Kirjoitukset avainsanalla Loma

Istumme rakastettuna kanssa parhaillaan lentokoneessa, matkalla itään, Kaukaasiaan. Olemme menossa vuorten keskelle Armeniaan. Emme koskaan aiemmin ole käyneet sillä suunnalla, olemme innostuneita ja sopivasti jännittyneitä tästä pienestä seikkailusta.

Lento menee Ukrainan kautta. Seuraavien tuntien mittaan ylitämme siis sen lisäksi Viron, Latvian, Valko-Venäjän, Mustanmeren, Georgian ja laskeudumme lopulta Jerevaniin. Silkka lentomatka kattaa valtavan määrän lähihistoriaa ja kaukaista historiaa. Jerevan sattuu olemaan yksi maailman vanhimmista yhtämittaisesti asutuista kaupungeista, ja muinainen Armenian alue on elänyt vuosisatojen mittaan jatkuvasti vaihtuneiden vallanpitäjien ja kulttuuripiirien vaikutuksessa.

Monesti lentokoneessa mietin kaikkea sitä, minkä yllä lennämme; ihmisten maailmaa, paikkoja, paikkakuntia, kaikkea elämää tuolla kymmenisen kilometriä alempana. Miljoonia elämäntapahtumia, miljoonien ihmisten elämää. Ja sitten ajattelen kaikkea poimuuntunutta historiaa suhteessa inhimilliseen perustaan, perustunteisiin, toiveisiin, unelmiin.

Rakastettuni kanssa, ajattelen, lennämme yhdessä mielessä myös yhden jatkuvan rakkauksien historian maiseman yli.

Vieraita maita lähestyy helpoiten niiden vierauden kautta. Ja eksotiikka tekee niistä tietysti juuri mielenkiintoisia. Vieraus on silti vain pintaa, aina. Sen takana ovat ihmiset itse. Me olemme laji, joka muun muassa rakastaa. 

Kun ajattelee vierasta maata maana, jossa rakastutaan, rakastetaan, petytään tai tullaan onnellisiksi rakkaudessa, odotetaan rakkautta ja odotetaan rakastajaa, löydetään ja hukataan rakkaus, torjuntaan ja kelvataan, synnytään ja kuollaan rakkaudessa, se avautuu kävijälle toisella tavalla. 

Joka katua ja pihaa katselee paikkana, joihin ihmisten tunteet ovat sijoittuneet, joihin heidän romanttiset muistonsa kiinnittyvät: tällä sivukadulle syyskuun 23. päivänä kello 11.39 vaaleatukkainen poika ajatteli kaipauksensa kohdetta ja kääntyi kulmasta kohti auringonpaistetta ja aukiota. 

Sellaisesta kaikesta ei jää juurikaan suuria jälkiä kaupunkeihin, vain seinärappauksiin, bussipysäkkien seinäpelteihin ja sillankaiteisiin raapustettuja tunnustuksia. Piirrettyjä sydämiä puistonpenkkien selkänojissa ja puunrungoissa. Lisäksi on vain arveleva tieto siitä, että rakkaudessa täälläkin on uudestaan ja uudestaan ja uudestaan sukupolvesta sukupolveen eletty, kärsitty ja nautittu.

Haluan kuljeskella käsi kädessä rakastettuni kanssa ja suudella siellä sivuulla. Yksi näkymätön kimppu meidän tunteitamme käväisee siellä, kukkii hetken Jerevanissa. Sitä on kiva ajatella. Kytkeydymme tällaisella siteellä siihen paikkaan. Se on täysin abstraktia mutta täysin konkreettista. Niinkuin rakkaus on. Niin kuin matkustuskiellon on.

Matkaoppaita ei juurikaan vielä ole kirjoitettu kaikenlaisten rakkauksien historioiden ja etnografioiden näkökulmasta. Jos voisi, pitäisi. Koska valtakunnat nousevat ja sortuvat, hallitsijahuoneet vaihtuvat, uskonnot vaeltavat lähelle ja kauemmas, mutta rakkaus ja muut tunteet ovat täällä yhä, niin kuin muodossaan olivat jo alussa, kun ensimmäinen kaupunki sai peruskivensä.

Meidän matkustava rakkautemme löytää paikkansa välimerkkinä yhdessä pitkässä tarinassa, joka on katu, kaupunki, maa; ihminen.

 

Matkaterveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Ulla Oinonen

Tällaisen kysymyksen moni esittää loman jälkeen kollegalleen: ”Menikö loma hyvin?” Tämän kysymyksen minäkin esitin ja vastasin minulta kysyttäessä loman menneen hyvin.

Loma meni hyvin, vaikka en ehtinyt ajatella kaikkia ajatuksiani loppuun. Olisin voinut lentää kauemmaksi, mutta laiva vei kuitenkin uusiin maisemiin. Olisin voinut nähdä enemmän ystäviä, mutta söimme perheen kesken useammin. Olisin voinut siivota omat kaappini, mutta sen sijaan tyhjensin lapsuudenkotini. Suunnittelemani kirjat jäivät lukematta, mutta katsoin muutaman sarjan kokonaan Netflixistä.



Liiemmin aikatauluttamatta nauroin lapseni kanssa enemmän kuin koskaan.

Kaikkea suunnittelemaani en saanut aikaiseksi, mutta suunnittelematta ehdimme juoda kuplajuomaa puolisoni kanssa kahdesti kahdestaan. Liiemmin aikatauluttamatta nauroin lapseni kanssa enemmän kuin koskaan. Vaikka emme olleet perinteisellä "rantalomalla" lapseni ui tänä kesänä enemmän kuin elämässään tähän asti yhteensä. Aurinko lämmitti kasvoja ja ehdimme juhlia ainakin kolmasti kolmivuotiasta.

Päiväkotiaamuna lapsemme huusi: ”Jee!” Hän halusi varmistaa vain, että onhan päiväkodissa muitankin lapsia. Hoitohommat jatkuivat kuin hän ei olisi ollutkaan poissa. Loma oli ilmeisesti juuri sopiva. Emme olleet liikaa, emmekä liian vähän mitään. 

Tervetuloa arki. Ajattelematta ja suunnittelmatta opin tarttumaan hetkeen.

Terveisin, Ulla Oinonen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Parasta on… hauskojen uusien asioiden tekeminen ensimmäistä kertaa, yhdessä rakastetun kanssa. Sellaista sattuu aikuisuudessakin aina silloin tällöin. Palasimme juuri sellaiselta retkeltä, jossa tehtiin hauska asia yhdessä ensimmäistä kertaa, ja siitä jäi iloinen ja riemukas mieli.

Menimme veneretkelle, ja ajoimme läpi kanavasta sulkuineen. Käännyimme ja tulimme toiseen suuntaan. Yhteen suuntaan vesi solisi alas, toiseen suuntaan se nousi kohisten. Ensimmäinen sulku molemmille.

Minusta se oli älyttömän hauskaa. Hauskuus oli vielä hauskempaa jakaa rakastettuni kanssa, jota puolestaan minun innostukseni syvästi huvitti, kuten monesti vastaavanlaisissa tilanteissa.

Sitä paitsi hauskuus meni vielä tuota hetkeä pidemmälle. Minusta tuntui samalla tavalla innostuneelta kuin silloin, kun lienin kuusi-seitsenvuotias. Olin innostunut sellaisella tavalla, että minusta tuntui koko kehossani siltä pojalta.

Sellaisia kokonaisvaltaisia muistumia meissä on tallentuneena – kun voi aika tarkalleen muistaa, millaiselta tuntui olla siinä ja siinä tilanteessa ja millainen itse oli. Tuo uteliaan kuusi-seitsemänvuotiaan riemastuneen ihmettelyn kokemus on minulle kallisarvoinen muistuma. Siinä on tallentuneena jotain olennaista hyvästä elämästä.

Rakastettuni kanssa emme ole jakaneet yhteistä lapsuutta. Tapasimme, kun olimme aikuisia. Olemme tietysti jakaneet kertoen elämäämme varhaisimpia muistoja myöden, mutta sellainen jakaminen tapahtuu puhuen ja kuvailuina. Muistoihin eläytyminen kuunnellen on vain osittaista.

Mutta nämä hetket, joissa se, mitä parhaillaan tapahtuu, yhdistyy muistumaan siitä, millaista oli olla kauan aikaa sitten, ovat erikoista ajan alkemiaa. Niissä hetkissä vanha ja uusi sulautuvat yhteen. Olen taas tenava, elän viimeistä vapaata kesää ennen koulua, ja minulla on älyttömän hauskaa, ja tuossa on tuo tyttö, josta tykkään. Olen tässä ja menneessä. Tänään meillä oli kuin olikin yhteisen lapsuuden hetki.

On jotain perin juurin onnellista meidän olemisessa, kun voi kokea tällaista aikojen sekoittumista juuri hauskuuden äärellä. Merkityksellisesti onnellisen mukana kannetun menneen ja ensimmäistä kertaa koetun hauskuuden perfect mix. Ihan kuin kahden järven vedet kanavan sulussa, tai kahden pallon jäätelö, supertiikeri ja vanilja. Tyttö, josta tykkäsin ja nainen, jota rakastan.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Kiirepuhe on yleistä ja kiirepuheen paheksuminen taitaa olla jopa vielä yleisempää. Kiirepuhe vie mennessään ja lisää vain kiireen tunnetta.  Ajattelinkin pysähtyä hetkeksi miettimään, mistä johtuu ainainen kiireen tunne, ja olettaisin, että olen keksinyt siihen syyn, ainakin omassa elämässäni. 

Asioiden paljous ja työvälineiden liikkuvuus on saanut aikaan sen, että bussissa ja rautiovaunussa istuminenkin on hyödyllistä työaikaa. Sähköpostien lukemiseen ei ole parempaa hetkeä kuin ratikkamatkat.  Lapsen päiväunihetket täytän blogikirjoittamisella, Netflix -sarja maratooneilla, parisuhteeen hoidolla tai lehtien selailuilla. Kun en ole lapseni enkä puolisoni kanssa, ja saan hetken vapaata, otan yhteyttä ystäviini.


Sen sijaan, että olisin siivonnut, järjestänyt ja puunannut, tehnyt ja toiminut, päätin antaa oikeasti aikaa itselleni. En lehdille, kirjoille, somelle, ystävälleni, kodille, vaan itselleni ja ajatuksilleni.


Tajusin juuri eräänä perjantaina sen kuinka jokainen hetkeni on jollakin lailla ohjelmoitu, kun olin lapseni kanssa kahden ja hän nukahti tavallista aiemmin. Käsissäni olikin omaa ilta-aikaa runsaasti. Tehtävälistani oli loputon. Seuraavana päivänä oli tulossa  kolmevuotiaan kaverisynttärit. Sen sijaan, että olisin siivonnut, järjestänyt ja puunannut, tehnyt ja toiminut, päätin antaa oikeasti aikaa itselleni. En lehdille, kirjoille, somelle, ystävälleni, kodille, vaan itselleni ja ajatuksilleni.

Tiedän, että toisilla ajatukset rauhoittuvat juoksemalla, siivoamalla, televisiota katsomalla, juttelemalla tai joogamalla. Olin unohtanut, että mikään näistä ei toimi minulle niinkuin se, että vain ajattelen. Tunne kiireestä vain kasvaa siitä, kun en ehdi ajatella, vaikka kuinka saisikin asioita aikaiseksi.  Ajatukset eivät ehdi ajelehtia ja asettua omiin uomiinsa jatkuvan toimimisen keskellä. Sinne tänne säntäilevät ajatukset pitävät vain yllä kiirettä.

Ajattelu kannatti. Ehdin siivota ihan tarpeeksi aamulla. Siivota olen ehtinyt monta kertaa sen illan jälkeenkin, ajatella en.  Olen pohtinut mitä kaikkea kesälomalla pitäisi tehdä. Taisin päättää juuri nyt, että pitäisi ennenkaikkea ajatella. 



Terveisin, Ulla Oinonen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat