Kirjoitukset avainsanalla katse

Saint John's Lodge, Regents Park. Kuva: Jaakko Kaartinen

Nautin katsoa rakastettuani suoraan silmiin. Niissä on niin paljon kimallusta, suorasukaisuutta, lempeää suloisuutta, suloista lempeyttä, ilkikurisuutta, kipinää ja ukkosta, mittaavuutta ja hyväksyntää, syvyyksiä ja läheisyyttä. Hänen katseensa on tosi ilmeikäs ja elävä. Häkellyttävää kiinnittyä siihen omalla katseella.

Hän on tehnyt katseellaan minulle vaikka mitä. Hän on kaatanut minut katseellaan lattiaan. Siten kaikki tavallaan alkoi. Se oli syvä tumma katse, jonka hän loi. En ole koskaan toipunut siitä, enkä koskaan halua toipua siitä. Se oli niin tavaton kokemus minulle, että monesti kerron siitä vieraille ihmisillekin, joita olemme jossain tavanneet ja joiden kanssa olemme alkaneet juttusille. ”Tässä on rakastettuni, hän loi minuun yhden sellaisen tumman katseen, ja minun elämäni muuttui.”

Kerron sen aina uudestaan, koska se todella oli mitä ihmeellisintä.

Yleismaailmallinen kokemus. Rakastetun silmät ovat tunteiden polttopiste.

Kun aloin katsoa takaisin hänen silmiinsä ja hakea niiden katsetta aina kun mahdollista, havaitsin, että ne ovat mitä ihmeellisimmän väriset, yhdessä valossa vaaleammat, toisessa tummemmat, lähempää katsottuna hurmaavasti vihertävät.

Ensimmäisen kerran katsoin niihin aivan läheltä aivan syvälle talvisena aamupäivänä. Olin tullut häntä vastaan työhuoneeni ovelle, hän tuli pihan poikki kävellen pakkasilmassa. Siinä aamupäivän talvivalossa tuntui kuin olisin katsonut auringonpimennyksen aikaan suoraan aurinkoon ja hänen silmiensä iirikset kuin liekehtivä korona sen ympärillä.

En koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä.

Sittemmin olen monet kerrat katsonut aivan läheltä samaa ihmettä. Joskus se tuo minun mieleeni auringonkukat van Goghin maalauksesta. Kun katsoo aivan läheltä toisen silmiin, näkee silmien elävän, värin elävän. Minusta se on hurjaa, ihanaa ja hurjaa.

Eilen illalla hän oli aivan väsynyt nukkumaan mennessä. Kun annoin suukkoja hänen silmäluomilleen, ne tulivat niin raskaiksi, ettei hän saanut niitä auki enää. Sen sijaan hän hymyili mitä pehmeimmin. Rakas rakastettu ja hänen katseensa ja silmänsä liukuivat uniin, tavoittamattomiin sinne, minne en voi nähdä. Aamulla katse sitten tuikahti taas. Sydän hypähti, niin kuin se hänen katseestaan hypähtää.

Ihmetyksen, ylellisten ihmeellisyyksien lähteitä me voimme olla toisillemme. Ihan kaikki on tässä valmiina. Ihan katseen etäisyydellä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Pixabay.com

Katseen merkitys

Me kaipaamme katsetta pienestä lapsesta vanhuuteen saakka. Lapselle tarjottu hyväksyvä ja rakastava katse on niin merkityksellinen asia, etteivät sanani riitä sitä kertomaan. Kaunis katse luo sen perusrakenteen, jonka päälle lapsi rakentaa loppuelämänsä. Toki tuo perustus voidaan luoda myöhemminkin, mutta usein pahoinvoinnin seurauksena.

Kaipuu kauniiseen katseeseen ei häviä meistä mihinkään, miten voimme edes kuvitella, että se häviäisi? Rakkautta ei voi kaataa meihin kuin astioihin, mutta rakastava katse tukee hyvinvointia. Kerää siis ympärillesi niitä rakkaita, jotka katsovat sinua kuin aarretta. Jos annat toisten katsoa sinua ankarasti, kriittisesti, arvostelevasti, mieti, mitä syvällä sisälläsi ajattelet itsestäsi. Se ettei näe ja katso, tuntuu sekin kamalalta. Kriittinen katse rikkoo rajoja ja se ettei ihan oikeasti katsota, aiheuttaa hylkäämisen kokemusta.

Koetko, että olet yksinäinen, vaikka elät parisuhteessa?

Niin moni parisuhteesta eronnut kertoo siitä, miten koki itsensä yksinäiseksi suhteessa. Miten tuli torjutuksi ja hylätyksi jatkuvasti. Tämä on ihan älyttömän surullista. Joutua kokemaan olevansa suhteessa, odottamassa ihmettä, miettimässä, miksi tunnen oloni niin huonoksi. Ja sitten vielä eron jälkeen joutuu miettimään, olisinko vielä voinut tehdä jotain, jotta suhde olisi pelastunut. Nämä rakastavaa läsnäoloa ja katsetta kaipaavat ihmiset miettivät myös, oliko erolle ihan oikeaa syytä. Niinpä niin.

Mihin kaunis katse häviää?

Parisuhteen alkuvaiheessa toista katsotaan läheisesti, intohimoisesti ja melkein palvoen. Miten olo itsestä oli niin upean naisellinen tai miehekäs. On ihanaa tuntea itsensä halutuksi ja rakastetuksi.

Mihin tuo katse häviää? Rahaongelmiin, uupumukseen, arjen väsymykseen, katkeruuteen, epäonnistumisen kokemuksiin ja riittämättömyyteen? Vai silkkaan välinpitämättömyyteen? Tekeekö mieli torjua toinen ja kostaa oma paha olo? Kun ei vaan v…tu kiinnosta, miltä toisesta tuntuu? Mistä tulee oikeus olla suhteessa siinä roolissa, joka määrittelee, kuka saa hyvää ja miten paljon?

Pidetään huoli tuosta katseesta, etsitään kipinä uudelleen? Ei huomenna. Tänään. Koska elämä on nyt, ei sitten kun.

Terveisin, Miia Moisio

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakastajan katse

 herättää,

  ihailee,

   arvostaa

    kutsuu kontaktiin ja

     ylläpitää yhteyttä.

 

Rakastajan sanat

 hellivät,

  sytyttävät,

   palauttavat mieleen,

    jatkavat aiemmin alkanutta ja

     vahvistavat tunnetta.

 

Rakastajan kosketuksessa

sana tulee lihaksi. Lämpö siirtyy rakastajan sydämestä rakastetun iholle.

Ihon muisti on pitkä. Jokainen kosketus jättää jäljen. Rakastajan jättämä jälki on kaunis.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Uskaltaminen ja rakastaminen, siinäpä vasta kaverukset. Olisipa hienoa jos voisin todella rintarottingilla puhua itsestäni rohkeana rakastajana. Jos voisikin vaikka esittäytyä uudelle ihmiselle sanoilla: ”Minna, rohkea rakastaja”.

Varsinkin nuoruudessa minun oli vaikea uskaltaa ottaa omat tunteeni tosissaan ja kertoa niistä. En puhunut pettymyksistä ja loukkaantumisista ystäville tai perheenjäsenille ja häpesin myös ihastuksen tunteitani. Kun katsoin itseäni mitätöivästi, en ajatellut, että minun tunteeni ja tarpeeni olisivat niin tärkeät ja arvokkaat, että ne olisivat lahjaa sydämen tykytyksen aiheuttajalle. Tyypillistä oli, että asetin ihastuksen kohteen itseäni korkeammalle – ja jäin tukahduttavan ihastuksen tunteeni kanssa piiloon ja yksin. Toinen ei voinut vastata tunteisiini, kun ei edes tiennyt niistä.

Nykyisin olen ihmisenä sen verran vahvistuneempi, että yritän ainakin ottaa tunteeni vakavasti – enkä enää aseta itseäni niin paljon muiden alapuolelle. Arvostan ja kunnioitan puolisoani, mutta en ajattele mielessäni olevani häntä paljon vähäpätöisempi. Tiedän, että minun tunteeni ovat hänelle tärkeät.

Kyky rakastaa rohkeasti toista liittyy minulla ainakin siihen, osaanko rakastaa rohkeasti myös itseäni. Jos en ole hereillä, selkäytimestä nousevat välillä vahvasti lapsuuteni uhrautumisen ja uhriutumisen mallit. Marttyyriuden imu on iso. Ja kun sen pyörteisiin joutuu, rakkaudettomuuden ja arvottomuuden tunne on musta.

Omalla kohdalla olen ratkaissut rakastamisen haluamisen ja vaikeuden siten, että olemme vuosia jo mieheni kanssa osallistuneet parisuhdekursseille ja järjestäneet niitä.  Harrastuksia on monenlaisia. Mitä enemmän olemme yhdessä ravanneet parisuhdetapahtumissa ja kursseilla ja istunnoissa ja saaneet kosketusta omaan tunne-elämään, sitä enemmän kanavat omiin tunteisiin ovat auki. Niistä saa paremmin kiinni. Jos tietää jotain itsestään, omista kuulumisistaan, on ne helpompi myös silloin jakaa toisen kanssa. Jos ei ole kosketusta itseensä, ei ole mitään jaettavaakaan.

Pari viikkoa sitten olimme pitämässä parisuhdekurssia lapsiperheellisille. Meitä marssi paikalle leirikeskukseen kuin arkkiin aikoinaan eläimiä kaksittain omat pienet jälkeläiset kannoillaan.

Parisuhdearkin suojissa poissa arjen tiskikuormista ja muista vaatimuksista, yhteys löytyi monella taas uudestaan. Helposti arki oli monella imaissut mustaan suoritusaukkoon. Mutta nyt oli aikaa olla toista varten ja katsoa silmiin.

Yksi tehtävä kurssilla oli muistella, mistä tämä kaikki, meidän tarina, aikanaan alkoi.

Minä muistan silmät ja katseen ja frisbeenheiton.

Katseesta se monilla muillakin oli alkanut.

Nyt kysyn: uskallanko vieläkin katsoa tuttua miestä silmiin? Kelpaanko edelleen? Uskallanko kuulla, mitä oikeasti pohdit? Uskallanko kertoa omat synkätkin ajatukset ja tunteet? Kestätkö kuulla ne? Uskonko, että kestät? Ja otammeko me toisillemme riittävän usein yhteistä aikaa jonkinlaisessa suoja-arkissa kotona tai jossain muualla? Eihän tämä vaadi minimissään kuin 10 minuuttia joka päivä.  Jonkinlaisen kohtaamisen. Ja huolehtiminen siitä, että välillä  varaamme kunnolla aikaa toiselle. Enemmän kuin 10 minuuttia.

Uskalluksesta yhteys syntyi silloin aikanaan. Hassua, että yksi sydämen suojamuurin ylitys silloin aikanaan ei riitäkään loppuelämäksi. Joskus ujous iskee tutunkin ihmisen edessä ja rohkeutta tarvitaan aina uudestaan ja uudestaan.Jos en uskalla pysyä tutuksi luullun puolison elämän ja sydämen kartalla, näen hänestä vain ääriviivat.

Lähdenkin tästä heittämään frisbeetä ja odotan, että mieheni ottaa heiton vastaan :) Rakkautta on ihana vaalia.

 

  • Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat