Kirjoitukset avainsanalla Lapset

Kuva: Ewa Pinkonhead, Unsplash

En tule koskaan saamaan omia biologisia lapsia. Kipu josta olen kirjoitanut aiemminkin ja, jonka en voi sanoa olevan kokonaan poissa vieläkään. Tuskin se koskaan on.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut arvokaita muistutuksia siitä, että lapsettomallakin voi olla tärkeitä lapsia elämässään. Sen lisäksi, että toki voin saada joskus elämääni myös omia ei biologisia lapsia, tulee elämääni lapsia myös muuta kautta.

Viime sunnuntaina juhlistimme kummilapseni kastetta. Suloisuus oli kastettu jo aiemmin keväällä, mutta nyt pääsimme sitä myös juhlistamaan kasteen muistamisen merkeissä. Sain pitää tilaisuudessa kasteen muistamisen rukoushetken sekä iloita pienokaisen olemassaolosta muiden läsnäolevien kanssa. Aiemmin tänä vuonna sain myös olla läsnä erään toisen lapsosen ensimmäisellä Linnanmäki vierailulla. Kyseessä oli kaksivuotias kummalapseni (ei-kristillinen kummilapsi. Termi, jonka kehitimme, kun kummius tai haltiakummius ei tuntunut sopivalta. Kummasetänä olo sen sijaan juuri minulle sopivalta). Ja uskon, etteivät nämä lapset ole ainoita, joiden elämässä tulen olemaan alkumetreiltä saakka.

Emme ole merkityksellisiä lapsien elämässä vain vanhempina. Voimme olla myös niitä muulla tavoin rinnalla kulkevia, kannustavia, rakastavia ja tukevia aikuisia. Voimme päästä lähelle ja kasvaa yhdessä. Rakastaa ja olla läsnä. Vanhemmuus on tietenkin aivan erityinen rooli, mutta läheisiä aikuisia voi lapsella olla monia ja heihin kaikkiin voi kasvaa omanlaisensa suhde.

Kummi- ja kummasetänä tahdon olla läsnä lasten elämässä heidän erilaisissa mutkissa. Arkisissa tuokioissa, juhlan hetkissä, varhaisissa vaiheissa sekä tulevissa päivissä. En vain lapsuutta vaan vaikka hamaan tulevaan saakka. Olen valmis sitoutumaan lapseen ja antamaan hänelle omastani. Aikaani, rakkautta sekä niitä tietoja ja taitoja joita minulla on. Olemaan apukätenä hänen vanhemmilleen niissä hetkissä ja sillä tavoin kuin he pyytävät ja tarvitsevat. Kummi- ja kummalapseni ovat erityisen tärkeitä lapsia elämässäni.

Äitini ehdotti, että ottaisin elämäni lasten kuvia ja laittaisin kehyksiin. Mieleeni nousi heti mummini ja vaarini kirjahylly, jossa oli rivissä muun muassa meidän lastenlasten kuvia. Emme me tarvitse verisiteitä ollaksemme ylpeitä tai rakastaaksemme. Vanhemmuus on jotain aivan erityisellä tavalla syvää, ja sen puuttumisesta mahdollisesti aiheutuva kipu tulee prosessoida. Lapsettomankaan ihmisen elämän ei kuitenkaan tarvitse olla kokonaan lapsetonta vaan erityisen rakkaita lapsia voi löytää monesta suunnasta.

Rakastavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Aaron Blanco Tejedor / unsplash.com
  1. Katsottaessaan juhannusyönä supermarkettiin, imurinvarteen tai lastenhuoneeseen, voi nähdä nykyisen puolisonsa.
  2. Jos kesäyöksi laittaa sitomattoman vihdan tyynynsä alle, saa aamulla vaihtaa lakanat ja pestä taas pyykkiä.
  3. Kun juoksee alasti saunasta tullessaan juhannusyönä ruisvainion ojia, niin yhdeksännen ojan kohdalla mökkinaapurit tekevät lastensuojeluilmoituksen.
  4. Kun menee juhannusyönä kosken keskelle vesikivelle istumaan alasti, voi nähdä poliisin ja putkan.
  5. Jos nukkuessa on vasemman jalan sukka väärinpäin jalassa, on kyseessä ihan tavallinen arkiyö - ei juhannus.
  6. Se, mihin suuntaan juhannuskokon kärki kaatuu, sillä suunnalla oleva taapero on todennäköisesti tehnyt jotain pahaa.
  7. Kun juhannusyönä unohtaa tyynynsä alle ennen nukkumaan menoa seitsemän erilaista legopalikkaa, jotka on poimittu taas seitsemän kertaa olohuoneen lattialta, tulee yöllä unessa päänsärky vastaan.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Fleur Treurniet, Unsplash

Se oli joitakin kuukausia lapsensa syntymän jälkeen, kun ystäväni lähti tuttuun tapaan harrastuksensa parissa käymään. Hieman aiemmin hän oli törmännyt juttuun, jossa puhuttiin vauvan ja vanhemman välisestä suhteesta. Kuvattiin, että niin kauan kun vauva reagoi tavalla tai toisella vanhemman tullessa takaisin on kaikki vielä hyvin; erossa ei ole oltu liian pitkään ja kehityksen kannalta tärkeä tiivis suhde on pysynyt ehjänä. Niinpä ystäväni tarkkaili lastaan palatessaan takaisin kotiin. Lapsi ei ollut moksiskaan. Ja niinpä ystäväni oli varma. Hän oli juuri rikkonut lapsensa.

Selvä, lapsi oli nyt rikottu. Tuleen ei kuitenkaan pidä jäädä makaamaan, joten niinpä ystäväni lähti heti selvittämään mitä voisi tehdä asian korjaamiseksi. Googletti googlettamistaan. Kuinka korjata lapsensa. Ja sivu toisensa jälkeen löytyi tietoa kuinka rikki lapsi nyt olikaan, kuinka tuhoisa tämä ilta olikaan. Löytyi tietoa mikä kaikki lapsen tulevaisuudessakin tulisi nyt menemään pilalle ja kuinka hän kärsisi, mutta missään ei ollut sanallakaan siitä miten asiaa voisi korjata. Lapsi oli siis nyt pysyvästi rikottu ja hänen tulevaisuutensa pilattu.

Onneksi ystävälläni oli kuitenkin ihminen, jolle hän soitti tuossa hetkessä. Ihminen, jonka vanhemmuuteen hän uskoi vankasti. Ystävä, joka sai hänet rauhoittumaan. Ymmärtämään, ettei ehkä olekaan syytä huoleen. Että tuskin mikään yksittäinen teko, jota ei esimerkiksi laillakaan kielletä, voisi päästä lasta pysyvästi rikkomaan. Että on sitä monesta ihmiset selvinneet ennenkin. Luottamaan, ettei se lapsi ehkä nyt sitten loppujen lopuksi ole kuitenkaan rikki.

Ystäväni huoli rauhoittui, mutta sen jälkeen tuli uudet tunteet, jotka ymmärrän hyvin, ja allekirjoitankin. Turhautuminen ja suuttumus siitä, kuinka vaarallista ja oikeastaan vastuutontakin on, mikäli puhutaan vain kaikesta siitä mikä voi lasta tai hänen elämäänsä vahingoittaa. Jos ei anneta sen kaiken rinnalla myös neuvoja siitä, kuinka toimia silloin, kun asiat eivät menekään niin kuin on ohjeistettu.

Mutta missään ei ollut sanallakaan siitä miten asiaa voisi korjata.

Uskon ja näen, ettei tuo yksittäinen hetki mitenkään päässyt ystäväni lasta rikkomaan. Ei lähellekään. Mutta siitä syntynyt löytö on aito. Varoituksia ja uhkakuvia on varmasti paljon helpompaa löytää kuin neuvoja asioiden korjaamiseen. Noita varoituksia ja ohjeitakin on myös varmasti löydettävissä niin paljon, ettei kukaan niitä pysty koko aikaa noudattamaan. Eikä sellainen kenties kaikilta osin olisi rakentavaakaan. Kun ottaa huomioon sen sekä sen faktan, kuinka paljon ihmiset usein lapsiaan rakastavat ja miten huolissaan he voivat lastensa hyvinvoinnista olla, on yhtälö aika riskialtis. Kaikkea viestintää me emme vanhemmuutta käsittelevässä keskustelussa voi tietenkään muuttaa, mutta siellä missä voimme, voimme pitää olla pitämässä yllä myös ohjeita tilanteiden korjaamiseen sekä muistuttaa, ettei ehkä olekaan niin suurta hätää.

Mitä siis tehdä silloin, kun itsestä tuntuu siltä, että on juuri rikkonut lapsensa ja pilannut tämän tulevaisuuden? Ensinnäkään ei, ehkä kannata mennä rypemään kauhukuviin. Mielummin voi vetää syvään henkeä ja yrittää rauhoittua. Ottaa yhteyttä johonkin turvalliseen ja luotettavaan järjen ääneen, jota itse arvostaa. Kuulla häneltäkin mitä luultavimmin se huojennuksen sana, ettei hätä suinkaan ole sen näköinen kuin miltä nyt tuntuu. Muistuttaa itseään, ettei ihminen mene pysyvästi rikki kovinkaan helposti ja, että toisten tulevaisuus ei useinkaan ole yhdestä vaan monien asioiden summasta kiinni. Ja mikäli ei silloinkaan usko voi tarvittaessa kääntyä alan ammattilaisten puoleen. He kyllä kertovat onko jotain vakavaa tapahtunut, sekä toivottavasti tarvittaessa myös sen, miten asian kanssa edetä. Luultavasti olet kuitenkin itse kärsinyt tilanteesta säikähtäessäsi enemmän, kuin lapsesi.

Huojentavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Element 5 Digital // Unsplash.com

Kärsin tänään päänsisäisen blogiahdistuksesta. Sen keskeytti hetki, jolloin keskimmäiseni päätti kuuluttaa leikkipuiston kiipeilytelineen päältä, metallisesta megafonista, kaikelle kansalle huutaen: “Äiti on kiusannut minua koko päivän!”

En tiedä, mistä julkinen kannanotto nousi, mutta ahdistus vaihtui nopeasti julkiseen nöyryytykseen, kun naama punaisena, hymyillen muille vanhemmille, yritin sihistä perillistäni irti ämyristä.

Samanaikaisesti esikoiseni murjotti piilossa, koska jalkapallo oli unohtunut matkasta, ja nuorimmainen harjoitteli esiuhman oireita kovaäänisesti aina vauvakeinun lopettaessa heijaavan liikkeensä.  Julkisen sirkuksen pellenä oli jälleen äiti ja kolme tirehtööriä pyörittivät showta.

Aloin miettiä niitä asioita, joissa lapseni ovat kasvattaneet minua.

Ennen kuin aloin vajota epäonnistuneen kasvattajan alhoon, aloin miettiä niitä asioita, joissa lapseni ovat kasvattaneet minua.

Seuraavat asiat olen oppinut lapsiltani:

Muutama asia piti ihan itse googlettaa, että käsittää, mistä se juniori oikein jauhaa. Sehän on selvä, että toisinpäin oppi tuskin koskaan kulkee.

  1. Suhteellisuusteorian mukaan valonnopeus on suurin nopeus, millä mikään esine, jolla on massa, voi liikkua. Sen tiesin, että tämä on nopeus, jolla lapset liikkuvat kohti autotietä/järveä/rikkimeneviä esineitä/karkkihyllylle/karkuun/piiloon, mutta eivät liiku, kun pitäisi olla sovittuna ajankohtana esimerkiksi lääkärissä/päiväkodissa/juhlissa/neuvolassa/töissä.
  2. Kastemadoilla on hajuaisti.
  3. Vuonna 2010 jalkapallon MM-kisat voitti Espanja Hollantia vastaan jatkoajalla Iniestan ratkaisevalla maalilla.
  4. Maamme-laulussa voisi laulaa “maa kallis kaikkien”, eikä pelkästään “maa kallis isien”. Yritin ehdottaa sanaa “ihmisten”, mutta se ei käy, koska silloin eläimet eivät olisi mukana. Siksi “kaikkien”.
  5. Saint Kitts ja Nevisin lipussa on vihreää ja punaista sekä kaksi valkoista tähteä mustalla taustalla.
  6. En edes aloita bottleflipistä, dapista, trikkauksesta ja flossaamisesta.

Tiedossa olen jäänyt jo auttamattomasti jälkeen, mutta toivon, että voin olla vielä hyödyksi muussa.

Sen nimittäin toivon, että mukuloista tulee viisaampia kuin äitinsä etenkin tunnetaidoissa.

Siinä, että tunnistavat, milloin läheinen kaipaa halausta eikä huonoa huumoria. Että tunnistavat, milloin tunne vie ja järki vikisee. Ja etenkin, että tietäväisivät todella olevansa kaiken elämässään saamansa rakkauden arvoisia.

Kannattaa ympäröidä itsensä elämässään puolisolla ja muilla ihmisillä, joiden kanssa voi puhua kaikesta.

Ja, että kannattaa ympäröidä itsensä elämässään puolisolla ja muilla ihmisillä, joiden kanssa voi puhua kaikesta.

Vaikka siitä, miltä lapsena tuntui, kun äiti kiusasi koko päivän.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat