Kirjoitukset avainsanalla läheisyys

Kuva: Annele Rantavuori

Kertoessani avoimesti erostani olen saanut kuulla monta tarinaa parisuhteen vaikeuksista. Ne ovat olleet lähes järjestään naisen tarinoita. Monet yllättävän samanlaisia ja surullisia. Suorastaan sydäntä särkevän surullisia. Kenties Tommin koskettava blogi miehen näkökulmasta sai kirjoittamaan tästä teemasta. Kun ei kuulla, eikä nähdä, eikä välitetä on myös monen naisen kokemus.

 

Pikkupojan käytös ja aikuisen miehen valta on tuhoisa yhdistelmä 

Tämän tarinan nainen ei tee eropäätöstä kevyin perustein. Hän ei tee sitä välttämättä ollenkaan, vaan syystä tai toisesta jatkaa suhteessa, jossa ei saa arvostusta ja rakkautta. Hän on nainen, joka tuntee vastuunsa ja kantaa taakkansa päätyi hän sitten parisuhteessaan mihin ratkaisuun tahansa.

Ylivastuullisen vastinparina on alivastuullinen. Muissa rooleissaan hän voi olla hyvinkin vastuullinen. Tunnetason taitamattomuus näyttäytyykin vain niille kaikkein läheisimmille. Suoraan sanottuna tämän tarinan mies käyttäytyy parisuhteessa kuin äidille kiukutteleva pikkupoika. Ainoana erottavana tekijänä aikuisen miehen valta, mikä tekee kuviosta tuhoisan.

Kertomuksista erottuu yksityiskohtien alta kaksi asiaa. Ensimmäinen on naisen toive tulla kuulluksi ja nähdyksi. Minua hämmästyttää, miten pienistä asioista on kyse: kävelylenkistä, kannustavista sanoista tai työhuolien kuuntelemisesta. Ilmaista lystiä vaatien vain hieman aikaa ja empatiaa. Tietenkään kyse ei ole “kävelylenkistä”, vaan toisen huomioimisesta. Hänen olemassaolonsa ja tarpeidensa vakavasti ottamisesta. Kohtaamisesta. Tunneyhteydestä.  

Toinen esiin nouseva teema on rajojen kunnioittaminen. Jos mies ei kunnioita naista, eivät myöskään lapset kasva siihen. Heidän tulevaisuuden kannalta se vasta olisikin tärkeää. Sillä se on malli lapsille parisuhteesta, siitä miten läheisessä ihmissuhteessa toimitaan. Rajojen rikkominen  ja toisen kiltteyden hyväksikäyttäminen tuo suhteeseen turvattomuutta, joka vie toisen entistä kauemmaksi. 

 

Nainen yrittää viimeiseen asti pelastaakseen suhteen, pitääkseen perheen koossa

Luottamus häviää, kun toiveita ei kuulla, eikä rajoja kunnioiteta. Sisin menee lukkoon ja valmistautuu ottamaan vastaan uusia pettymyksiä. Tunnesuhde tarvitsee vastavuoroisuutta. Erillisyyden kestäminen kysyy kypsyyttä. Molemmat vaativat venymistäkin. Pikkupoika ei siihen kykene, vaan se on aikuisen tehtävä. Mikä tekee siitä niin vaikeaa? 

Monissa näissä tarinoissa mies tuntuu olevan pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. Minusta vaikuttaa siltä, että hän ei ymmärrä omaa osuuttaan tilanteesta. Mies ei kanna vastuuta, vaan vierittää sen milloin kenenkin syyksi. Sydäntä särkevää on se, miten viimeiseen asti naiset yrittävät. Pelastaakseen parisuhteen, pitääkseen perheen koossa. Vain tullakseen torjutuksi ja hylätyksi kerta toisensa jälkeen.

Tietyn pisteen jälkeen ei mielestäni ole muuta tehtävissä kuin lähteä. Kuvion toistuessa uudestaan ja uudestaan ovat vaihtoehdot vähissä. Elää sen kanssa mitä on tai erota. Omasta mielestäni ero on parasta mitä toiselle voi siinä tilanteessa tehdä. Antaa tilaisuus kasvaa, aikuistua ja kantaa vastuu. Jääminen on viesti siitä, että asiat on sittenkin ihan hyvin.

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kesä ei katso kelloa. Kuva: Jaakko Kaartinen

Myöhään illalla ajoimme mökille juhannusta varten. Pysyäkseni hereillä kuuntelin podcastia Henri Bergsonin aikaa ja mieltä käsittelevästä filosofisesta työstä. Matkan ja lähetyksen edetessä tulin miettineeksi, että sekä rakkautta että juhannusta voi tarkastella Bergsonin ajattelun kehyksessä.

Kun Bergson 1800-luvun loppupuolella työskenteli, aikaan kohdistui uudenlaista kiinnostusta. Kellot olivat läpäisseet yhteiskunnan. Oltiin siirrytty paikallisesta ajasta yhteiseen aikaan – sitä tarvittiin, jotta junat saattoivat kulkea sekä turvallisesti että ajoissa. Lopulta koko yhteiskunnan koneisto virittyi kellolla mitattavaan aikaan. Tämä aika on se, johon meidät on sittemmin kiinnitetty niin tehokkaasti, että voi olla vaikeaa ajatella aikaa missään muussa mielessä.

Bergson kuitenkin piti tärkeänä erottaa toisistaan kestoa mittaavan kellonajan ja sen, mistä ajasta on kyse mielessä ja kokemuksissa. Tämä erottelu on juuri rakkauden ja juhannuksen suhteen olennainen.

Sisäinen kokemuksemme, mielikuvamme, muistomme käsittelevät aikaa toisin periaattein kuin kello. Meidän mielemme on tässä hetkessä, johon menneisyys työntyy ja limittyy, ja jossa tulevaa ei vielä ole. Kaikki, mitä havaitsemme, koemme ja mikä synnyttää meissä tunteita, tapahtuu muistissamme.

Tämän nykyisenkin hetken havainnointi, juhannusaaton lähes tyynen järven väreily, lintujen äänet ympärillä, rakastetun askel pihan hiekalla, ovat mielen muodostama muistuma niistä havainnoista, jotka vain aavistuksen verran sitten kantautuivat aistiemme kautta meihin, ja jotka me muistamme – kokeminen on muistamista.

Ajattelen, että tällainen näkemys on niin kovin tärkeä siksi, että toisin kuin kelloa, me kykenemme ohjaamaan omaa huomiotamme. Aika ei kuljeta meitä, vaan me seisomme tässä nykyisyydessä, tässä paikassa maailmaa, jossa olemme, ja koemme sitä, mihin keskitymme.

Sekunnit kyllä juoksevat, minuutit vierivät ja tunnit liukuvat eteenpäin, mutta se, kuinka rikkaana ja täytenä tai ohuena ja häviävänä juhannuksen hetken kesä meille jää, ei ole kellon kulun sanelemaa. Se riippuu siitä, miten läsnä me olemme tässä ja nyt; kuinka paljon aistimme, kuinka paljon muistamme.

Kuinka läsnä olemme?

Rakastaminen on läsnäolon taidetta. Tai: rakastaja ei saa olla kellon orja. Se johtaisi onnettomaan rakkauselämään. Ei kellon, eikä kalenterin orja.

Rakastaessaan, kuten juhannuksessa, ihmisen on syytä unohtaa kellonsa, kaikki kellonruudut ja keskittyä nykyisyyteen. Juhannuksena päivä sekoittuukin iltaan ja ilta yöhön, jota ei koskaan oikeastaan tule, on vain koettavaa, on vain nyt, eikä muulla ole väliä.

Juuri tällaista yöttömän yön aikaa rakastajan ja rakastetun välillä tarvitaan.

Kun makaatte juhannuslakanoissa, ja lasket kätesi rakastettusi vyötärölle, lauluissa sanotaan, että aika pysähtyy. Vaan ehkäpä se on pikemminkin tosi kokemus siitä, että aika tapahtuu juuri siinä ja silloin, kun kaikki on intensiivistä ja kohdillaan. Että me olemme tässä ja nyt.

 

Ajatonta juhannusyötä kaikille!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tuula Kojo-Gregoriadis

 

Parisuhteesta puhutaan nyt paljon. Se on hyvä asia monessakin mielessä, mutta myös siksi, että ehkäpä julkinen puhe auttaa meitä puhumaan keskenämme mitä meille parina kuuluu.

Puhuminen ei ole helppoa. Aina ei saa otetta siitä, mistä edes pitäisi puhua. Tuttua on – myös minulle – se, että hiljaa olemisella  luulemme suojelevani suhdetta, mutta ajaudumme kauemmaksi toisistamme

Viime viikolla Hesarissa  julkaistiin kiitettävän kattavasti tietopaketti kiintymyssuhteiden vaikutuksista tämän hetkiseen parisuhteeseeni. Artikkeli muistutti minua siitä, että  tulin perineeksi luontaisen välttelevän kiintymyssuhteeni, koska tulin sellaisen perineeksi. Näin kävi monille muillekin suomalaisille. On ollut arvostettavaa olla reipas ja yksinpärjäävä. Ja vaikeuksissaan hiljaa – ettei tule vaivanneeksi toista. Parisuhteessa yksin pärjäämisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Piintynyt pärjäämisen ja sinnittelyn imu vaatii pitkäjänteistä uudelleen opettelemista. Uudestaan ja uudestaan.

Onneksi monenlaisia uusia taitoja voi oppia koko elämän ajan. Ihan oikeasti. Läheisyyttä vaan on mahdoton opetella yksin. Parisuhteessa me olemme toisillemme läheisyyden opettajia ja moni meistä oppii luottamaan toiseen ihan vain elämällä yhdessä. Ja aika monet meistä tarvitsevat myös muita opettajia kuin oma puoliso.  Siksi mekin menimme vuosia sitten parisuhdekurssille. Ja kävimme useilla kursseilla.

Hanna Ranssi-Matikainen ja Kirsi Heikinheimo puhuivat Radio Suomessa maanantaina siitä, että että ihmiset eivät oikein tiedä, mistä lähtisivät hakemaan apua parisuhdeongelmiinsa.  Hannan ja Kirsin mainitsemien järjestöjen avioliitto- ja parisuhdekurssien lisäksi on hyvä muistaa kirkon perheneuvonta.  Sari- Annika Pettinen kirjoitti viime viikolla kirkon perheneuvonnasta hyvin kirkon kasvatus ja perheasioiden blogissa. Perheneuvontaa voi lämpimästi suositella – ja myös täällä vauva.fi: ssä kannattaa kääntyä perheneuvojien puoleen parisuhdeneuvolassa.

Parisuhteen matkalla maisemat vaihtuvat, kuoppaisen ja rikki menneen tien jälkeen aurinko voi taas paistaa ja on helpompi kulkea yhdessä. Rasittavaa ja opettavaista parisuhdematkalla on se, että aurinko ei paista joka päivä ja ylämäkien ja kuoppien yli on rämmittävä. Niin se on kaikilla. Jokaisella on suurempi tai pienempi kuoppa ja ylämäki vastassa.  Minkälaista kiintymyssuhde- ja kuoppa ja ylämäkihistoriaa oma puoliso kantaa mukanaan, siihen kannattaa tutusta. Parisuhteeseen kun me tuomme mukanamme koko eletyn elämämme ja sitten vielä vanhempiemme taakat ja oivallukset.

Menneisyyden haavat aukeavat  helpommin  yhdessä vaikkapa  perheneuvojan kanssa. Ammattilaisen ohjauksessa oma mäkinen maisema näyttää itseasiassa aika kauniilta – eihän tasainen maisema paljon miltään näytäkään.  

Aurinkoisin terveisin,

Minna

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Tarja Kinnunen

Olen yksin ja odotan. Haluaisin juhlia tärkeää päivää, mutta kaikki ovat jossain. Vähitellen tajuan, että he ovat yhdessä jossain. Yhteisöön mukaan pääseminen ei ollutkaan onnistunut. En tajunnut, että aikuset voivat toimia näin. Valikoida osan porukasta ja jättää toiset ulkopuolelle. Hämmästyn miten kipeää se tekee. Näin vanhana! 

Jokainen on varmaan joskus elämässään kokenut ulkopuolelle jäämisen. Myös parisuhteessa voi jättää toisen ulkopuolelle. Tai ihan yhtä lailla jättäytyä. Läheisyys on pelottavaa, koska siinä on aina mukana hylätyksi tulemisen mahdollisuus. Turvallisinta on pysyä etäällä. Silloin ei satu, vaikka oikeasti myös yksinäisyys sattuu. Mutta sille, joka jättäytyy yksin se on tuttua sattumista. Turvallista.

Rakkaus on pelottavaa. Varsinkin silloin, jos siihen ei ole tottunut. Läheisyys antaa mahdollisuuden haavoittua. Ja sitähän me emme halua. Olla haavoittuvia.  Valitsemalla yksinäisyyden välttää yksin jäämisen kivun. 

Perheissä voi olla vääristyneitä liittoja lasten ja aikuisten välillä, joissa roolit menee sekaisin. Olen ymmärtänyt, että ne ovat lasten tulevien ihmissuhteiden kannalta tuhoisia. Aikuinen voi antaa lapselle roolin, joka kuuluisi oikeastaan puolisolle. Läheisyyttä ja turvaa haetaan niissä väärin keinoin ja lapsi maksaa siitä hinnan omassa elämässään.

Tuttu tarina onkin se, miten nainen uppoaa äitiyteen ja kiinnittyy lapsiin niin vahvasti, ettei puolisolle jää enää mitään. Myös Isä voi luoda liiton lapsen tai lasten kanssa äitiä vastaan. Ne ovat mielestäni erityisen raastavia. Olen miettinyt johtuuko se siitä, että äiti usein joutuu antamaan itsestään ja elämästään niin suuren palasen perheelleen. Tuntuu kohtuuttomalta, ettei sitä arvosteta. Vai peittävätkö miehet vain paremmin sen surun, jota ulkopuolisuus väistämättä tuottaa?

Itsellenikin oli vaara joutua tähän rooliin. Siitäkin huolimatta, että isäni on aina kohdellut äitiäni ja naisia kunnioituksella. Havahduin siihen, kun pieni lapseni oli sitä mieltä, että minä olen perheen palvelija. Sukujemme maalaistalotausta oli hiipinyt huomaamatta perheemme työnjakoomme. En hyväksynyt tätä, vaan aloin puhua ääneen sitä, kuinka kodista huolehtiminen on yhteinen asia. Kaikkien vastuulla. Aloin rimpuilla ulos roolistani sanoittamalla tilannetta ääneen muille.

Parisuhteessa syntyy ulkopuolisuuden kokemus, kun tunneyhteys katkeaa. Fyysinenkään läheisyys ei auta, jos ei tule nähdyksi ja kuulluksi tunnetasolla. Joskus toinen ei anna läheisyyttä tai joskus läheisyyttä voi olla vaikea ottaa vastaan. Tunnistan molemmat tilanteet. Kun tarvitsemaansa läheisyyttä ei saa, sitä alkaa helposti vaatimaan. Monissa parisuhteissa on tuttu kierre se, että nainen painaa päälle oman kaipuunsa kanssa ja mies vetäytyy riittämättömyytensä kanssa turvaan. Molemmat ovat yksin.  

On kauheaa olla omassa elämässään ulkopuolinen. Ei-subjekti. Toimimaton ihminen. Tilaa viemätön. Olemassa oloton. Sitä se on, kun parisuhteessa jää yksin. Vailla olemista. Olemattomuutta. Yhdessä, mutta yksin. Se on tila, jonka haluaa muuttaa hinnalla millä hyvänsä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat