Kirjoitukset avainsanalla tasa-arvo

Kuva: Peter Hershey, Unsplash

Olin viime viikon lauantaina Ljubljana Prideilla. Katselin ihmisiä ympärilläni ja kyyneleet nousivat silmilleni. Samasta syystä kuin niin lukemattomat kerrat myös Helsinki Prideilla tai muissa sateenkaarevissa tilanteissa. Ja nyt minulla on kokemus, joka kuvastaa hyvin miksi.

Osallistuin nyt Helsinki Pride-viikolla Sateenkaarimessuun Kallion kirkossa, kuten niin monina vuosina aiemminkin. Hetki oli ihana ja hyvä. Kohtasin läheisiä, sain olla turvallisesti oma itseni ja Jumalan sanan äärellä. Kun astuimme kirkon ovista ulos hymyillen, niin meitä vastassa oli henkilö. Henkilö, joka tahtoi kertoa mitä tästä kaikesta ajatteli. Kertoa kuinka iljettäviä homot ovat. Katsoa minua syvälle silmiin sitä aggressiivisesti kertoessaan. Sivuuttaa kanssani olleen naispuolisen papin yritykset kertoa toisenlaista näkökulmaa ja sen sijaan ilmoittaa, että naisen tulisi vaieta seurakunnassa. Turvallinen tilamme loppui niihin kirkon oviin.

Pride-kulkueet ovat aikoinaan saaneet alkunsa Stonewallin mellakoista. Mellakoista, jotka syntyivät, kun sorrettu yhteisö yksinkertaisesti sai tarpeekseen kaikesta kokemastaan syrjinnästä ja väkivallasta. Pride ei ole vain onnellinen juhla. Pride on mielenosoitus. Jo vuosikymmeniä jatkunut yritys muistuttaa, että me ansaitsisimme samat oikeudet kuin muutkin, että me olemme ihmisiä siinä missä muutkin. Mielenosoitus, joka täytyy järjestää vuosi toisensa jälkeen, sillä vieläkään viesti ei ole tuntunut päässeen täysin perille. Sillä vieläkin joudumme niin usein myös pelkäämään. Pelkäämään väkivaltaa, vihaa ja syrjintää. Pelkäämään, sillä tiedämme kuinka monet meistä joutuvat sitä kokemaan. Pelkäämään tai pahimmillaan tottumaan siihen.

Tänä perjantaina turvallinen tila loppui, kun astuimme kirkon ovista ulos. Tällä kertaa se oli satunnainen henkilö omalla raamatuntulkinnallaan, mutta se voisi olla kuka tahansa ja missä tahansa. Se voi päättyä baarin oviin, kadun kulman taakse, työpaikalle, vanhainkotiin tai kotiin astuessa. Sen takaa voi löytyä uusnatsi, oman seksuaalisuuttaan kyseenalaistava humalainen, esimies tai oma vanhempi. Ja edessä voi olla aggressiivista "mielipiteenilmaisua", haukkumista, uhkailua, sivuuttamista, syrjintää tai monen asteista väkivaltaa.

Pride ei ole vain onnellinen juhla. Pride on mielenosoitus.

Minä itken Prideilla ja sateenkaarevissa tilanteissa, sillä tiedän, että siellä on monia, jotka voivat viimein hengittää. Itken, sillä tiedän, kuinka niiden hetkien tuoma tila ja toivo voi kantaa monet epätoivon partaalta seuraavaan päivään. Itken, sillä tiedän kuinka käsittämättömältä tuntuu tajuta, ettei olekaan niin vastenmielinen kuin jotkut ympärillä yrittävät antaa ymmärtää ja oivaltaa, ettei olekaan yksin. Minä itken, sillä tiedän, että meillä on se hetki. Hetki, jolloin emme ole yksin, jolloin emme ole friikkejä, jolloin saamme vain olla, elää ja hengittää. Hetki, jolloin voimme tuntea itsemme ihan tavallisiksi, ihmisiksi.

Kun sunnuntaina Helsinki Pride loppuu, sateenkaari-liput lasketaan keskustan lipputangoista, Pride-sälä katoaa kaupoista ja postilaatikot palaavat oransseiksi, niin ei siivota vain juhlia. Jos Priden mielenosoituksen sanoma ei leviä arkeen, niin silloin tuossa hetkessä loppuu jälleen turvallinen tila lukemattomille ihmisille ja sen takaa löytyä jälleen mitä vaan.

Vahvoin queer-terveisin, Mio

 

p.s. Setan Nuoret julkaisivat nyt Priden kunniaksi hyviä vinkkejä satenkaari-ihmisen liittolaiselle. Muun muassa niihin tai Setan materiaaleihin tutustumalla voit löytää keinoja turvallisen tilan luomiseen ja vahvistamiseen myös sateenkaarevien kuvioiden ulkopuolella. Ja lisää perusteluita siitä miksi Pride on tärkeä ja miksi myös kirkolliset tahot siihen osallistuvat, löydät muun muassa viime vuoden blogistani.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen aika iso mies, hiukan vaille satayhdeksänkymmentä senttiä ja yhdeksättäkymmenettä kiloa liikuntakykyä. Minun sylini on sormenpäästä sormenpäähän 206 senttiä. Kun on kasvanut isoksi aikuiseksi, elämään tulee joitain rajoitteita. Keskeisin niistä on, ettei ole kovin helppoa saada kokea olevansa pieni tai kevyt tai kokonaan kannettu.

Minun rakastettuni on onneksi vahva ja väkevä. Joten hänen kanssaan sitä kantamista on voitu kokeilla. Niistä tulee hauskoja leikkejä.

Taannoin tehtiin semmoinen lennätysjuttu, josta kaverimme olivat laittaneet kuvan sirkustunniltaan. Olen kaivannut sellaista monet vuodet, aina siitä alkaen, kun lennätin itse lapsia samalla tavalla: selällään maaten otetaan jalat vatsan päälle koukkuun, toinen tulee jalkaterien varaan makaamaan ja hänet nostetaan siitä ylös, lentokoneasentoon.

Se oli aivan hervottoman hauskaa. Meitä nauratti erityisesti se, kun kaatumisen piste vääjäämättä läheni, se miten oltiin romahduksen rajalla ja melkein mentiin nurin.

Mutta kivointa oli silti se, että sain olla siinä. Hän piti minua ilmassa voimillaan. Minä sain sellaisen kokemuksen.

Ai että miten rakastan häntä ja hänen lihaksiaan!

Kesässä odotan monia asioita, mutta yksi erityinen juttu on lämpimät vedet. Lämpimään veteen uskaltaa mennä uimaan, myös rakastettuni, joka erityisesti inhoaa kylmää vettä. Sitten kun me uskallamme yhdessä uimaan, ja on aurinkoinen päivä, on mahdollisuus ylivoimaisen hauskaan juttuun: hän ottaa minut syliin käsivarsilleen, ja pelmuttaa, heijaa, pyörittelee ympäri ja heittelee minua.

Minä olen siinä ihan rentona, ja hänen sekä veden kannattelemana. Se on täydellinen iloa pärskyvä kokemus juuri sellaisesta asiasta, mitä ei aikuisena melkein koskaan millään voi kokea: että on oikeastaan melkein pieni ja toisen käsivarret ovat niin vahvat, että tekevät minusta kevyen.

Yleensä nauran sen koko linkouksen ajan aivan valtavasti. Se on tavattoman onnellistava kokemus.

Tuollaisilla kokemuksilla toisen voimien varaan antautumisesta on myös hyvin myönteinen vaikutus parisuhteen asetelmiin. Olemme molemmat vahvoja. Voimme laittaa roolit romukoppaan ja olla kaksi ihmistä, jotka tunnustelevat toisensa voiman väreilyä. Tuollaiset leikit muistuttavat tosiasiallisesta tasa-arvosta. On kaksi ihmistä, jotka ovat rakastuneet. Painivat rakastuneet.

Parasta. Tällaisessa rakkaudessa saa olla minkä vain kokoisina huvittaa ja tarvitsee.

Elämää Wonderwomanin kanssa,

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tämänkin kesä aikana eri paikkakunnilla on vietetty Pride–viikkoja. Osana viikkoa on marssittu Pride –kulkueissa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustamisen merkeissä. Jäin miettimään sanaa ”Pride” ja sen merkityksiä erilaisissa yhteyksissä.

Suomeksi sana voidaan kääntää ”ylpeys”. Ylpeyteen on eri kulttuureissa ja uskonnoissa suhtauduttu hyvin eri tavoin. Monissa yhteyksissä ylpeyttä on katsottu karsaasti ja esim. kristinuskossa ylpeyttä on pidetty yhtenä seitsemästä kuolemansynnistä. Meillä Suomessa ei ole kauaakaan aikaa siitä, kun vanhemmat varoivat kehumasta lapsiaan tai heidän saavutuksiaan liikaa, etteivät nämä vain liikaa ylpistyisi.

Mutta. Ylpeyttä voidaan lähestyä toisenkinlaisesta näkökulmasta. On kauheaa, ellei ihminen voi olla itsestään ja omista suorituksistaan myös jossain määrin aidosti ylpeä. Tällainen ylpeys kuuluu terveeseen itsetuntemukseen, jossa ihminen tuntee heikkoutensa ja vahvuutensa. Hänellä on realistinen käsitys itsestään ja siitä, mikä on hänelle tärkeää tai mahdollista.

Tällainen terve itseluottamus syntyy toisen ihmisen kasvoista, läsnäolosta ja rakastetuksi tulemisesta. Ensisijaisesti siitä, että meitä on aivan pienenä hoidettu riittävän hyvin ja turvallisen ihailevasti. Meidän luottamus itseemme syntyy toisen ihmisen ihailevasta katseesta ja vuorovaikutuksesta, mikä parhaiten näkyy pienen vauvan ja hänen vanhempansa välisessä suhteessa. Vanhemman rakastava katse ja huolenpito on välttämätöntä, että lapsi selviää hengissä ja voi kasvaa omaksi itsekseen.

Tässä kasvussa olennaista on, että tulemme hyväksytyksi myös seksuaalisen suuntautumisemme tai identiteettimme kysymyksissä, pohdinnoissa ja ratkaisuissa. Mitä lujemmille joudumme oman elämämme kysymysten kanssa sitä enemmän tarvitsemme rohkaisun ääntä läheltä; jotakuta, joka uskaltaa sanoa oman kipuilun ylitsekin, että kelpaat sellaisena kuin olet. Etkä pelkästään kelpaa vaan olet hieno ja upea. Että on joku, joka on ylpeä sinusta.
Tätä ääntä me tarvitsemme. Kirkossa tuo ääni on tuttuakin tutumpi, Mestarin ääni. Vahvistukoon se meidänkin keskuudessamme.

Sari Sundvall-Piha

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kävin katsomassa Dome Karukosken ohjaaman ”Tom of Finland” –elokuvan.  Jostakin arvostelusta olin lukenut, ettei elokuvassa tarpeeksi tuotaisi esille sitä seikkaa, että Touko Laaksosen nuoruudessa homoseksuaalisuutta pidettiin Suomessa sekä rikoksena että mielen sairautena.

En tiedä, miten paljon asiaa olisi elokuva-arvostelun tekijän mielestä ollut syytä korostaa, mutta minuun elokuva vaikutti nimenomaan erilaisuuden sekä rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen oikeutuksen puheenvuorona.

Tuskin kukaan tiesi tai tuskin kukaan olisi ymmärtänyt, että Laaksonen piirsi muutakin kuin maisemakuvia kaarinalaiskotinsa vintillä. Elokuvassa kuvataan, miten homoseksuaalisuuden toteuttaminen oli aito uhka väkivallalle, pidätyksille tai mielisairaalan suljetuille osastoille ja ”terveeksi tekemiselle”.  Lopulta, kun Laaksonen aikanaan näytti kuvia sisarelleen, tuli oitis kysymys, mitä kuvat merkitsisivät perheen maineelle. Mutta Laaksonen, aikansa rajoituksiin saarrettuna, piirsi ja unelmoi.

Laaksosen elämänkumppani oli koko parisuhteen ajaksi tuomittu olemaan muiden silmissä pelkkä kämppis. Vähän ennen kumppanin kuolemaa Laaksonen päättää toteuttaa tämän toiveen ja he käyvät hankkimassa kotiinsa keltaiset verhot, vaikka keltainen on Laaksosen mielestä ”nynnyjen väri”. Elokuvan kangaskaupassa Laaksonen ottaa kumppaniaan ensimmäisen kerran julkisesti kädestä. Tämä oli kumppanin suuri toive, että he voisivat kulkea julkisesti käsi kädessä ja että heillä voisi olla kotona verhot, jotka voisi myös avata ja antaa päivän paistaa sisälle. Kangaskauppiaan metrimitan edessä he seisovat kuin alttarilla ja vastaavat kauppiaan kysymykseen ”Tahdon”. Siinä on heidän julkisen sitoutumisensa alttari – kaikki se, mikä heille voitiin antaa.

Kaarinalaisen opettajaperheen Touko oli vain yksi monista, joka suuren osan elämästään joutui salaamaan sen, miten hän halusi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Hänen toiveensa voida jakaa elämänsä ja unelmansa toisen miehen kanssa oli tuomittu vääräksi ja sairaaksi. Karmivaa ajatella, että joku vieläkin voi ajatella niin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat