamus häviää, kun toiveita ei kuulla, eikä rajoja kunnioiteta. Sisin menee lukkoon ja valmistautuu ottamaan vastaan uusia pettymyksiä. Tunnesuhde tarvitsee vastavuoroisuutta. Erillisyyden kestäminen kysyy kypsyyttä. Molemmat vaativat venymistäkin. Pikkupoika ei siihen kykene, vaan se on aikuisen tehtävä. Mikä tekee siitä niin vaikeaa? 

Monissa näissä tarinoissa mies tuntuu olevan pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. Minusta vaikuttaa siltä, että hän ei ymmärrä omaa osuuttaan tilanteesta. Mies ei kanna vastuuta, vaan vierittää sen milloin kenenkin syyksi. Sydäntä särkevää on se, miten viimeiseen asti naiset yrittävät. Pelastaakseen parisuhteen, pitääkseen perheen koossa. Vain tullakseen torjutuksi ja hylätyksi kerta toisensa jälkeen.

Tietyn pisteen jälkeen ei mielestäni ole muuta tehtävissä kuin lähteä. Kuvion toistuessa uudestaan ja uudestaan ovat vaihtoehdot vähissä. Elää sen kanssa mitä on tai erota. Omasta mielestäni ero on parasta mitä toiselle voi siinä tilanteessa tehdä. Antaa tilaisuus kasvaa, aikuistua ja kantaa vastuu. Jääminen on viesti siitä, että asiat on sittenkin ihan hyvin.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Meidän mökkimatkamme on aika pitkä. Autolla ajaen kuluu kuutisen tuntia, taukoineen, ennen kuin on perillä. Se o n pitkä matka ajella, ja siinä on vaivalloisuutensa. Toisaalta siinä on paljon enemmän etuja, ja siksi aina odotankin näitä ajomatkoja.

Nimittäin kuuden tunnin matkustus yhdessä on kaivattua aikaa vierekkäin, samassa tilassa, katse samaan suuntaan, valtateiden monotonisuus kehyksenä. Samalla ollaan kuitenkin kaksin, eristettyinä omaan rauhaan.

On paras mahdollinen tila keskustelulle.

Luulen, että juuri noista edellä mainituista syistä pitkät automatkat ovat erinomaisimpia keskustelujen ympäristöjä. Tietysti some on tunkenut automatkoillekin, mutta silti autossa istuessa tulee keskustelleeksi erityisen syvällisesti.

Me puhumme hyvin usein ihmisistä ja ihmissuhteista. Aika usein puhumme omasta suhteestamme ja joistain toiveista, odotuksista tai mietteistä, joille ei ole oikein sijaa tulla sanotuksi hätäisemmissä arjen yhteisissä hetkissä. Voi tapailla kaikkein syvimmältä nouseviakin ajatuksiaan.

Eräässä sosiologisessa auton ja afro-amerikkalaisen kulttuurin suhteita selvittelevässä tutkimuksessa Chuck Berryn kappale No particular place to go oli nostettu nimikkeeseen saakka. Kappaleen ensimmäinen säkeistö on huima ja merkittävä: ”Riding along in my automobile / My baby beside me at the wheel / I stole a kiss at the turn of a mile / My curiosity runnin' wild / Crusin' and playin' the radio / With no particular place to go.”

Kyseisessä tutkimuksessa todettiin, että juuri auto ja sen tuoma vapauden ulottuvuus (no particular place to go – eli on vapaana menemään sinne, minne tie vie) oli poikkeuksellisen tärkeä 1900-luvun alkupuolelta saakka afro-amerikkalaisessa kulttuurissa. Siihen on tietenkin omat historialliset ja kulttuuriset syynsä – mutta muistan, että kuunnellessani referaattia tuosta tutkimuksesta tulin ajatelleeksi, että juuri tuon vapauden tilan takia keskustelut autossa ovat toisenlaisia.

Automatkalla: sitä ollaan vaan menossa, ja voidaan pysähtyä siellä missä halutaan ja ajaa reittiä, joka sattuu huvittamaan. Tie juoksee auton alta, pidetään toinen toista kädestä. Alkaa tuntua siltä, että me olemme paikoillamme, rauhoittuneina tähän hetkeen, ja maailma se liikkuu ja liukuu meidän ympärillämme.

Ei ihme, että juuri tällaisessa hetkessä tulee puhuttua syviä. Ja jos ei aina syviä, niin tosia ja tärkeitä asioita. Koska niille on tilaa.

Matkustamisessa on jotain maagista, liikkumisessakin. Ne muuttavat ihmisen tilan vapaammaksi suhteessa maailmaan. Rakkaus on maagista, ja parisuhde on ihmisen tila suhteessa toiseen ihmiseen ja maailmaan.

Liike vapauttaa, maailma antautuu rakastavilla. Vierekkäin penkeillä istuva pariskunta on hetkeksi kohotettu ulkoisen yläpuolella, ainakin kumipyörien ja jousituksen verran.

Siksi keskustelutkin ovat autossa toisenlaisia. Hetken on niin vapaa, että keskustelut nousevat aivan lentoon – My curiosity runnin’ wild.

Kesälomakausi on alkamassa ja Suomi suuntaa teille. Olisipa mielenkiintoista saada tietää, keskustellaanko kaikissa suomalaisissa parisuhteissa silloin lennokkaammin ja syvemmin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Toimivien parisuhteiden ominaisuudeksi mainitaan usein se, että voidaan puolin ja toisin sanoa se, mitä ajatellaan. Kun väleissä ei ole liikaa hiertäviä asioita, niistä ei kerry estettä tunteiden ja ajatusten ilmaisemiselle.

Tuntuu, että aika usein tällä mahdollisuudella kertoa suoraan se, mitä ajatellaan, viitataan erityisesti negatiivisten tai varauksellisten asioiden kertomiseen. Eli että kun on mutkattomat välit, on mahdollisuus sanoa se, mikä muuten jäisi hampaankoloon. Ei kerry pahaa verta, kun sanoo sen, mitä ajattelee. Ja niin edelleen.

Toivoisin ainakin yhtä usein nostettavan esille sen, mitä toimiva parisuhde yhtäläisesti mahdollistaa – nimittäin positiivisten asioiden sanomisen toiselle suoraan. Rakastavan puheen ilman esteitä.

Kun ei ole esteitä minun ja sinun välillä, on mahdollista sanoa se, miltä tuntuu. Toisin sanoen, on mahdollista kuvata rakkauttaan ja rakastamisen tunteitaan toista kohtaan, sekä niitä kaikkia muita myönteisiä aistimuksia ja kokemuksia, joita toinen omassa itsessä herättää.

Hyvien asioiden sanominen ääneen juuttuu helposti kurkkuun aivan samalla tavalla kuin minkä tahansa emotionaalisesti kallisarvoisen asian kanssa käy. Kaikenlainen epävarmuus ja varauksellisuus patoaa tehokkaasti niiden asioiden ilmaisemisen, jotka muuten nousisivat sisimmästä.

Ihailun ja rakkauden kuvaaminen ääneen toiselle on uskaltautumista. Sen keskeisenä ehtona on, että uskoo itse olevansa riittävän arvokas, kuvatakseen omassa sisimmässään olevia asioita. Että on rakastetun itsetunto.

Toimivassa parisuhteessa molemmille osapuolille välittyy kokemus siitä, että on toisen silmissä arvokas. Ja ennen kaikkea molemmista tosiaan tuntuu, että on arvokas – on sellainen sisäinen olo. Silloin voi sanoa: ”olet kaunis”, ja olla siitä ajatuksesta lämmin ja onnellinen.

Toimivassa parisuhteessa on varaa tuntea ja sanoa hyviä asioita toiselle. On toki varaa sanoa sekin, mikä ahdistaa tai harmittaa tai epäilyttää ja pelottaa. Parisuhde voi kuitenkin olla rakkaussuhde, ja rakkaussuhde sanotaan sellaiseksi toiselle. Siksi minusta on tärkeää kiinnittää huomiota erityisesti tähänkin, kun korostetaan, miten tärkeää sanominen ja itsen ilmaiseminen kahden ihmisen välillä on.

Hän rakastaa minua. Olen arvokas. Minun ajatukseni hänestä ovat kallisarvoisia. Ne ansaitsevat tulla hänelle sanotuiksi, kaikessa herkkyydessään ja suorasukaisuudessaan. Sanon, koska voin: olet ihaninta, villi hurmaavin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat