Kirjoitukset avainsanalla tulevaisuus

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun pääsiäinen juuri on koittamassa, on hyvä miettiä toivon ja rakastamisen yhteyttä. Toivo ja rakkaus tunnetusti liitetään yhteen. Mutta mitä se tarkoittaa? Ja miksi liitetään?

Voisiko rakastaa ilman toivoa? Ei pitkään, ei ainakaan onnellisesti. Jos toivo menee, menee lopulta rakkaus. Toivoa kyllä voi olla ilman rakkautta. Mutta sekään ei ehkä ole riittävää onnellisuuden tavoittamiseksi, ei ainakaan silloin, kun toivoo juuri rakkautta.

Sitten kun se löytyy, rakastamisen ja toivon yhdistelmä on väkevä eliksiiri.

Toivo on tulevaisuuden näköala, se, että tuleva on. Ja lisäksi sellaisen tulevaisuuden, jossa asiat ovat tavalla tai toisella hyvin. Rakastaminen puolestaan on tämä ihme kahden ihmisen välillä, jossa kaksi on enemmän kuin yksi plus yksi.

Toivo kannattelee rakastamisessa kaikkia unelmia, haaveita, suunnitelmia, näkyjä, liikettä. Toivon voimalla tulevaisuus on avoin rakastaville. Toivo on vastakohta kyynisyydelle, joka naamioituu realismiksi (arki iskee kyllä päälle, hormonihumala kyllä haihtuu ja silloin näet kumppanin viat jne.). Silloin kun toivo on realismia, rakastaville on mahdollista kaikki – ja vaikka kaikki ei toteudukaan, jotain hyvää tapahtuu silti, ja tuhansia muita hyviä asioita voi tapahtua.

Ehkä rakastuminen ja rakastaminen sisältävät välttämättä toivon ulottuvuuden? Ehkä toivo on aina limittyneenä rakastamiseen. Rakastaminenhan ei ole pysähtymistä. Se ei ole hyytymistä eikä kivettymistä. Rakastaminen on pyrkimistä jotain kohti: toista ihmistä kohti, omaa itseä kohti, tunteita kohti, tämän hetken onnen venyttämistä seuraaviin hetkiin.

Näin ajateltuna rakastaminen edellyttää toivon siitä, että toinen ihminen ottaa vastaan, että minusta itsestäni löytyy jotain arvokasta, että kykenen tuntemaan ja että on huominen ja se, mitä meillä on tässä, voi kulkea mukanamme edemmäs.

Tuon takia rakastuneena, rakastavana on enemmän valossa kuin varjossa.

Minä muistan elämästäni niitä jaksoja, joissa toivo on ollut tiukassa ja rakastaminen on huvennut. Nyt on toisin, olen toiveikas ja rakastunut. Nyt minusta tuntuu siltä, että elän. Silloin, ilman rakkautta ja toivoa koin, että häviän.

Kun minulla on tämä toivo ja tämä rakkaus, minussa on vahvistunut usko, että minulla on ne vastakin.

Tulisen, syvän, välittömän, intohimon ja luottamuksen määrittämän rakkauden säilyttäminen on monen monien tekijöiden summa, ajan, tahdon, introspektion, kuuntelemisen, ilmaisemisen ja kasvun tulos. Ja toivon.

Pelle Miljoona Oy:n kappaleessa lauletaan: ”Juokse villi lapsi, ota toivon kipinä mukaan”.

Juuri niin, kaikki rakastavat: rakkaus koko kehossa, toivo taskussa ja usko huomisessa.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Jäin kertalaakista koukkuun M/S Romantic-sarjaan. Jaksot on minulle liian pitkiä kokonaisina, mutta puolikas on juuri sopivaa unilääkettä. Hannu-Pekka Björkmanin loistavasti näyttelemä kaikkitietävä risteilyisäntä on sarjan parasta antia. Neilikka napinlävessään hän kantaa itse kehittämiään taakkojaan yrittäen stressaantuneena hymyillä ja olla kaikille sitä kaikkea, mitä luulee heidän tarvitsevan.

Nauroin eilen ääneen, kun risteilyisäntä kilahti hytissään kaapin ovelle, joka ei mennyt kiinni. Häpeän puna nousi kasvoilleni hetken päästä, kun tajusin itse olevani samanlainen lapsilleni. Stressaantuneena huomaan ajattelevani (Ja kyllä, voi apua sanon sen myös ääneen!) liian usein miksette te tottele. Siis tottele! Ihan kuin tämä naama punaisena kaapin ovea paiskova sketsihahmo!   

Stressaantuneena on vaikea kuulla omia tunteitaan, puhumattakaan niiden käsittelystä. Sitten ne saa niskaansa parhaimmassa tapauksessa kaapin ovi, pahimmassa lapsi. Nyt tuntuu siltä, että elämä heittelee ja sitä yrittää epätoivoisesti pysyä mukana. Selviytyä ja suorittaa. Suostua elämän sattumanvaraisuuteen. On vaan niin vaikea hyväksyä sitä, että omat vaikutusmahdollisuudet tiettyihin asioihin on niin vähäiset. Ja ettei aina riitä, vaikka kaikkensa yrittää.

Pettymysten ja huonojen uutisten keskellä kaipaan takaisin ydinperheeseen, jossa lähtökohtaisesti kaikki jaetaan. Yöllä yksin wilmaa lukiessa konkretisoituu, miten monia asioita se kannattelee. Vaikka ystävät ovat ihanan huolehtivaisia ja myötätunnossaan korvaamattomia, niin vain vanhemmat jakavat samalla intensiteetillä surut ja ilot. Yö on pitkä yksin valvoa, kun pienetkin murheet kasvavat suuriksi.

Mietin itkenkö lopulta vain sitä, ettei elämä mene niinkuin haluan. Miksen saavuta päämääriäni, vaikka teen kovasti töitä ja yritän parhaani? Miksi en riitä ja miksi elämä tuntuu vaativan aina enemmän? Vai minäkö itse tässä vaadin. Miksi on niin vaikea hyväksyä oma elämänsä sellaisena, kuin se eteen annetaan?

Samalla tiedostan vahvasti, että minulle opetetaan nyt jotain tärkeää läksyä. Ihan kuin minulle väännettäisiin rautalangasta, että kaikki on lahjaa. Siksi on turhaa yrittää niin paljon, sillä se on hyödytöntä. Koska kaikkihan on lahjaa. Ja lahjasta ei voi olla kuin kiitollinen ja iloita niin kauan, kuin sen saa pitää. Mutta tämä itku pitää ensin itkeä pois. Että syntyy tilaa kiittää. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Kuulostaa vähän kurjalta, mutta totta aika monelle. Nuoruuden unelmat pitkästä liitosta, toisiaan tukevasta tiimistä, ei ole elämässäni toteutunut. Sen sijaan olen saanut osakseni kestäviä ystävyyssuhteita. Parisuhteita on tullut ja mennyt, mutta tosi ystävät pysyvät rinnalla.

Joku aika sitten erään ystäväni lapsi kysyi minulta kuinka kauan olen tuntenut hänen äitinsä. Jouduin ihan laskemaan ja hätkähdin, kun tajusin, että siitähän parikymmentä vuotta. Emme nimittäin ole ihan nuorena tavanneet koulukaverit, vaan tutuistuimme opiskeluaikana nuorina aikuisina. Aika tosiaan rientää!

Kun tapasimme ystäväni kanssa, en seurustellut, kun taas hän oli jo naimisissa. Silloin(kin) elämänkumppanin löytyminen tuntui vaikealta ja ihailin ihmisiä, jotka olivat jo nuorena löytäneet “sen oikean”. Siltä se silloin näytti, että löytyy joku oikea ja sitten kaikki sujuu kuin itsestään tai ainakin omalla painollaan. Elämä on toki opettanut, niin oman kuin muiden elämän kautta, ettei se kestävä parisuhde nykymaailmassa ihan itsestään synny.

Pitkässä ystävyyssuhteessa pääsee elämään läpi monenlaisia elämänvaiheita. Erilaiset elämäntilanteet eivät ystävyyttä haittaa. Ei kai se muuten olisikaan oikeaa ystävyyttä!

Ihailemani unelmaliiton karahtaessa rumasti karille, oli minun vuoroni valaa uskoa valoisammasta tulevaisuudesta särkyneeseen mieleen. Miten vaikeaa sitä onkaan itse uskoa oman elämänsä raunioilla? Mutta ystävän silmät näkevät toisin. Ne näkevät haavojen ja säröjen läpi ytimeen, jossa elämänvoima, kauneus ja hyvyys sinnittelevät kovien kokemusten runtelemana. Ystävä tietää, että ajallaan ne murtautuvat esiin ja alkavat luoda uutta omannäköistä elämää.

Tarvitsemme kaikki rakastavaa katsetta, myötätunnon ihmeellistä, salattua voimaa. Ajattelen niin, ettei ihmistä ole edes tarkoitettu selviytymään yksin. Siinä on oma viisaus ja lahja, ettemme selviä yksin. Haava onkin lahja, kun sen kohtaa rakastava katse. Ja silti liian usein, liian pitkään yritämme sinnitellä yksin. Vaikka parantava katse olisi tarjolla, ihan lähellä. Jos vain raottaisimme ovea.

Itsehän olen tässä todella huono, mutta rakkaat ystävät ovat minua opettaneet luottamaan, kun elämä on pakottanut polvilleen. Kun ei vaan kertakaikkiaan selviä ilman tukea. Kun sattuu niin paljon, että on pakko soittaa ja pyytää apua.

Ehkäpä seuraavassa parisuhteessa osaan ajoissa avautua. Tarvita ja olla näkyvä. Tilanteet nimittäin vaihtelee ja elämä antaa suorastaan tuhlaten uusia mahdollisuuksia. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Ystävä kysyi minulta tänään puhelimessa jutellessamme, mitä kuuluu. Sanoin, että me elämme onnellista elämää. Tavoitteet ovat asettuneet tämän hetken, nykyhetken hiomiseen, yhdessä päivässä olemiseen. Tulevaisuuteen katselen odottaen erinäisiä kalenterissa olevia mukavia tapahtumia ja tulevia elämyksiä, niin kuin seuraavia lämpimiä kesiä ja uimavesiä. Mutta varsinaiset odotukset kohdistuvat tähän hetkeen.

Ajattelin sitten puhelun jälkeen, että jollain tapaa olemme onnistuneet tuomaan tulevaisuuden tähän hetkeen. Tarkoitan, että suuret odotukset elämästä täyttyvät tässä ja nyt. Ei tarvitse seisoa tyhjin käsin odottelemassa jotain tulevaksi. Elämä on tässä, nyt. Rakkaus on tässä, nyt.

Haaveilen toki tulevistakin päivistä meidän jatkuvana retkenämme ja hääseikkailunamme. Se seikkailu – elämämme – jatkuu eteenpäin tapahtumien polkuna, ja olen utelias näkemään, mitä siellä jossain huomisissa onkaan. Mutta on ihanaa olla tässä hetkessä.

Kaikki tämän hetken pienetkin asiat ovat suuria, koska ne tapahtuvat löydetyn ja saadun rakkauden päivässä, tässä päivässä. Miten selittäisin paremmin? Kun on rakastunut ja tavoitellut rakkautta, ja saanut sen, elämään ilmaantuu syvä merkityksen tunne. Olisi pitänytkin sanoa ystävälleni, että minulle kuuluu sitä, että kaikki tuntuu hyvältä, koska elämä tuntuu syvästi merkitykselliseltä.

Rakastettuni luo minulle noita merkityksen tunteita.

Niin juuri, rakastettuni ne luo. Ja kun ajattelin tuota juuri kirjoittamaani, sain tarkemman ajatuksen. Ehkäpä onkin niin, että minulle juuri hän ON tulevaisuus. Kun saan olla hänen lähellään, tulevaisuus on tässä. Rakkaushan on suuntautumista. Rakastaja suuntautuu rakastettuaan kohti, koska kaikkein paras ja toivotuin ja haaveilluin odottaa hänessä.

Kuljeskelen käsi kädessä hänen kanssaan, kuljeskelen tulevaisuuden kanssa käsikkäin. Koska hän on elämässäni, olen jo siellä, minne olen menossa: hänen luokseen. Rakastettuni luo.

Nämä ovat elämän hyviä päiviä, elämän hyviä vuosia. Todella hyviä, perinpohjaisesti onnellisia.

Lähden rakastettuani vastaan nyt, hän on tulossa kotiinpäin. Marraskuu, tiistai, ja kuuluu oikein hyvää.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat