Kirjoitukset avainsanalla kohtaaminen

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kesällä me elimme ilman ajan rajoitteita. Aikaa ei oikeastaan ollut. Me vietimme päivät ja yöt yhdessä, rakastettuni ja minä. Muutamia määrähetkiä lukuun ottamatta, esityksen alkamista, lennon lähtöä, museon sulkeutumista, me olimme ilman kellon kahletta.

Ehkä eniten kesästä haluaisin tämän ajattomuuden mukaan syksyyn ja talveen.

Kun ollaan vain, ilman aikaa, oleminen on sitä, että tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kahdestaan oltaessa me kaksi päätämme, mitä tapahtuu, mitä itse teemme.

Kun on rakastunut, eikä aika määrää, tapahtuvat asiat ovat lähellä toista päivän koitosta yön laskeutumiseen. Ollaan toistemme liepeillä, silloinkin kun tehdään omia asioita. Mieli kuljeksii polkujaan ja vähän väliä koskettaa rakastettua.

Kun herää yöllä hetkeksi, ja aistii toisen lämpimän kehon itseään vasten, ei tunne surua siitä, että joutuisi kohta ajan repimänä nousemaan pois ja lähtemään. Kun herää aamulla, toinen sylissään, ei tule mieleenkään kysyä, mikä aika nyt on. Nyt on tämä tässä, minä ja rakastettuni sylissäni. Jossain vaiheessa tunnemme nälkää, ja laitamme aamiaista. Valo tulee korkealta etelän puoleisista ikkunoista.

Sitten tehdään sitä, mikä tuntuu tarpeelliselta ja sopivalta tehdä seuraavaksi.

Sellainen on elämää. On kovan taituroinnin takana, että kykenee säilyttämään elämisen ensisijaisuuden tässä keinotekoisessa ajan pakkoruudukossa, jota meidän ympärillemme pystytetään heti, kun kesän ajattomuus on ehditty omaksua.

Lomalla me vain olemme. Arjessa meidän täytyy hankkia, rajata ja järjestellä aikaa ollaksemme. Se on aika rajua tajuta, oikeastaan. Rakastuneenkin elämästä tulee ehdollista suhteessa siihen, miten paljon omistaa aikaa. Kuinka paljon on aikaa, ja mihin, ja miten paljon on tilaa vain olla.

Hyvän arkielämän toivo on siinä, että asiat, joissa meidän on sidottu kellonaikaan, voi ehkä pitää mahdollisimman vähissä ja huolellisesti rajoitetussa osassa päivien kulkua. Enin osa elämästä voisi silloin jäädä olemisen tilaksi. Hyvinvoinnin edellytys on, että riittävä määrä elämästä on olemisen, ei ajan piirissä.

Rakkaus ja rakastaminen, ne kuuluvat ilmiselvästi olemisen puolelle. Se tieto mielessäni kuljen elokuuhun, syyskuuhun, talveen. Aion pitää ajan aisoissa. Koska rakastaja ei voi olla kellon orja.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Kertoessani avoimesti erostani olen saanut kuulla monta tarinaa parisuhteen vaikeuksista. Ne ovat olleet lähes järjestään naisen tarinoita. Monet yllättävän samanlaisia ja surullisia. Suorastaan sydäntä särkevän surullisia. Kenties Tommin koskettava blogi miehen näkökulmasta sai kirjoittamaan tästä teemasta. Kun ei kuulla, eikä nähdä, eikä välitetä on myös monen naisen kokemus.

 

Pikkupojan käytös ja aikuisen miehen valta on tuhoisa yhdistelmä 

Tämän tarinan nainen ei tee eropäätöstä kevyin perustein. Hän ei tee sitä välttämättä ollenkaan, vaan syystä tai toisesta jatkaa suhteessa, jossa ei saa arvostusta ja rakkautta. Hän on nainen, joka tuntee vastuunsa ja kantaa taakkansa päätyi hän sitten parisuhteessaan mihin ratkaisuun tahansa.

Ylivastuullisen vastinparina on alivastuullinen. Muissa rooleissaan hän voi olla hyvinkin vastuullinen. Tunnetason taitamattomuus näyttäytyykin vain niille kaikkein läheisimmille. Suoraan sanottuna tämän tarinan mies käyttäytyy parisuhteessa kuin äidille kiukutteleva pikkupoika. Ainoana erottavana tekijänä aikuisen miehen valta, mikä tekee kuviosta tuhoisan.

Kertomuksista erottuu yksityiskohtien alta kaksi asiaa. Ensimmäinen on naisen toive tulla kuulluksi ja nähdyksi. Minua hämmästyttää, miten pienistä asioista on kyse: kävelylenkistä, kannustavista sanoista tai työhuolien kuuntelemisesta. Ilmaista lystiä vaatien vain hieman aikaa ja empatiaa. Tietenkään kyse ei ole “kävelylenkistä”, vaan toisen huomioimisesta. Hänen olemassaolonsa ja tarpeidensa vakavasti ottamisesta. Kohtaamisesta. Tunneyhteydestä.  

Toinen esiin nouseva teema on rajojen kunnioittaminen. Jos mies ei kunnioita naista, eivät myöskään lapset kasva siihen. Heidän tulevaisuuden kannalta se vasta olisikin tärkeää. Sillä se on malli lapsille parisuhteesta, siitä miten läheisessä ihmissuhteessa toimitaan. Rajojen rikkominen  ja toisen kiltteyden hyväksikäyttäminen tuo suhteeseen turvattomuutta, joka vie toisen entistä kauemmaksi. 

 

Nainen yrittää viimeiseen asti pelastaakseen suhteen, pitääkseen perheen koossa

Luottamus häviää, kun toiveita ei kuulla, eikä rajoja kunnioiteta. Sisin menee lukkoon ja valmistautuu ottamaan vastaan uusia pettymyksiä. Tunnesuhde tarvitsee vastavuoroisuutta. Erillisyyden kestäminen kysyy kypsyyttä. Molemmat vaativat venymistäkin. Pikkupoika ei siihen kykene, vaan se on aikuisen tehtävä. Mikä tekee siitä niin vaikeaa? 

Monissa näissä tarinoissa mies tuntuu olevan pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. Minusta vaikuttaa siltä, että hän ei ymmärrä omaa osuuttaan tilanteesta. Mies ei kanna vastuuta, vaan vierittää sen milloin kenenkin syyksi. Sydäntä särkevää on se, miten viimeiseen asti naiset yrittävät. Pelastaakseen parisuhteen, pitääkseen perheen koossa. Vain tullakseen torjutuksi ja hylätyksi kerta toisensa jälkeen.

Tietyn pisteen jälkeen ei mielestäni ole muuta tehtävissä kuin lähteä. Kuvion toistuessa uudestaan ja uudestaan ovat vaihtoehdot vähissä. Elää sen kanssa mitä on tai erota. Omasta mielestäni ero on parasta mitä toiselle voi siinä tilanteessa tehdä. Antaa tilaisuus kasvaa, aikuistua ja kantaa vastuu. Jääminen on viesti siitä, että asiat on sittenkin ihan hyvin.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Tarja Kinnunen

Olen yksin ja odotan. Haluaisin juhlia tärkeää päivää, mutta kaikki ovat jossain. Vähitellen tajuan, että he ovat yhdessä jossain. Yhteisöön mukaan pääseminen ei ollutkaan onnistunut. En tajunnut, että aikuset voivat toimia näin. Valikoida osan porukasta ja jättää toiset ulkopuolelle. Hämmästyn miten kipeää se tekee. Näin vanhana! 

Jokainen on varmaan joskus elämässään kokenut ulkopuolelle jäämisen. Myös parisuhteessa voi jättää toisen ulkopuolelle. Tai ihan yhtä lailla jättäytyä. Läheisyys on pelottavaa, koska siinä on aina mukana hylätyksi tulemisen mahdollisuus. Turvallisinta on pysyä etäällä. Silloin ei satu, vaikka oikeasti myös yksinäisyys sattuu. Mutta sille, joka jättäytyy yksin se on tuttua sattumista. Turvallista.

Rakkaus on pelottavaa. Varsinkin silloin, jos siihen ei ole tottunut. Läheisyys antaa mahdollisuuden haavoittua. Ja sitähän me emme halua. Olla haavoittuvia.  Valitsemalla yksinäisyyden välttää yksin jäämisen kivun. 

Perheissä voi olla vääristyneitä liittoja lasten ja aikuisten välillä, joissa roolit menee sekaisin. Olen ymmärtänyt, että ne ovat lasten tulevien ihmissuhteiden kannalta tuhoisia. Aikuinen voi antaa lapselle roolin, joka kuuluisi oikeastaan puolisolle. Läheisyyttä ja turvaa haetaan niissä väärin keinoin ja lapsi maksaa siitä hinnan omassa elämässään.

Tuttu tarina onkin se, miten nainen uppoaa äitiyteen ja kiinnittyy lapsiin niin vahvasti, ettei puolisolle jää enää mitään. Myös Isä voi luoda liiton lapsen tai lasten kanssa äitiä vastaan. Ne ovat mielestäni erityisen raastavia. Olen miettinyt johtuuko se siitä, että äiti usein joutuu antamaan itsestään ja elämästään niin suuren palasen perheelleen. Tuntuu kohtuuttomalta, ettei sitä arvosteta. Vai peittävätkö miehet vain paremmin sen surun, jota ulkopuolisuus väistämättä tuottaa?

Itsellenikin oli vaara joutua tähän rooliin. Siitäkin huolimatta, että isäni on aina kohdellut äitiäni ja naisia kunnioituksella. Havahduin siihen, kun pieni lapseni oli sitä mieltä, että minä olen perheen palvelija. Sukujemme maalaistalotausta oli hiipinyt huomaamatta perheemme työnjakoomme. En hyväksynyt tätä, vaan aloin puhua ääneen sitä, kuinka kodista huolehtiminen on yhteinen asia. Kaikkien vastuulla. Aloin rimpuilla ulos roolistani sanoittamalla tilannetta ääneen muille.

Parisuhteessa syntyy ulkopuolisuuden kokemus, kun tunneyhteys katkeaa. Fyysinenkään läheisyys ei auta, jos ei tule nähdyksi ja kuulluksi tunnetasolla. Joskus toinen ei anna läheisyyttä tai joskus läheisyyttä voi olla vaikea ottaa vastaan. Tunnistan molemmat tilanteet. Kun tarvitsemaansa läheisyyttä ei saa, sitä alkaa helposti vaatimaan. Monissa parisuhteissa on tuttu kierre se, että nainen painaa päälle oman kaipuunsa kanssa ja mies vetäytyy riittämättömyytensä kanssa turvaan. Molemmat ovat yksin.  

On kauheaa olla omassa elämässään ulkopuolinen. Ei-subjekti. Toimimaton ihminen. Tilaa viemätön. Olemassa oloton. Sitä se on, kun parisuhteessa jää yksin. Vailla olemista. Olemattomuutta. Yhdessä, mutta yksin. Se on tila, jonka haluaa muuttaa hinnalla millä hyvänsä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

sukupuolivähemmistöön kuuluvien nuorten Haave-leirillä eletään paljon ihan tyypillistä leirielämää. Osalle se saattaa olla ensimmäinen leirikokemus oamana itsenä. Kuva: Josh Campbell

Huomenna lähden vapaaehtoiseksi sukupuolivähemmistöön kuuluvien nuorten Haave-leirille. Järjestäjinä on seurakuntia sekä entinen Transtukipiste, jonka nimi on juuri tänään muuttunut Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskukseksi. Voi kuinka onnellinen olenkaan Haave-leiristä, siitä että sitä on järjestämässä seurakuntia sekä Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen kaltaisista toimijoista. Kuinka valtava merkitys kaikella sellaisella olisikaan voinut olla omassa nuoruudessani

Vertaistuki on ihmeellinen asia. Joillekin se merkitsee lopulta enemmän kuin he olisivat osanneet arvatakaan. Vertaistuen piirissä muistaa ja tuntee, ettei ole yksin. Vertaisten keskellä ei aina tarvitse selittää niin paljon, vaan voi myös kohdata ihmisiä, jotka tietävät jo puolesta sanasta mitä tarkoitat. Vertaisilta voi myös saada neuvoja, joita ei välttämättä kukaan ammattilainen osaisi antaa. Joskus myös ihan vain sekin auttaa, että saa sanoa asiansa, jollekin jonka tietää käyvän läpi samaa. Vertaistuen merkityksellisyys saa minut iloitsemaan jokaisesta tahosta, joka tarjoaa eri keinoin sen voimaa nuorten elämään.

Vertaistuen tavoin myös leireissä on usein ihmeellistä voimaa. Leirit voivat tuoda ihmisiä yhteen, irrottaa arjesta ja tarjota merkityksellisiä kokemuksia. Sukupuolivähemmistöön kuuluvana leireissä voi kuitenkin olla usein myös haastavia elementtejä muun muassa mahdollinen kehodysforia ja väärinsukupuolitetuksi tulemisen pelko voivat tehdä esimerkiksi ympärivuorokautisesta yhdessäolosta sekä jaetuista huoneista ahdistavia asioita. Samoin turhankin usein sukupuolen mukaan jaotellut tilat sekä ohjelmanumerot voivat tehdä leirille osallistumisesta jopa mahdotonta. Siksi iloitsen esimerkiksi Haave-leiristä, joka huomioi tuon kaiken.

Seurakuntien roolista iloitsen, sillä yhä edelleen luodaan surullisen usein kuvaa, ettei ihminen voisi kuulua sateenkaarivähemmistöön ja olla hengellinen yhtä aikaa. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin kaksi toisistaan irrallista asiaa, jota voivat aivan loistavasti toteutua samassa henkilössä. Olen onnellinen jokaisesta tilaisuudesta, jossa sateenkaarivähemmistöönkin kuulevat nuoret voivat nähdä, että myös heillä on oikeus olla hengellisiä ja, että myös uskonnollisten yhteisöjen piiristä voi löytää vertaisia sekä turvallisia ihmisiä.

Useiden seurakuntien avoimesti tekemä työ sateenkaarinuorten parissa, Haave-leirin kaltainen toiminta sekä tietoisuus entisestä Transtukipisteestä olisivat varmasti voineet yhdessä muuttaa nuoruuttani valtavasti. Avoin ymmärrys sukupuolen moninaisuudesta sekä vertaistuen mahdollisuus olisivat mitä luultavimmin säästäneet minut monelta tuskalta, avanneet lukkoja sekä tarjonneet kauniita hetkiä murrosiänkin keskellä. Sen tähden iloitsenkin esimerkiksi siitä kaikesta mitä saan olla tulevan viikonlopun aikana toteuttamassa. Iloitsen jokaisesta nuoresta, jolla on mahdollisuus saada elämäänsä sellaista tukea sekä vertaisten läsnäoloa, jota juuri he tarvitsevat. Vanhempia sekä kaikkia muita sukupuolivähemmistöön kuuluvien nuorten kanssa elämää jakavia tahdon puolestaan muistuttaa, että mahdollisuuksia tukeen sekä vertaisten kohtaamiseen voi aina tarjota. Voit olla antamassa tilan sekä mahdollisuudet vaikket vielä ihan itse kaikkea pystyisikään käsittämään.

Iloitsevin terveisin, Mio

Kommentit (6)

Vierailija
2/6 | 

Leiri oli yhtä täydellinen kuin viimekin vuonna eikä pieni päänsärkykään haitannu menoa!

Sukupuolivähemmistöön kuuluva ...
3/6 | 

Olin itse nyt viikonloppuna tuolla leirillä ja voin sanoa, että oli aivan mahtava kokemus! Haikein mielin sieltä lähti pois kun oli niin kiva viikonloppu. Tuolla leirillä löysin vihdoin varmuutta omaan sukupuoli identiteettiin ja myös itselleni sopivan nimen. Kaikki olivat todella ymmärtäväisiä kaikessa ja oli myös hauskoja leikkejä ja pelejä. Ainoa lisätoive tälle leirille on se, että leiri kestäisi pidempään. Edes kaksi kokonaista päivää, mutta mieluusti viettäisin vaikka viikon siellä. Innolla odotan ensivuoden leiriä !

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

❤ aiva ihana kuulla! On ollut ilo olla sun kanssa se kaikki jakamassa. Ja toivottavasti moni hyvä asa leiristä pääsisi leviämään myös arkeen.
Taisi moni muukin haaveilla pidemmästä leiristä. Kertoo hyvää viestiä ja siitä iloitsemme. Onneks tulee taas ensi vuosi ja toivottavasti jälleen uusi leiri.
Ihanaa kun tulitte ja olette ❤

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat