Kirjoitukset avainsanalla jaksaminen

Kuva: Jaakko Kaartinen

Viikon päästä on jouluaatto ja se tuntuu aika uskomattomalta. Miten se voi tulla jo nyt, ennen kuin olen ehtinyt jouluttaa juuri ollenkaan. Etenkään en ole ehtinyt laskeutua mihinkään joulumieleen. Jouluun on 152 tuntia, minä räpiköin vielä marraskuussa.

Mikäs siinä toisaalta, joulu tulee rysäyksellä, on siihen ehtinyt laskeutua paremmin tai hallitsemattomammin pudoten. Ehkä minä tänä vuonna sitten putoan päistikkaan jouluun, ja hyvä niin, kunhan vain lopulta löydän itseni sieltä.

Odotan joulua, erityisesti siksi, että se lupaa rauhaa ja hiljaisuutta. Erityisesti haluan valahtamista lepoon rakastettuni kanssa. Haluan sen hetken, kun joulunaika koittaa (eli jossain vaiheessa illalla ensi perjantaina), ja minä voin asettua makaamaan sohvalle pää hänen sylissään. Haluan levätä siinä kuin uppotukki meressä, keinahtaen vitkaan levon aalloissa.

Perhe- ja sukujoulussa on omat miellyttävyytensä ja niitäkin aspekteja mielelläni nautin. Eniten kuitenkin odotan rakastavaisjoulua. Se menee oikeastaan niin päin, että kun meidän joulumme saa, ja olen siihen sulautunut, minusta on kaikkiin muihinkin jouluihin.

Minulle tämän ajattelu paljastaa selvästi, miten parisuhde tosiaan on elämän ytimessä. Ensin pitää olla meidän joulumme kokemus, sitten voi olla joulu ylipäätään.

Nyt vielä olen se uppotukki kovalla kivikolla, mutta seuraavien päivien aikana nousuvesi tulee ja nostaa minut käsivarsilleen. Sitten ajelehdin kahdennenkymmenennenneljännen päivän rajan yli syviin vesiin.

Varmaankin sitten, kun olen ajelehtinut aikani, löydän talvisen rannan, jolta lähtee rekiretki tykkylumen painamiin kuusikoihin: helikellot soivat ja kulkuset kilisevät, ja perillä on karkelointia ja varpunen, joulupukki, hanget korkeat nietokset, vanha tonttu, kuusi, joulupukki ja very merry christmas. Kunhan vain me olemme siellä ensin, ja meidän aikamme.

151 tuntia jouluun. Laskeutumisvalmistelut siis aloitettu. Otan rakastettuani kädestä ja menemme kävelylle kaupunkiin. Alkumatkalla joulusyliin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Marraskuun koomaharmaat päivät – ei haittaa! Yhtämittainen, jatkuva pimeys ja lehdettömät puut, litisevät mutaiset nurmikot – ei haittaa! Auringonpuutteesta kelmenevät hipiät ja hiipivä voimattomuus planetaarista vääränpuolista kallistuskulmaa vastaan – sekään ei haittaa, olen onnellinen silti. Eilen kävelimme kosteassa kylmyydessä illalla kotiin päin ylämäkeen ja tuuli puri minua vaatteiden läpi. Silti sanoin, että me olemme menossa kesään päin. Rakastettuani nauratti. Minusta kuitenkin tuntui siltä, että siinä ja sillä hetkellä astelimme jo tulevan kesää kohti.

Tämä aika vuodesta voisi kukistaa ihmisen. Tämä on ”miksi minä olen täällä, enkä etelämmässä” -vaihetta. Mutta kun kävelemme yhdessä, minä olen astelemassa kesään. Sellainen minun tunteeni on.

Rakastaminen voi olla tulevaisuuteen suuntautunutta ja toivoa antavaa. Sehän ammentaa toiveikkaasta tulevaisuudesta tähän hetkeen. Siksi tuntuu orastavalta kesältä, lempeästi, marraskuussa.

Keskellä tätä yhdennentoista kuukauden loppuun hiipumista elää oma mielenmaisema. Mahtaako se näyttää sivusta katsottuna siltä kuin leikekuva ajelehtisi suttupapereiden keskellä? Jos, leike on auringonpaisteesta ja siitä vaiheesta, kun voi kuljeskella nurmella ilman sukkia, ja miettii, mennäkö uimaan vai miten muuten vilvoittautuisi.

Siitä alkaen, kun tutustuin rakastettuuni, olen aavistanut kesän. Tutustuttuamme se on tuntunut olevan ovella aina. Ehkä hän on kesä ja minä olen hänen liepeillään. En oikeastaan välitä, miten päin taika toimii, koska se toimii. Voin laittaa liian ohuen takin, koska vaikka tuuli puraisisi, en tuntisi sitä. Sade voi kastella, räntä voi kastella hiukset mustiksi, mutta aurinko kuivattaa ne kyllä. Sisäinen aurinko.

Minun sisimpäni ei anna periksi, se hyrrää rakkauden kesässä. Ensimmäisenä kesänä istuimme kuparinvärisissä auringonlaskuissa kallioilla ja tutkimme, miltä näytämme yhdessä. Miten sellaiset kesäillat voisi kadottaa marraskuuhun? Ei, kesä on kulman takana, se on kirjaimellisesti edessä, kun mennään varpaat kylminä tässä lyhyiden valottomien päivien saatossa.

Kun hän on kanssani, minusta tuntuu kuninkaalta, jonka maassa ei valo lopu. Merkillistä millainen voima ihmisellä on: vuodenaikojen voima.

Kallioleikkauksen syrjällä sammalkin on marrasharmaantunut, ja minä puolestani muistan ruohosipulin tuoksun, kun astelemme ohi. Joten syytä optimismiin on. Varjojen mailla vaeltavat kultaisten sydänten hehkuttamat. Eikä ole ollenkaan niin pimeää.

 

Terveisin, J

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jukka Granström

Rakkaussuhteessa, joka on hyvä, on sellainen piirre, että se saa ihmisen kokemaan, että hän on hyvä. Sitä sopii hetken aikaa miettiä.

Kaikki ihmissuhteet piirtävät omasta itsestä jonkinvahvuisen kuvan. Rakkaussuhteessa kuva on vahvin ja voimakkain, koska sellaisesta suhteesta odotetaan niin paljon ja siinä ollaan liikkeellä niin syvillä vesillä.

Meillä ihmisillä ei ole varsinaista oikeaa kuvaa siitä, miltä me näytämme ja millaisia me olemme – meillä on aina vain jokin käsitys. On käsitys ja kokemuksia, jotka omakuvamme piirtävät. Ei auta katsoa edes peiliin, sieltä kyllä katsovat takaisin kasvot ja koko vartalonmittainen hahmo peilautuu, mutta se, millaiselta se näyttää ja miltä se tuntuu, riippuu siitä millainen kokemus ja käsitys meillä itsestämme on.

Rakastaja antaa meille tuhdeimmat eväät sen käsityksen rakentamiseen.

Se, kuinka rakkaussuhteessa toisen itsetuntoa ja omakuvaa tukee ja rakentaa, on monimutkainen monien tekijöiden summa. Siinä ei ole loppupistettä, se on prosessi, joka jatkuu kaiken aikaa.

Minun rakastettuni käyttää minusta sanoja, joilla hän hellittelee minua, ja hän käyttää niitä joka päivä erilaisina yhdistelminä. Jokainen on kuin pieni kuva, joka tallentuu minuun. Ne muodostavat sitä optiikkaa, jonka läpi katson omaa kuvajaistani.

Hän koskettaa minua, ja ne kosketukset auttavat minut täyttämään tämän kehoni raamit. Se on mielenkiintoinen kokemus. Monesti sellaisena jaksona, jona joudun keskittymään töihin oikein kovasti tai olen pitkään voimakkaan paineen alla, minusta alkaa tuntua, että olen pienempi kuin olenkaan, kapeampi, ohuempi, harmaampi. Rakastetulla on kyky palauttaa minut koko raameihini. Hän kykenee antamaan minulle sellaisia rakkauden reality check -kokemuksia.

Tai kun teen asioita, kuten tässä vastikään tapetoin pari seinää; tein se hänelle ja hän kiitti ja kehui minua. Sellainen on arkista, mutta tavattoman arvokasta. Minusta tuntui aivan pätevältä.

Ihminen tarvitsee rohkaisua ollakseen omissa silmissään hyvä. Ja kun on omissa silmissään hyvä, sitä voi heijastaa ulospäin. Voi koettaa loistaa rakastetulleen ja näyttää hänelle, että ”katso, minä olen erinomainen ja tässä sinun kanssasi. Rakastan sinua kaikella hyvällä, mitä minussa on.”

Rakastaa, ja ravita toinen toistaan. Siten kasvaa kauneutta. Ja siitä iloa, ja sen varassa voi jo lentää.

 


Terveisin, J

Kommentit (2)

Ex vaimo
1/2 | 

Tässä kirjoituksessa ei mainittu vastavuoroisuutta. Onko vain naisen tehtävä auttaa miestä tuntemaan itsensä hyväksi ja päteväksi? Kuka saa vaimon tuntemaan itsensä hyväksi, jotta hän jaksaa kannustaa miestään?

Jaakko Kaartinen
Liittynyt10.1.2018

Kannustaminen ja toisen saattaminen kokemaan itsensä hyväksi ja päteväksi ei riipu miehen tai naisen roolista, se kuuluu kummalle tahansa ja kummallekin, kaiken aikaa. Se on koko ajan mahdollista, toisen huomioiminen sellaisella tavalla, jota hän sattuu tarvitsemaan. Samalla minusta on tärkeää, että kumpikin huomaa tarvitsevansa sitä ihailua ja kannustusta, osaa odottaa sitä toiselta, ja kun sellaista saa, nauttii siitä. Sikäli siis mies saa nauttia siitä, että saa kokea olevansa hyvä ja pätevä. Ja nainen saa nauttia olevansa hyvä ja pätevä. Ja jos puolin ja toisin ei saa sellaista kokea, siihen ei saa tyytyä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Metsä voi olla monelle turvasatama. Kuva: Lukasz Szmigiel, Unsplash

Maailmassa jyrisee ja myrskyää. Elämässä tuulee ja tuivertaa. Siksi tarvitaan turvasatamia. Paikkoja ja kolosia, joissa on hyvä olla. Ihmisiä joiden kanssa kivut ja pelot voi laittaa syrjään, ja saa hengittää.

Minulle kumppanini kainalo on sellainen. Yksi turvasatamista. Paikka, jossa kaikki muu jää taa jos niin haluan. Mutta myös paikka, jonne voin tuoda kaikki kivut ja murheetkin. Hänen luokseen voin pitkän päivän päätteksi kömpiä juuri sellaisena kuin olen. Hänen luonaan saan itkeä, poikkoilla, levätä, pälpättää tai nauraa. Siinä saan olla ja hengittää. Ladata akkuja. Turvassa. Rauhassa.

Missä on sinun turvasatamasi? Löytyykö se kumppanin luota tai ystävän viereltä, vai kenties kotisohvalta tai lähimetsästä? Onko se harrastuspiirissä tai kirkon penkissä? Vai kenties monessakin paikka? Jos tiedät missä se on, niin pysähdy sitä miettimään esimerkiksi tänään. Pysähdy mettimään mitä se sinulle merkitsee. Pysähdy kiittämään ja nauttimaan.

Jos et tiedä mistä turvasatamasi löytää, niin katso hetkiin jossa on mahdollisimman hyvä olla. Niihin hetkiin, joissa voi hengittää tai joissa asiat voivat jäädä taa. Katso niihin hetkiin, joissa on edes vähiten turvaton olla. Toivon, että jostain sieltä voisit löytää jonkun turvasatamasi, ja että ennen sitä, voisit löytää edes jonkin vähemmän turvatoman sellaisen. Olet ansainnut sen, levon.

Turvallisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat