Kirjoitukset avainsanalla kiire

Kuva: Jaakko Kaartinen

Helsingin Sanomissa oli nyt maaliskuun lopulla artikkeli, jossa kuvataan konetekniikan professori Adrian Bejanin pohdintaa siitä, miksi lapsuuden kesät tuntuivat kestävän ikuisuuden ja vanhetessa ne kuluvat nopeammin ja nopeammin. Bejanin selitys lähtee aivojen ja hermosolujen oletetuista muutoksista.

Ajan hidastumisen ja nopeutumisen tunnetta on lähestytty monissa tutkimuksissa, koska kokemus on niin yleinen. Useimmiten selitys liikkuu informaation ja havaintojen määrän ja mitattavan ajan suhteessa. mitä enemmän havaintoja pakkautuu päivään, sitä pidempi se tavallaan on. Jos vetää suoran langan läpi huoneen, se on muutaman metrin mittainen; mutta samaan huoneeseen saa mahtumaan kilometreittäin lankaa kiepeille.

Ajan suhteellisuus kiinnostaa minua, koska minäkin olen huomannut saman vaikutuksen, erityisesti rakastumiseen ja rakastamiseen liittyen. Rakastaessa aika on hyvin hidasta. Kirjoitinkin tästä aiempaan bloggaukseen.

Mietin tätä asiaa aika usein, koska se tuntuu olevan yhteydessä elämän kokemiseen ja elämän arvostamiseen. Ajan hidastamiseksi on olemassa keinoja – kyse on elämisen tihentämisestä. Jos elämä tuntuu lipsuvan käsistä, se todennäköisesti tosiaan lipsuu käsistä. Niistä päivistä, joina ei opi mitään uutta, ei havaitse paljoakaan uutta, ei koe uutta, ei jää kovin paljon muistettavaa. Niiden aika on ohuempaa.

Ohuesta ajasta, käsistä lipsuvista päivistä, ohi kiitävistä vuosista murehditaan. Ihan syystä; ne ovat meidän elämämme päiviä, vuosia, aikaa. Ne ovat se, mitä meillä on.

Rakastaminen on yksi niistä olemisen tavoista, joilla tähän arjen huoneeseen vyyhditään joka päivä paljon enemmän elämänlankaa. Se voi olla sellainen, koska rakastetun kanssa elämä voi melkein kaksinkertaistua. Kaiken voi nähdä myös toisen silmin. Kaikesta jaetusta tulee enemmän kuin itse olisi saanut irti.

Minä uskon, että toinen ihminen on loppumattomasti uusi ja uutena näyttäytyvä. Ainakin minun rakastettuni on sellainen. Jokainen aikayksikkö, jonka vietän hänen kanssaan, täyttyy aistittavasta, katsottavasta, mieleen painuvasta.

En oikein usko Bejanin teoriaan siitä, että ihminen väistämättömästi kokisi vähemmän tullessaan vanhemmaksi. Sen sijaan uskon, että monet ihmiset antavat elämän vähitellen mennä menojaan. Samalla tavalla kuin rakkauden annetaan mennä menojaan – ”se tulee siinä omalla painollaan”. Mutta se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä.

Mieltään voi kehittää jatkuvasti. Havaitsemista voi kehittää jatkuvasti. Mieltään voi pitää liikkeessä sudokulla ja antautumalla toiselle ihmiselle, katsomalla suoraan toiseen ihmiseen. Ajan voi hidastaa heittäytymällä toisen syliin ja painautumalla koko kehollaan, ihollaan tuntemaan.

Ehkä nämä ovat kevään tuomia ajatuksia myös. Kevät on täällä, ja talven jälkeen päivät tihentyvät kasvusta, väristä, ajelehtivista tuoksuista, ilman täyttävästä laulusta. Se on kaikki tarjolla, tässä ja nyt, nyt, nyt, nyt.

Ollaan kevään puolesta ohutta aikaa vastaan! Ollaan rakastamisen puolesta ohutta aikaa vastaan! Muistaisimmepa me aina, että elämme täällä, emmekä vain seuraa, miten aika kuluu.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Sean Witzke, Unsplash

Joskus on niitä huonoja päiviä. Päiviä, kun kaikki menee pieleen ja ärsyttää. Päiviä, kun väsyttää ja ruokakaan ei maistu hyvältä. Päiviä kun kuulee ja näkee sitä sun toista ikävää tai turhauttavaa. Päiviä, kun ei saa nukuttua tai syötyä tarpeeksi. Päiviä, kun on liian kiire tai ei saa mitään aikaiseksi. Päiviä, kun seinät kaatuu, mieli kaatuu, voimat kaatuu, esineet kaatuu, itse kaatuu ja kaikki kaatuu. Päiviä, kun se kaikki purkautuu kiukkuna, itkuna, turhautumisena, suruna tai kotitöiden laiminlyönteinä. Päiviä, kun ei ole millään tavalla se esimerkillisin kumppani ja sekös vasta ärsyttää ja surettaakin.

Joskus on päiviä, kun kaikki on huonosti, itse mukaan lukien. Silloin tekee mieli kävellä pois. Kaikesta. Piiloon. Tai vaan rojahtaa sohvan nurkkaan ja sulkea silmät. Leikkiä, ettei olisikaan. Itseä tai aikaa. Sitä koko päivää.

Onni on silloin kumppani, joka ei katso vain kiukkua tai turhautumista, ei hermostuneena ravailua tai kotitöiden laiminlyöntejä. Kumppani, joka rauhassa saapuu seuraan sinne sohvan nurkkaan. Painaa pään rinnalle ja vaan halaa. On olemassa ja saapuu sinne ikäväänkin päivään. Näkee ja näyttää senkin taakse.

Aina elämä ei ole niitä hyviä päiviä, onnea ja autuutta. Mutta ei se haittaa, kyllä ne huonommatkin päivät voivat olla yhteisiä.

Kiitollisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Kiirepuhe on yleistä ja kiirepuheen paheksuminen taitaa olla jopa vielä yleisempää. Kiirepuhe vie mennessään ja lisää vain kiireen tunnetta.  Ajattelinkin pysähtyä hetkeksi miettimään, mistä johtuu ainainen kiireen tunne, ja olettaisin, että olen keksinyt siihen syyn, ainakin omassa elämässäni. 

Asioiden paljous ja työvälineiden liikkuvuus on saanut aikaan sen, että bussissa ja rautiovaunussa istuminenkin on hyödyllistä työaikaa. Sähköpostien lukemiseen ei ole parempaa hetkeä kuin ratikkamatkat.  Lapsen päiväunihetket täytän blogikirjoittamisella, Netflix -sarja maratooneilla, parisuhteeen hoidolla tai lehtien selailuilla. Kun en ole lapseni enkä puolisoni kanssa, ja saan hetken vapaata, otan yhteyttä ystäviini.


Sen sijaan, että olisin siivonnut, järjestänyt ja puunannut, tehnyt ja toiminut, päätin antaa oikeasti aikaa itselleni. En lehdille, kirjoille, somelle, ystävälleni, kodille, vaan itselleni ja ajatuksilleni.


Tajusin juuri eräänä perjantaina sen kuinka jokainen hetkeni on jollakin lailla ohjelmoitu, kun olin lapseni kanssa kahden ja hän nukahti tavallista aiemmin. Käsissäni olikin omaa ilta-aikaa runsaasti. Tehtävälistani oli loputon. Seuraavana päivänä oli tulossa  kolmevuotiaan kaverisynttärit. Sen sijaan, että olisin siivonnut, järjestänyt ja puunannut, tehnyt ja toiminut, päätin antaa oikeasti aikaa itselleni. En lehdille, kirjoille, somelle, ystävälleni, kodille, vaan itselleni ja ajatuksilleni.

Tiedän, että toisilla ajatukset rauhoittuvat juoksemalla, siivoamalla, televisiota katsomalla, juttelemalla tai joogamalla. Olin unohtanut, että mikään näistä ei toimi minulle niinkuin se, että vain ajattelen. Tunne kiireestä vain kasvaa siitä, kun en ehdi ajatella, vaikka kuinka saisikin asioita aikaiseksi.  Ajatukset eivät ehdi ajelehtia ja asettua omiin uomiinsa jatkuvan toimimisen keskellä. Sinne tänne säntäilevät ajatukset pitävät vain yllä kiirettä.

Ajattelu kannatti. Ehdin siivota ihan tarpeeksi aamulla. Siivota olen ehtinyt monta kertaa sen illan jälkeenkin, ajatella en.  Olen pohtinut mitä kaikkea kesälomalla pitäisi tehdä. Taisin päättää juuri nyt, että pitäisi ennenkaikkea ajatella. 



Terveisin, Ulla Oinonen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: <span class="photographer">Jaakko Kaartinen</span>
Kuva: Jaakko Kaartinen

Hän kirjoittaa joulukorttien kirjekuoriin osoitteita kauniilla käsialallaan. Ei soi joulumusiikki, on hiljaista. Kuusiruutuisten ikkunoiden takaa tuikkii valoja, on kaunista. Meillä on kupeissa glögiä, villasukat jalassa.

Koko adventinajan on ollut yllättävän kiireistä, tekemistä on kasautunut ja kertynyt. Tuskin ehdimme huomata lumen puissa itsenäisyyspäivänä, kun se jo oli sulanut sohjoksi ja oltiin ehditty joulunalusviikolle.

Miten tästä ehtii jouluun? Hidastamalla ehtii. Samalla tavalla kuin rakastetun kanssa ehtii kaikkiin hyviin paikkoihin: rauhassa, keskenään.

Joulussa parasta on ihan suoraan sanottuna nyt se, että on monia päiviä aikaa olla yhdessä. On aikaa keskittyä yhdessä olemisen tunnistamiseen ilman mitään kiireitä mihinkään.

Vanhat joululaulut ja jotkut Rudolf Koivun postikortit kuvaavat joulun idylliä perheessä, missä äiti laittaa jotain hommiaan ja isä toisia, lapset omiaan. Siinä idyllissä on totta se, että niissä kuvataan katsomista ja huomaamista: siinä perheenjäsenet ovat. Heidät nähdään.

Kun nyt katson rakastettuani kumartuneena siirtämään osoitteita ja nimiä osoitekirjasta kirjekuoriin, ajattelen, että jo pelkästään tämä katsominen on niin mukavaa. Minulle tulee niin mukava olo hänen näkemisestään. Joulu antaa lahjaksi päiviä rakastetun näkemiselle. Joulu lahja.

Romantiikkaa jouluun ei erityisesti liitetä, vaikka se on mausteiden, tuoksujen, kynttilöiden ja hämärän talvipäivän aikaa. Kyllä rakkaus silti jouluun mahtuu. Ja kun rakastaa jouluna, se kääntää juhlan itselleen. Kaikkihan sopii juuri rakkaustarinaan: yhdessäolo, hyvä ruoka, mietittyjen lahjojen antaminen toiselle, iloisten yllätysten saaminen, kauniiksi laitetut paikat, puhtaat pedatut lakanat.

En ironisoi enkä hehkuta tässä. Teen huomioita siitä, mitä toivon ja odotan. Nämä ovat minun joulukuviani. Kukin odottaa joululta jotain omanlaistaan, mutta yleensä aika paljon ja jotain ihanaa. Joulunajan ongelma sitten on ehkä se, että pitäisi ehtiä tosi paljon, että kaikki toiveet toteutuisivat. Siinä piilee ongelma, joka tulee esiin, kun kiire rypistää leppoisuuden ja ruuhkissa kasautuva harmi vie rauhan.

Joten minä koetan pyrkiä vain siihen, mihin kohtuudella ehtii. Ehdin varmasti ainakin olla aloillani ja katsella rakastettuani. Sen ohessa luulen ehtiväni laittamaan ruokaa, kokoamaan ja paketoimaan joitain lahjoja. Ehtinen siivoamaan oman osani ja koristelemaan hiukan.

Jos en ehdi enempää, mitä siitä? Ehdin joka tapauksessa olla paikalla ja läsnä ja nauttia. Hän puuhaa omiaan ja me teemme paljon yhdessä.

Siis onnellinen rakastavaisten joulu, ja toivottavasti mahdollisimman monet voivat nauttia sellaisesta joulusta kuin haluavat. Koska lopulta tämäkin juhla on hyvin yksinkertainen. Kaikesta sinänsä tarpeellisesta rekvisiitastaan huolimatta joulu on enimmäkseen pään sisällä (tai sydämessä).

Kun katson rakastettuani tuossa, nyt jo liimaamassa postimerkkejä kuoriin, tunnen sesongin iloa. Hän lietsoo sitä sisälläni. Hyvä juttu: joulu on tulossa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat