Kirjoitukset avainsanalla Joulu

Kuva © Niko Laurila

Asun joulukaupungissa. Turistit tekevät kotikaupunkiini jouluidyllimatkoja ja kaupunkia mainostetaan myös unelmien kotikaupunkina. Unelmia on hyvä olla. Se, mistä osaamme unelmoida, niitä kohti voimme myös tosielämässä kulkea. 

Vanhan Porvoon kujilla  voi kuvitella olevansa joku muu, jossain toisessa ajassa. Ihan kuin olisi hetken elokuvien päätähti.  Romanttisia hetkiäkin voi saavuttaa ihan vain kävelemällä kadulla tai kahvilassa istuen. Varsinkin jos on joku, jota pitää kädestä kiinni. Tai edes joku, jota kaivata. 

Tarvitsemme arjen eskapismia. Varsinkin joulu kutsuu  arjesta nostalgiaan, lapsuuteen ja viattomuuteen tai jopa aikaan ja elämään, jossa ei ole itsekään koskaan elänyt. 

Unelmien kotikaupungissa monen arki on kovin toisenlaista kuin kuvissa.  Joulu tuo räikeästi esille eriarvoisuuden. Niin monella on sellainen olo, ettei saa suoritettua jouluidylliä. Ei millään.  Moni on luovuttanut jouluidyllin suorittamisen jo aikapäivää sitten. Joulun alla olen tavannut lukuisia eri tavoin ontuvia ihmisiä. Kun rakkaus loppui - ja rahat. Kun puoliso kuoli ja mielenterveys prakaa. Yksinäinen joulu ahdistaa. Tai siihen on toisaalta jo jollain lailla tottunut. Ainahan voi ainakin yrittää ajatella, että joulu on vain yksi päivä muiden joukossa. Ja pian sekin on ohi. Silti kaikki kysyvät: Miten vietät joulun? 

Silloin kun oma elämä on kaukana idyllistä, voi sadunhohdossa samaistua lähinnä H.C. Andersenin Tulitikkutyttöön. Satu ja elämä herättävät kysymään: Kuinka paljon omaan elämään voi vaikuttaa jos on sattunut perimään lähinnä velkaa, sairautta ja huonoa onnea?  Väite siitä, että jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä tuntuu monen korvissa kornilta vitsiltä. Saduissa on yleensä onnellinen loppu, Tulitikkutytössäkin omalla tavallaan. Omalla mielellä on uskomaton voima. Johonkin voimme vaikuttaa.  Mielikuvituksestahan sadutkin ovat syntyneet.  Jos vain uskaltaisi unelmoida. Jos vain uskaltaisi.

Vanhassa Porvoossa unelmointi on jotenkin helpompaa. Jos vain tohtii sinne mennä kävelemään omissa risaisissa verkkareissaan. Vanhassa Porvoossa seisoo komeana mäellä kirkko. Se on kokenut monet tuhot ja tulet, loiston ajat, ryöstöt ja rapistumiset. Sen seinien sisällä monet ovat tahtoneet rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä. Uskaltaneet tahtoa edes hetken. Ja sen seinissä kaikuvat tänäkin vuonna tuhansien joululaulajien kaipaukset.  Kun laulan Sylvian joululaulua ja Varpusta jouluaamuna saan itkeä omia itkujani eikä kukaan ihmettele tai kysele. Yhdessä laulaminen ja salaa liikuttuminen yhdistävät.

Kaiken keskellä makaa seimessä joulunlapsi. En ymmärrä tätä mysteeriä, mutta jotenkin tiedän, että siinä se nyt on Jumalan joululahja meille ontuville ja rakkautta kaipaaville. Armosta annettu. Seimen äärellä voi hetken tuntea joulurauhaa kaikenlaisissa tilanteissa. Sellaista on vaikea sanoin kuvata. 

Nostalgisin jouluterveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Viikon päästä on jouluaatto ja se tuntuu aika uskomattomalta. Miten se voi tulla jo nyt, ennen kuin olen ehtinyt jouluttaa juuri ollenkaan. Etenkään en ole ehtinyt laskeutua mihinkään joulumieleen. Jouluun on 152 tuntia, minä räpiköin vielä marraskuussa.

Mikäs siinä toisaalta, joulu tulee rysäyksellä, on siihen ehtinyt laskeutua paremmin tai hallitsemattomammin pudoten. Ehkä minä tänä vuonna sitten putoan päistikkaan jouluun, ja hyvä niin, kunhan vain lopulta löydän itseni sieltä.

Odotan joulua, erityisesti siksi, että se lupaa rauhaa ja hiljaisuutta. Erityisesti haluan valahtamista lepoon rakastettuni kanssa. Haluan sen hetken, kun joulunaika koittaa (eli jossain vaiheessa illalla ensi perjantaina), ja minä voin asettua makaamaan sohvalle pää hänen sylissään. Haluan levätä siinä kuin uppotukki meressä, keinahtaen vitkaan levon aalloissa.

Perhe- ja sukujoulussa on omat miellyttävyytensä ja niitäkin aspekteja mielelläni nautin. Eniten kuitenkin odotan rakastavaisjoulua. Se menee oikeastaan niin päin, että kun meidän joulumme saa, ja olen siihen sulautunut, minusta on kaikkiin muihinkin jouluihin.

Minulle tämän ajattelu paljastaa selvästi, miten parisuhde tosiaan on elämän ytimessä. Ensin pitää olla meidän joulumme kokemus, sitten voi olla joulu ylipäätään.

Nyt vielä olen se uppotukki kovalla kivikolla, mutta seuraavien päivien aikana nousuvesi tulee ja nostaa minut käsivarsilleen. Sitten ajelehdin kahdennenkymmenennenneljännen päivän rajan yli syviin vesiin.

Varmaankin sitten, kun olen ajelehtinut aikani, löydän talvisen rannan, jolta lähtee rekiretki tykkylumen painamiin kuusikoihin: helikellot soivat ja kulkuset kilisevät, ja perillä on karkelointia ja varpunen, joulupukki, hanget korkeat nietokset, vanha tonttu, kuusi, joulupukki ja very merry christmas. Kunhan vain me olemme siellä ensin, ja meidän aikamme.

151 tuntia jouluun. Laskeutumisvalmistelut siis aloitettu. Otan rakastettuani kädestä ja menemme kävelylle kaupunkiin. Alkumatkalla joulusyliin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Olenko ainoa, jolla jouluun valmistautuminen tuntuu menevän aina vähän ohi? Pipareita me ei olla leivottu vielä kertaakaan, lahjat on ostamatta ja jouluruoat tekemättä. Piparkakkutalosta ei ole tänä vuonna edes haaveiltu. Joululauluja on kuunneltu, laulettu ja soitettu, mutta kauneimmista joululauluista löydän itseni varmaan vasta loppiaisena. Jos silloinkaan…

Tässä vaiheessa meinaa ja usein iskeekin paniikki ja älytön tarve tehdä joulu. Sellaistahan se on. Juhlaan valmistautuminen. Siihen kuuluu kiirekin tai vähintäänkin touhuaminen. Enää en kuitenkaan halua tehdä sitä hinnalla millä hyvänsä, vaan haluan nauttia joulusta siihen valmistautuessanikin. Sillä odottaminen on monesti sitä parasta osaa. 

Näinä viimeisinä päivinä ennen joulua mietin: Voisinko luopua paniikinomaisesta touhuamisesta ja tehdä tästä vuoden ihanimman viikon? Joulujuhlaviikon, paketoimisviikon ja jouluhässäkkäviikon. Nauttia joka hetkestä ja päättää, että se riittää, mitä ehditään.

Olennaista on tehdä ero odottamisen ja odotusten täyttämisen välillä. Odottaminen ei nimitttäin uuvuta tai lannista. Odottamisesta tietää, että jotain tosi kivaa on tulossa. Väistämättä. Riippumatta yrittämisestä, sillä suorittaminen vie ilon. Aina. 

Jos jotain hyvää ero toi tullessaan niin vapautuksen jonkin oman päänsisäisen mallin toteuttamisesta. Kun homma on jo lähtökohtaisesti säpäleinä, on suorittamiselta ikäänkuin pudonnut pohja pois. Onkin ihanaa vaan antaa mennä. Melkein jo naurattaa, että mitäpä jos pipareita tulee leivottua vasta hiihtolomalla pakastimen kätköistä löytyneestä piparitaikinasta. 

Tähti näkyy kauas ja muistuttaa aamuin illoin ensimmäisen joulun valosta, joka johti vieraat pienen perheen luokse. Juuri oikeaan aikaan. Miten oppisin, että oikeasti kaikki tärkeä tapahtuu.

Näinä viimeisinä päivinä ennen joulua mietin: Voisinko luopua paniikinomaisesta touhuamisesta ja tehdä tästä vuoden ihanimman viikon? Joulujuhlaviikon, paketoimisviikon ja jouluhässäkkäviikon. Nauttia joka hetkestä ja päättää, että se riittää, mitä ehditään. Eron myötä monet tavalliset hetket ovat tulleet kultaakin kalliimmiksi, sillä itsestäänselvyys on elämästä kadonnut. En halua pilata näitä ihania, touhukkaita päiviä täysin turhalla stressillä. 

Joulutähti on sentään ollut ikkunassa ensimmäisestä adventista asti tuomassa valoa. Se on tärkeä ja siksi se varmaan tulee aina ikkunaan laitettua. Tähti näkyy kauas ja muistuttaa aamuin illoin ensimmäisen joulun valosta, joka johti vieraat pienen perheen luokse. Juuri oikeaan aikaan. Miten oppisin, että oikeasti kaikki tärkeä tapahtuu. Niin paljon voisi tehdä ja se voisi olla kivaakin, mutta silti toissijaista. Ja turhaa. 

Ensimmäinen Joulu yllätti työssään uurastavat paimenet kedolla ja kuningasta etsivät tietäjät matkallaan. Se yllätti tuoreet vanhemmat ja kenties eläimet tallissaan. Löytäisinpä minäkin taas joulun lahjan. Osaisinpa pysähtyä, nähdä ja kuulla. Olla kuin lapsi, jolla ei ole muuta annettavaa, kuin itsensä, katseensa ja hymynsä. Suostua siihen, että elämä väistämättä antaa niin hyväilyjä kuin haavojakin.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Sini Saavalainen

Nyt raskaana ja joulua odottaessani mietin Jeesuksen syntymää, sekä Mariaa ja Joosefia oman raskauteni näkökulmasta. Kun oman synnytyksen aika lähenee, joulun lapsi tulee minua lähelle.

Ensimmäisenä mietin Marian ajatuksia, kun hän joutui lähtemään vähintään yön yli kestävälle matkalle kävelten viimeisillään raskaana. Tutut varoittelevat minua siivoamasta liian ahkerasti, jotta lapseni ei syntyisi jo joulukuussa, mutta mitäpä olisi mäkisessä maastossa päivämatkan kulkeminen. Ja se aasi, joka löytyy monesta kuvasta, ei välttämättä ollut. Maria ja Joosef olivat siis matkassa kahdestaan ja matka oli joka tapauksessa noilla raskausviikoille Marialle varmasti raskas. Osasivatko Maria ja Joosef jo tämän perusteella ennakoida, että synnytyksen aika tulisi matkalla?

Mietin myös sitä, oliko Marialla edes kätilöä apuna, vai joutuiko perimätiedon mukaan Mariaa selvästi vanhempi ja jo kerran leskeytynut Joosef toimimaan synnytysapuna. Vai olisiko kenties joku Betlehemin kylän naisista sittenkin ehtinyt Marian avuksi synnytykseen. Raamattu tai mikään lähde ei kerro, mutta varmaan tarvittiin melko suurta luottamusta puolisoiden välillä. Vaikka Maria olikin ensisynnyttäjä, uskoisin hänen omien sukulaisnaisten rohkaisemana ottaneen matkalle Betlehemiin ainakin jonkinlaiset kapalotarpeet mukaan mahdollisen synnytyksen varalta.

Synnytysasennot ja muu tuki, todennäköisesti sitä ei ollut paljon. Talli synnytystilana ei ollut hygieenisin ja eläinten ruokakaukalo vauvan ensisängyistä se mieluisin. Toisaalta niihin lapsen sai ainakin nukkumaan, eikä Marian synnytyksessä varmaankaan ollut isompia ongelmia, kun Maria oli hengissä ainakin Raamatun mukaan vielä Jeesuksen ollessa aikuinenkin

En voi olla miettimättä, oliko Marialla aavistustakaan, mitä hänen lapsestaan vielä tulisi. Mitä kaikkia unelmia, toiveita ja haaveita ja tuntemuksia hänellä oli. Miten karun synnytyksen jälkeen tuntemattomilta paimenilta ja itämaan tietäjiltä saadut lahjat saattoivat tuntua, miten hämmentävän tapahtumaketjun keskelle hän joutui keskellä ensimmäisen lapsensa syntymää.

Ja Joosef, kunniansa Marian yllätysraskauden myötä menettänyt mies. Häntä saatettiin pilkata liiasta hätäisyydestä, kun Maria oli tullut raskaaksi ennen häitä tai veikkailla kylillä Mariallä olleen ulkopuolinen suhde. Mutta Joosef pysyi Marian rinnalla, vaikka aikoikin ensin hylätä hänet kunniansa säilyttääkseen (Raamatun mukaan pienen yliluonnollisen taivuttelun jälkeen), tuki kihlattuaan, päätti ottaa syntymättömän lapsen omiin nimiinsä epävarmuuksista huolimatta. Lisäksi hän joutui menemään lapsen syntyessä ehkä jopa kulttuurissaan hyväksytyn miehen roolin ylitse tukeakseen vaimoaan ja vastasyntynyttä Jeesus-vauvaa.

Marian tavoin myös minä en tiedä varmasti, minne päädyn synnyttämään. Mikäli siinä sairaalassa, johon ensisijaisesti haluaisin synnyttämään, ei ole tilaa, joudun soittelemaan toisiin lähiseudun sairaaloihin. Kuulemani mukaan pääkaupunseudulta on saatettu pahimpina ruuhka-aikoina lähettää ihmisiä jopa synnyttämään Kotkaan asti. Jos synnytykseni osuu vaikka uudenvuoden yölle, en voi olla varma, riittääkö minulle taksia tai ambulanssia. Jos mieheni on synnytyksen alkaessa töissä, en tiedä, pääseekö hän ajoissa sairaalaan. Joudun myös miettimään, olenko tehnyt riittävän selkeän synnytystoivelistan ja pakannut synnytyskassiin varmasti kaiken olennaisen. Pystyykö mieheni pitämään sairaalassa minun puoliani silloinkin, jos joudun sellaiseen tilaan, etten voi itse ilmaista selkeästi omaa tahtoani.

Moni synnytykseen liittyvä tekijä on sellainen, joita en voi itse päättää, tai joihin en voi vaikuttaa ja jotka vaatii syvää luottamusta sekä hoitohenkilökuntaan että mieheen. Vaikka synnytykseen on hyvä valmistautua etukäteen, kaikkea ei voi silti tietää varmuudella ennakkoon. Meidän perheessä on pian kolme jäsentä. Miestäni lainaten, meillä alkaa olla sellainen tunne, että pian meille on muuttamassa kolmas perheenjäsen. Toisaalta olen luottavainen, että kaikki tulee järjestymään, hyvin ja niinkuin on tarkoitettu.

Joulun pyhien paikkeella alkavat ne päivät, jolloin lapseni syntyy kaikista todennäköisimmin. Voi olla, että synnytykseen on enää aikaa hyvin vähän tai sitten jopa yli kuukausi kuukausi. En usko, että Maria tiesi etukäteen, milloin hän tulisi synnyttämään. Samoin en tiedä minäkään. Voi olla, että tänä jouluna meillä on oma jouluvauva.

 

Tämän kirjoituksen myötä haluan toivottaa omasta puolestani hyvää joulua!

 

t. Sini Saavalainen

Kirjoittaja on viimeisillään raskaana oleva pappi ja sosionomi, joka tänä vuonna joulua enemmän valmistautuu esikoisensa syntymään

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat