Kirjoitukset avainsanalla kaipaus

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään, kuolleiden lasten muistopäivänä, muistelen Satua, pientä tyttöä, joka nukkui pois vain kahdeksanvuotiaana. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen mietin oliko hän todella vain kahdeksanvuotias. Tokaluokkalainen. Samanikäinen, kuin tyttäreni nyt. Ja totta tosiaan tuntuuhan hänkin kovin isolta. Ei enää mikään pikkutyttö. Miten eläviä muistot ovatkaan ja samaan aikaan niin epäluotettavia. Selaan kuvia ja etsin päivämääriä. Ihmettelen, mihin aika onkaan kulunut. Tuntuu uskomattomalta, että elämässäni on niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Sadusta. 

Satu oli erityinen lapsi. Hänellä oli niin paha liikuntavamma, ettei hän pystynyt edes päätään pitämään pystyssä. Näin kuvasin häntä teininä kavereilleni, kun kerroin kotiimme muuttaneesta kolmivuotiaasta. Hän oli kaunis kuin nukke. Elävä nukke, joka ei pystynyt liikkumaan. Siksi hänet täytyi aamuisin nostaa sängystä, pukea ja syöttää. Asetella sohvan nurkkaan, seisomatelineeseen ja pyörätuoliin. Kantaa ulos, autoon ja veteen. Pestä iltaisin hampaat, vaihtaa vaippa ja nostaa sänkyyn. Ei se ollut aina helppoa teinille, vaikka tätä suloista tyttöä olikin helppo rakastaa. Ei se ollut helppoa äidillenikään, vaikka hänet oli kotiinsa halunnut. Kenellepä se olisi. Ympärivuorokautinen hoito täysin hoidettavalle. 

Oli vaikea hyväksyä Sadun elämä, mutta vaikeaa oli hyväksyä myös kuolema. Että tämä oli aika, joka hänelle annettiin. Tämä oli aika, joka meille annettiin.

Pienen tytön silmät olivat elämää täynnä, kun ne seurasivat tarkkaan lapsuudenkotini menoa ja tunnelmaa. Silloinkin kun painava pää retkahti eteen ja peitti näkyvyyden, etsivät tummat silmät mustien hiusten välistä reittiä sinne, missä tapahtui. Innoissaan hän hihkui ja nauroi. Halutessaan jonnekin hän osoitti silmillään ja yritti heiluttaa päätään ja koko pientä kevyttä kehoaan haluamaansa suuntaan. Yleensä se oli siellä, missä muutkin. Puhumaan hän ei koskaan oppinut ja siksi kieli täytyi löytää katseesta. 

Hänen yllättävä lähtönsä toi eteeni siihen astisen elämäni suurimman surun. Kaksikymmentävuotiaana oli vaikea käsittää kuolemaa. Tässäkö hänen elämänsä oli. Miten joku, joka oli eilen tässä, ei olekaan enää tässä. Hän, jonka eilen peittelin sänkyyn, olikin aamulla pois. Sillä pois hän oli. Jäljellä oli vain kuoret. Kädet, jotka eivät koskaan nousseet. Voimattomat, liikkumattomat jalat, jotka särkivät öisin. Pieni pää tyynyllä, silmät tiukasti kiinni. Satu se ei enää ollut. Tajusin sen selvästi silittäessäni vielä pehmeää poskea viimeisen kerran. 

Sadun kohtaloa tuntui aina väärältä. Ikäänkuin joku jossain olisi mokannut ja pahasti. Miksei tuo pieni, ihana tyttö voinut juosta muiden lasten mukana? Miksi toiset saavat niin paljon ja toiset eivät juuri mitään? Miksi hänen, jolla on niin kaunis sydän, täytyy luopua niin paljosta. Lähes kaikesta. Oli vaikea hyväksyä Sadun elämä, mutta vaikeaa oli hyväksyä myös hänen kuolema. Että tämä oli aika, joka hänelle annettiin. Tämä oli aika, joka meille annettiin. Viisi vuotta hän oli elämässämme. Tärkeät aikuistumisen vuoteni. Muistan elävästi Sadun naurun, joka kuului ovelle asti aina, kun tulin opiskelijakämpästäni kotona käymään. Hän todella sai minut tuntemaan itseni kaivatuksi ja tervetulleeksi. Rakastetuksi. 

Satu opetti minulle sen, miten tärkeä voi toiselle ihmiselle olla. Lopulta olennaista ei ole se, mitä teemme, vaan kuka voimme toiselle olla. Mikään elämä ei ole turha, vaan se on aina mahdollisuus rakastaa. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Jos kysyn olkapäältäni ja käsivarreltani, pitäisikö rakastettuni olla vieressäni aina, ne ravistelisivat myöntävästi. Jos kysyn kyljeltäni, lanteeltani ja jalan syrjiltä, onko niillä huutava ikävä, jos rakastettuni on poissa, ne värähtävät hätäisinä ja kaivaten.

Kehoni mieli on, ettei se halua käyvä nukkumaan kuin rakastettuni viereen, ja varmistaa öinen kosketus. Kuinka muuten nukkuisin kauniissa unissa?

Rakastava mieli kuitenkin tietää, että rakastettu tarvitsee myös menonsa ja matkansa, eikä ainoastaan minua. Ajatukset seuraavat häntä sinne, missä hän on, juuri nyt, ja tunnen lempeää rakkautta ja syvää lämpöä häntä kohtaan. Keho vain asettuu vastarintaan eikä suostu ymmärtämään, missä toisen iho ja hengityksen rytmi on.

Rakkauteen kuuluu tämänlainen ristiriita toisen tarpeiden tunnistamisen ja tukemisen, ja toisaalta oman kaipuun ja ikävän kokemisen välillä. Tavallaanhan rakastava on ahne, saadakseen kaiken mitä toinen tarjoaa, saadakseen välittömästi lähelleen kaiken mitä toinen on. Ja kuitenkin rakastavana oleminen merkitsee, ainakin aikuiselle ihmiselle, toisen näkemistä, ihailua ja mahdollistamista erillisenä, kokonaisena ja itseohjautuvana persoonana.

Minä tietysti nukun yksinäisessä sängyssämme aina vastentahtoisesti ja levottomana. Koska kaipaan. Mutta se on vain toinen puoli todellisuuttani. Koen onnea ajatellessani rakastani näkemässä asioita, löytämässä ja kokemassa, ja tähän hetkeen jo tulevasta siirtyvää iloa, kun hän pian tulee takaisin.

Rakkaus on monikerroksinen ja monikasvoinen. Se näyttää meille itsemme kokonaisina ihmisinä, joihin mahtuu ahneen ja anteliaan rakastamisen jännite.

Tuo jännite on vahva, ja siksi se kertoo vahvasti kahdesta asiasta: tämä rakkaus on vahvasti sillä mallilla, että se saa aikaan kiperän kaipuun tunteen koko kehoon. Ja toisaalta tämä rakkaus kykenee jakamaan toisen elämän ja ilon sekä lähekkäin että molempien itsenäisyydessä.

Minulle sellainen näkymä ei ole triviaali vaan merkityksellinen. Nämä kehon ja mielen tunnot ovat todet. Meidän rakkautemme on elävä ja tosi. Me olemme eläviä ja tosia. Se on perin arvokasta saada kokea keskellä arkiviikkoa. Kiitos kaipuulle ja mielen keinoin jaetulle ilolle!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään on kenties kesän lämpimin ja kaunein päivä. Tänään he tulevat, tänään hänkin jää tänne. Koko päiväksi, illaksi ja yöksi. Huomista ei ole. Tänään ei ole eroa, vaan yhdessäoloa. Tänään ei ole riitaa ja railoa, vaan tyyntä ja aurinkoista. Taivaalla ei ole pilvenhattaraa. Tänään hän on olemassa. Vaikka emme tiedä miten olisimme yhdessä, niin nyt me vain olemme. Nousen aamulla aikaisin hakemaan mansikoita. Haluan tarjota heille tuoreita mansikoita. Niitä makeimpia, sadon viimeisiä.  

Kun hän tulee, syttyy nuotioon tuli ja saunan piipusta nousee savua. Hän tarkistaa kaivon ja polttopuut, putsaa saunan viemärin. Naapuritkin sen huomaavat, että isäntä on saapunut mökille. Minä rentoudun. Jos jotain sattuu, hän on täällä. Tänään en ole yksin. Laitan Kuningasidean soimaan ja hyräilen mukana uudestaan ja uudestaan: 

"Ootsä olemassa enää, sano jotain et mä herään. En nää sua aamulla enää, ootsä olemassa, ootsä olemassa."

Tämän on mentävä hyvin. Varon menemästä liian lähelle, puhumasta liikaa. Ettei tämän lämpimän päivän lumous särkyisi, ettei hän katoa, puhkea kuin saippuakupla. Sillä hänen pihassaan ei kasva vaahteroita, suuria värikkäitä puita, jotka ulottavat lonkeronsa pitkälle ja kasvavat mihin sattuu. Hänen pihassaan kasvaa suoria ja kapeita mäntyjä, selkeitä puita, jotka eivät vie liikaa tilaa. Hänkin varoo minua. Kun korotan lapsille ääntä keräämättä jääneistä roskista, ne häviävät pian.  

Koko päivän me uimme, saunomme ja grillaamme. Ajamme veneellä pienen järven ympäri niinkuin aina ennen. Kaiken jälkeen olemme tässä samassa veneessä, auringon paisteessa. Käännän kasvoni lämpöön ja painan tämän hetken sydämeen. Tämän lämpimän päivän haluan muistaa. Lasten ilon. Hänen kauniit silmät, vaikka niiden katse ei ulotu enää minuun. 

 Kuva: Annele Rantavuori

Keskellä järveä lapset hyppäävät juuri sopivan lämpöiseen veteen, uudestaan ja uudestaan. Mekin hyppäämme lasten perässä veteen. Heittäydymme uuteen. Hänkin hyppää. Kerrankin on tarpeeksi lämmin. Lämpöä hän on aina tarvinnut. Työnnän pois ajatukset siitä, miksi minun lämpöni ei riittänyt. Haluan olla tässä hetkessä, en mennessä tai tulevassa. Nauramme ääneen. Lasten ilo tarttuu. Tänään heidän maailmansa on koossa ja sydän yhtenä kappaleena. Tänään olemme molemmat tässä, ihan lähellä. Ja me pystymme tähän. Minä pystyn tähän. Kanavoin tunteeni musiikkiin, etten itkisi koko päivää. 

"Nyt ja tässä niin kovin kovin pienessä hetkessä on koko maailma ja ikuisuus. Jos yhden toiveen vielä pyytää vois, seis maailma, seis seis maailma."

Ilta on lämmin ja niin kaunis. Valoa pitkän päivän keränneet lamput syttyvät pimenevässä illassa yksi toisensa jälkeen ja kertovat kesän olevan pian ohi. Lasten nukahdettua istumme vielä pitkään nuotion lämmössä. Hän huolehtii tulesta niinkuin aina. Nuotio loimuaa ja järvi on tyyni. Tämä päivä on totta. Sain tämän täydellisen kauniin päivän perheeni kanssa. Tätä päivää, ilta ja yötä ei mikään voi enää ottaa minulta pois. Sillä aamu sarastaa jo.


 Kuva: Annele Rantavuori

Aamulla tuulee. Sää muuttuu, kylmenee. Vain hetken oli veden pinta tyyni. Niin nopeasti kuluu kesän lämpimin päivä. Tuuli on vielä lämmin ja puhaltaa kohti uutta, pakottaa liikkeelle. Se on niin kova, että aalloista kertyy vaahtokasoja rantaan. Lasten kysyessä mistä vaahto syntyy, vastaan: - Tuulesta, tuuli synnyttää vaahdon. 

"Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin. Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin."

Kun auton perävalot vilkkuvat, soitan Pohjolan tuulet-biisiä. Heittäydyn kylmyyttä uhmaten lämpimän tuulen matkaan, kun isän ja lasten loma vielä jatkuu.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Toukokuu on täynnä ajanjaksojen loppuja ja jäähyväisiä. Se huipentuu ensi viikonlopun Suvivirteen, kun juhlimme erityisesti lakkiaisia ja peruskoulutaipaleen päättäviä nuoria. Moni lapsi antaa jäähyväiset myös opettajalle tai koululle. Ilma on sakeana haikeutta. Alkukesän vehreys on tässä. Omenpuut kukassa. Syreenien tuoksu ja valtava kielokimppu pöydällä. Ihan kohta on kesä ja loma. Vapaus vaatii kuitenkin jäähyväiset ennen kuin se koittaa. 

Joskus mietin onko luopuminen yksi tärkeimmistä taidoista, jota elämä minulle opettaa. Että osaisin päästää irti luottavaisena, kun on sen aika. Etten takertuisi menneeseen tai luopuisi liian kevyesti. Haikeus nousee, kun jokin tärkeä päättyy. Kun tajuaa, että tämä ei tule takaisin enää koskaan.

Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta.

Toukokuu sopii mielen maisemaani hyvin. Luopumiseen liittyvää tunnetyötä olen tehnyt koko koululaisen lukuvuoden. Se on ollut sopeutumista paitsi uuteen elämäntilanteeseen, niin myös uuteen ikään. Kurottelen kohti keski-ikää, josta käsin moni asia näyttää erilaiselta. On kuin olisin elämän lakipisteessä, josta katselen vuoroin menneeseen ja tulevaan.

Keski-iän kipu ja vapaus konkretisoituvat alkusyksystä, kun muutaman päivän sisällä saattelin äidin viimeisellä matkalla ja siunasin kuopukseni koulutielle. Oli päästettävä irti molemmista. Luovuttava. Äidin elämän päättyessä tyttäreni itsenäinen taival otti ensimmäisiä askeleitaan. Toinen piti loppuun saakka kiinni elämänsä rippeistä antaen itsensä täysin viimeisiin tietoisiin henkäyksiin asti elämänvoiman hiipuessa vääjäämättä pois tehtävänsä täyttäneestä kehosta.

Olen samaan aikaan surullinen, kiitollinen ja heidän puolestaan onnellinen. He pärjäävät kyllä. Vaikeuksienkin keskellä on ollut niin paljon rakkautta. Kun sanoja ei ole löytynyt, on rakkaus löytänyt omat reittinsä.

Toinen taas malttamattomana, täynnä energiaa on kuin lentoon lähdössä odottaen sitä kaikkea uutta ihanaa, mitä vapaus tuo tullessaan. Minä olen siinä välissä pysyen paikallani tyhjän tilani kanssa. Nyt on minun vuoroni jäädä. Vilkuttaa ja antaa heidän mennä. Mitä muutakaan voin? Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta. Siunaan ja päästän irti. 

Kaipaus puristaa rintaa ja haikeus valtaa mielen. Olen samaan aikaan surullinen, kiitollinen ja heidän puolestaan onnellinen. He pärjäävät kyllä. Vaikeuksienkin keskellä on ollut niin paljon rakkautta. Kun sanoja ei ole löytynyt, on rakkaus löytänyt omat reittinsä. Tunnen sen selvemmin kuin koskaan.

Teen surutyötä kuin kullan huuhdontaa. Katselen kuvia ja käyn läpi vuosia, vuosikymmeniä. Yritän epätoivoisesti saada tärkeimmät hetket talteen. Kuvia on liikaa ja olen huono niiden tallentamisen kanssa. Ne ovat sekaisin siellä ja täällä. Etsin kultahippuja, jotta muistaisin. Siitäkin huolimatta, että oikeasti kaikki tärkeä on jo tallessa. Se kulkee mukana tiedostamattomassa minussa, kehossani, ajattelussani, katseessani. Sinä rakas, minulle tärkeä, elät minussa. Sinun rakkautesi luo uutta edelleen. Kaikki tärkeä jää.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat