Kirjoitukset avainsanalla jaksaminen

Viime viikolla en julkaissut blogia. Päätin pitää vapaata myös ihmissuhdekysymyksistä. 

On hyvä pohtia ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Oli sitten suhteessa tai ei. Ymmärtää niiden herättämiä tunteita, mahdollisia haasteita ja kehittymisen paikkoja. Joskus tarvitsemme kuitenkin myös lepoa. Aikaa, jolloin ei tarvitse miettiä lainkaan. Ei tarvitse pysähtyä tunteidensa äärelle, haastaa, tutkia, kysellä tai kasvaa. Aikaa, jolloin voi vaan olla, ikään kuin ihmissuhdekysymyksiä ei elämässä olisikaan.

Ihmissuhteet ja niihin liittyvät teemat lävistävät meidät kovin kokonaisvaltaisesti. Niinpä niihin liittyvät tunteet ja kysymykset vievät myös energiaa. Voivat uuvuttaa. Ja uupuneena ei niiden käsittely suju varmastikaan yhtään sen paremmin. Usein jopa huonommin.

Uskalla siis välillä todeta, että "ei tänään". Ottaa aikoja, jolloin leikit, ettei mitään ihmissuhteita tai niiden haasteita olisikaan. Sukella elämän muihin teemoihin tai vaikka aivan toiseen maailmaan kirjojen, sarjojen tai leffojen kautta. Kerää voimia, jotta sitten jaksaisit jälleen uudella energialla kasvaa, kysellä, tutkia ja haastaa ihmissuhteissasi. Se tekee hyvää.

Keräilevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ei ole helpointa olla pienen lapsen äiti. Elämä muuttuu, ruumis muuttuu, tunne-elämä muuttuu, ajankäyttö muuttuu, työelämä muuttuu, ystävyyssuhteet muuttuvat. Näin nyt mainitakseni vain muutamia asioita.

Siinä on pieni ihmisen alku pilattavana samalla, kun univelkaisena ystävyyssuhteissa kamppaillaan ajankäytöstä, erilaisista elämäntilanteista ja valinnoista. Pyykkivuoret kasaantuvat, ura kaikkoaa käsistä ja äitiyden hehku vaihtuu masennukseen.  Omat perhekuvat eivät näytäkään samanlaiselta kuin kuninkaallisten. Teet vääriä hoitopaikkaratkaisuja ja olet haluton.

Voittamaton paketti puolisolle, joka ei ihan jaa tällaisia haasteita. Ystäväthän siinä istuvat oluella kuten ennenkin, töitä on ja kotona on maailman ihanin suvunjatke. Että ihmekös se sitten, kun parisuhde kaatuu ja rakkaus roihuaa muualla.  Ei kiittämättömyyttä kestä kukaan.   Ja ei puolisolle uskalla valittaa, kun se kivulla synnytti lapsenkin.

Ruuhkavuosissaan tarpova pienten lasten äiti joutuu muita useammin petetyksi parisuhteessaan.  Kyllä siis kannattaa joskus miettiä, miksi joitakin tunteita on. Puolin ja toisin. Miksi sulkeutuuu vessaan ja miltä tuntuu vaikka itsekkyys ja miksi.  Ei se ole mitään kukkahattutätien lässytystä, että parisuhde unohtuu.  Onhan sitä lapsiperheessä mielessä yhtä sun toista.  Helposti parisuhteesta  tulee vain yksi syyllisyys lisää listassa luomuruokailun perään.  Sitten kiukulla järjestetään deitti-iltaa, eikä väsyneenä jaksakaan nauttia.

Horisontti-ohjelmassa yhteiskuntatieteiden tohtori, psykoterapeutti Annikki Kaikkosen viimeisimpiä lauseita pettämisestä kertovassa haastattelussa on: "Kun pari osaa kertoa riittävän samanlaisen tarinan miksi tämä kohtasi meidät, niin silloin ollaan jo pitkällä."

Ajattelen, että tämä lause kannattaa pitää mielessä koko ajan, että osataan kertoa makaroonilaatikkolautasen äärellä samanlainen tarina siitä, mitä elämä meillä nyt  on. Ei tarvitse välttämättä olla romanttisia deittejä, mutta kun tiedetään missä mennään ja miksi, niin ei tarvitse aloittaa elämää alusta treffi-illan koittaessa.

P.s.  Aiheestapuhuu myös Paluu alttarille  -ohjelma

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näen edessäni upean taulun. Ihailen sitä ja tahdon päästä sitä lähemmäs. Astun askeleen ja seuraavan kunnes en enää voisi päästä lähemmäs. Kosketan taulua. Pidän sitä ylhäällä omalla paikallaan seinää vasten. Ei se välttämättä ole edes irti tai vaarassa pudota, vaan pysyy siinä aivan omillaankin. Se on kuitenkin minulle niin tärkeä, että haluan pitää siitä huolta, varmistaa, ettei se edes voisi koskaan pudota. Tunnen oloni tärkeäksi ja tarvituksi. Tunnen oloni turvalliseksi. Eihän kukaan hylkäisi mitään, mitä tarvitsee. Olen onnellinen.

Aikaa kuluu ja kädet väsyvät. Alan uupua ja säälimään itseäni. Kuinka rankkaa onkaan pitää tuota taulua ylhäällä hetki toisensa jälkeen. Alan tuntea olevani vangittu ja taakan alle pakotettu. Jonnekin menneisyyteen olen piilottanut muistot siitä kuinka vakaasti tuo taulu pysyikään seinällä jo kauan ennen minuakin. Kuinka se yhä roikkuu omassa naulassaan. Nenä kiinni tuijotan taulussa tuota samaa kohtaa kuin kaikki muutkin hetket. Näen vain tuon pienen rosoisen pinnan. Tunnen oloni huijatuksi. Muistan muistikuvat kauniista taulusta, mutta nyt edessäni onkin vain tuo turhankin tutuksi käynyt rosoisuus. En ymmärrä, ettei kauneus olo mihinkään kadonnut. Olen vain liian lähellä.

Jos tajuankin astua kauemmas, niin näen jälleen tuon kauneuden. Muistan mistä kaikki alkoikaan. Ihailen taulua ja hitaasti tahdon lähemmäs ja lähemmäs, kunnes nenä kiinni taulun rosoisessa pinnassa jälleen kannattelen sitä käsilläni. Olen tarvittu, eikä tuota kauneutta voitaisi koskaan viedä minulta pois. Olen jälleen onnellinen. Kunnes aika taas kuluu, kädet väsyvät ja silmissä näkyy vain tuo pieni rosoinen pinta.

Sellainen minä olen. Ne ovat parisuhteen kompastuskiveni. Liian lähelle meneminen ja tarvittavuuden ristiriita. Rakastan olla tarvittu, sillä silloin olen turvassa. Silloin olen itsekin rakastettu, enkä pelkää hylkäämistä. Kuka nyt hylkäisi hänet, joka auttaa, tukee ja kannattelee. Tahdon myös mennä lähelle. Niin lähelle, etten näe mitään muuta, hukun toiseen. Siellä voin löytää paikkani tarvittuna. Sieltä minua on vaikea hylätä. Samaan aikaan en kuitenkaan kavahda parisuhteessa juuri mitään niin paljon kuin sitä, että olisin tarvittu tai liian lähellä. Olenhan oppinut kannattelun liiankin hyvin. Teen sen liian suurella voimalla ja silloinkin kuin ei tarvitse. Teen kunnes uuvahdan ja sen jälkeenkin. Tukahdutan itseni kannattelun alle. Sieltä minä uupuneena voivottelen ja valitan, kuinka raskas taakka harteilleni laitettiinkaan. Menen myös liian lähelle niin, että unohdan itseni ja lopulta sen toisenkin. En enää näe toista kokonaisuutena tai muista mihin hänessä rakastuin. Näen hänessä vain yhden rosoisen pinnan.

Ihminen on kovin ristiriitainen olento. Sitä on välillä vaikea edes käsittää. Olen kuitenkin todella iloinen, että ymmärrän ainakin tämän asian nyt itsestäni.  Se ei tarkoita, että osaisin estää sitä, en ainakaan vielä, mutta voin ymmärtää itseäni hieman paremmin. Itseäni ja parisuhteitani. Se ymmärrys voi puolestaan olla luomassa eväitä muutokseen. Se voi muistuttaa, että joskus välin pitämättömyys voi olla välinpitämättömyyttä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat