Kirjoitukset avainsanalla kohtaaminen

Kuva: Jaakko Kaartinen

Mun rakkaus tuli ihan yllättäen ja odottamatta. Ihan kuin leffoissa ja romanttisissa romaaneissa, se tuli kesken askareiden, nurkan takaa, bussin ovella, yhtäkkiä. Se tuli koska oli tullakseen. Rakkaus tuli kuin auringonpaiste pellon poikki, yhtäkkiä oli kasvoilla lämmin ja kaikki kirkkaampaa.

Mietin tätä, kun luin tuoreesta The Economistista artikkelin modernista rakkaudesta, eli siitä kuinka nettisovellukset ovat muuttaneet parinmuodostuksen ja rakkauden löytämisen käytännöt ja mahdollisuudet.

Jenkeissä jo puolet kaikista solmittavista avioliitoista on lähtenyt liikkeelle deittisivustoilta. Samaa sukupuolta olevista pariskunnista seitsemän kymmenestä on tavannut netissä.

Koska netissä on paljon vähemmän rajoja ja sosiaalisia rajoja kuin arkielämässä, sekin heijastuu rakkauteen: esimerkiksi uskonto tai ihonväri ovat jo paljon harvemmin erottavia tekijöitä. Ihmiset etsivät ja kohtaavat toisiaan turhien raja-aitojen yli. Se on mahtavaa.

Minä en etsinyt rakkautta, mutta rakkaus löysi minut. Sattui sellainen ihminen, ihmeellisin kaikista. En koskaan ole kohdannut toista sellaista kuin hän, missään.

En tiedä, olisimmeko me koskaan kohdanneet nettitreffeillä. Ehkä me olisimmekin. Sattumanvaraista oli se, miten kaikki meille tapahtui. Sattumaa tarvitaan, koska on niin paljon ihmisiä, kaupunkien täydeltä, ja sitten sattuu olemaan se yksi, joka sattuu tulemaan kohti kuin meteoriitti, suloinen kuuma meteoriitti, suoraan sydämeen.

Sattuman paikat vaihtelevat. Yksillä se on katu, toisilla deittisaitti, kolmansilla kuoroleiri. Sen verran paikoilla on keskimäärin väliä, että netissä tavanneiden liitoissa ollaan ilmeisesti jonkin verran onnellisempia ja ne kestävät jonkin verran pidempään kuin liitot keskimäärin. Ehkä tuohon vaikuttaa se, että on itse saanut tarkemmin valita.

Minuun rakkaus tuli kaiken lävistävästi, ja muutti minut sellaiseksi ihmiseksi, joka nyt olen. Se muutti minua. Mutta en usko, että se on mitenkään poikkeuksellista. Rakkaus tulee, jos on tullakseen, yhtäkkiä ja yllättäen, kun se tulee, ja muuttaa ihmisen.

Uusi rajattomampi maailma tarjoaa enemmän sattumia. Minun sattumani odotti bussin ovella, oli lumista ja aika kylmää ja iltapäivä. Sitten olikin pian kevät ja kesä.

Minun rakkauden sattumani on kallein aarteeni. Se on sydämeni, joka lyö.

On ihanaa, että maailmassa on niin paljon rakastuneita ja suloista, että on tarjolla yhä enemmän sattumia rakkautta varten. Vähintään 200 miljoonaa ihmistä maapallolla on jatkuvasti aktiivisena deittisovelluksissa.

Sattumien onnea jokaiselle siellä, ja kadulla ja työpaikoilla ja kuoroleireillä ja kaverien kaverien kanssa ja kaikkialla!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Muutaman päivän sisään olen käynyt pari keskustelua eri ihmisten kanssa siitä, millaisin pienin teoin rakkautta saa vaalittua; pidettyä mielessä kaiken työn, puuhan ja oman elämän keskiössä. Rakastaminenhan on tietoisten tekojen tekemistä ja tietoista edellytysten luomista sille selittämättömälle, mysteeriselle, elämää suuremmalle tunteiden sekoitukselle, jota rakkaus on.

Tänään puhelin aiheesta tyttäreni kanssa pizzaa jakaessamme; erilaisten merkitsevien asioiden pitämisestä esillä, sellaisten, jotka ohjaavat mieltä onnellisuuden suuntaan, rakkauden suuntaan. Miten ne ovat oikeastaan erityisen tärkeitä silloin, kun koetetaan liikkua onnesta syvempään onneen. Viisas tyttäreni sanoi, että suomalaisessa ilmapiirissä näkyy kyllä vieläkin se, että vähään tyytymistä pidetään jonkinlaisena hyveenä. Nuoretkaan eivät ole siitä vapaita.

No, rakkaus ei voi kukoistaa, jos se joutuu toteutumaan tyytymisen ilmapiirissä. Joten tietoisia tekoja tarvitaan, jos rakkautta pitää arvossa.

Minulle haastavinta on sovittaa rakkauden tila työn viemään aikaan. Suurin osa työstä tapahtuu tietokoneella, joka kulkee mukana ja aukeaa toimistolla, kotona, puiston penkillä, kahvilassa, metrossakin joskus ja asiakkaiden neuvotteluhuoneissa.

Olen keksinyt, että näissä ympäristöissä kaikkein keskeisin paikka, johon tuoda rakastettuni, on tietokoneen ruutu. Niinpä hän hymyilee minulle siinä vähän salaperäisenä ja älyttömän hyvännäköisenä, mustavalkoisessa kuvassa, jonka olen ottanut amsterdamilaisessa baarissa.

Minä katselen häntä ja hän katselee minuun aina kun avaan koneeni, ja aina kun kytken esitystilan, hän tervehtii minua valkokankailta ja kuvaruuduilta kaikkialla, minne menen. Hän ei koskaan ole kaukana, ja minun ajatukseni ovat aina hänen lähellään.

Kun avaan kansioita ja tiedostoja, kytken Skypen päälle, kirjoitan työsähköpostin tai rakennan exceliä, hän on kaiken tapahtumisen taustalla, aivan niin kuin hän on elämässänikin jatkuvana läsnäolona ja yhteenkuulumisen tunteena.

Minä olen tämä mies, joka rakastaa häntä, ja sellaisena minä teen myös työni.

Ihmettelen, kuinka harva on keksinyt samaa tapaa pitää rakastettunsa ja rakkautensa silmiensä edessä. Rakkaus on väkevää, luulisi, että se näkyisi paljon useampien näyttökuvissa. Puhelimissa, jotka ovat toinen jatkuvasti tuijotettu laite, kuvia rakastetuista on paljon useammin. (Mikä kuva sinulla muuten on puhelimessasi? Jos se ei ole kuva hänestä, jota rakastat, miksi ei?)

Tietoinen teko on se, että laittaa rakastetusta kuvan näkyviin sinne, minne jatkuvasti katselee. Palkinnoksi saa sen jatkuvan tiedostamattoman siirtymän hänen luokseen, ja siihen hetkeen, josta kuva on. Minä muistan, miten katsoimme liidulla kirjoitetusta ruokalistasta, mitä söisimme. Ympärillä oli eloisaa puheensorinaa. Hän oli minusta niin kaunis siinä vastapäätä istuessaan, että otin hänestä sarjan kuvia. Kuvasin ne mustavalkoisina, että saisin tallennettua sen baarin tumman hämärän ja ylävalot, ja hänen vaaleat piirteensä ja hiuksensa pehmeässä valossa, joka niihin osui.

Hänen silmänsä tuikkivat minulle. Takana ja ympärillä aukeaa terävyysalueen ulkopuolella tila, joka on tämä tila, jossa me koko ajan olemme, meidän mahdollisuuksiemme tila, elämä, jota me elämme. Rakkaus tapahtuu täällä.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Vierailija

Näin kaunis se on tekstinäkin tämä puhe elämän tärkeimmästä asiasta. Kun ajatus on selvä ja tulee syvältä omasta kokemuksesta ovat sanatkin selvät. Kiitos Jaakko!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kirjoitin kerran tekstarin rakastetulleni, joka oli lähdössä matkalle, jotakuinkin niin, että ”jos olisit sana, olisit kaunein lause. Jos olisit puu, olisit kokonainen metsä, täynnä lintujen laulua.” Yritin sanoa, että, hän on paljon enemmän kuin olisin koskaan kuvitellut kenenkään olevan. Ennen kaikkea paljon enemmän kuin minä koskaan kykenin ajattelemaan, että kukaan olisi.

Tämä, että toinen on niin paljon enemmän kuin itse osaa odottaa, tekee rakastetusta melkein ylimaallisen. Hän ei mahdu tavallisen puitteisiin. Hän saa aina hämmästymään, ihastumaan, liikuttumaan. Ihmisten parissa sitä tavallisesti toimii normaalin puitteissa, neutraalisti. Rakastettuni sen sijaan on wonderwoman. Hänen voittamaton supervoimansa on ehkä yksinkertaisesti se, että hän on minulle enemmän.

Muistan paljon satuja, jotka ovat tapauskertomuksia ihmisistä etsimässä sopivaa kumppania. Lasikenkään kuuluu juuri oikean kokoinen jalka. Oikea pari päätyy yhteen, oikeat ominaisuudet kohtaavat. Nettitreffailun matching hyödyntää algoritmiikkaa, joka ennustaa taustatiedoista ja muusta datasta todennäköisesti sopivimpia pareja.

Minun pitää kuitenkin sanoa, että itse en ainakaan olisi osannut etukäteen kuvata sitä, millainen on minun rakastettuni. Hän on jotain aivan muuta kuin minun rajatut ja itseeni sidotut ajatukset siitä, millainen voisi olla se ihminen, johon syvästi rakastuisin ja joka muuttaisi elämäni. Jos olisin sanonut sata, hän on tuhat. Jos olisi sanonut, että punainen, hän on sateenkaari.

Hän rikkoi kaikenlaiset oletukseni, ja rikkoo ne edelleen, koska ei mahdu mihinkään oletuksiin. Rakastan häntä kuin hurjaa tuulta ja valtamerta – antautumalla niille, tulemalla vaikutetuksi ja ravistetuksi ja väkevästi hellityksi.

Kaikkiin ihmisiin pitäisi suhtautua vangitsematta heitä oletuksiin. Vuorovaikutus on paljon antoisampaa, kun antaa ihmisille tilaa näyttäytyä omana itsenään. Esimerkiksi omien lasten; sen sijaan, että kuvittelee tietävänsä keitä he ovat ja millaiseen paikkaan he kuuluvat, se tieto on syytä luovuttaa heidän omiin käsiinsä. Heille kuuluu oikeus olla enemmän kuin meidän luulomme.

Tuolla tavalla vapaa pitäisi olla rakastetun. Muuten ei voi olla elämää suurempaa rakkautta.

Tietysti se elämää suurempi pitää kohdata. Siihen voi mennä kauan, ehkä joskus menee liian kauan. Mutta ainakin jos pitää maailmansa kiinni ja kuljeskelee lasikengän kanssa, kuihtuvan pieneksi jää mahdollisuus siihen, että tulisi tuulen tempaamaksi.

Jotenkin sille täytyy aueta ja antaa tila. Että kun katsoo sitä toista sitten kohdatessa, tunnistaa heti, että tuossa ihmisessä on jotain paljon enemmän, jotain selittämätöntä. Hänessä on jotain selittämätöntä ja se on hyvä asia, ja antaa sen repäistä minut sijoiltani. Sitten vapautuu luovaa voimaa. Rakkauden juuret kasvavat siihen syvälle.

Kun ei tarvitse asettaa toista omiin rajoihin, silloin ei toista yritä pienentääkään. Voi ihailla vain suurenmoisuutta, ja hämmästellä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jani Laukkanen

Pienenä minua monesti ärsytti äitini kysymys: ”Onko sun tunneakku ihan tyhjä?” Hän päätteli sen siitä, että menetin malttini pienistä asioista, mökötin ja kiukuttelin. Maailma tuntui kaikin tavoin epäreilulta paikalta. Ja useimmiten kysymys osui kaikessa raivostuttavuudessaan aivan oikeaan.

Aikuisena olen huomannut, että sisälläni on kaksi eri olosuhteissa täyttyvää tunnetankkia. Toinen latautuu yksinäisyydessä, toinen ihmisten seurassa. Ja ei keiden tahansa ihmisten, vaan ainoastaan tunnekumppanin – oman puolison. Kukaan muu ei kelpaa. Huomaan välillä, että kuopus yrittää täyttää äidin tunnetankkia samoilla keinoilla kuin hän on huomannut isänsä tekevän: halaamalla, mukavia juttelemalla tai iltateeseuraksi asettautumalla. Ihan oikeita keinoja hän on elämää havainnoidessaan keksinyt. Niin se yksinäisyys, sitäkin tarvitsen paljon. Useimmiten selvittelen ajatuksiani lenkkipolulla, uimaradalla tai kirja kädessä peiton alla makaamalla.

Aikuisena olen huomannut, että sisälläni on kaksi eri olosuhteissa täyttyvää tunnetankkia.

Eräänä iltana tulin pitkän päivän jälkeen kotiin. Olin aamusta iltaan luotsannut muiden työskentelyä, kuunnellut, ideoinut ja palaveroinut. Työskennellyt sen tankin varassa, joka täyttyy yksinäisyydessä. Ja hyvältä oli tuntunut.

Mutta tunnesuhteessa latautuva puoli minusta ammotti illalla tyhjyyttään. Olin antanut kaikki voimavarat muille ja olin aivan puhki. Tahdoin tulla huomatuksi ja halatuksi. Heti. Ihan heti kun astun ovesta sisään. Ja olin syvästi loukkaantunut, kun tarpeeseeni ei oitis vastattu. Piti itsekin jäädä oikein matkan päästä tarkastelemaan, mistä moinen mielenmuutos. Töissä olin helposti aikuinen itseni, mutta kodin ovesta sisään astuessani voimaan astui pieni, tarvitseva minä.

Tahdoin tulla huomatuksi ja halatuksi. Heti. Ihan heti kun astun ovesta sisään.

Parisuhteesta ei turhaan sanota, että se on ennen muuta tunnesuhde. Muut ihmissuhteet eivät sitä samalla intensiteetillä ole. Tunnesuhde tarvitsee jatkuvaa tankkaamista, jotta elastinen läheisyyden tunne säilyisi. Jos tunnetankki pääsee täysin tyhjentymään, seurauksena on syvä pettymys ja suhteesta vetäytyminen.

Millä keinoilla tunneakkua voi sitten täyttää? Keinot ovat useimmiten aineettomia: puhumalla, kuuntelemalla ja toisen kainaloon käpertymällä. Säännöllisesti. Melkein joka päivä, mikäli mahdollista. Silloin tunneakku pysyy niin täynnä, että mieli säilyy helpommin leppeänä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat