Kirjoitukset avainsanalla kiire

Kuva: Mikko Huotari

Kiirepuhe on yleistä ja kiirepuheen paheksuminen taitaa olla jopa vielä yleisempää. Kiirepuhe vie mennessään ja lisää vain kiireen tunnetta.  Ajattelinkin pysähtyä hetkeksi miettimään, mistä johtuu ainainen kiireen tunne, ja olettaisin, että olen keksinyt siihen syyn, ainakin omassa elämässäni. 

Asioiden paljous ja työvälineiden liikkuvuus on saanut aikaan sen, että bussissa ja rautiovaunussa istuminenkin on hyödyllistä työaikaa. Sähköpostien lukemiseen ei ole parempaa hetkeä kuin ratikkamatkat.  Lapsen päiväunihetket täytän blogikirjoittamisella, Netflix -sarja maratooneilla, parisuhteeen hoidolla tai lehtien selailuilla. Kun en ole lapseni enkä puolisoni kanssa, ja saan hetken vapaata, otan yhteyttä ystäviini.


Sen sijaan, että olisin siivonnut, järjestänyt ja puunannut, tehnyt ja toiminut, päätin antaa oikeasti aikaa itselleni. En lehdille, kirjoille, somelle, ystävälleni, kodille, vaan itselleni ja ajatuksilleni.


Tajusin juuri eräänä perjantaina sen kuinka jokainen hetkeni on jollakin lailla ohjelmoitu, kun olin lapseni kanssa kahden ja hän nukahti tavallista aiemmin. Käsissäni olikin omaa ilta-aikaa runsaasti. Tehtävälistani oli loputon. Seuraavana päivänä oli tulossa  kolmevuotiaan kaverisynttärit. Sen sijaan, että olisin siivonnut, järjestänyt ja puunannut, tehnyt ja toiminut, päätin antaa oikeasti aikaa itselleni. En lehdille, kirjoille, somelle, ystävälleni, kodille, vaan itselleni ja ajatuksilleni.

Tiedän, että toisilla ajatukset rauhoittuvat juoksemalla, siivoamalla, televisiota katsomalla, juttelemalla tai joogamalla. Olin unohtanut, että mikään näistä ei toimi minulle niinkuin se, että vain ajattelen. Tunne kiireestä vain kasvaa siitä, kun en ehdi ajatella, vaikka kuinka saisikin asioita aikaiseksi.  Ajatukset eivät ehdi ajelehtia ja asettua omiin uomiinsa jatkuvan toimimisen keskellä. Sinne tänne säntäilevät ajatukset pitävät vain yllä kiirettä.

Ajattelu kannatti. Ehdin siivota ihan tarpeeksi aamulla. Siivota olen ehtinyt monta kertaa sen illan jälkeenkin, ajatella en.  Olen pohtinut mitä kaikkea kesälomalla pitäisi tehdä. Taisin päättää juuri nyt, että pitäisi ennenkaikkea ajatella. 



Terveisin, Ulla Oinonen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Hän kirjoittaa joulukorttien kirjekuoriin osoitteita kauniilla käsialallaan. Ei soi joulumusiikki, on hiljaista. Kuusiruutuisten ikkunoiden takaa tuikkii valoja, on kaunista. Meillä on kupeissa glögiä, villasukat jalassa.

Koko adventinajan on ollut yllättävän kiireistä, tekemistä on kasautunut ja kertynyt. Tuskin ehdimme huomata lumen puissa itsenäisyyspäivänä, kun se jo oli sulanut sohjoksi ja oltiin ehditty joulunalusviikolle.

Miten tästä ehtii jouluun? Hidastamalla ehtii. Samalla tavalla kuin rakastetun kanssa ehtii kaikkiin hyviin paikkoihin: rauhassa, keskenään.

Joulussa parasta on ihan suoraan sanottuna nyt se, että on monia päiviä aikaa olla yhdessä. On aikaa keskittyä yhdessä olemisen tunnistamiseen ilman mitään kiireitä mihinkään.

Vanhat joululaulut ja jotkut Rudolf Koivun postikortit kuvaavat joulun idylliä perheessä, missä äiti laittaa jotain hommiaan ja isä toisia, lapset omiaan. Siinä idyllissä on totta se, että niissä kuvataan katsomista ja huomaamista: siinä perheenjäsenet ovat. Heidät nähdään.

Kun nyt katson rakastettuani kumartuneena siirtämään osoitteita ja nimiä osoitekirjasta kirjekuoriin, ajattelen, että jo pelkästään tämä katsominen on niin mukavaa. Minulle tulee niin mukava olo hänen näkemisestään. Joulu antaa lahjaksi päiviä rakastetun näkemiselle. Joulu lahja.

Romantiikkaa jouluun ei erityisesti liitetä, vaikka se on mausteiden, tuoksujen, kynttilöiden ja hämärän talvipäivän aikaa. Kyllä rakkaus silti jouluun mahtuu. Ja kun rakastaa jouluna, se kääntää juhlan itselleen. Kaikkihan sopii juuri rakkaustarinaan: yhdessäolo, hyvä ruoka, mietittyjen lahjojen antaminen toiselle, iloisten yllätysten saaminen, kauniiksi laitetut paikat, puhtaat pedatut lakanat.

En ironisoi enkä hehkuta tässä. Teen huomioita siitä, mitä toivon ja odotan. Nämä ovat minun joulukuviani. Kukin odottaa joululta jotain omanlaistaan, mutta yleensä aika paljon ja jotain ihanaa. Joulunajan ongelma sitten on ehkä se, että pitäisi ehtiä tosi paljon, että kaikki toiveet toteutuisivat. Siinä piilee ongelma, joka tulee esiin, kun kiire rypistää leppoisuuden ja ruuhkissa kasautuva harmi vie rauhan.

Joten minä koetan pyrkiä vain siihen, mihin kohtuudella ehtii. Ehdin varmasti ainakin olla aloillani ja katsella rakastettuani. Sen ohessa luulen ehtiväni laittamaan ruokaa, kokoamaan ja paketoimaan joitain lahjoja. Ehtinen siivoamaan oman osani ja koristelemaan hiukan.

Jos en ehdi enempää, mitä siitä? Ehdin joka tapauksessa olla paikalla ja läsnä ja nauttia. Hän puuhaa omiaan ja me teemme paljon yhdessä.

Siis onnellinen rakastavaisten joulu, ja toivottavasti mahdollisimman monet voivat nauttia sellaisesta joulusta kuin haluavat. Koska lopulta tämäkin juhla on hyvin yksinkertainen. Kaikesta sinänsä tarpeellisesta rekvisiitastaan huolimatta joulu on enimmäkseen pään sisällä (tai sydämessä).

Kun katson rakastettuani tuossa, nyt jo liimaamassa postimerkkejä kuoriin, tunnen sesongin iloa. Hän lietsoo sitä sisälläni. Hyvä juttu: joulu on tulossa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Parisuhteen äärellä ajalla on iso merkitys. Tai ei ehkä niinkään ajalla vaan sillä miten ajan käyttää.

Elämä ja varsinkin perhe-elämä on kiirettä, säätämistä, kriisistä kriisiin elämistä ja ”tulipalojen” sammuttelua. Mutta elämä on muutakin. Se on myös taukoja ja tyhjiä hetkiä. Jos tyhjät hetket käyttää murehtimalla, eilistä ja tulevaa ja hössöttämällä, menevät mahdollisuudet johonkin tärkeään ohi ihan huomaamatta.

Moni kokee omassa arjessaan jatkuvaa syyllisyyttä. Pitäisi olla enemmän lasten kanssa, pitäisi käydä sukuloimassa, täytyisi liikkua ja syödä hyvin ja tehdä töissäkin enemmän. Parisuhteeseen pitäisi panostaa…

Itse ajattelen, että arkielämä on nykyään niin täyteen ahdettua, ettei aidosti pysty tai tuntuu siltä, ettei pysty elämään omien arvojen mukaista elämää. Kysynkin nyt: mikä on elämäsi tärkeiden asioiden järjestys ja elätkö tuon järjestyksen mukaan?

Moni sanoo, ettei ole aikaa tai mahdollisuutta. Mutta itse väittäisin, että usein kyllä on – joskus vain tuijotamme suljettua ovea emmekä osaa katsoa sivuille. Joskus tarvitaan kokonaan uudenlaista tapaa ajatella. Elämän arvokkaat asiat kaipaavat huomiota ja huolenpitoa. Arjen pienissä hetkissä piilee iso mahdollisuus.

Miten parisuhde voi kestää, jos huomio on aina muualla ja kaikki muu on tärkeää? Miltä siitä toisesta mahtaa tuntua, jos asetat hänet aina jonon hännille?

Mitä jos sinulla olisikin kaikki maailman aika? Mitä tekisit ja sanoisit kumppanillesi juuri nyt? Nytku on vielä mahdollisuus. Katua ei kannata tai tuntea syyllisyyttä siitä, mitä oli - se ei auta vaan estää elämästä tässä hetkessä. Tänään on uusi päivä ja uusi mahdollisuus.

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Ruuhkavuodet. Aika, jolloin ehtii kirjoittamaan vain yhden lauseen kerrallaan. Kun työt vaativat paljon keskittymistä ja ajattelua.

Iltapäivisin on väsyksissä, ja kotiin tullessa alkaa hämärtää. Ei ehtinyt syödä kunnon lounasta. Verensokerit liian alhaalla, harmittaa. Päänsärkyä tulee jumittavista hartioista. Kuntosalille ja jumppaan pitäisi ehtiä. Ei ehkä juuri tänään ehdi, mutta työmatkat ehtii ajaa pyörällä.

Koska useimmiten on kiire, saa ajaa kieli vyön alla.

Töissä on kymmenen tuntia kahdeksassa. Omille vanhemmille ei ehdi soittaa, vaikka asia tulee aamupäivän mittaan mieleen. Ja mummolassa pitäisi käydä, mutta minäs viikonloppuna se onnistuisikaan?

Konttorilla hissin sijasta kannattaa aina ottaa portaat, rappuja kävellessä ehtii vaihtaa pari Whatsup-viestiä rakastetun kanssa ja vetää henkeä. Se on pieni lepohetki.

Illalla alkaa toinen työpäivä, kaikki omat projektit, sivutyöt ja muut hommat odottavat. Ruuhkavuosina saadaan paljon tehdyksi. Työt ovat kiinnostavia, niissä on imua. Tuntuu, että on mukana tekemässä jotain omalla tavallaan merkittävää, ja siksi sitä ahnehtii.

Teineiksi ehtineet lapset asuvat toisessa osoitteessa. Heillä on itselläänkin jo niin paljon omaa kiirettä, että päivittäiset viestit ja tapaamiset kerran viikossa tai kahdessa ovat juuri riittämiin kuulumisten päivittämiseen sekä pitkien ajatusten kaarten rakentelemiseen yhdessä.

Niillä, keillä on huollettavinaan pieniä lapsia, on tietysti vielä vähemmän aikaa mihinkään ja paljon enemmän kiirettä. Muistan ohimennen tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ehtisinkö kysymään, miten voisin jelpata ystäviä arjessa? No ehkä.

Kirjahyllyssä on aloittamattomia kirjoja, yöpöydällä aloitettuja. Pitäisi lukea, että ajattelu voisi kehittyä. Italian lisäksi pitäisi aloittaa espanjan opiskelu, mutta se vie parikymmentä minuuttia joka päivästä. Ehkä pitää lykätä se lokakuuhun.

Tulevatko ystävät vielä illalla kylään piipahtamaan – mutta onko jääkaapissa mitään, josta taikoisi kekseliästä tarjottavaa? Liian monta kokousta tänään todennäköisesti, koska en ole muistanut varautua ajoissa. Haluaisin tehdä vietnamilaisia kasvisruokia, mutta sitä varten pitää löytää aikaa käydä sopivassa kaupassa tai ehkä hallissa, jos se sattuu näppärästi reitin varrelle. Muuten ei ole sopivia mausteita.

Kaiken keskellä puhelimessa on viestejä rakastetulta. Suloisia.

Jos ei ole tarkkana, yhden yksittäisen päivän valtava tekemisten, tapaamisten, töiden, raporttien, innovaatiotuokioiden, puheluiden, sähköpostien, artikkelien, admin-näkymien, kirjautumislomakkeiden, segmenttien, tilastoanalyysien, harrastusten, ihmisten, paikkojen ja ajatusten hyökyaalto voisi pyyhkäistä katseen sivuun tärkeimmästä asiasta.

Olen elänyt niin pitkään, että kykenen tietämään, mikä minun elämässäni on kaikkein tärkein asia. Se on tämä kumppanuuteni, rakkaussuhteeni, jota elän. Asia on minulle täysin selvä kaiken ruuhkan keskellä. Kun sanon hänelle lähekkäin ollessamme, että hän on minulle tärkeintä elämässäni, tarkoitan sitä todella. Hän vastaa minulle samoin, ja uskon häntä.

Meillä on molemmilla toisinaan varmastikin liikaa työtä, deadlineja ja ohjelmaa. Viime viikonloppuna ajelimme kotiin pikku retkeltä ja puhuimme siitä, miksi me olemme onnistuneet siitä huolimatta luomaan ja kehittämään ja ylläpitämään näin mielettömän onnellisen ja ihanan parisuhteen. Yksi yhteisistä vastauksistamme oli se, että me pidämme katseen asiassa. Emme anna fokuksen herpaantua.

Vaikka olisi kauhea stressi ja kiire päällä, joka päivään varataan ainakin jokin hetki rauhallista aikaa yhdessä. Silloin kun sitä on liian vähän, aivan lähipäiville järjestetään vastaavasti enemmän.

Ruuhka olisi huono tekosyy sille, että parisuhteelle ei olisi aikaa. Ajan käyttää aina johonkin. Aikuiset ihmiset kykenevät tekemään päätöksiä ajasta, ruuhkassakin. Niin on lupa odottaa.

Toinen asia, jonka me nimesimme parisuhdeonnen tehokkaaksi työkaluksi, oli se, että osaamme vaatia itsellemme aikaa ja huomiota toiselta. Jos kaipaa enemmän aikaa toiselta, sen voi sanoa. Toinen kuulee ja järjestää sitä. Kun ollaan yhdessä, siihen keskitytään. Silloin on jotenkin ajatonta.

Ei tarvitse mindfulness-tunteja, kun on rakkauden tunteja. Voi tuntea olevansa elämänsä keskustassa ja tekevänsä sitä, mitä kaikkein eniten haluaa tehdä. Ruuhkasta ei silloin ole tietoakaan. Sitä vain ollaan, yhdessä. Koska siitä huolehditaan. Koska se on kalleinta meille.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat