Kirjoitukset avainsanalla muutos

Kuva: Annele Rantavuori

Edellisessä blogissa pohdiskelin, mitä eronnut ystäviltä tarvitsee. Eräässä kommentissa ehdotettiin pitäisikö ystävän uskaltaa myös kysyä parin valinnasta ja sitoutumisesta. Onko ystävän rooli siis haastaa? Esittää kipeitä kysymyksiä, jotka sattuvat? Varmasti se voi olla sitäkin. Tosin helposti voi käydä niin, että ollaan entisiä ystäviä.

Elämä on heittänyt tielleni jo vuosia eronneita tai eroa harkitsevia ihmisiä. Heidän kanssaan olen käynyt lukuisia keskusteluja liittyen eroon, sen syihin ja seurauksiin, ennen ja jälkeen. Ne ovat olleet syviä kohtaamisia kysymyksistä, joihin ei löydy oikeaa vastausta, vaan lähinnä näkökulmia. Aika usein on ollut nessupaketillekin käyttöä.

Eroa läpikäyvän ihmisen mielessä pyörii iso kysymys: Miksi? Miksi minä?

Helppo, hetken toimiva vastaus on toisen syyttäminen, jossa usein on mukana kumppanin vaihto lennossa. Ikävä tosiasia elämässä vaan on, että kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Näyttämö vaihtuu, mutta samat ongelmat säilyy. Itsensä kanssa kun täytyy tämä elämä elää. Ongelmia kantaa mukanaan, kunnes ne on jollain tavoin ratkaistu. Tarvitseeko sitä sanoa, että kumppania vaihtamalla ne eivät ratkea. Ne omat ongelmat.  

Väitän, että yhä edelleen ero tuottaa monille valtavan epäonnistumisen ja häpeän kokemuksen. En pystynytkään siihen, mitä halusin, yritin ja toivoin. Siksi eroon liittyvistä asioista on vaikea puhua. Myös ystävälle. Tuomion mahdollisuus on aina läsnä. Haavoittunutta on niin helppo iskeä. Siksi suojaudumme.

Tässä kohtaa hyvä ystävä on kullan arvoinen. Hän voi toimia turvallisena peilinä näille vaikeille kysymyksillä, jotka helposti suistavat väärille raiteille joko toivottomuuteen tai toisten syyttelyyn. Miksi minulle kävi näin? Mitkä asiat johtivat tähän? Olisinko voinut valita toisin? Mihin pystyin vaikuttamaan? Mikä ei ole minun kannettavana? Mitä en halua toistaa? Missä tarvitsen apua?

Edellisen blogini listaukseen voisin hyvin lisätä viidennen kohdan turvallinen peili. Viisas ja lämmin ystävä voi auttaa eronnutta ymmärtämään jotain tärkeää omasta toiminnastaan kysymällä näitä tärkeitä kysymyksiä hänen kanssaan. Toimimalla turvallisena peilinä hän voi näyttää eronneelle ystävälleen tämän arvon, mutta myös kasvunpaikan.

Tulevaisuuden kannalta on tärkeää huomata, ettei meille vain tapahdu asioita, vaan me myös valitsemme. Tässä on kyse oman osuuden ymmärtämisestä ja vastuun kantamisesta omista valinnoista, omasta osuudesta. Vastuu vie muutokseen ja kasvuun, joka johtaa parempaan tulevaisuuteen, toimivimpiin ihmissuhteisiin.  

Ajattelen niin, että tässä kohtaa tapahtuu paljon asioita. Vauhti on kova, vaikka sitä on vaikea nähdä niin ulkoa kuin sisältä päin. Voi näyttää ja tuntua siltä, että samaa suota sitä edelleen rämmitään. Uudestaan ja uudestaan. Mihinkään etenemättä. Mutta muutos tapahtuu aina ensin salassa. Se tulee näkyviin hitaasti.

Tällä matkalla ystävät ovat valoja pimeyksien reunoilla. Sillä pimeyksiä ne totta totisesti ovat. Kuilut sisällämme. Pimeät, synkät onkalot, joihin eksymme. Kaipaus, joka ei hellitä. Ikävä, joka repii sydämen rikki. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Ai siis mitä? Mulle olisit ainakin entinen ystävä jos alkaisit haastaa. Samoin puoliso olisi entinen puoliso jos alkaisi haastaa. Mitä varten sinun yleensä edes pitäisi puuttua ystäväsi eroon millään lailla tai miksi tunnet itsesi niin paljon paremmaksi ihmiseksi kuin ystäväsi että ajattelet pystyväsi "kasvattamaan" häntä. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Tarja Kinnunen

Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.

Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel.

Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.

Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.

Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.  

Kuva: Tarja Kinnunen

Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.

Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.  

Toivovaisin terkuin, Annele  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Ian Schneider on Unsplash

Uskon, että jokainen meistä tarvitsee uusia alkuja hetkittäin elämäänsä ja suhteisiinsa. Niiden vapauttavaa, uudistavaa ja puhdistavaa voimaa kiireiden, huolien ja ristiriitojen keskelle. Onneksi uuden alun saaminen ei kuitenkaan vaadi mitään maailmoja mullistavaa muutosta vaikka siitä voikin seurata jotain mullistavaa. 

On helppoa mieltää esimerkiksi avioerot, lapsen saanti tai muualle muutto uusiksi aluiksi elämässä ja suhteissa, mutta todellisuudessa niitä voi rakentaa ihan itsekin niihin hetkiin, kun tarvitsee. Onhan uusi vuosikin vain yhdessä kollektiivisesti päättämämme uuden alun aika. Todellisuudessahan mitään ei sillloin muutu, vain numero kalentereissa, itse päättämässämme konseptissa. Ilta kääntyy yöksi ja jälleen aamuksi aivan niin kuin minä tahansa muunakin päivänä. Me olemme antaneet uudelle vuodelle sen merkityksen ja pättäneet, että silloin alkaa uudet kujeet.

Tunne uudesta alusta voi antaa rohkeutta, voimaa ja motivaatiota.

Uudet alut, kuten uusi vuosi, antaa luvan jättää menneet menneeseen. Ne voivatkin olla kuin synninpäästöjä, joissa omat virheet ja kipua aiheuttavat asiat jätetään taa. Tarkastellaan mennytä, tunnustetaan mahdollisten ikävien puolien olemassa olo ja päätetään luopua niistä. Uuden alun äärellä se on jotenkin helpompaa, luvallisempaa. Tunne uudesta alusta voi antaa rohkeutta, voimaa ja motivaatiota.

Uusiin alkuihin, kuten vuodenvaihteeseen, kuuluu monelle myös lupaukset ja katseet tulevaan. Näkemykset siitä mitä tahtoisi tulevaisuuden sisältävän ja millainen tahtoisi silloin itse olla sekä ennen kaikkea uskallusta myöntää se ja suunnata sitä kohti. Tunne uudesta alusta kannustaa rakentamaan tulevaa eri tavalla. Kun aika kuluu, päädymme helposti vain ylläpitämään, kun taas uuden alun kohdalla luomaan ja kehittämään. Me uskallamme unelmoida uuden alun äärellä rohkeammin ja avoimemmin. Silloin kaikki tuntuu olevan enemmän mahdollista, vaikka todellisuudessa kaikki mahdollisuudet olisivat olleet olemassa jo ennenkin.

Voimme esimerkiksi päätää, että oman elämämme ja suhteemme uusi alku koittaa vaikka helmikuun ensimmäisenä tiistaina.

Mikään ei ole varsinaisesti erilaista päivän kääntyessä uuteen keskellä helmikuuta kuin joulukuun viimeisenä. Meidän ei siis tarvitse odottaa seuraavaan vuodenvaihteeseen saadaksemme uutta alkua elämäämme tai suhteeseemme. Voimme yhtä hyvin antaa siihen luvan juuri silloin, kun sitä tarvitsemme. Voimme esimerkiksi päätää, että oman elämämme ja suhteemme uusi alku koittaa vaikka helmikuun ensimmäisenä tiistaina. Se on aivan yhtä todellinen mahdollisuus sille kuin joulukuun viimeinenkin. Saamme milloin vain antaa itsellemme luvan uudelle alulle, luvan pysähtyä tarkastelemaan menneisyyttä ja suunnittelemaan tulevaa, luopumaan tuhoavasta ja rakentamaan unelmia. Emme saa antaa tavallisen kalenteriviikon hämätä vaan uskaltaa nähdä muutoksen ja uuden alun mahdollisuus siellä missä sitä tarvitsemme. Ja jos sitä on vaikea saada muistutettua itsellemme niin ei mikään estä vaikka valvomasta yli puolenyön, valamasta tinaa ja laskemasta sekuntteja päivän vaihtumiseen helmikuun ensimmäisenä maanantaina; juhlimasta, että huomenna koittaa se uusi alku.

Uuden alun ääreltä Mio Kivelä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mielikuva joulusta on usein se, että Herttasen perhe kokoontuu yhteen ja viettää joka vuosi joulujen joulua; syö hyvin, laulaa yhteislauluja ja hymyssä suin iloitsee joulun tunnelmasta.

Ja paluu todellisuuteen…onneksi monilla on ihana perhejoulu. Yllättävän monella ei kuitenkaan ole. Joulu voi olla pelottavan yksinäinen ja paineinen juhla ja se voi herättää monenlaisia tunteita. Moni huokaa joulun jälkeen, kun arki taas alkaa.

Kun omassa elämässä on kaikki hyvin, on ehkä vaikea ajatella oman kuplan ulkopuolista maailmaa. On tilanteita, joihin ei voi heti vaikuttaa, mutta aina voi yrittää auttaa lähellä olevia ja helpottaa vaikka ihan pienelläkin eleellä.

En tiedä, mitä itse ajattelin ja tunsin silloin, kun olin vielä naimisissa ja vietimme perusperheen perusjoulua. Nyt kun omassa elämässä kaikki on toisin, tulee ajateltua paljon kaikenlaista:

Miltä tuntuu joulu masentuneesta, hiljattain eronneesta isästä tai äidistä jonka lapset ovat eksän luona ja siitä vanhemmasta, joka yrittää luoda joulun ilman rahaa?

Miltä tuntuu lapsesta, jonka vanhemmat juovat monta päivää putkeen?

Miltä tuntuu, kun perheenjäsen makaa joulun aikaan sairaalavuoteella ja taistelee elämästään?

Miltä tuntuu siitä pariskunnasta, joka on päättänyt erota ja yrittää viettää viimeistä joulua yhdessä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Joulu on siitä raaka juhla, että se kertoo paljon omasta elämäntilanteesta. Joskus juhlapyhä voi paljastaa omassa elämässä tarpeen muutokseen. Juhla pysäyttää ja voi pakottaa katsomaan asioita, joita tavallisesti ei haluaisi katsoa.

Mikä on sinun joulusi sanoma?

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat