Kirjoitukset avainsanalla kaipaus

Kuva: Annele Rantavuori

Toukokuu on täynnä ajanjaksojen loppuja ja jäähyväisiä. Se huipentuu ensi viikonlopun Suvivirteen, kun juhlimme erityisesti lakkiaisia ja peruskoulutaipaleen päättäviä nuoria. Moni lapsi antaa jäähyväiset myös opettajalle tai koululle. Ilma on sakeana haikeutta. Alkukesän vehreys on tässä. Omenpuut kukassa. Syreenien tuoksu ja valtava kielokimppu pöydällä. Ihan kohta on kesä ja loma. Vapaus vaatii kuitenkin jäähyväiset ennen kuin se koittaa. 

Joskus mietin onko luopuminen yksi tärkeimmistä taidoista, jota elämä minulle opettaa. Että osaisin päästää irti luottavaisena, kun on sen aika. Etten takertuisi menneeseen tai luopuisi liian kevyesti. Haikeus nousee, kun jokin tärkeä päättyy. Kun tajuaa, että tämä ei tule takaisin enää koskaan.

Toukokuu sopii mielen maisemaani hyvin. Luopumiseen liittyvää tunnetyötä olen tehnyt koko koululaisen lukuvuoden. Se on ollut sopeutumista paitsi uuteen elämäntilanteeseen, niin myös uuteen ikään. Kurottelen kohti keski-ikää, josta käsin moni asia näyttää erilaiselta. On kuin olisin elämän lakipisteessä, josta katselen vuoroin menneeseen ja tulevaan.

 

Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta.

Keski-iän kipu ja vapaus konkretisoituvat alkusyksystä, kun muutaman päivän sisällä saattelin äidin viimeisellä matkalla ja siunasin kuopukseni koulutielle. Oli päästettävä irti molemmista. Luovuttava. Äidin elämän päättyessä tyttäreni itsenäinen taival otti ensimmäisiä askeleitaan. Toinen piti loppuun saakka kiinni elämänsä rippeistä antaen itsensä täysin viimeisiin tietoisiin henkäyksiin asti elämänvoiman hiipuessa vääjäämättä pois tehtävänsä täyttäneestä kehosta.

Toinen taas malttamattomana, täynnä energiaa on kuin lentoon lähdössä odottaen sitä kaikkea uutta ihanaa, mitä vapaus tuo tullessaan. Minä olen siinä välissä pysyen paikallani tyhjän tilani kanssa. Nyt on minun vuoroni jäädä. Vilkuttaa ja antaa heidän mennä. Mitä muutakaan voin? Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta. Siunaan ja päästän irti. 

Kaipaus puristaa rintaa ja haikeus valtaa mielen. Olen samaan aikaan surullinen, kiitollinen ja heidän puolestaan onnellinen. He pärjäävät kyllä. Vaikeuksienkin keskellä on ollut niin paljon rakkautta. Kun sanoja ei ole löytynyt, on rakkaus löytänyt omat reittinsä. Tunnen sen selvemmin kuin koskaan.

Teen surutyötä kuin kullan huuhdontaa. Katselen kuvia ja käyn läpi vuosia, vuosikymmeniä. Yritän epätoivoisesti saada tärkeimmät hetket talteen. Kuvia on liikaa ja olen huono niiden tallentamisen kanssa. Ne ovat sekaisin siellä ja täällä. Etsin kultahippuja, jotta muistaisin. Siitäkin huolimatta, että oikeasti kaikki tärkeä on jo tallessa. Se kulkee mukana tiedostamattomassa minussa, kehossani, ajattelussani, katseessani. Sinä rakas, minulle tärkeä, elät minussa. Sinun rakkautesi luo uutta edelleen. Kaikki tärkeä jää.

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Katselen ikkunan ja taivaanrannan välimaastoon ja näen siellä kuvan rakastetustani. Katselen tyhjään, ja mieleeni piirtyy rakastettuni. Kun keskittyminen työhön katkeaa tai vaihtuu asiasta toiseen, mieli käy lepäämässä siellä, missä se haluaisi olla. Ajatuksen siivin lennän sinne, missä rakastettuni on.

Ajatuksen siivet ovat hyvät ihmiselle, joka on rakastunut. Niiden varassa on kaukanakin tavallaan lähellä, tai ei ainakaan lohduttoman välimatkan päässä. Mieli ehtii täältä sinne nopeasti, salamannopeasti.

Joskus ajattelen muistikuvia, joskus kuvat muodostuvat omia aikojaan. Joskus ajattelen häntä tekemässä asioita, joskus muistelen, mitä hän on tehnyt. Joskus ajattelen jotain piirrettä hänen persoonallisuudessaan tai jotain ulottuvuutta hänen elämänasenteessaan tai yksittäistä näkökulmaa hänen ajattelussaan. Joskus mielessäni on se, mitä hänen seurassaan tapahtuu, joskus se, mitä toivoisin ja mitä odotan.

Minun mieleni katselee rakastettuani kaikista suunnista, monin vaihtelevin tavoin. Ihmeellistä, miten se on jatkuvasti kiinnostavaa, merkityksellisen ja arvokkaan tuntuista.

Maailma on muodostunut luvuttomasta määrästä kiinnostavia asioita. Osoittaa hyvin perinpohjaista tärkeyttä, että ajatus niin usein lentää samaan paikkaan. Rakkauden keskiöön, jossa on rakastettuni.

Kun rakastaa toista voimallisesti, hänen ja minuuden välille syntyy sidos. Tai ehkä hänestä tulee osa minuutta, erityisen korkea ja toisaalta syvä kohta minuutta. Siten toisen näkee mielessään heti, kun ajatusten antaa lähteä harhailemaan, ja siten ajatukset lopulta kiertyvät ja painuvat hänen äärelleen.

Kuvittelu ja sisäinen kuvailu on tärkeää rakastamisessa. Se muokkaa rakastajaa avoimemmaksi rakastettua varten. Se kääntää huomion suuntaa rakastettuun ja muodostaa rakastamisen tilan. Siinä tilassa ajatukset sitten niin helposti lennähtävät rakastetun luo. Jos se tuntuu tärkeältä, ne lennähtävät sinne kuin itsekseen, yhä useammin, yhä helpommin.

Minusta on hyvä elää näin. Koetan vaalia tätä kykyä, lahjaa. Se paljastaa miten kiehtovia rakenteita me olemme olevaisessa maailmassa. Rakkaus on mysteeri, joka on kuvaa sitä, mitä perimmiltään on. Yhteyttä, ja yhteyden mahdollisuuksia.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Avioeron jälkeen koira jäi minulle. Ensin se kyllä kulki vuoroviikoin kahden kodin väliä häntä koipien välissä. Silloin ymmärsin, että koirakin osaa kaivata ja surra. Sitten tuli päivä kun se muutti melkein maalta pääkaupunkiseudulle. Lakusta tuli uusperheemme bonuskoira. Toisin kuin me muut, Laku rakasti varauksetta heti kaikkia perheen jäseniä. Vain olemalla ihana karvainen itsensä, se sai pikku hiljaa tuoreimpienkin nuorten hyväksynnän osakseen.

Uusperheemme alkuvaiheissa Laku oli melkoinen iloisten, mutta myös vaikeiden tunteiden tulkki. Se kun oli vapaa uusperheeseen liittyvistä odotuksista, uskomuksista ja ex-elämää koskevista ristiriidoista. Harvoinpa kodin lemmikeistä maksetaan elatusapua tai kinastellaan tapaamisoikeuksista.

Uusperheestämme tuli Laku-koiran uuslauma. Haukkumatta se otti meidät omakseen. Yönsä se nukkui ja piti vahtia patjallaan olohuoneen nurkassa. Jos kukaan ei ollut kotona, se saattoi nauttia salaa ja luvatta murrosikäisten sänkyjen pehmeydestä. Jos jollakin oli paha mieli, Laku meni ja painoi päänsä lempeästi jalkaa vasten. Sillä ei ollut kiirettä. Se oli läsnä. Laku ei liittoutunut kenenkään kanssa vaan lohdutti jokaista ehdoitta. Kun Lakulla oli meno päällä, se harrasti villin vallattomia pyrähdyksiä. Hauskat hetket loivat yhteyttä ja hyvää mieltä.

Nyt Lakua voi sanoa "koirapuoleksi". Se on vanhus. Sillä on lonkkavaivoja ja takatassut tahtovat välillä pettää. Mutta edelleen se tunnistaa uusperheensä, vaikka suurin osa nuorista aikuisista on muuttanut jo omilleen. Laku käy usein yökylässä rakkaillaan. Siellä se saa erityisherkkuja. Korkeasta iästään huolimatta se vielä jaksaa iltaisin tarkistaa, että kaikki ovat menneet kotona omiin vuoteisiinsa nukkumaan. Vaikea edes ajatella Lakun viimeistä henkäystä. Yhdistääkö ikävä ja mukavat muistot?

Oikeastaan nyt vasta olen oivaltanut, miten korvaamaton rooli Lakulla on ollut uusperheemme muotoutumisessa oman näköisekseen perheeksi. Lakun itsestäänselvyydet kuten rakastamisen helppous, erilaisuuksien sietäminen, menneisyyden hyväksyminen ja tässä hetkessä eläminen ovat olleet meidän kysymyksiämme ja kasvun paikkojamme. Rakkaus ei vaadi toteutuakseen suuria. Rakkaus elää kovin usein pienissä teoissa ja arjen ohi kiitävissä huomaamattomissa hetkissä. Uusperheessäkin liiasta yrittämisestä kannattaa päästää irti. Vasta silloin on tilaa hyvän tapahtua ja olla.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onko teillä koskaan herkkä hetki muuttunut sekunnissa taistelutantereeksi? Mukavaa juttelua, viriäviä odotuksia, yhteen hakeutuvia ajatuksia ja Pam! Joku sanoi jotain, teki jotain, katsoi jotenkin ja ilma sakenee kiukusta ja pettymyksestä hetkessä.

Jälkeenpäin on lähes mahdotonta jäljittää, kuka aloitti riidan ja miten. Hiljaa mielessä kytee ajatus: olemmeko hulluja, kun yhdessäolo näin lähtee lapasesta?

On pelottavaa joutua tunteiden vietäväksi tavalla, jolla järjen ääni vaimenee taustahuminaksi. Tämä on juuri parisuhteen suurin dilemma: kuinka sietää tunnesuhdetta toiseen arvaamattoman erilliseen ihmiseen? Kun omiakin impulsseja on mahdotonta hallita, ei toisen ennakointi ole mitenkään mahdollista. Ja kuitenkin, tämän rakkauden varassa on koko elämä.

Olen joskus verrannut rakkautta virtakaapeliin, joka on täynnä erilaisia johtoja. Se on nippu tunteita, jotka kuljettavat viestejä sinusta minuun ja takaisin. En voi valita vain niitä kivoja oloja. Jos yritän pitää ikävät tunteet syrjässä, kaapeli ei enää pysty kuljettamaan minkäänlaista virtaa ja muuttuu elottomaksi piuhakasaksi.

Alussa kuvaamani skenaario on itselleni melko tuttu. Mitä enemmän ilmassa on odotusta ja kaipausta, sitä herkemmin luen toisen nano viestejä. Huomaamattani rekisteröin merkkejä ja valmistaudun torjuntaan. Pienikin vilkaisu kännykkään voi koodautua mielessäni mielenkiinnon puutteeksi. Putoan ennen kuin huomaankaan, ääneni kiristyy, jonka taas toinen pistää merkille ja niin karuselli lähtee vauhtiin.

Toisen lähelle päästäminen nostattaa aina tunteita. Jos pitää toisen käsivarren mitan päässä, saattaa toisen kanssa selvitä kuivin jaloin. Silloin ei myöskään intohimo ei häiritse mielenrauhaa. Läheisyys altistaa haavoittumiselle, mutta se myös mahdollistaa syvimmän mahdollisen kosketetuksi tulemisen. Riski on kuitenkin joskus liian suuri. Lemmenpesän jatkuva muuttuminen sotatantereeksi jättää jälkensä kehen vain. Tunteet pitävät parisuhdetta kasassa, mutta ne voivat myös hajottaa sitä.

Eipä ole tähänkään muuta oikotietä kuin pikku prinssimäinen hitaan kesyttämisen taktiikka. Hidasta, hidasta, hidasta. Meillä käydään käsittämättömän pitkiä keskusteluja näiden tilanteiden jälkeen. Sentti sentiltä, bitti bitiltä kartoitamme omaa ja toisen mieltä. Miltä minusta tuntui, mitä oletin, mihin varauduin, kun sinä… Ja kuinka tuskallista on malttaa kuunnella toisen askeleita lähemmäs sieltä jostain.

Vähä vähältä lisääntyvä ymmärrys palkitsee vaivannäön ja lisää rakkautta taas pisaran verran.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat