Kirjoitukset avainsanalla erillisyys

Lapsen omilleen muutto voi olla samaan aikaan raskasta sekä kaivattua molemmille osapuolille Kuva: Sarah Brown, Unsplash

Istuin vuonna 2010 toisen lapsuudenkotini olohuoneen sohvalla ja kiemurtelin sisäisesti. Tiesin tulevani pian muuttamaan omilleni lukion loputtua ja tulevien opintojen alkaessa, mutta huomasin olevani henkisesti jo niin lähtökuopissa, että odottaminen alkoi muuttua tuskaisaksi. Hetket ennen konkreettista muuttoa tuntuivat muovautuvan aina vain pidemmiksi ja vaikeammiksi. En jaksanut tai halunnut enää olla lapsuuden kodeissani. Ei siksi, ettenkö olisi niissä viihtynyt. Ei siksi, etteikö niissä olisi ollut hyvä olla tai rakastavia ihmisiä. Päinvastoin. Lapsuudenkotini olivat minulle rakkaita, mutta oli tullut minun aikani jatkaa matkaa. Päästä omaan kotiini. Rakentamaan oma arkeni. Ilman vanhempiani.

Kiemurtelin tuolla sohvalla myös siksi, että halusin puhua asiasta ympärillä hääräävän vanhempani kanssa. Minusta tuntui, että olin aistinut hänen ajattelevan muutostani samoin. En kuitenkaan tiennyt kuinka uskaltaa sanoa asiasta hänelle, sillä pelkäsin, että hän ajattelisi, etten ollut onnellinen hänen tai toisen vanhempani luona. Tai, etten heitä enää rakastaisi. Lopulta kuitenkin uskaltauduin varovaisesti ajatukseni ilmaisemaan ja kuinka ollakaan, tunne todella oli molemmin puolinen. Siinä me molemmat koitimme painottaa, ettemme tarkoita tunteillamme, etteikö toisen olemassaolo olisi ihana tai ettemmekö toista rakastaisi, mutta oli jo aikani jatkaa eteenpäin. Emme enää täysin mahtuisi elämään omaa kokonaista aikuisten kokoista arkeamme samojen seinien sisällä. Oli aika muutokseen.

Olen monet kerrat kuullut ja jutellut nuorten aikuisten kotona asumisista tai sieltä muuttamisista. En voi olla huomaamatta, kuinka usein niissä elävät yhdessä niin monet eri tunteet. Istuessani tuolla sohvalla yli yhdeksän vuotta sitten, tahdoin jo pois, mutta toisaalta myös pelkäsin sitä kaikkea mikä edessä oli. Rakastin vanhempiani, mutta kaipasin kuumeisesti heidän luota omille poluilleni. Elin tunteiden ristitulessa, enkä osaa kuvitellakaan millaista se on ollut vanhemmilleni. Kuinka samaan aikaan lapsen muuttoon liittyy varmasti surua ja luopumisen tuskaa, hämmennystä ja yllätystä siitä, että tosiaan ollaan jo siinä pisteessä, sekä huolta ja pelkoa, mutta myös iloa ja ylpeyttä. Noiden kaikkien tunteiden keskellä sitten katsoo toista ja niitä muutoksia, jotka kohta ovat tapahtumassa.

Olen valtavan iloinen tuosta keskustelusta, jonka satuin vanhempani kanssa tuolloin käymään ja, jonka myöhemmin jaoin myös toisen vanhempani kanssa. Se sisälsi huolta, että toinen tulkitsisi tarpeet, tunteet ja ajatukset väärin. Syväluotaavasti luotaantyöntäviksi ja pysyvästi pois tahtoviksi. Samaan aikaan se kuitenkin teki asioita myös näkyväksi. Sanoitti, etteivät ne tarkoita sitä, vaan ovat vain kaipuuta uudenlaiseen tapaan olla vanhempi ja lapsi; yhdessä, mutta erillään. Se minut kai lopulta ajoikin puhumaan. Ajatus siitä, että nuo tunteet olivat minussa totta joka tapauksessa ja tulivat varmasti näkyviin toiminnassani, halusinpa tai en. Niinpä oli turvallisempaa kertoa niistä itse kuin jättää toisen johtopäätökset tulkintojen varaan.

Siinä me olimme. Vanhempi ja lapsi. Minulla kaipuu päästä jo lähtemään. Hänellä tarve päästää minut menemään. Eikä se mikään missään määrin vähentänyt rakkautemme määrää tai kielinyt sen puutteesta. Se oli vain polku kohti uutta.

Muistelevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen rakastettuni kanssa teatterifestivaalilla, missä katsomme yhdessä muutamia esityksiä. Ehkä paras tähän saakka on ollut performanssi, joka yhdisti teatterin, tanssin ja happeningin elementtejä aika hulvattomalla ja kiehtovalla tavalla. Esitys oli rakenteeltaan rikottu ja paikoin sekava, paikoin vakava ja paikoin hauska – aika tarkasti sellainen kuin elämä maailmassa itsessään juuri on.

Meillä oli osin samanlaiset ja osin erilaiset tulkinnat siitä, mitä tuossa esityksessä tapahtui ja miten siihen suhtautua, ja se tuntui meistä erilaiselta. Mitä pidempään keskustelimme, sitä paremmin kuitenkin jaoimme toistemme kokemukset ja näkemykset.

Myöhemmin tänään palasin noihin keskusteluihin, kun kävelin kaupungilla. Minulle tuli mieleen, että rakastettujen kannattaa käydä teatterissa, koska se tuo esiin mahtavasti sen persoonien välisen mahtavan ja rikkaan eroavaisuuden, jonka läheisessä tunnesuhteessa vietetty arki saattaa osin piilottaa.

Teatterissa ollaan näyttämölle tiivistetyn ja tislatun elämän äärellä, katsomassa ja kokemassa. Ja kumpikin näkee ja aistii, tuntee ja kokee omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. Kumpikin on tulkitsija, rinnakkain penkeissä, omana itsenään.

Ja kun astutaan salista ulos, meidän erityisyytemme on paikalla kuunneltavaksi ja havainnoitavaksi. Minusta tuntuu aina suurelta lahjalta kuulla rakastettuni kokemuksia jonkin sellaisen äärellä, jonka minäkin koin samaan aikaan, koska saan kuulla jotain ainutlaatuista ja erityistä. Saan kurkistaa siihen erilaiseen omaan mysteeriseen persoonaan, joka rakastettuni on.

Koska teatteri käsittelee ja tarjoilee elämää, se muodostaa niin erityisen arvokkaan kehyksen toisen ihmisen kokemuksen hahmottamiselle. Meidät tavallaan laitetaan hetkeksi supervalotetun maailman eteen ja hetken voimme nähdä itsemme ja myös toisemme siinä valossa.

Rakkaudessa ollaan niin lähellä toista, aivan toisessa kiinni ja toinen toisensa sisällä. Toisaalta niin lähekkäin ja limittäin, rajojen yli sulaen ollaan siksi, että toisen persoona ja koko ihmisyys vetää niin puoleensa. Sen erilaisuus ja erityislaatuisuus. Olemme niin lähellä koska olemme toisillemme jotain muuta, jotain enemmän.

Se ”jotain muuta” on juuri se, minkä voi kuulla, kun kysyy, miten rakastettu näki sen esityksen, jossa me olimme. Ja miksi? Ja mihin liittyen? Ja mitä se liikautti ja mitä sai ajattelemaan? Ja mitä siinä jäi kaipaamaan? Ja onko joskus ollut joku samanlainen kokemus ja mitä siihen silloin liittyi? Ja miten tunnet? Ja miten näet maailman? Ja miltä se maailma tuntuu sinussa? Miltä maailma tuntuu sinussa? Ja kuka sinä olet? Näytätkö minulle, taas ja taas ja taas?

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ystävien kanssa keskustellessa voi olla joskus vaikea miettiä, mitä kaikkea on yhteisistä tai kumppanin kuulumisista oikeus jakaa. Kuva: Matthew Henry, Unsplash

Minulle on luontevaa jakaa kaikenlaisia kuulumisia elämästäni niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Teenhän sitä niin Instagramissa, Facebookissa, erilaisissa haastatteluissa, tilaisuuksissa ja koulutuksissa kuin täällä blogissakin. Tuttuudesta ja luontevuudesta huolimatta, tai kenties jopa niiden takia, se ei kuitenkaan ole aina täysin yksinkertaista silloin, kun puhutaan esimerkiksi parisuhteesta tai muista ihmissuhteistani. Silloin ei nimittäin puhuta vain minun, vaan myös muiden ihmisten kuulumisista.

Parisuhteessa ei ole aina helppoa erottaa milloin on kyse omista ja milloin toisen kuulumisista. Oikeastaan usein moista jakoa voi olla jopa mahdoton tehdä. Niin monet asiat vaikuttavat molempiin, ovat osa molempien arkea ja elämää. Niin monet kuulumiset ovat yhteisiä. Kuitenkaan aina niitä yhteisiä kuulumisiakaan ei jaeta yhdessä. Aina ei ole sitä toista siinä vieressä niitä kertomassa. Mukana määrittelemässä miten, keille ja kuinka paljon mitäkin kerrotaan. Ne päätökset joutuu usein tekemään yksin.

Me tahdomme jakaa asioita elämästämme toisten kanssa. Se on ymmärrettävää. Joskus jopa jotain, mitä tarvitsemme saadaksemme asiat helpommin käsiteltyä ja sisäistettyä. Meillä tulee olla oikeus jakaa elämämme asioita toisten ihmisten kanssa. Samalla tavoin meillä tulee olla oikeus määritellä mitä, milloin, miten ja keille erinäisiä asioita elämästämme ja itsestämme kerrotaan. Lisäksi tuota samaa oikeutta meidän tulee kunnioittaa myös muiden kohdalla. Yhtälö, joka voi osoittautua haastavaksi ihmissuhteita käsittelevien teemojen kohdalla. 

Esimerkiksi minulla tulee olla oikeus määritellä miten, milloin ja keille transtaustani kerrotaan. Kuitenkin samaan aikaan ymmärrän, että erityisesti läheisilleni se on voinut olla, tai voi olla, asia, joita heidän on ollut, tai on, tärkeä jonkun muunkin kanssa prosessoida. Toisaalta samalla tavalla minulle voisi olla luontevaa jakaa jotain sellaista, jota läheiseni ei kokisi luontevaksi yhteisestä elämästäämme muille jakaa. Joudumme kenties kaikki elämään näiden erilaisten tasapainotteluiden keskellä. Ei ole suinkaan helppoa aina tietää mitä ja miten voi kertoa kuulumisiaan, kun ne linkittyvät toisenkin ihmisen elämään. Ei ole yksiselitteistä miettiä missä kulkee raja siinä, mitä tulee voida jakaa omasta elämästään ja mistä pitää pystyä vaikenemaan. Missä kulkee omien ja toisten kuulumisten raja.

Oikeastaan uskaltaisin sanoa, ettei yhtä rajaa olekaan, vaan rajat omien, toisten ja yhteisten kuulumisten välillä joutuu arvioimaan kerta toisensa jälkeen uudestaan. Eri suhteissa, tilanteissa ja asioissa. Ne ovat rajoja, jotka löytyvät parhaiten keskustelemalla ja oppimalla. Pohtimalla yhdessä sitä kuinka paljon kummallekin on luontevaa elämästään erilaisissa tilanteissa jakaa. Näkemällä ja seuraamalla miten ja mitä toinen omista ja yhteisistä kuulumisista milloinkin jakaa. Sekä kokeilemalla, sillä kaikkia mahdollisia tilanteita ja teemoja ei mitenkään voi käydä etukäteen keskustellen läpi. Näin ollen täytyy olla valmis myös miettimään itse. Arvioimaan mitä toinen on puhunut ja mitä hän mahdollisesti tahtoisi. Yrittämään parhaansa ja mahdollisesti oppimaan virheistään. Etsimään yhdessä tasapainoa, jossa kummallakin olisi sopivasti mahdollisuuksia puhua ja vaieta yhteisistäkin kuulumisista.

Jaetuin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Kertoessani avoimesti erostani olen saanut kuulla monta tarinaa parisuhteen vaikeuksista. Ne ovat olleet lähes järjestään naisen tarinoita. Monet yllättävän samanlaisia ja surullisia. Suorastaan sydäntä särkevän surullisia. Kenties Tommin koskettava blogi miehen näkökulmasta sai kirjoittamaan tästä teemasta. Kun ei kuulla, eikä nähdä, eikä välitetä on myös monen naisen kokemus.

 

Pikkupojan käytös ja aikuisen miehen valta on tuhoisa yhdistelmä. 

Tämän tarinan nainen ei tee eropäätöstä kevyin perustein. Hän ei tee sitä välttämättä ollenkaan, vaan syystä tai toisesta jatkaa suhteessa, jossa ei saa arvostusta ja rakkautta. Hän on nainen, joka tuntee vastuunsa ja kantaa taakkansa päätyi hän sitten parisuhteessaan mihin ratkaisuun tahansa.

Ylivastuullisen vastinparina on alivastuullinen. Muissa rooleissaan hän voi olla hyvinkin vastuullinen. Tunnetason taitamattomuus näyttäytyykin vain niille kaikkein läheisimmille. Suoraan sanottuna tämän tarinan mies käyttäytyy parisuhteessa kuin äidille kiukutteleva pikkupoika. Ainoana erottavana tekijänä aikuisen miehen valta, mikä tekee kuviosta tuhoisan.

Kertomuksista erottuu yksityiskohtien alta kaksi asiaa. Ensimmäinen on naisen toive tulla kuulluksi ja nähdyksi. Minua hämmästyttää, miten pienistä asioista on kyse: kävelylenkistä, kannustavista sanoista tai työhuolien kuuntelemisesta. Ilmaista lystiä vaatien vain hieman aikaa ja empatiaa. Tietenkään kyse ei ole “kävelylenkistä”, vaan toisen huomioimisesta. Hänen olemassaolonsa ja tarpeidensa vakavasti ottamisesta. Kohtaamisesta. Tunneyhteydestä.  

Toinen esiin nouseva teema on rajojen kunnioittaminen. Jos mies ei kunnioita naista, eivät myöskään lapset kasva siihen. Heidän tulevaisuuden kannalta se vasta olisikin tärkeää. Sillä se on malli lapsille parisuhteesta, siitä miten läheisessä ihmissuhteessa toimitaan. Rajojen rikkominen  ja toisen kiltteyden hyväksikäyttäminen tuo suhteeseen turvattomuutta, joka vie toisen entistä kauemmaksi. 

Nainen yrittää viimeiseen asti pelastaakseen suhteen, pitääkseen perheen koossa.

Luottamus häviää, kun toiveita ei kuulla, eikä rajoja kunnioiteta. Sisin menee lukkoon ja valmistautuu ottamaan vastaan uusia pettymyksiä. Tunnesuhde tarvitsee vastavuoroisuutta. Erillisyyden kestäminen kysyy kypsyyttä. Molemmat vaativat venymistäkin. Pikkupoika ei siihen kykene, vaan se on aikuisen tehtävä. Mikä tekee siitä niin vaikeaa? 

Monissa näissä tarinoissa mies tuntuu olevan pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. Minusta vaikuttaa siltä, että hän ei ymmärrä omaa osuuttaan tilanteesta. Mies ei kanna vastuuta, vaan vierittää sen milloin kenenkin syyksi. Sydäntä särkevää on se, miten viimeiseen asti naiset yrittävät. Pelastaakseen parisuhteen, pitääkseen perheen koossa. Vain tullakseen torjutuksi ja hylätyksi kerta toisensa jälkeen.

Tietyn pisteen jälkeen ei mielestäni ole muuta tehtävissä kuin lähteä. Kuvion toistuessa uudestaan ja uudestaan ovat vaihtoehdot vähissä. Elää sen kanssa mitä on tai erota. Omasta mielestäni ero on parasta mitä toiselle voi siinä tilanteessa tehdä. Antaa tilaisuus kasvaa, aikuistua ja kantaa vastuu. Jääminen on viesti siitä, että asiat on sittenkin ihan hyvin.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat