Kirjoitukset avainsanalla Lapset

Kuva: Mikko Huotari

Lähtökohtaisesti lähes jokaisen eksä on p..pää ja eksä on syystä eksä. Myös siis sinä ja minä. Minä olen saanut kuulla olevani myös itsekäs, ajattelematon, idiootti, tyhmä, vailla omaatuntoa oleva ja saatanasta. Ja mitä näitä nyt on. Sanoja joilla yritetään satuttaa ja satutetaankin.

Hyvin moni käy eron jälkeen sotaa eksää vastaan lasten kustannuksella. Usein sanotaan, että sotaan tarvitaan kaksi. Viime aikoina olen ajatellut kuulemani ja kokemani perusteella, ettei tuo ole totta. Usein on oikeasti niin, että se joka on kyennyt ja pystynyt kohtaamaan itsessään erossa haavoittuneen puolensa ja ottanut itsestään vastuuta, ei koe tarvetta sotia eksää vastaan vaan pyrkii hajottamisen sijaan rakentamaan. Sodankäynnistä on turha puhua. Kaikenlainen taisteluun liittyvän puheen voisi erojen yhteydessä muutenkin unohtaa. Haluan silti tässä tekstissä käyttää sota-sanaa, koska monesti erovanhemmuuden hoitaminen ja osapuolten henkinen olotila näyttää sodalta. 

Ja se joka ei ole käynyt ero- ja muita kipuja läpi, on se joka kerää sotavarustelua, pakenee omaan poteroonsa ja kerää ympärilleen vielä kavereitakin, jotka vahvistavat sitä, että ”sä oot kyllä niin oikeessa” ja ”toi toinen vois niin kattoo itteensä peilistä”.

Olo voi olla aika avuton ja turhautunut, kun on sellainen seinä vastassa, joka ei kuuntele, ei kykene aikuiseen viestintään vaan on reaktiivinen ja hyökkäävä.

Miten rakentaa hyvää erovanhemmuutta silloin, kun toinen on täysin kykenemätön ottamaan itsestään ja koko tilanteesta vastuuta?

Ole sinä se, joka katsoo itseään peilistä tosi tarkkaan. Oletko sinä se, joka pitää yllä henkilökohtaista sotaa? Jos olet, hae apua. Oletko itse niin haavoilla (jo lapsuudesta), että vahingossa kaadat eksäsi niskaan jotain, mikä ei hänen niskaansa kuulu? Ihan todella katso itseäsi ja omaa toimintaasi. Tarvitaan roppakaupalla nöyryyttä ja rohkeutta katsoa itseä raatorehellisesti ja myöntää, että ei hitsi, minä olen se, joka ei osaa tätä erohommaa. 

Jos sinä olet se, joka aidosti yrität rakentaa hyvää erovanhemmuutta, ole edelleen aikuinen. Mutta jos seinä on jatkuvasti vastassa, hae apua. Etsi ammattiapua niin pontevasti, että löydät ne oikeat auttajat. Sitä väsyy, jos on aikuinen ja pyrkii yksin kantamaan kaiken vastuun ja saamaan asiat lasten kannalta parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.

Asetu sen lapsen asemaan, jonka vanhemmat ovat asettuneet omiin poteroihinsa. Miltä tuntuu olla aukealla paikalla, jossa ei ole turvaa. Miltä lapsesta tuntuu se, kun heistä riidellään? Miltä tuntuu, kun vanhemmat ovat sodassa toisiaan vastaan? Eikö se lapselle tarkoita sitä, ettei heitä varten ole ketään? Lapsi ei tiedä, mihin suuntaan sodassa katsoisi. Ei tiedä, miksi on niin syyllinen ja ahdistunut olo eikä tiedä, kumpaa vanhempaa tai ketä uskoisi. Erosotien tantereilla on monta lapsisotilasta ja pieniä uhreja: haavoittuneita ja turvattomia pikkuaikuisia, jotka ottavat itsestään ja mahdollisista pikkusisaruksistaan liikaa vastuuta. 

Jos olet eronnut ja sinulla, teillä tai eksälläsi on erosota menossa, älä käytä tätä tekstiä häntä vastaan. Et tarvitse ulkopuolisia lyömäaseita vaan vastuullisuutta, hyvää tahtoa ja myötäelämisen taitoa. Rauhaa ja rakkautta, niillä eväillä eteenpäin.  

Terveisin, Miia Moisio

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Mikko Huotari

Uusperheen lapsilla on paljon asioita, joihin pitää sopeutua

Olen tullut siihen kohtaan eropolkuani, jos näin voi sanoa, että harjoittelen uusperheen vanhemmuutta. Meillä on yhteensä viisi lasta, yksi jo aikuinen ja omillaan asuva ja neljä kouluikäistä, joista kaksi käy meillä joka toinen viikonloppu.

Olen itse uusperheen kasvatti ja kuvittelen tietäväni, miltä lapsista voi tuntua. Minusta on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, mitä kaikkea lapset saattavat kokea ja tuntea. On oltava hyvin tarkalla silmällä ja korvalla sen suhteen, mitä lapsille ihan oikeasti kuuluu.

Lapselle isän tai äidin kumppani on lähtökohtaisesti vieras ihminen. Uusi kumppani vie paikan oman äidin tai isän rinnalta. Lapsista suurin osa toivoo salaa, että vanhemmat vielä palaavat yhteen. Ja saattavat pettyä kovastikin, kun uusi kumppani vie omalle vanhemmalle heidän mielissään kuuluvan paikan. Toki lasten ikä vaikuttaa tähän toiveajatteluun aika paljon.

Aikuisena voi pitää itsensä utupilvessä, jossa kuvittelee yksinkertaisesti niin, että lapset sopeutuvat. Ja niinhän he tekevät, varsinkin, jos eivät ole itsestään ja omista oloistaan kovaa ääntä pitäviä lapsia. Sopeutuminen saattaa ikävimmillään tarkoittaa sitä, että lapset alkavat mukauttaa käyttäytymistään niin, että alkavat häivyttää omia tunteitaan ja tarpeitaan. Niin tapahtuu kyllä kaikissa perheissä.

Uusperheessä tavoitteena on luoda (vähintään) kahden hajonneen ydinperheen osasista yksi perhe. Se on iso haaste, mutta myös uusi mahdollisuus. Tarvitaan todellista aikuisuutta ja henkisesti isoja ihmisiä, jotta uusperheen saa toimimaan: paljon avointa viestintää, vastuullisuutta ja kykyä ja tahtoa todelliseen kumppanuuteen.

Aikuisten välit pitää saada kuntoon

Lasten paras on vanhempien toimiva parisuhde. Hyvä suhde on kuin riippukeinu, jossa lapset saavat rauhassa keinutella ja olla vanhempien varassa. Uusperheessä näitä riippukeinun pitäjiä on useita. Lapsia ajatellen on hyvin tärkeää, että aikuisten välit ovat kunnossa.

Olen nähnyt aika paljon eroperheitä. Olen nähnyt myös sen, miten monissa eroissa osapuolten välit jäävät tulehtuneiksi. Jos eronneella parilla ei ole lapsia, ei ole niin väliä, miten ero hoidetaan. Usein viha- ja vastuupalloa heitellään eronneiden välillä. Ja syytellään toista. Käydään valtataistelua, josta kärsivät kaikki, mutta kaikkein eniten lapset.

Lasten takia on yritettävä. Oman ylpeyden saa erossa ihan tyystin unohtaa. On käytävä ero läpi, on saatava puhevälit kuntoon, pitää osata näyttää esimerkkiä siitä, että aikuiset osaavat käyttäytyä ja hoitaa eron mahdollisimman hyvin. Erojännitteet tekevät lapsille aidosti tosi huonoa.   

Ehkä lapsetkin ovat itse joskus siinä tilanteessa, että ovat eronneet. He ottavat käyttöönsä ne mallit, joita ovat meiltä aikuisilta omaksuneet.  

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Translippu oon vaaleensini-vaaleenpuna-valko raitainen. Huomioi, että esimerkiksi myös intersukupuolisille ja muunsukupuolisille on myös omia lippuja. Kuva: Mercedes Mahling, Unsplash

Oman kokemukseni mukaan kenties tärkein asia, joka sukupuolivähemmistöön (esimerkiksi trans- ja muunsukupuoliset, intersukupuoliset, sukupuolettomat sekä sukupuoltaan määrittelemättömät) kuuluvien läheisten tulee osata on — kuunteleminen. Ei sen monimutkaisempaa tai pelottavampaa. Kuitenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta se voi olla joskus myös varsin haastavaa. Mitä sillä siis tarkoitan?

Aikoinaan isoskoulutuksessa meille painotettiin kuulemisen sekä kuuntelemisen eroa. Kuullessa voi asia mennä ohi; toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitä ei pyöräytä päänsä sisällä tai ajattele sen kummemmin. Kuunnellessa sen sijaan todella pysähdyt kuulemasi ääneen, pyrit sisäistämään sekä annat sen vaikuttaa. Siitä on kyse kuunnellessasi sukupuolivähemmistöön kuuluvaa lasta, nuorta tai oikeastaan minkä ikäistä ihmistä vain. 

Sillä voit aidosti kohdata hänet vain käyttämällä niitä sanoja sekä tekoja, joita hän sinulta toivoo. Muutoin katsot vain hänen ohitseen itse luomaasi kuvaan

Tärkeintä ei siis ole, että osaisit heti ulkoa alati kehittyvän sekä kasvavan sateenkaarisanaston tai mahdollisen sukupuolen korjausprosessin kaikki potentiaaliset käänteet ja yksityiskohdat. Olennaista on, että kuuntelet. Kuuntelet mitä nimeä ja sanoja elämässäsi oleva lapsi tai nuori toivoo sinun hänestä käyttävän. Miten hän toivoo sinun hänet kohtaavan. Hän kertoo sen kyllä. Jos ei heti niin ajallaan ja viimeistään silloin, kun toimit väärin. Äläkä säikähdä siitäkään, virheistäsi. Sellaista tapahtuu. Opi siitä, pyydä anteeksi ja jatka eteenpäin. Äläkä myöskään säikähdä tai loukkaannu, kun sinua korjataan tai käytöksestäsi huomautetaan vaan keskity kuuntelemaan. Sinulle kerrotaan mikä satuttaa ja kuinka voit toimia jatkossa paremmin. Älä jää murehtimaan liikaa tai turhaan selittelemään. Kuuntele mieluummin ja näytä jatkossa teoin kasvusi sekä hyväntahtoisuutesi. Ja jos et tiedä mitä tehdä, niin kysy ja pysähdy kuuntelemaan sekä oppimaan.

Et aikoinaankaan olisi voinut tutustua elämässäsi olevaan lapseen tai nuoreen vain kirjoja lukemalla tai teorioita opiskellen. Et siis tässäkään asiassa. Yhä joudut kuuntelemaan, jotta voit kohdata hänet yksilönä. Kuuntelemaan, jotta tiedät mitä tämä kaikki juuri hänen kohdallaan tarkoittaa; mitä juuri hän tuntee, toivoo, ajattelee, tarvitsee sekä tarkoittaa. Toki voit tietoa etsiä ja opetella ymmärtämään, se on oikein suotavaa, mutta älä kuitenkaan kadota elämässäsi olevaa lasta tai nuorta yleisiin teorioihin tai ajatuksiin. Hän on yhä hän, oma ihana yksilönsä.

Ja jos et tiedä mitä tehdä, niin kysy ja pysähdy kuuntelemaan sekä oppimaan.

Kuuntele, jotta voisit todella kohdata elämässäsi olevan lapsen tai nuoren. Sillä vain käyttämällä niitä sanoja sekä tekoja, joita hän sinulta toivoo, voit todella kohdata hänet. Muutoin katsot vain hänen ohitseen itse luomaasi kuvaan. Älä siis jätä elämässäsi olevaa lasta tai nuorta suhteestanne ulkopuolelle vaan ole valmis kohtaaman hänet silloinkin, kun et pysty vielä kaikkea käsittämään. Ei sinun tarvitsekaan. Riittää, että kuuntelet ja annat sen vaikuttaa toimintaasi. Elämä kyllä kuljettaa ja elämässäsi oleva lapsi tai nuori paikoin opastaa jos annat heidän sen tehdä.

Sinua saa myös pelottaa. Saa olla paljon asioita, joita haluaisit tietää sekä ajatuksia, joita tahtoisit jakaa. Elämässäsi olevan lapsen ja nuoren kohdalla keskity kuitenkin kuuntelemaan. Tietoa voit kerätä sekä tukea ja vertaisia saada muun muassa Transtukipisteeltä (piakkoin uudelta nimeltään Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus), Translasten ja-nuorten perheet ry:ltä, Perhesuhdekeskusksesta ja mahdollisesti lähimmästä Setan jäsenjärjestöstä. Lisäksi netistä voi löytyä ryhmiä, kuten Facebookissa oleva Kristittyjen sateenkaari-ihmisten vanhempien ryhmä. Yksin ei tarvitse jäädä vaikka lapsen ja nuoren kohdalla keskittyisikin kuuntelemaan.

Elämässäsi olevan trans- tai muunsukupuolisen, sukupuolettoman, sukupuoltaan määrittelemättömän tai intersukupuolisen lapsen tai nuoren kohtaamisen ei siis tarvitse olla sen erikoisempaa kuin kenenkään muunkaan. Toki erityispiirteitäkin on ja niihin varmasti palaamme vielä tulevissa blogeissa. Kuitenkin pitkälle kantaa, ja usein kaiken muunkin takana on, kyky kuunnella sekä antaa kuulemansa vaikuttaa omiin tekoihin. Siksi keskeisintä on kuunteleminen. Ja siihen sinä pystyt kyllä.

Kauniita sekä kasvattavia yhteisiä hetkiä välillenne toivoen, Mio

p.s. Pidä silmällä myös Teinit niitä on vaan pakko rakastaa -podcastia. vink vink.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tänään tuttuni kertoi, mitä tyttöni on puhunut hänelle meidän erosta. Se oli aika pysäyttävää kuultavaa kesken työpäivän. Hän oli kertonut toivovansa meidän palaavan vielä yhteen. Pieni tyttöni miettii, miksi me emme tee sopua. Puhelun jälkeen alkoi rintaa puristaa ja itkettää. Teki mieli huutaa. Olen tämän kaiken kuullut, eikä tässä mitään yllättävää ollut. Silti oli musertavaa kuulla se jonkun toisen suusta. Myös tulevaisuudessa tulevat monet korvat vielä kuulemaan miltä hänestä tuntui, kun äiti ja isä erosivat.  

Lasten pohjaton suru onkin yksi eron vaikeimmista asioista. Suru kun ylipäätään on hankala tunne. Siihen mukaan haastava suhde lasten rakkaimpaan ihmiseen, unelmista luopumisen prosessi ja syyllisyys tämän kaiken aiheuttamisesta, niin soppa on kasassa. Sanoinko jo syyllisyys, syyllisyys ja vielä kerran syyllisyys. Minä olen aiheuttanut tämän. Tämä on minun syytäni. Taas minä. Aivan kuin minä olisin ainoa ihminen maailmassa, joka tähän kaikkeen on vaikuttanut.

Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään.

Suru on itsekäs tunne. Se vaatii aikaa ja tilaa, käpertymistä omaan maailmaan. Se ei myöskään kysele lupaa, vaan tulee ja ottaa paikkansa. Tavalla tai toisella. Meille suru tulee kylään melkein aina iltaisin. Ikävä ei juolahda mieleen päivän tohinassa, vaan illan hämärässä. Juuri silloin, kun nousen lähteäkseni omiin iltatouhuihini ja pitäisi antaa unen tulla kuuluu pieni, murtunut ääni: -Mulla on ikävä iskää.

Jähmetyn paikalleni ja tunnen, miten nopeasti sisälläni tunteet myllertävät. Käännyn hitaasti kohdatakseni lapseni surun. Se on vaikeaa, vaikka tämä hetki on toistunut uudestaan ja uudestaan. Minuakin surettaa niin paljon ja selviytyäkseni olen tottunut työntämään surun pois. Se on niin hidas, lamauttava ja voimia vievä. Olisi niin paljon helpompaa olla ilman sitä. Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään.

Kysyn saanko tulla viereen ja otan hänet kainaloon. Sitten me vierekkäin katsellaan, kuunnellaan ja pyöritellään surua ympäri. Laskeudutaan surun hämäränsiniseen kuplaan. Yritän muistella vanhalta viisaalta naiselta nuorena tyttönä saamaani ohjetta. Surulle ei tarvitse tehdä mitään. Ota se kämmenellesi ja katsele. Mutta se juuri tässä onkin vaikeaa. Ettei tartte tehdä mitään. Tämä harmaa sumu on vain kuljettava läpi, jotta olisi tilaa uudelle, sitten joskus. 

Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. 

Muistan, kun pian uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen lapsi huusi suruansa ulos: - Onko se niin vaikeaa asua saman katon alla? hän kysyi koko pienen mielen voimallaan. Me aikuiset kuuntelimme vaiti. Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. Syvältä kouraisevaa pohjatonta surua, kun elämän perusrakenteet järkkyvät pysyvästi. Lapsen tuska herättää sietämättömän avuttomuuden tunteen. Se on kestettävä, jotta voi olla ja ottaa vastaan. Etten jättäisi häntä yksin. Yritän luottaa, että lapseni selviää tämän haavan kanssa. Mitä muutakaan voin!? On vaikea uskoa, että rakkaus riittää, kun eihän se riittänyt!

Onneksi rakkaus ei ole sidottu rakenteisiin, vaan suhteeseen. Se ei ole ehdoton, muuttumaton tai omistettava. Se on läsnäoloa ja kohtaamista. Jakamista. Toivoisin niin, että  meidän toisemme hyljänneiden suhteessa voisi tulevaisuudessa olla kohtaamista, jopa rakkautta, joka voisi kannatella lapsiamme. Sillä jaammehan me tämän vanhemmuuden. Aiemmin se on tuntunut aivan mahdottomalta ajatukselta, sillä en ole koskaan tajunnut, miksi sitten erota.

Nyt se tuntuu välttämättömältä, koska lapsemme tarvitsevat sitä.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat