Kirjoitukset avainsanalla Lapset

Translippu oon vaaleensini-vaaleenpuna-valko raitainen. Huomioi, että esimerkiksi myös intersukupuolisille ja muunsukupuolisille on myös omia lippuja. Kuva: Mercedes Mahling, Unsplash

Oman kokemukseni mukaan kenties tärkein asia, joka sukupuolivähemmistöön (esimerkiksi trans- ja muunsukupuoliset, intersukupuoliset, sukupuolettomat sekä sukupuoltaan määrittelemättömät) kuuluvien läheisten tulee osata on — kuunteleminen. Ei sen monimutkaisempaa tai pelottavampaa. Kuitenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta se voi olla joskus myös varsin haastavaa. Mitä sillä siis tarkoitan?

Aikoinaan isoskoulutuksessa meille painotettiin kuulemisen sekä kuuntelemisen eroa. Kuullessa voi asia mennä ohi; toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitä ei pyöräytä päänsä sisällä tai ajattele sen kummemmin. Kuunnellessa sen sijaan todella pysähdyt kuulemasi ääneen, pyrit sisäistämään sekä annat sen vaikuttaa. Siitä on kyse kuunnellessasi sukupuolivähemmistöön kuuluvaa lasta, nuorta tai oikeastaan minkä ikäistä ihmistä vain. 

Sillä voit aidosti kohdata hänet vain käyttämällä niitä sanoja sekä tekoja, joita hän sinulta toivoo. Muutoin katsot vain hänen ohitseen itse luomaasi kuvaan

Tärkeintä ei siis ole, että osaisit heti ulkoa alati kehittyvän sekä kasvavan sateenkaarisanaston tai mahdollisen sukupuolen korjausprosessin kaikki potentiaaliset käänteet ja yksityiskohdat. Olennaista on, että kuuntelet. Kuuntelet mitä nimeä ja sanoja elämässäsi oleva lapsi tai nuori toivoo sinun hänestä käyttävän. Miten hän toivoo sinun hänet kohtaavan. Hän kertoo sen kyllä. Jos ei heti niin ajallaan ja viimeistään silloin, kun toimit väärin. Äläkä säikähdä siitäkään, virheistäsi. Sellaista tapahtuu. Opi siitä, pyydä anteeksi ja jatka eteenpäin. Äläkä myöskään säikähdä tai loukkaannu, kun sinua korjataan tai käytöksestäsi huomautetaan vaan keskity kuuntelemaan. Sinulle kerrotaan mikä satuttaa ja kuinka voit toimia jatkossa paremmin. Älä jää murehtimaan liikaa tai turhaan selittelemään. Kuuntele mieluummin ja näytä jatkossa teoin kasvusi sekä hyväntahtoisuutesi. Ja jos et tiedä mitä tehdä, niin kysy ja pysähdy kuuntelemaan sekä oppimaan.

Et aikoinaankaan olisi voinut tutustua elämässäsi olevaan lapseen tai nuoreen vain kirjoja lukemalla tai teorioita opiskellen. Et siis tässäkään asiassa. Yhä joudut kuuntelemaan, jotta voit kohdata hänet yksilönä. Kuuntelemaan, jotta tiedät mitä tämä kaikki juuri hänen kohdallaan tarkoittaa; mitä juuri hän tuntee, toivoo, ajattelee, tarvitsee sekä tarkoittaa. Toki voit tietoa etsiä ja opetella ymmärtämään, se on oikein suotavaa, mutta älä kuitenkaan kadota elämässäsi olevaa lasta tai nuorta yleisiin teorioihin tai ajatuksiin. Hän on yhä hän, oma ihana yksilönsä.

Ja jos et tiedä mitä tehdä, niin kysy ja pysähdy kuuntelemaan sekä oppimaan.

Kuuntele, jotta voisit todella kohdata elämässäsi olevan lapsen tai nuoren. Sillä vain käyttämällä niitä sanoja sekä tekoja, joita hän sinulta toivoo, voit todella kohdata hänet. Muutoin katsot vain hänen ohitseen itse luomaasi kuvaan. Älä siis jätä elämässäsi olevaa lasta tai nuorta suhteestanne ulkopuolelle vaan ole valmis kohtaaman hänet silloinkin, kun et pysty vielä kaikkea käsittämään. Ei sinun tarvitsekaan. Riittää, että kuuntelet ja annat sen vaikuttaa toimintaasi. Elämä kyllä kuljettaa ja elämässäsi oleva lapsi tai nuori paikoin opastaa jos annat heidän sen tehdä.

Sinua saa myös pelottaa. Saa olla paljon asioita, joita haluaisit tietää sekä ajatuksia, joita tahtoisit jakaa. Elämässäsi olevan lapsen ja nuoren kohdalla keskity kuitenkin kuuntelemaan. Tietoa voit kerätä sekä tukea ja vertaisia saada muun muassa Transtukipisteeltä (piakkoin uudelta nimeltään Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus), Translasten ja-nuorten perheet ry:ltä, Perhesuhdekeskusksesta ja mahdollisesti lähimmästä Setan jäsenjärjestöstä. Lisäksi netistä voi löytyä ryhmiä, kuten Facebookissa oleva Kristittyjen sateenkaari-ihmisten vanhempien ryhmä. Yksin ei tarvitse jäädä vaikka lapsen ja nuoren kohdalla keskittyisikin kuuntelemaan.

Elämässäsi olevan trans- tai muunsukupuolisen, sukupuolettoman, sukupuoltaan määrittelemättömän tai intersukupuolisen lapsen tai nuoren kohtaamisen ei siis tarvitse olla sen erikoisempaa kuin kenenkään muunkaan. Toki erityispiirteitäkin on ja niihin varmasti palaamme vielä tulevissa blogeissa. Kuitenkin pitkälle kantaa, ja usein kaiken muunkin takana on, kyky kuunnella sekä antaa kuulemansa vaikuttaa omiin tekoihin. Siksi keskeisintä on kuunteleminen. Ja siihen sinä pystyt kyllä.

Kauniita sekä kasvattavia yhteisiä hetkiä välillenne toivoen, Mio

p.s. Pidä silmällä myös Teinit niitä on vaan pakko rakastaa -podcastia. vink vink.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Tänään tuttuni kertoi, mitä tyttöni on puhunut hänelle meidän erosta. Se oli aika pysäyttävää kuultavaa kesken työpäivän. Hän oli kertonut toivovansa meidän palaavan vielä yhteen. Pieni tyttöni miettii, miksi me emme tee sopua. Puhelun jälkeen alkoi rintaa puristaa ja itkettää. Teki mieli huutaa. Olen tämän kaiken kuullut, eikä tässä mitään yllättävää ollut. Silti oli musertavaa kuulla se jonkun toisen suusta. Myös tulevaisuudessa tulevat monet korvat vielä kuulemaan miltä hänestä tuntui, kun äiti ja isä erosivat.  

Lasten pohjaton suru onkin yksi eron vaikeimmista asioista. Suru kun ylipäätään on hankala tunne. Siihen mukaan haastava suhde lasten rakkaimpaan ihmiseen, unelmista luopumisen prosessi ja syyllisyys tämän kaiken aiheuttamisesta, niin soppa on kasassa. Sanoinko jo syyllisyys, syyllisyys ja vielä kerran syyllisyys. Minä olen aiheuttanut tämän. Tämä on minun syytäni. Taas minä. Aivan kuin minä olisin ainoa ihminen maailmassa, joka tähän kaikkeen on vaikuttanut.

Suru on itsekäs tunne. Se vaatii aikaa ja tilaa, käpertymistä omaan maailmaan. Se ei myöskään kysele lupaa, vaan tulee ja ottaa paikkansa. Tavalla tai toisella. Meille suru tulee kylään melkein aina iltaisin. Ikävä ei juolahda mieleen päivän tohinassa, vaan illan hämärässä. Juuri silloin, kun nousen lähteäkseni omiin iltatouhuihini ja pitäisi antaa unen tulla kuuluu pieni, murtunut ääni: -Mulla on ikävä iskää. Jähmetyn paikalleni ja tunnen, miten nopeasti sisälläni tunteet myllertävät. Käännyn hitaasti kohdatakseni lapseni surun. Se on vaikeaa, vaikka tämä hetki on toistunut uudestaan ja uudestaan.

Minuakin surettaa niin paljon ja selviytyäkseni olen tottunut työntämään surun pois. Se on niin hidas, lamauttava ja voimia vievä. Olisi niin paljon helpompaa olla ilman sitä. Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään. Kysyn saanko tulla viereen ja otan hänet kainaloon. Sitten me vierekkäin katsellaan, kuunnellaan ja pyöritellään surua ympäri. Laskeudutaan surun hämäränsiniseen kuplaan. Yritän muistella vanhalta viisaalta naiselta nuorena tyttönä saamaani ohjetta. Surulle ei tarvitse tehdä mitään. Ota se kämmenellesi ja katsele. Mutta se juuri tässä onkin vaikeaa. Ettei tartte tehdä mitään. Tämä harmaa sumu on vain kuljettava läpi, jotta olisi tilaa uudelle, sitten joskus. 

Muistan, kun pian uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen lapsi huusi suruansa ulos: - Onko se niin vaikeaa asua saman katon alla? hän kysyi koko pienen mielen voimallaan. Me aikuiset kuuntelimme vaiti. Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. Syvältä kouraisevaa pohjatonta surua, kun elämän perusrakenteet järkkyvät pysyvästi. Lapsen tuska herättää sietämättömän avuttomuuden tunteen. Se on kestettävä, jotta voi olla ja ottaa vastaan. Etten jättäisi häntä yksin. Yritän luottaa, että lapseni selviää tämän haavan kanssa. Mitä muutakaan voin!? On vaikea uskoa, että rakkaus riittää, kun eihän se riittänyt!

Onneksi rakkaus ei ole sidottu rakenteisiin, vaan suhteeseen. Se ei ole ehdoton, muuttumaton tai omistettava. Se on läsnäoloa ja kohtaamista. Jakamista. Toivoisin niin, että  meidän toisemme hyljänneiden suhteessa voisi tulevaisuudessa olla kohtaamista, jopa rakkautta, joka voisi kannatella lapsiamme. Sillä jaammehan me tämän vanhemmuuden. Aiemmin se on tuntunut aivan mahdottomalta ajatukselta, sillä en ole koskaan tajunnut, miksi sitten erota.

Nyt se tuntuu välttämättömältä, koska lapsemme tarvitsevat sitä.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Ewa Pinkonhead, Unsplash

En tule koskaan saamaan omia biologisia lapsia. Kipu josta olen kirjoitanut aiemminkin ja, jonka en voi sanoa olevan kokonaan poissa vieläkään. Tuskin se koskaan on.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut arvokaita muistutuksia siitä, että lapsettomallakin voi olla tärkeitä lapsia elämässään. Sen lisäksi, että toki voin saada joskus elämääni myös omia ei biologisia lapsia, tulee elämääni lapsia myös muuta kautta.

Viime sunnuntaina juhlistimme kummilapseni kastetta. Suloisuus oli kastettu jo aiemmin keväällä, mutta nyt pääsimme sitä myös juhlistamaan kasteen muistamisen merkeissä. Sain pitää tilaisuudessa kasteen muistamisen rukoushetken sekä iloita pienokaisen olemassaolosta muiden läsnäolevien kanssa. Aiemmin tänä vuonna sain myös olla läsnä erään toisen lapsosen ensimmäisellä Linnanmäki vierailulla. Kyseessä oli kaksivuotias kummalapseni (ei-kristillinen kummilapsi. Termi, jonka kehitimme, kun kummius tai haltiakummius ei tuntunut sopivalta. Kummasetänä olo sen sijaan juuri minulle sopivalta). Ja uskon, etteivät nämä lapset ole ainoita, joiden elämässä tulen olemaan alkumetreiltä saakka.

Emme ole merkityksellisiä lapsien elämässä vain vanhempina. Voimme olla myös niitä muulla tavoin rinnalla kulkevia, kannustavia, rakastavia ja tukevia aikuisia. Voimme päästä lähelle ja kasvaa yhdessä. Rakastaa ja olla läsnä. Vanhemmuus on tietenkin aivan erityinen rooli, mutta läheisiä aikuisia voi lapsella olla monia ja heihin kaikkiin voi kasvaa omanlaisensa suhde.

Kummi- ja kummasetänä tahdon olla läsnä lasten elämässä heidän erilaisissa mutkissa. Arkisissa tuokioissa, juhlan hetkissä, varhaisissa vaiheissa sekä tulevissa päivissä. En vain lapsuutta vaan vaikka hamaan tulevaan saakka. Olen valmis sitoutumaan lapseen ja antamaan hänelle omastani. Aikaani, rakkautta sekä niitä tietoja ja taitoja joita minulla on. Olemaan apukätenä hänen vanhemmilleen niissä hetkissä ja sillä tavoin kuin he pyytävät ja tarvitsevat. Kummi- ja kummalapseni ovat erityisen tärkeitä lapsia elämässäni.

Äitini ehdotti, että ottaisin elämäni lasten kuvia ja laittaisin kehyksiin. Mieleeni nousi heti mummini ja vaarini kirjahylly, jossa oli rivissä muun muassa meidän lastenlasten kuvia. Emme me tarvitse verisiteitä ollaksemme ylpeitä tai rakastaaksemme. Vanhemmuus on jotain aivan erityisellä tavalla syvää, ja sen puuttumisesta mahdollisesti aiheutuva kipu tulee prosessoida. Lapsettomankaan ihmisen elämän ei kuitenkaan tarvitse olla kokonaan lapsetonta vaan erityisen rakkaita lapsia voi löytää monesta suunnasta.

Rakastavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Aaron Blanco Tejedor / unsplash.com
  1. Katsottaessaan juhannusyönä supermarkettiin, imurinvarteen tai lastenhuoneeseen, voi nähdä nykyisen puolisonsa.
  2. Jos kesäyöksi laittaa sitomattoman vihdan tyynynsä alle, saa aamulla vaihtaa lakanat ja pestä taas pyykkiä.
  3. Kun juoksee alasti saunasta tullessaan juhannusyönä ruisvainion ojia, niin yhdeksännen ojan kohdalla mökkinaapurit tekevät lastensuojeluilmoituksen.
  4. Kun menee juhannusyönä kosken keskelle vesikivelle istumaan alasti, voi nähdä poliisin ja putkan.
  5. Jos nukkuessa on vasemman jalan sukka väärinpäin jalassa, on kyseessä ihan tavallinen arkiyö - ei juhannus.
  6. Se, mihin suuntaan juhannuskokon kärki kaatuu, sillä suunnalla oleva taapero on todennäköisesti tehnyt jotain pahaa.
  7. Kun juhannusyönä unohtaa tyynynsä alle ennen nukkumaan menoa seitsemän erilaista legopalikkaa, jotka on poimittu taas seitsemän kertaa olohuoneen lattialta, tulee yöllä unessa päänsärky vastaan.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat