Kirjoitukset avainsanalla kohtaaminen

Joutilaiden hetkien viljely voi tuottaa kaivattua hyvää (Kuva: Pixabay).

Istun ekaluokkalaisen lapseni kanssa odotusaulassa. Lääkärikäynnin alkuun on vielä aikaa. Pienet jalat heiluvat mukavan maltillisesti vieressäni. Tunnelma vaikuttaa otolliselta ajatustenvaihdolle ja yhdessä jaetulle hetkelle. Älylaitteet olisivat vain tiellä. Päätän repäistä- eli ihan olla vaan. Hetken istumme hiljaa. Sovin itseni kanssa, etten ota puheeksi järkyttävän kuraisia kenkiä. Lausahtaisin sen kuitenkin moitetta äänessäni. Sitä paitsi, mistä minä tiedän kuinka lystiä lapsellani on ollut kenkiä sotkiessaan!

Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä.

Päätyseinän iso ikkuna saa meidät katselemaan samaan suuntaan. Tyttöselläni ei ole kipuja ja hän asettuu ihmettelemään pilviä. Se, miltä pilvet näyttävät mielikuvituksemme muovaamina hauskuuttaa meitä. Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä. Pieni ihminen sanoittaa omaa pohdintaansa. " Toi yks pilvi näyttäis mun pehmopossulta, jos sillä olis vielä joku nenä". Se meidän koulun keittäjä kertoi tänään, että sillä on musta kissa." " Ai niin äiti, ne kirjavat sormikkaat kutittaa mua". Tekemisiin ja suhteisiin liittyy monenmoista oloa. Lapsi kutsuu minua kuulemaan, tätä kaikkea omaansa. 

Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä.

Joutilaisuuden hetkissä nousee pintaan sitä mille arjessa ei aina löydy tilaa. Pintaan päässeelle saatetaan tarvita vielä lisää huomiota. Kun jäsennämme olojamme, tajuamme olleemme tietyissä hetkissä vihaisia, surullisia, tyytyväisiä tai hämmentyneitä. Tunteiden kirjo on läsnä. Tavoitammeko mitä meissä tapahtuu ja miksi? Vaikeassa ei tarvitse möyhiä ja velloa - lupa sen olemassaololle on kuitenkin hyvä antaa. Toisaalta kupliva ilo voi tarjota nosteen, jonka turvin vaikeat asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olot eivät olekaan tulleet jäädäkseen vaan ovat ohikulkumatkalla.

Katselen lastani. Mietin, miten monenlaisia uudistavat hetket voivatkaan olla. Nyt virkistyn verkkaisasta puheesta ja samasta ikkunasta katselemisesta. Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä. Lääkäri on aikataulustaan myöhässä ja tänään se sopii meille. On niin tärkeää saada vain olla - ja palan halusta varjella tätä hetkeä. 

Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä.

Josko onnistuisin mallintamaan lapselleni vaihtoehtoisia tapoja olla, ajatella ja toimia. Sitä, ettei kaikkea voi tai tarvitse ratkaista. Ei nyt eikä välttämättä lainkaan. Siinä missä elämä on turhankin usein levotonta huisketta haluan vahvistaa toimettomuuden ääntä. Jos vaikka kykenisin kuulemaan mitä nousee esiin kun touhotus taukoaa. Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä. Kunpa lapseni oppisi erottamaan olennaisen, tiedostamaan. Jakamaan leipäänsä ja ymmärtämään, miksi on tärkeää toivottaa toiselle hyvää huomenta. Ajattelen, että tämäkin on "pienen arjen viljelyä", josta Olavi Sydänmaanlakka kirjoittaa teoksessa Lapsen ja nuoren viha.

Elämä on levotonta huisketta, riitaa ja rähinää olisipa se voittopuolisesti jotain muuta. Sitä toivon. Ja tämän toiveen keskellä pohdin myös Anni Alatalon mietteitä sielun väsymyksestä. Miten olla ja käyttää joutenolojaan tuon väsymyksen helpottamiseksi? Kuinka muuttaa tapaansa olla siten, että se voisi useammin johtaa hyvää tekevään? Josko riittävän usein lapseni saisi vahvistusta kokemukselleen, että hän on hyvää seuraa ja iloitsemisen arvoinen.

Lääkäri kutsuu meidät sisään. Pilvet jatkavat leikkiään ja minä peiliin katsomista aikataulujeni kanssa. Jään kurottamaan kohti uutta joutilaisuuden hetkeä.

Lämpimin terveisin, Päivi

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen rakastettuni kanssa teatterifestivaalilla, missä katsomme yhdessä muutamia esityksiä. Ehkä paras tähän saakka on ollut performanssi, joka yhdisti teatterin, tanssin ja happeningin elementtejä aika hulvattomalla ja kiehtovalla tavalla. Esitys oli rakenteeltaan rikottu ja paikoin sekava, paikoin vakava ja paikoin hauska – aika tarkasti sellainen kuin elämä maailmassa itsessään juuri on.

Meillä oli osin samanlaiset ja osin erilaiset tulkinnat siitä, mitä tuossa esityksessä tapahtui ja miten siihen suhtautua, ja se tuntui meistä erilaiselta. Mitä pidempään keskustelimme, sitä paremmin kuitenkin jaoimme toistemme kokemukset ja näkemykset.

Myöhemmin tänään palasin noihin keskusteluihin, kun kävelin kaupungilla. Minulle tuli mieleen, että rakastettujen kannattaa käydä teatterissa, koska se tuo esiin mahtavasti sen persoonien välisen mahtavan ja rikkaan eroavaisuuden, jonka läheisessä tunnesuhteessa vietetty arki saattaa osin piilottaa.

Teatterissa ollaan näyttämölle tiivistetyn ja tislatun elämän äärellä, katsomassa ja kokemassa. Ja kumpikin näkee ja aistii, tuntee ja kokee omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. Kumpikin on tulkitsija, rinnakkain penkeissä, omana itsenään.

Ja kun astutaan salista ulos, meidän erityisyytemme on paikalla kuunneltavaksi ja havainnoitavaksi. Minusta tuntuu aina suurelta lahjalta kuulla rakastettuni kokemuksia jonkin sellaisen äärellä, jonka minäkin koin samaan aikaan, koska saan kuulla jotain ainutlaatuista ja erityistä. Saan kurkistaa siihen erilaiseen omaan mysteeriseen persoonaan, joka rakastettuni on.

Koska teatteri käsittelee ja tarjoilee elämää, se muodostaa niin erityisen arvokkaan kehyksen toisen ihmisen kokemuksen hahmottamiselle. Meidät tavallaan laitetaan hetkeksi supervalotetun maailman eteen ja hetken voimme nähdä itsemme ja myös toisemme siinä valossa.

Rakkaudessa ollaan niin lähellä toista, aivan toisessa kiinni ja toinen toisensa sisällä. Toisaalta niin lähekkäin ja limittäin, rajojen yli sulaen ollaan siksi, että toisen persoona ja koko ihmisyys vetää niin puoleensa. Sen erilaisuus ja erityislaatuisuus. Olemme niin lähellä koska olemme toisillemme jotain muuta, jotain enemmän.

Se ”jotain muuta” on juuri se, minkä voi kuulla, kun kysyy, miten rakastettu näki sen esityksen, jossa me olimme. Ja miksi? Ja mihin liittyen? Ja mitä se liikautti ja mitä sai ajattelemaan? Ja mitä siinä jäi kaipaamaan? Ja onko joskus ollut joku samanlainen kokemus ja mitä siihen silloin liittyi? Ja miten tunnet? Ja miten näet maailman? Ja miltä se maailma tuntuu sinussa? Miltä maailma tuntuu sinussa? Ja kuka sinä olet? Näytätkö minulle, taas ja taas ja taas?

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Katianna Ruuskanen

Mietin sinua vanhempi, joka pelkäät kertoa lapsillesi väistämättömästä perheen hajoamisesta. Ero näyttää nyt oikealta tai ainakin kaikista ratkaisuista vähiten väärältä.  Lapsetkin aistivat asioita: Vatsaan sattuu ja kurkussa on kummallinen pala. Keho aavistaa jo, vaikka kukaan ei uskalla sanoa pahinta ääneen.   

Mietin sinua puoliso, joka salaat toiselta  tärkeän asian. Se voi olla  outo kyhmy kainalossa ja lääkäriaika ensi viikolla, tai se, että rahat näyttävät loppuvan tai tunne siitä, että toinen ei tunnu enää arvostavan. Toisen lähelle on ikävä, mutta sellaista ei ole tottunut ilmaisemaan. Koska pelko. Niin se on muuttanut teidän väliin.  Miten läheisin ja rakkain voi muuttua niin pelottavaksi?

Pelko on salakavala vieras. Joidenkin talojen seiniin se on kovasti pinttynyt. Jos se on kauan saanut olla vieraana, sen poisajaminen on vaikeaa. Ja kun sen saakin hetkeksi  ulos, löytää se kuitenkin pian takaisin. Lamaannuttavaa.

Monille meille on sanottu sanat: Älä nyt pelkää. Silloin kun sanoissa on vähättelevä sävy, sanat eivät lohduta.

Ja mitä enemmän yritän olla pelkäämättä, sitä lujemmin pelko pitää otteessaan. Välttely on pelolle mannaa. Mitä kauemmin välttelen vaikkapa puolisoani, sitä pelottavammaksi hän muuttuu.  Pelon tehtävä on varoittaa vaarasta. Kyllä, mutta aika usein hälytysmerkki sisällä on liian suuri. Jos en olisi pelossa kiinni, tajuaisin, että nyt tunne on mennyt överiksi. Pelko pitää otteessaan silloin, kun sen viestiä kuuntelee liikaa kohtaamatta pelkoa silmästä silmään. Mitä jos uskaltaisinkin kohdata pelon? Tuntea sitä hetken hajoamatta siihen? Miten se on mahdollista? 

Kuva koirasta ja Älä-pelkää tatuoinnista puhuttelee minua. Toiset pelkäävät koiria, toisille mikään tai kukaan ei annan enemmän lohtua kuin koira. Toiset pelkäävät tatuointeja, toiset tulevat niiden kautta näkyviksi.  

Useimmille sekä sanat että kosketus yhdessä luovat sisäisen turvan.  Koiran kosketus ja elämän motto tatuoituna käteen tai jalkaan voivat olla "oman elämän voimahali".  Ihmisen kosketus rauhoittaa toki.  Toisen käden silitys silittää huolia pienemmiksi. Mutta aina ei ole ihmistä lähistöllä koskettamaan. Silloin koira on kyllä mahtava kosketusvoimakaveri. 

Kuvan tatuointilause Älä pelkää  löytyy Raamatusta. Väitetään että se lukee siellä  365 kertaa.  Niin monta kertaa toistettuna yhdessä ainoassa kirjassa johtuu ehkä siitä, että ihmiset pelkäävät niin paljon. Ovat aina pelänneet.  Rohkeudesta sanotaan, että se on rukoukseksi muuttunutta pelkoa. Minulle on ainakin käynyt juuri niin. Vaikka pelkään yli kaiken, voin turvautua itseäni Suurempaan ja  kohdata ne asiat ja ihmiset, jotka ovat mieleni sopukoissa muuttuneet möröiksi.  Yhdessä toisen kanssa kohtaaminen on helpompaa.

Kohtaamista toivovin terveisin,

Minna Tuominen

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kesällä me elimme ilman ajan rajoitteita. Aikaa ei oikeastaan ollut. Me vietimme päivät ja yöt yhdessä, rakastettuni ja minä. Muutamia määrähetkiä lukuun ottamatta, esityksen alkamista, lennon lähtöä, museon sulkeutumista, me olimme ilman kellon kahletta.

Ehkä eniten kesästä haluaisin tämän ajattomuuden mukaan syksyyn ja talveen.

Kun ollaan vain, ilman aikaa, oleminen on sitä, että tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kahdestaan oltaessa me kaksi päätämme, mitä tapahtuu, mitä itse teemme.

Kun on rakastunut, eikä aika määrää, tapahtuvat asiat ovat lähellä toista päivän koitosta yön laskeutumiseen. Ollaan toistemme liepeillä, silloinkin kun tehdään omia asioita. Mieli kuljeksii polkujaan ja vähän väliä koskettaa rakastettua.

Kun herää yöllä hetkeksi, ja aistii toisen lämpimän kehon itseään vasten, ei tunne surua siitä, että joutuisi kohta ajan repimänä nousemaan pois ja lähtemään. Kun herää aamulla, toinen sylissään, ei tule mieleenkään kysyä, mikä aika nyt on. Nyt on tämä tässä, minä ja rakastettuni sylissäni. Jossain vaiheessa tunnemme nälkää, ja laitamme aamiaista. Valo tulee korkealta etelän puoleisista ikkunoista.

Sitten tehdään sitä, mikä tuntuu tarpeelliselta ja sopivalta tehdä seuraavaksi.

Sellainen on elämää. On kovan taituroinnin takana, että kykenee säilyttämään elämisen ensisijaisuuden tässä keinotekoisessa ajan pakkoruudukossa, jota meidän ympärillemme pystytetään heti, kun kesän ajattomuus on ehditty omaksua.

Lomalla me vain olemme. Arjessa meidän täytyy hankkia, rajata ja järjestellä aikaa ollaksemme. Se on aika rajua tajuta, oikeastaan. Rakastuneenkin elämästä tulee ehdollista suhteessa siihen, miten paljon omistaa aikaa. Kuinka paljon on aikaa, ja mihin, ja miten paljon on tilaa vain olla.

Hyvän arkielämän toivo on siinä, että asiat, joissa meidän on sidottu kellonaikaan, voi ehkä pitää mahdollisimman vähissä ja huolellisesti rajoitetussa osassa päivien kulkua. Enin osa elämästä voisi silloin jäädä olemisen tilaksi. Hyvinvoinnin edellytys on, että riittävä määrä elämästä on olemisen, ei ajan piirissä.

Rakkaus ja rakastaminen, ne kuuluvat ilmiselvästi olemisen puolelle. Se tieto mielessäni kuljen elokuuhun, syyskuuhun, talveen. Aion pitää ajan aisoissa. Koska rakastaja ei voi olla kellon orja.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat