Kirjoitukset avainsanalla muutos

Talvisen maiseman valkoinen kauneus muistuttaa minua siitä, miten tärkeitä ovat kaikki vaiheet. Silloinkin, kun tuska jäädyttää sisältä kaiken, että kestäisi elämää. Kuva: Annele Rantavuori

Se klassinen tarina erosta toipumisessa on hankkia uusi kumppani  mahdollisimman nopeasti, jonka avulla pääsee yli entisestä. Joskus se toimiikin, mutta on siinä jotain hyvin karua, jos homma jatkuu muuten entisellään, mutta vain tyyppi vaihtuu vierellä. Läheisten sopeutuminen eroon kun alkaa usein vasta siitä eropäätöksestä, kun taas eroa tekevät ihmiset ovat useimmiten aloittaneet sen jo paljon aiemmin. Lennossa vaihtaminen vaatii läheisiltä paljon.

Itsellänihän meni puolessa vuodessa uusiksi parisuhde, koti ja työ. Äidin menehtymisen kautta minusta tuli orpo, lapsuudenkotia ei enää ollut ja sisarussuhdetta kuormitti kuolinpesän lukuisten asioiden hoito. Stressipisteet oli siinä kohtaa aika korkealla! Myrsyn silmässä ei kuitenkaan kuormittumista välttämättä huomaa, vaan vain hoitaa eteen tulevia asioita kuin robotti. Väsymys tulee jälkikäteen. Sitten kun sille on tilaa. 

Työmatkalla oli aikaa surra. Perillä askel keveni ja paine rinnassa helpotti. Sain hypätä helpompaan rooliin ja unohtaa sirpaleiksi hajonneen elämäni. Olisi ollut liian raskasta olla vaan surullinen koko ajan.

Viime viikolla lähdin käymään edellisessä työpaikassani, jonne oli yli tunnin työmatka. Lähdin matkaan iloisin mielin odottaen kaikkien kivojen ihmisten näkemistä. Hämmennyin, kun puolivälissä matkaa alkoi rintaa puristaa ja kurkkua kuristaa. Teki mieli itkeä. Kesti hetken ymmärtää, että näinhän nämä matkat vuosi sitten menivät. Itkien. Keho muisti, vaikka mieli oli aivan toisissa tunnelmissa. 

Jälkikäteen ajatellen vuosi oli ehkä elämäni raskain. Niin monet asiat olivat levällään. Vasta pikkuhiljaa alkoi hahmottumaan, mitä me tarvitsemme tässä uudessa tilanteessa. Oli tärkeää jaksaa odottaa, kestää keskeneräisiä asioita, sillä nyt huomaan niiden järjestyneen hienosti. Pitkä työmatkakaan ei ollut rasite, vaan pelastus. Sinä vuonna olisi ollut tosi helppo paeta kaikkea vaikeaa tekemiseen. Olen siinä nimittäin aika hyvä. Riittävän pitkä aika yksin autossa antoi tilaa kohdata oma sisäinen maailma ja käsitellä vaikeita tunteita. Siitä kai tämä kirjoittaminenkin lähti, kun ulos alkoi tulla kamaa, jota oli pakko sanoittaa.

Ajaessani kaupungista maaseudulle huomaan väljyyden ja tilan. Tajuan, miten tarpeen rauhallisempi rytmi, maalaismaisemat ja yhteisöllisyys olivat tuona vaikeana vuonna. Työmatkalla oli aikaa surra. Perillä askel keveni ja paine rinnassa helpotti. Sain hypätä helpompaan rooliin ja unohtaa sirpaleiksi hajonneen elämäni. Olisi ollut liian raskasta olla vaan surullinen koko ajan. Oli myös tärkeää saada jättää vaikeat asiat autoon, unohtaa ne hetkeksi ja keskittyä työhön tai lapsiin. Että elämässä oli myös surusta vapaata tilaa.

Lumisateessa hiihtäminen on nihkeää, raskasta ja hidasta. Kuin kaksi väliaikaisuuden vuottani täynnä surua, kipua ja sopeutumista.

Kirjoitan tätä Lapin rauhassa, harmaana päivänä. Lumisateessa hiihtäminen on nihkeää, raskasta ja hidasta. Kuin kaksi väliaikaisuuden vuottani täynnä surua, kipua ja sopeutumista. Eropäätöksen omalta kohdaltani tehdessäni päätin tarpoa polkuni loppuun asti. Mennä kohti vaikeaa ja kipeää, mitä niin helposti välttelen. Nyt tuntuu siltä, kuin jokin tosi raskas aika olisi ohi. Asiat ovat järjestyneet ja uuteen arkeen totuttu. Mieleen mahtuu jo paljon muutakin, kuin luopuminen. Edessä taitaa olla uusi, mukavampi vaihe. 

Hitaasti hiihtäessä on aikaa ihailla lumen niin kauniiksi kuorruttamia pakkasen jäädyttämiä puita. Kuolleilta ne näyttävät, mutta suonissa virtaa elämä, joka herää eloon lämmön lähestyessä ja valon voittaessa. Lumi muuttaa puut kauniiksi aivan niin kuin myötätuntoinen, kaunis katse keventää raskaan taakan kantajan matkaa. On aika luopumiselle ja levolle, hiljaiselle ja hitaalle elämälle, mutta aikansa on myös uusille kukille ja täydelle loistolle. 

Miten tärkeitä ovatkaan kaikki vaiheet mietin samalla, kun spotify tarjoilee Jipun laulamana: voimani tulee täyteen heikkoudessa. Raskas vuoteni oli myös niin täynnä rakkautta ja hyvyyttä, että sitä oli melkein vaikea ottaa vastaan. Se oli armoa. Lahjaa. Kiitollisena muistelen teitä, jotka teitte väliaikaisuuden vaiheestani siedettävämmän ja usein kauniin. En unohda sitä ikinä. 

Toivovaisin terkuin, Annele 

Ps. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tätä on vaikea myöntää, mutta usein odotamme toisen tekevän meidät onnellisiksi. Vaikka kuinka tiedostaisimme sen, ettei toinen ole tai edes voi olla onnestamme ja oloistamme vastuussa. Silti syytämme toista omasta onnettomuudestamme. Saamattomuudesta, laiskuudesta, suunnattomuudesta ja epävarmuudesta. Se on se helppo selitys. 

Mitäpä jos onnen ottaisikin omiin käsiin? Olisiko se mahdollista? Ensin pysähtymällä ja  ajattelemalla. Loppuisi se haikailu ja voivottelu. Alkaisi toiminta. Millaiselta elämä silloin näyttäisi? Ainakin se tuntuisi ihan varmasti paremmalta. Omalta ja oikealta. Sillä niinhän siinä käy, kun alkaa kantamaan vastuuta, tekemään valintoja. Tietoisia valintoja. 

Mitäpä jos onnen ottaisikin omiin käsiin? Olisiko se mahdollista? Ensin pysähtymällä ja  ajattelemalla. Loppuisi se haikailu ja voivottelu. Alkaisi toiminta. Millaiselta elämä silloin näyttäisi?

Hesarissa oli tänään kiinnostava juttu painonnoston suosiosta. Itse lajia kiinnostavampaa oli Hakaniemessa painonnostosalia pyörittävän Matti Vestamanin ajatukset elämänmuutoksesta. Hän on selvästikin oivaltanut sen, että kaikki todellinen muutos lähtee pienestä. Tärkeintä on, että suunta on oikea. Silloin kynnyksen täytyy olla tarpeeksi matala, sillä isot muutokset vaativat todella paljon. 

Myös formulalääkärinä tunnettu Aki Hintsa puhuu tästä samasta asiasta Oskari Saaren kirjoittamassa kirjassa Voittamisen anatomia, jossa esitellään Hintsan hyvinvointifilosofia. Kaikkea ei kannata muuttaa kerralla, vaan valita tietoisesti kolme pientä muutosta, joita toteuttaa sinnikkäästi kolmen kuukauden ajan. Siinä ajassa tavat muuttuvat rutiiniksi. Muutoksen pitää nimenomaan olla riittävän pieni, että sitä jaksaa pitää yllä riittävän kauan. 

Luin pari vuotta sitten Hintsan kirjan ensimmäisen kerran ja sen innoittamana vähensin iltapäivän kahvinjuontia, aloin tavoitella 10 000 päivittäistä askelta ja yritin rauhoittaa iltoja. Viimeksimainittu oli ja on iltavirkkuna minulla edelleen vaikeaa. Vaikka minulla ei ollut uniongelmia huomastin selvästi näiden rutiinien myötä unen laatuni parantuvan ja olevani sen myötä virkeämpi. Unen merkitystä korostetaankin Hintsan kirjassa hyvinvoinnin ja menestyksen edellytyksenä. 

Kaikkea ei kannata muuttaa kerralla, vaan valita tietoisesti kolme pientä muutosta, joita toteuttaa sinnikkäästi kolmen kuukauden ajan. Siinä ajassa tavat jo muuttuvat ja tulevat rutiiniksi.

Ensi vuonna voisin yrittää tarttua edelleen arkiliikunnan lisäämiseen. Elämäni on ollut aikamoisessa muutoksessa, joten myös liikuntarutiinit pitäisi päivittää. Lisäksi aion rauhoittaa iltoja työn tekemiseltä, jotta nukkuisin levollisemmin. Tajusin vasta jokin aika sitten, miten paljon keskittymistä vaativa työ, jota tykkään illan rauhassa tehdä, voi kuormittaa yöunta. Kolmanneksi yritän tehdä asioita, jotka saavat hyvän ja virkistyneen mielen, kuten käydä keikoilla, näyttelyissä ja teatterissa. Ne ovat asioita, jotka helposti jäävät tekemättä, mutta harvoin kaduttavat. Kantamalla vastuun omasta hyvinvoinnistani helpotan varmasti myös läheisteni elämää.

Uutta vuotta ja arjen valintojen pohtiessa mieleeni nousi vanha tyyneysrukous: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Mihin suuntaan sinä haluat elämääsi ensi vuonna viedä? Mistä asioista muutos sinun elämässäsi alkaa?  

Toivovaisin terkuin, Annele 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Edellisessä blogissa pohdiskelin, mitä eronnut ystäviltä tarvitsee. Eräässä kommentissa ehdotettiin pitäisikö ystävän uskaltaa myös kysyä parin valinnasta ja sitoutumisesta. Onko ystävän rooli siis haastaa? Esittää kipeitä kysymyksiä, jotka sattuvat? Varmasti se voi olla sitäkin. Tosin helposti voi käydä niin, että ollaan entisiä ystäviä.

Elämä on heittänyt tielleni jo vuosia eronneita tai eroa harkitsevia ihmisiä. Heidän kanssaan olen käynyt lukuisia keskusteluja liittyen eroon, sen syihin ja seurauksiin, ennen ja jälkeen. Ne ovat olleet syviä kohtaamisia kysymyksistä, joihin ei löydy oikeaa vastausta, vaan lähinnä näkökulmia. Aika usein on ollut nessupaketillekin käyttöä.

Eroa läpikäyvän ihmisen mielessä pyörii iso kysymys: Miksi? Miksi minä?

Helppo, hetken toimiva vastaus on toisen syyttäminen, jossa usein on mukana kumppanin vaihto lennossa. Ikävä tosiasia elämässä vaan on, että kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Näyttämö vaihtuu, mutta samat ongelmat säilyy. Itsensä kanssa kun täytyy tämä elämä elää. Ongelmia kantaa mukanaan, kunnes ne on jollain tavoin ratkaistu. Tarvitseeko sitä sanoa, että kumppania vaihtamalla ne eivät ratkea. Ne omat ongelmat.  

Väitän, että yhä edelleen ero tuottaa monille valtavan epäonnistumisen ja häpeän kokemuksen. En pystynytkään siihen, mitä halusin, yritin ja toivoin. Siksi eroon liittyvistä asioista on vaikea puhua. Myös ystävälle. Tuomion mahdollisuus on aina läsnä. Haavoittunutta on niin helppo iskeä. Siksi suojaudumme.

Tässä kohtaa hyvä ystävä on kullan arvoinen. Hän voi toimia turvallisena peilinä näille vaikeille kysymyksillä, jotka helposti suistavat väärille raiteille joko toivottomuuteen tai toisten syyttelyyn. Miksi minulle kävi näin? Mitkä asiat johtivat tähän? Olisinko voinut valita toisin? Mihin pystyin vaikuttamaan? Mikä ei ole minun kannettavana? Mitä en halua toistaa? Missä tarvitsen apua?

Edellisen blogini listaukseen voisin hyvin lisätä viidennen kohdan turvallinen peili. Viisas ja lämmin ystävä voi auttaa eronnutta ymmärtämään jotain tärkeää omasta toiminnastaan kysymällä näitä tärkeitä kysymyksiä hänen kanssaan. Toimimalla turvallisena peilinä hän voi näyttää eronneelle ystävälleen tämän arvon, mutta myös kasvunpaikan.

Tulevaisuuden kannalta on tärkeää huomata, ettei meille vain tapahdu asioita, vaan me myös valitsemme. Tässä on kyse oman osuuden ymmärtämisestä ja vastuun kantamisesta omista valinnoista, omasta osuudesta. Vastuu vie muutokseen ja kasvuun, joka johtaa parempaan tulevaisuuteen, toimivimpiin ihmissuhteisiin.  

Ajattelen niin, että tässä kohtaa tapahtuu paljon asioita. Vauhti on kova, vaikka sitä on vaikea nähdä niin ulkoa kuin sisältä päin. Voi näyttää ja tuntua siltä, että samaa suota sitä edelleen rämmitään. Uudestaan ja uudestaan. Mihinkään etenemättä. Mutta muutos tapahtuu aina ensin salassa. Se tulee näkyviin hitaasti.

Tällä matkalla ystävät ovat valoja pimeyksien reunoilla. Sillä pimeyksiä ne totta totisesti ovat. Kuilut sisällämme. Pimeät, synkät onkalot, joihin eksymme. Kaipaus, joka ei hellitä. Ikävä, joka repii sydämen rikki. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Ai siis mitä? Mulle olisit ainakin entinen ystävä jos alkaisit haastaa. Samoin puoliso olisi entinen puoliso jos alkaisi haastaa. Mitä varten sinun yleensä edes pitäisi puuttua ystäväsi eroon millään lailla tai miksi tunnet itsesi niin paljon paremmaksi ihmiseksi kuin ystäväsi että ajattelet pystyväsi "kasvattamaan" häntä. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.

Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel. Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.

Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.

Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.  

Kuva: Tarja Kinnunen

Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.

Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.  

Toivovaisin terkuin, Annele  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat