Kirjoitukset avainsanalla unelmat

Voitte tehdä omat ideanne paperille kirjoittaen, piirtäen tai vaikka lehdistä leikaten. Tärkeintä on, että teette sen yhdessä. Kuva: Neven Krcmarek, Unsplas

Teimme kumppanini kanssa yhteisesti paperille aatteet siitä, mitä suhteellemme ja suhteessamme on tapahtunut ennen kuin vuosi 2020 jälleen vaihtuu uuteen. Piirsimme ja kirjoitimme ajatuksiamme yhdessä ja vuorotellen. Ne koostuivat pienistä ja suurista asioista. Konkreettisista ja abstrakteista. Ne saattoivat olla sellaisia, joita arjessamme on jo nyt sekä sellaisia, joita siihen toivoisimme. Listastamme löytyy esimerkiksi yhteisiä metsäretkiä ja tilan antaminen sekä ottaminen. Siellä on mahdollisuus ikävöidä ja Netflixin vähentäminen sekä paljon muuta. Se näyttää meiltä ja toiveiltamme.

Olennaisinta ei kuitenkaan ole se mitä listalla on, vaan sen, että päätimme tehdä sen yhdessä. Emme tule katsomaan listaa vuoden loputtua arvostelevin silmin. Asioiden toteutuminen ei määrittele vuoden tai suhteemme onnistumista, eikä niitä tule tavoitella hiki otsalla. Ne ovat unelmia ja toiveita. Värejä taivaanrannassa. Horisontti, johon katsoa ja suunta, jota kohti kulkea. Osa toteutuu varmasti kuin itsestään. Haastavimmissa otetaan varmasti vain ensiaskeleita elämän mittaisella polulla.

Suuntaviivojen saaminen auttaa toki suuntaamaan katsetta ja omaa toimintaa vaikka läpi vuoden. Olennaisinta on kuitenkin se, että niiden etsiminen mahdollisti yhteisen pysähtymisen. Hetken, jossa ainoa tarkoituksemme oli tarkastella suhdettamme. Sitä millainen se on ja sitä, mitä siltä toivoisimme. Asioita, joita tahtoisimme säästää sekä, niitä joita muuttaa, lisätä tai poistaa. Saimme keskittyä suhteeseemme ja ennen kaikkea tehdä sen yhdessä. Kävimme keskustelua. Kuulimme, mitä toinen ajatteli. Opimme ja pohdimme yhdessä,

Emme luoneet listaa, jota täytyisi tulevan vuoden aikana suorittaa. Ennemminkin saimme pysähtyä yhdessä keskustelemaan ja tarkastelemaan sitä mitä meillä toisissamme on ja mitä vielä toivoisimme. Ja siinä samalla syntyi jotain, jonka suuntaan katsoa. Kuvia, joita kohti voi yhdessä elämää suunnata.

Niinpä tahtoisin kysyä, että millainen kuva syntyisikään jos yhdessä pysähtyisitte miettimään mitä teidän suhteenne on kokenut ennen kuin vuosi vaihtuu taas seuraavaan?

Haaveilevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva © Niko Laurila

Asun joulukaupungissa. Turistit tekevät kotikaupunkiini jouluidyllimatkoja ja kaupunkia mainostetaan myös unelmien kotikaupunkina. Unelmia on hyvä olla. Se, mistä osaamme unelmoida, niitä kohti voimme myös tosielämässä kulkea. 

Vanhan Porvoon kujilla  voi kuvitella olevansa joku muu, jossain toisessa ajassa. Ihan kuin olisi hetken elokuvien päätähti.  Romanttisia hetkiäkin voi saavuttaa ihan vain kävelemällä kadulla tai kahvilassa istuen. Varsinkin jos on joku, jota pitää kädestä kiinni. Tai edes joku, jota kaivata. 

Tarvitsemme arjen eskapismia. Varsinkin joulu kutsuu  arjesta nostalgiaan, lapsuuteen ja viattomuuteen tai jopa aikaan ja elämään, jossa ei ole itsekään koskaan elänyt. 

Unelmien kotikaupungissa monen arki on kovin toisenlaista kuin kuvissa.  Joulu tuo räikeästi esille eriarvoisuuden. Niin monella on sellainen olo, ettei saa suoritettua jouluidylliä. Ei millään.  Moni on luovuttanut jouluidyllin suorittamisen jo aikapäivää sitten. Joulun alla olen tavannut lukuisia eri tavoin ontuvia ihmisiä. Kun rakkaus loppui - ja rahat. Kun puoliso kuoli ja mielenterveys prakaa. Yksinäinen joulu ahdistaa. Tai siihen on toisaalta jo jollain lailla tottunut. Ainahan voi ainakin yrittää ajatella, että joulu on vain yksi päivä muiden joukossa. Ja pian sekin on ohi. Silti kaikki kysyvät: Miten vietät joulun? 

Silloin kun oma elämä on kaukana idyllistä, voi sadunhohdossa samaistua lähinnä H.C. Andersenin Tulitikkutyttöön. Satu ja elämä herättävät kysymään: Kuinka paljon omaan elämään voi vaikuttaa jos on sattunut perimään lähinnä velkaa, sairautta ja huonoa onnea?  Väite siitä, että jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä tuntuu monen korvissa kornilta vitsiltä. Saduissa on yleensä onnellinen loppu, Tulitikkutytössäkin omalla tavallaan. Omalla mielellä on uskomaton voima. Johonkin voimme vaikuttaa.  Mielikuvituksestahan sadutkin ovat syntyneet.  Jos vain uskaltaisi unelmoida. Jos vain uskaltaisi.

Vanhassa Porvoossa unelmointi on jotenkin helpompaa. Jos vain tohtii sinne mennä kävelemään omissa risaisissa verkkareissaan. Vanhassa Porvoossa seisoo komeana mäellä kirkko. Se on kokenut monet tuhot ja tulet, loiston ajat, ryöstöt ja rapistumiset. Sen seinien sisällä monet ovat tahtoneet rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä. Uskaltaneet tahtoa edes hetken. Ja sen seinissä kaikuvat tänäkin vuonna tuhansien joululaulajien kaipaukset.  Kun laulan Sylvian joululaulua ja Varpusta jouluaamuna saan itkeä omia itkujani eikä kukaan ihmettele tai kysele. Yhdessä laulaminen ja salaa liikuttuminen yhdistävät.

Kaiken keskellä makaa seimessä joulunlapsi. En ymmärrä tätä mysteeriä, mutta jotenkin tiedän, että siinä se nyt on Jumalan joululahja meille ontuville ja rakkautta kaipaaville. Armosta annettu. Seimen äärellä voi hetken tuntea joulurauhaa kaikenlaisissa tilanteissa. Sellaista on vaikea sanoin kuvata. 

Nostalgisin jouluterveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Toissa viikolla meillä meni rikki viinilasi. Ei kuulosta dramaattiselta, mutta antakaapa kun kerron tarkemmin. Meillä oli itse asiassa pari viinilaseja, joista toinen rikkoutui. Toinen lasi jäi yksin. Tapahtuma aiheutti järkytyksen tunteita, koska lasit olivat tärkeitä.

Kun vasta mietimme, onko mahdollista rakastaa tässä rakkaudessa ja olla onnellinen, uskaltauduimme toisinaan leikkimään jos-leikkiä ja haaveilemaan. Jos asuisimme yhdessä, miten söisimme aamiaisen. Jos menisimme elokuviin, minkä elokuvan valitsisimme ja mitä karkkeja ostaisimme. Jos matkustaisimme, mihin kaupunkiin tie veisi ja millaista meillä siellä olisi.

Sitten haaveilimme, että matkustaisimme kaupunkiin Ruotsin rannikolle kuuntelemaan erästä laulajaa, joka esiintyisi siellä festivaaleilla. Sen haaveen sitten toteutimmekin, kuten melkein kaikki muutkin – se oli ensimmäinen ulkomaanmatkamme yhdessä.

Me matkustimme ja kun olimme saapuneet hotellille, ajattelin, että haluaisin oikeat viinilasit siihen hetkeen. Läksin etsimään sellaisia pikkukaupungin kävelykadulta. Löysin kaupan, joka myi kristallia romantikoille, ja valitsin parin kauniita ja laadukkaita laseja. Juoksin takaisin ja heilutin pakettia jo matkan päästä rakastetulleni, joka katseli yläkerran ikkunasta ihmisten liikuskelua kesätunnelmissa.

Me kaadoimme noihin laseihin punaviiniä iltapäivällä Ruotsissa, ja sen jälkeen olen kattanut ne meille pöytään vieraiden tullessa tai ottanut ne hyllystä meidän istuessamme iltaa kahdestaan arki-illoin ja pyhäisin.

Jotain merkityksellistä on tarttunut kahteen lasiin kaikesta yhdessä koetusta ja tästä rakastamisesta, jossa kaikkea on intohimoisesti. Merkitys on uuttunut kristalliin.

Se muoto, joka niillä laseilla on, se, miltä niiden kupujen paino tuntuu kämmenellä, millainen hoikan jalan profiili on sormien välissä, on yksi niistä pienistä, mutta todellisista asioista, jotka ovat osa sitä, miten me elämme ja rakastamme.

Vuodet ne kestivät, mutta nyt toinen laseista siis meni tuhannen pirstaleiksi. Minä lakaisin sirpaleet rikkalapioon ja niistä jokainen oli täynnä ajatuksia ja muistumia.

Rakastaminen on sellaista, että se värjää tavarat, tilat ja paikat itsellään. Me ankkuroimme koettua todellisuutta konkreettiseen, materiaaliseen todellisuuteen. Rakkaus toimii niin ja mieli toimii niin.

Seuraavana aamuna menin lasitehtaan verkkokauppaan ja tilasin Baijerista neljä samanlaista lasia. Ne tulivat toissa päivänä lähettipalvelun paketissa ovelle. Laitoin jäljelle jääneen alkuperäisen rakkauslasin ja neljä uutta rinnakkain pöydälle ja sitten sekoitin ne. Yhdestä tuli viisi. Kaikki toistavat nyt samaa hetkeä ruotsalaisessa pikkukaupungissa, missä koimme asioita ensimmäistä kertaa ja kokeilimme toisiamme kuin uuden, jännittävän kielen verbien taivutusmuotoja.

Materia ei ole ensisijaista, ilman sitä voi elää. Mutta se, mitä on, on myös sisäisen elämän kuva.

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onko unelmakumppani kaikkea mitä olet aina kaivannut vai kaikkea mitä olet aina tarvinnut? Kuva: Glang Vu, Unsplash

Luomme usein huomaamattammekin jonkinlaisia listoja siitä, millaisen kumppanin itsellemme tahtoisimme. Olen luonut sellaisia itsekin. Luonut, karsinut ja kehitellyt. Sitten kohtasin nykyisen kumppanini.

Sanoisin, että nykyinen kumppanini on kaikkea mitä olen aina tarvinnut. Jokin meissä täydentää, tukee ja pitää toisiamme hyvänä tavalla, jota en ollut osannut edes kuvitella. En ole koskaan osannut toivoa kumppaniltani niitä piirteitä, joita kumppanissani nyt niin rakastan ja kaipaan. Tajusin niiden voiman ja merkityksen vasta kohdatessani ne.

Olen varsin varma siitä, ettemme aina tiedä mitä tarvitsemme. Olin itsekin loppujen lopuksi toivonut kumppanilta jopa joiltain osin täysin vastakkaisia piirteitä kuin mitä nyt ymmärrän tarvitsevani. Olin esimerkiksi toivonut ihmistä, joka antaa elämääni vauhtia ja energiaa vaikka nyt ymmärrän kaipaavani ennemminkin ihmistä, joka rauhoittaa pelkällä olemisellaan. Energiaa, kun minulta löytyy kyllä omastakin takaa. 

Kenties meidän olisikin kaikenlaisia elämämme toivelistoja tehdessämme tärkeää tiedostaa, ettemme aina osaa toivoa elämäämme niitä asioita, joita tarvitsemme. Haastaa itseämme miettimään mistä milloinkin on kysymys. Uskaltaa muovata listaamme, kun kohtaamme jotain mitä tarvitsemme. Sillä vaikka ei olisi ennen noista piirteistä ja asioista osannut unelmoida, niin ne saatuaan ei enää muusta tahtoisikaan unelmoida. Se kyllä kolahtaa. Siitä mitä tarvitsi syntyy jotain mitä tahtoo.

Kiitollisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat