Kirjoitukset avainsanalla Hyvinvointi

Kuva: Jaakko Kaartinen

Odotan rakastettuani kotiin matkalta. Syksyinen ilta; pimeässä näkyy katulamppujen ja toisten kotien ikkunoiden valoläikkiä. Täällä meilläkin on kotoisa ja lämmin valo. Minä istun nojatuolissa tässä valossa ja haudutan teetä pannussa. Odotan, että aika kuluu hiljakseen ja rakastettuni saapuu.

Odottaminen on joissain tapauksissa nautinto. Kai kyse on mielen asennosta ja tietysti siitä, mitä odotetaan. Kun palkinto on suuri, kuten se, että kaivattu rakastettu on pian kotona, odottaminenkin on jo yksi palkinto: juuri minulla on mahdollisuus odottaa häntä. Ei kellään muulla.

Ja tällaisena iltana, kun talvi koettelee ensiotettaan, kun on sillä tavalla tunnelmallista, odottamisesta tulee asettautumista mukavaan sykkyrään, villasukat jaloissa, pulssi alhaalla. Tekee mieli henkäistä syvään ja rentoutua. Hartiat putoavat alemmas, niskan kireys antaa periksi. Ei ole kiire, on sopiva ilta katsella aikaa kuin hidasta jokea. Ja lopulta hän tulee.

Kaipaus ja lupaus, rakastettuaan odottavan hiljaiset ystävät. Toinen nojaa toiseen kylkeen ja toinen toiseen. Sopusoinnussa ollaan tässä.

Odottaminen ei ole tyhjää aikaa, eikä hukkaan heitettyä. Tällaisina hetkinä ymmärtää hyvin, että se jos jokin on täyttä elämää. Odottaminen on puhdasta olemista.

Voisiko tätä kutsua jopa jonkinlaiseksi meditatiiviseksi tilaksi? On rauhallista, mieli on vapaa, mutta kohdentunut rakastettua koskeviin ajatuksiin ja mielikuviin. Hänet näkee kävelemässä kantamuksineen tuolla ulkona, astumassa liikennevälineeseen, laittamassa lapasia taskuunsa, katselemassa ympärilleen ajatuksissaan, samalla kun hän tulee tännepäin.

Kaupunki on täynnä ihmisiä, monet ovat menossa johonkin tänä iltana, ihmiset vaatteineen, piirteineen, liikkuvine ilmaisevine kehoineen, tahtoineen, toiveineen ja tarkoituksineen, ja juuri vain yksi heistä on tulossa tälle ovelle, tähän kotiin, minun luokseni. Se on kiehtovaa! Se on rakkauden tilanne. Se luo tällaisen asetelman, jossa voi odottaa näin, ja yksi, joka voi saapua odottavan luo.

Kun hän tulee, sitten ilo tulee, toisella tavalla kupliva kuin tämä odotukseen liittyvä hiljaisempi versio.

Kohta hän tulee. Siihen saakka olen tässä ja odottelen, ja nautin elämäni ajasta.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joutilaiden hetkien viljely voi tuottaa kaivattua hyvää (Kuva: Pixabay).

Istun ekaluokkalaisen lapseni kanssa odotusaulassa. Lääkärikäynnin alkuun on vielä aikaa. Pienet jalat heiluvat mukavan maltillisesti vieressäni. Tunnelma vaikuttaa otolliselta ajatustenvaihdolle ja yhdessä jaetulle hetkelle. Älylaitteet olisivat vain tiellä. Päätän repäistä- eli ihan olla vaan. Hetken istumme hiljaa. Sovin itseni kanssa, etten ota puheeksi järkyttävän kuraisia kenkiä. Lausahtaisin sen kuitenkin moitetta äänessäni. Sitä paitsi, mistä minä tiedän kuinka lystiä lapsellani on ollut kenkiä sotkiessaan!

Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä.

Päätyseinän iso ikkuna saa meidät katselemaan samaan suuntaan. Tyttöselläni ei ole kipuja ja hän asettuu ihmettelemään pilviä. Se, miltä pilvet näyttävät mielikuvituksemme muovaamina hauskuuttaa meitä. Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä. Pieni ihminen sanoittaa omaa pohdintaansa. " Toi yks pilvi näyttäis mun pehmopossulta, jos sillä olis vielä joku nenä". Se meidän koulun keittäjä kertoi tänään, että sillä on musta kissa." " Ai niin äiti, ne kirjavat sormikkaat kutittaa mua". Tekemisiin ja suhteisiin liittyy monenmoista oloa. Lapsi kutsuu minua kuulemaan, tätä kaikkea omaansa. 

Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä.

Joutilaisuuden hetkissä nousee pintaan sitä mille arjessa ei aina löydy tilaa. Pintaan päässeelle saatetaan tarvita vielä lisää huomiota. Kun jäsennämme olojamme, tajuamme olleemme tietyissä hetkissä vihaisia, surullisia, tyytyväisiä tai hämmentyneitä. Tunteiden kirjo on läsnä. Tavoitammeko mitä meissä tapahtuu ja miksi? Vaikeassa ei tarvitse möyhiä ja velloa - lupa sen olemassaololle on kuitenkin hyvä antaa. Toisaalta kupliva ilo voi tarjota nosteen, jonka turvin vaikeat asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olot eivät olekaan tulleet jäädäkseen vaan ovat ohikulkumatkalla.

Katselen lastani. Mietin, miten monenlaisia uudistavat hetket voivatkaan olla. Nyt virkistyn verkkaisasta puheesta ja samasta ikkunasta katselemisesta. Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä. Lääkäri on aikataulustaan myöhässä ja tänään se sopii meille. On niin tärkeää saada vain olla - ja palan halusta varjella tätä hetkeä. 

Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä.

Josko onnistuisin mallintamaan lapselleni vaihtoehtoisia tapoja olla, ajatella ja toimia. Sitä, ettei kaikkea voi tai tarvitse ratkaista. Ei nyt eikä välttämättä lainkaan. Siinä missä elämä on turhankin usein levotonta huisketta haluan vahvistaa toimettomuuden ääntä. Jos vaikka kykenisin kuulemaan mitä nousee esiin kun touhotus taukoaa. Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä. Kunpa lapseni oppisi erottamaan olennaisen, tiedostamaan. Jakamaan leipäänsä ja ymmärtämään, miksi on tärkeää toivottaa toiselle hyvää huomenta. Ajattelen, että tämäkin on "pienen arjen viljelyä", josta Olavi Sydänmaanlakka kirjoittaa teoksessa Lapsen ja nuoren viha.

Elämä on levotonta huisketta, riitaa ja rähinää olisipa se voittopuolisesti jotain muuta. Sitä toivon. Ja tämän toiveen keskellä pohdin myös Anni Alatalon mietteitä sielun väsymyksestä. Miten olla ja käyttää joutenolojaan tuon väsymyksen helpottamiseksi? Kuinka muuttaa tapaansa olla siten, että se voisi useammin johtaa hyvää tekevään? Josko riittävän usein lapseni saisi vahvistusta kokemukselleen, että hän on hyvää seuraa ja iloitsemisen arvoinen.

Lääkäri kutsuu meidät sisään. Pilvet jatkavat leikkiään ja minä peiliin katsomista aikataulujeni kanssa. Jään kurottamaan kohti uutta joutilaisuuden hetkeä.

Lämpimin terveisin, Päivi

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen. Yksityiskohta Lulu Halmeen teoksesta Suomineidon uudet kujeet

Että saa rakastaa toista, tekee elämästä kerta kaikkiaan rikkaan ja täyteläisen. Kaikki nämä tunteet, joista mieli ja keho täyttyvät! Wou!

Jatkuvasti havahdun huomaamaan tämän. Sellainen riemastuttava ”hei, miten iloista, että mulla on tämä” -hetki toistuu ja toistuu. Siitä on tullut avaintekijä myönteisessä elämänkokemuksessa. Elämä on villikukkaketo.

Lisäksi rakkaussuhteessa kaikki arkisetkin yleiset tuntemukset tihenevät ja vahvistuvat. Esimerkiksi se kokemus, joka itsessä syntyy, kun on myötäelävä. Myötäelämisen kokemuksesta ihmiseen syntyy hidasta ja tiivistä sisäisen merkityksen tuntua ja tyytyväisyyttä, joka varmasti siihen kannustaakin.

Rakastetun elämän myötäeläminen synnyttää moninkertaisen merkityksellisyyden kokemuksen. Se liittyy varmastikin syvään uteliaisuuteen, jonka rakastuminen herättää toista ihmistä kohtaan. Aivan kaikki yksityiskohdat kiinnostavat toisessa.

Muistan, miten selitin, että minua kiinnostaa rakastetussani sekin, miten hän solmii kengännauhansa. Millainen solmu se on? Kuka sen opetti? Tuleeko tuplasolmu, meneekö rusetti oikealta vai vasemmalta ympäri ja ali? Miltä näppärät sormet näyttävät, kun hän solmii? Kumartuuko kyykkyyn vai asettuuko toisen polven varaan. Putoavatko hiukset silloin kasvoille ja pyyhkäiseekö ne kädenselällä silmiltä, vai kampaako sormillaan sivuun korvan taakse. Ja niin edelleen.

Tuo kaikki kiinnostaa minua yhä. Kaiken tuollaisen katsomisesta ei saa kylläkseen. Miten voisi saada!?

Toinen rakastumisessa syntynyt asia oli mielen liikkuminen siellä, missä rakastettu on kulloinkin. Siellä missä hän kulkee, minun mielenikin liikkuu.

Kun nämä kaksi asiaa ovat yhdistyneet, syntyy erityinen myötäelämisen maisema: kaikki, mitä hän tekee, mitä töissään kokee, mitä opiskelee, mitä harjoittelee ja mitä luo kiinnostaa, ja kaiken sen äärellä haluaa seurata hänen kanssaan. Sitä, mikä on voimia vievää, myötäelää sen koko painolla. Kaikkea ilahduttavaa ja hauskaa iloitsee ja riemuitsee sisäisesti mielessään toisen vierellä ollen.

Ja tästä toisen elämän äärellä elämisestä nousee vahva tyytyväisyys elämään ja sen toteutumiseen. Se on onnellisuutta merkityksen tunteesta, joka on virittynyt tähän unioniin.

Tietoisuus on ihmisolennon sisäinen kuva itsestä maailmassa. Minusta tämän tällä planeetalla esiintyvän elämän suurimpia ihmeellisyyksiä on, että tietoisuudessa, mielessä, kokemuksessa olennot voivat näin limittyä ja sekoittua toisiinsa. Se on biologiaa, neuropsykologiaa, hiukkasfysiikkaa ja kvanttiteoriaa, mutta meille tietoisuuksille se on myös yksinkertaisesti rakkauden ihme.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Rakkauden tekojen summa ja yhdessä vietettyjen hetkien mitta antavat meille tietoa, jota muualta ei voisi saada. Me opimme rakastaessamme tarkemmin ja tarkemmin tietämään toisistamme, millä ilahduttaa, millä tuottaa nautintoa.  Se on tietoa, jota kertyy, kun keskittyy toiseen ja on tilanteissa läsnä.

Kun on läsnä rakastaessaan, oppii rakkauden tietoa.

Rakastamisessa on aina mukana villi taso, ennakoimaton ja ikuisesti uusi. Siitä kaikki alkaa. Rakastuminen alkaa joka päivä siitä, kipinöinti, hehkun tunne.

Se tieto, joka muodostuu rakastamisessa, kertyy osaamiseksi. Se on erityislaatuista osaamista, koska se koskee vain itseä ja rakastettua, ja kahdenkeskistä elämää. Se on tärkeää elämän onnellisuuden ja keveyden suhteen.

Kun näkee, panee merkille ja tajuaa sellaisia yksityiskohtia ja väläyksenomaisia hetkiä, jotka toiselle ovat innostavia, kiehtovia, miellyttäviä, ilahduttavia, oppii vähitellen niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Syntyy myös mahdollisuus huomioida toista sellaisilla asioilla.

Siinä oppimisessa on luullakseni erityisen tärkeää se, että vähitellen alkaa nähdä, että onnellisuus on peräisin asioista, ja jos niistä asioista huolehtii ja niitä antaa toiselle ja itselle, onnellisuus voi olla aika usein aika helppoa.

Rakkauden oppimisesta tulee tunne, että onnellisuus on helppoa, ja että siihen voi luottaa, koska oppimisen myötä tietää ja osaa on niin monia pieniä asioita, joita voi tehdä toiselle ja itselle, ja jotka iloon, nautintoon, onnellisuuteen liittyvät.

Rakkaudessa elämisestä voi tulla itseään vahvistava onnellisuuden kierre. Vaikeudetkin kohtaa silloin aina sen tiedon valossa, että ne saa selvitettyä, tietäen, että rakkauden onni on elämän varsinainen perusvire.

Se, mitä tiedämme, ohjaa meitä. Mitä enemmän ja mitä tarkemmin tiedämme rakastetun kanssa toisistamme, kaikista hyvistä jutuista, mitä enemmän etenemme kysellen, millä tavalla ja miksi tuntuu niin kivalta, sitä varmempia olemme rakkaudessa.

Mutta pitää nähdä se vaiva, että on kiinnostunut, on läsnä, aistii, havainnoi, muistaa. Voi rakastella toisen kanssa tuhat kertaa oppimatta paljoakaan, tai sitten oppii ja omaksuu tuhansia asioita toisesta ja itsestä, kummankin kehoista, kosketuksesta ja nauttimisen koko maisemasta – oppiakseen taas tuhansia uusia asioita lisää.

Pahin virhe olisi kuvitella, että tietää jo kaiken. Rakkaudessa ei koskaan tiedä tarpeeksi. Polku jatkuu aina pidemmälle paratiisiin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat