Kirjoitukset avainsanalla erillisyys

Kuva: Annele Rantavuori

Kertoessani avoimesti erostani olen saanut kuulla monta tarinaa parisuhteen vaikeuksista. Ne ovat olleet lähes järjestään naisen tarinoita. Monet yllättävän samanlaisia ja surullisia. Suorastaan sydäntä särkevän surullisia. Kenties Tommin koskettava blogi miehen näkökulmasta sai kirjoittamaan tästä teemasta. Kun ei kuulla, eikä nähdä, eikä välitetä on myös monen naisen kokemus.

 

Pikkupojan käytös ja aikuisen miehen valta on tuhoisa yhdistelmä 

Tämän tarinan nainen ei tee eropäätöstä kevyin perustein. Hän ei tee sitä välttämättä ollenkaan, vaan syystä tai toisesta jatkaa suhteessa, jossa ei saa arvostusta ja rakkautta. Hän on nainen, joka tuntee vastuunsa ja kantaa taakkansa päätyi hän sitten parisuhteessaan mihin ratkaisuun tahansa.

Ylivastuullisen vastinparina on alivastuullinen. Muissa rooleissaan hän voi olla hyvinkin vastuullinen. Tunnetason taitamattomuus näyttäytyykin vain niille kaikkein läheisimmille. Suoraan sanottuna tämän tarinan mies käyttäytyy parisuhteessa kuin äidille kiukutteleva pikkupoika. Ainoana erottavana tekijänä aikuisen miehen valta, mikä tekee kuviosta tuhoisan.

Kertomuksista erottuu yksityiskohtien alta kaksi asiaa. Ensimmäinen on naisen toive tulla kuulluksi ja nähdyksi. Minua hämmästyttää, miten pienistä asioista on kyse: kävelylenkistä, kannustavista sanoista tai työhuolien kuuntelemisesta. Ilmaista lystiä vaatien vain hieman aikaa ja empatiaa. Tietenkään kyse ei ole “kävelylenkistä”, vaan toisen huomioimisesta. Hänen olemassaolonsa ja tarpeidensa vakavasti ottamisesta. Kohtaamisesta. Tunneyhteydestä.  

Toinen esiin nouseva teema on rajojen kunnioittaminen. Jos mies ei kunnioita naista, eivät myöskään lapset kasva siihen. Heidän tulevaisuuden kannalta se vasta olisikin tärkeää. Sillä se on malli lapsille parisuhteesta, siitä miten läheisessä ihmissuhteessa toimitaan. Rajojen rikkominen  ja toisen kiltteyden hyväksikäyttäminen tuo suhteeseen turvattomuutta, joka vie toisen entistä kauemmaksi. 

 

Nainen yrittää viimeiseen asti pelastaakseen suhteen, pitääkseen perheen koossa

Luottamus häviää, kun toiveita ei kuulla, eikä rajoja kunnioiteta. Sisin menee lukkoon ja valmistautuu ottamaan vastaan uusia pettymyksiä. Tunnesuhde tarvitsee vastavuoroisuutta. Erillisyyden kestäminen kysyy kypsyyttä. Molemmat vaativat venymistäkin. Pikkupoika ei siihen kykene, vaan se on aikuisen tehtävä. Mikä tekee siitä niin vaikeaa? 

Monissa näissä tarinoissa mies tuntuu olevan pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. Minusta vaikuttaa siltä, että hän ei ymmärrä omaa osuuttaan tilanteesta. Mies ei kanna vastuuta, vaan vierittää sen milloin kenenkin syyksi. Sydäntä särkevää on se, miten viimeiseen asti naiset yrittävät. Pelastaakseen parisuhteen, pitääkseen perheen koossa. Vain tullakseen torjutuksi ja hylätyksi kerta toisensa jälkeen.

Tietyn pisteen jälkeen ei mielestäni ole muuta tehtävissä kuin lähteä. Kuvion toistuessa uudestaan ja uudestaan ovat vaihtoehdot vähissä. Elää sen kanssa mitä on tai erota. Omasta mielestäni ero on parasta mitä toiselle voi siinä tilanteessa tehdä. Antaa tilaisuus kasvaa, aikuistua ja kantaa vastuu. Jääminen on viesti siitä, että asiat on sittenkin ihan hyvin.

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Lapsena kuulin usein eteläpohjalaisilta sukulaisiltani eroihin liittyvää vitsiä, jota kertoivat muistaakseni erityisesti naiset. Sopivassa tilanteessa lohkaistaan näin: - Eroa en ole ikinä harkinnut, mutta tappaa olen meinannut monta kertaa. Edelleen naurattaa. Vitsi on kuvaava ja tiivistää jotain olennaista vähintäänkin nyt pohjalaisesta mielenlaadusta. Se, mikä luvataan, niin pidetään. Näin juuri tapahtuikin mennessä maailmassa. Toisesta “pääsi eroon” vasta kuolemassa. Yhdessä oltiin vaikka sitten hammasta purren. Avioliitto oli ikuinen.

Kyllähän sitä vieläkin näin ajatellaan, kun astutaan alttarille ja perustetaan perhe. Kunnes kuolema meidät erottaa. Me pysymme yhdessä aina. Naistenlehtien sivuilta löytää myös säännöllisesti uuden rakkauden hehkutusta oli sitten takana kuinka monta suhdetta tahansa.  

Koen itse olevani osa murrossukupolvea, joka ei tiedä mitä ajatella avioliitosta. Ympärille katsoessa avioliitosta tuntuu tulleen pätkäliittoja tai elämänvaiheliittoja. Eikä oma elämänikään muuta todista. Joku on joskus minulle kuvaillutkin, että ensin on parisuhde nuoruudessa, sitten seuraavan kanssa perustetaan perhe ja viimeiseksi on suhde, jossa vanhetaan yhdessä. Kolme pitkää suhdetta mahtuu hyvinkin ihmisen elämään.

Ajattelin pitkään, että ero on epäonnistuminen. Vain ja ainoastaa sitä. Vähintäänkin silloin, jos kuviossa on lapsia mukana. Tämän saman viestin kuulin useammasta osoitteesta suhteemme vedellessä viimeisiään. Teidän on pysyttävä yhdessä lasten takia. Yhdessä on pysyttävä. Lasten takia. Minä taas aloin nähdä yhä enemmän sitä, miten huonosti kaikki voimme. 

Nykyään ajattelen, ettei ero ole joko-tai-kysymys. Ei ero ole epäonnistuminen ja pitkä liitto onnistuminen. Tai onhan se tietenkin niin, jos mittarina on vain yhdessä pysyminen. Mutta nykyään suhteelta vaaditaan enemmän. Enää ei riitä vain se, että ei petetä ja rahat tuodaan kotiin. Eikä jos on kerran vannottu rakkautta, niin ilmoitetaan, jos se muuttuu. Tämäkin pohjanmaalta kuultua.

Eroja on monenlaisia aivan niinkuin parisuhteitakin on monenlaisia. Huonompia ja parempia. Myös eron voi tehdä monella tavalla. Ja lapsen kannalta sillä nimenomaan on väliä, miten asiat tehdään tai miten ne menee. Kun oivalsin tämän, aloin myös katsella eron mahdollisuutta eri lailla. Mitä jos eroaminen olisikin parasta, mitä voisimme lapsillemme tässä tilanteessa tehdä? Mietin myös omaa motiiviani pysyä suhteessa, eikä sekään ollut kovin kaunista katseltavaa. 

Suhde, jossa pysytään yhdessä vaikka sitten vihan voimalla ei tuntunutkaan enää hyvälle vaihtoehdolle. Päinvastoin se tuntui antavan luvan vastuuttomuudelle ja eräänlaiselle huonovointisuuden hellimiselle. Ajatus erillisistä, lähekkäin sijaitsevista kodeista taas alkoi houkutella. Olimme halunneet lapset ja halusimme edelleen kasvattaa heidät yhdessä. Jos parisuhteessa emme onnistuisikaan, niin voisimmeko kuitenkin onnistua vanhemmuudessa?

Hetkinen!  Millä mittarilla taas mittaankaan sitä, ettemme ole onnistuneet parisuhteessa. Mitä jos suhteemme olikin kasvusuhde, jonka tehtävä täyttyi elämässämme. Uskallanko ajatella, että onnistuimme, vaikka erosimme? Sillä me olemme onnistuneet monessa asiassa. Yhteistä matkaa on myös vielä edessä ja sen myötä paljon mahdollisuuksia onnistua. Lapsen hento kuiskaus juuri ennen nukahtamista lohduttaa: - On niin kiva, kun te isin kanssa pystytte puhumaan, vaikka te olette eronneet. Niinpä. Aina ei ole ollut näin.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tiedämme kaikki sen tyypin, joka katoaa elämästä, kun uskoo löytäneensä pysyvän parisuhteen. Uskollisesti hän palaa, kun parisuhde kariutuu. Tätä saattaa jatkua pitkäänkin ja kuvio saattaa toistua vielä usemmankin vuoden jälkeen. Hän on sitä tyyppiä, jolle mies riittää ja on kaikki. Ystäviä tarvitaan silloin, kun miestä ei löydy. Tai hetkinen! Eikös näin käy myös miehille?

Luonnollisesti tämä voi suututtaa, ärsyttää tai huvittaa sitä toista osapuolta, joka uskollisesti ottaa ystävän vastaan. Oikeutetusti hän kokee olevansa varalla ja eräänlainen kakkosvaihtoehto. Ihan näinhän asia ei ole, sillä puoliso ja ystävä painivat eri sarjoissa. Mutta aika on rajallista, joten siltä se näyttää ja tuntuu.

Miksi kuitenkin kannattaisi pitää ystävistä kiinni silloinkin, kun parisuhde kukoistaa ja elämä hymyilee? No, tietenkin siksi, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja kun se mitätahansatapahtuu, niin ystävä on kultaakin kalliimpi. Eikä sen tarvitse ero olla. Myös sairaudet, työmatkat, elämän vaikeudet ja vaikka epämääräiset olotilat voi olla niitä hetkiä, jolloin ystävä nimenomaan olisi se paras juttu.

Mietin myös sitä, kuinka balanssissa on suhde, jossa ystäville ei ole tilaa. Onko järkevää laskea vain yhden kortin varaan? Toki on ihanaa, kun joku löytää, usein odotuksen jälkeen, kumppanin. Ja onhan se sallittua siihen uppoutua. Mutta siihen jääminen on mielestäni typerää. Se on myös inhottavaa ystäville, jotka ehkä myös tarvitsisivat ystävää.

Tuntuuhan se imartelevalta ja ihanalta, jos toinen on vain minua varten. Mutta eikö se ole myös aika ahdistavaa? Eräänlaiseen alkusymbioosiin jäämistä, jossa ei ole kasvua, eikä tilaa hengittää. Pidemmän päälle se kapeuttaa elämää ja tekee riippuvaiseksi puolisosta. Eron tullessa sitten jäädäänkin tyhjän päälle.

Näinhän monelle miehelle Suomessa on käynyt, sillä perinteisesti nainen on hoitanut perheen sosiaaliset suhteet. Miehellä vaan ei ehkä ole enää sitä ystävää, jonka luokse palata. Tästä kertoo moni surullinen tarina.

Iloitsen valtavasti, kun näen, että parisuhteessa on tilaa myös ystäville. Se viestii terveestä tasapainosta ja turvasta. Minulle se kertoo myös kyvystä olla erillinen ja itsenäinen. Että on olemassa muutenkin kuin parisuhteen kautta. Ystävä ei ole parisuhteen uhka, vaan mahdollisuus. Ota siis rohkeasti tilaa ystävyyssuhteille ja kannusta myös kumppaniasi siihen.    

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Katselen ikkunan ja taivaanrannan välimaastoon ja näen siellä kuvan rakastetustani. Katselen tyhjään, ja mieleeni piirtyy rakastettuni. Kun keskittyminen työhön katkeaa tai vaihtuu asiasta toiseen, mieli käy lepäämässä siellä, missä se haluaisi olla. Ajatuksen siivin lennän sinne, missä rakastettuni on.

Ajatuksen siivet ovat hyvät ihmiselle, joka on rakastunut. Niiden varassa on kaukanakin tavallaan lähellä, tai ei ainakaan lohduttoman välimatkan päässä. Mieli ehtii täältä sinne nopeasti, salamannopeasti.

Joskus ajattelen muistikuvia, joskus kuvat muodostuvat omia aikojaan. Joskus ajattelen häntä tekemässä asioita, joskus muistelen, mitä hän on tehnyt. Joskus ajattelen jotain piirrettä hänen persoonallisuudessaan tai jotain ulottuvuutta hänen elämänasenteessaan tai yksittäistä näkökulmaa hänen ajattelussaan. Joskus mielessäni on se, mitä hänen seurassaan tapahtuu, joskus se, mitä toivoisin ja mitä odotan.

Minun mieleni katselee rakastettuani kaikista suunnista, monin vaihtelevin tavoin. Ihmeellistä, miten se on jatkuvasti kiinnostavaa, merkityksellisen ja arvokkaan tuntuista.

Maailma on muodostunut luvuttomasta määrästä kiinnostavia asioita. Osoittaa hyvin perinpohjaista tärkeyttä, että ajatus niin usein lentää samaan paikkaan. Rakkauden keskiöön, jossa on rakastettuni.

Kun rakastaa toista voimallisesti, hänen ja minuuden välille syntyy sidos. Tai ehkä hänestä tulee osa minuutta, erityisen korkea ja toisaalta syvä kohta minuutta. Siten toisen näkee mielessään heti, kun ajatusten antaa lähteä harhailemaan, ja siten ajatukset lopulta kiertyvät ja painuvat hänen äärelleen.

Kuvittelu ja sisäinen kuvailu on tärkeää rakastamisessa. Se muokkaa rakastajaa avoimemmaksi rakastettua varten. Se kääntää huomion suuntaa rakastettuun ja muodostaa rakastamisen tilan. Siinä tilassa ajatukset sitten niin helposti lennähtävät rakastetun luo. Jos se tuntuu tärkeältä, ne lennähtävät sinne kuin itsekseen, yhä useammin, yhä helpommin.

Minusta on hyvä elää näin. Koetan vaalia tätä kykyä, lahjaa. Se paljastaa miten kiehtovia rakenteita me olemme olevaisessa maailmassa. Rakkaus on mysteeri, joka on kuvaa sitä, mitä perimmiltään on. Yhteyttä, ja yhteyden mahdollisuuksia.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat