Kirjoitukset avainsanalla läheisyys

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaikki on yhdessä verrattomasti parempaa. Asioiden kokeminen, näkeminen, kuuleminen, aistiminen – mieluiten rakastettuni kanssa, kiitos.

Syy mennä yhdessä paikkoihin, tapahtumiin, juhliin, esityksiin on siinä, että niin on paljon antoisampaa. Yhdessä mennen kaikki näyttäytyy kuin hivenen kirkkaampana. Hän valaisee maailmaa ympärillään, siksi kai se tuntuu valoisammalta hänen lähellään.

Koetan pysytellä kutsuilla ja näyttelyissä ja puistoissa niin lähellä, että voi välillä koskettaa hipaisten. Se on tavallaan varmistus siitä, että hän on siinä, käsin kosketeltavan todellisena.

Yhdessä, niin. Rakastuneet haluavat olla yhdessä. En näe mitään syytä vastustella sitä tarvetta, ja koettaa esittää riippumatonta ja erillistä tyyppiä – en ole sellainen. Olen onnellinen, kun annan yhdessä olemisen haluni viedä minua samoja polkuja samoissa askelissa. Ja kun näen jotain, aistin jotain, keksin jotain, haluan näyttää sen hänelle.

Riemua; yhdessä oleminen on mahdollisuus riemuita. Se on hyvä sana, hyvä asia, sellainen tunne. Missä kukakin sen tavoittaa? Miten muut mahtavat riemuita, siitä pitäisi keskustella enemmän.

”Miten riemuitset?”

”Oletteko riemuinneet viime aikoina?”

Meissä on ihmisinä kapasiteettia niin monen sävyisiin rikkaisiin tunteisiin. Ne ovat näissä kehoissa, ja me saamme kokea niitä.

Hänen kanssaan meneminen antaa minulle monesti riemun tunteen. Se on vähän kuin kultarahan saisi, paitsi että ennemmin kuin kultarahan, otan riemun hänen kanssaan olemisesta. Arvelen, että minun ihmisyyteni toteutuu erityisellä tavalla siinä kokemuksessa. Jostain syystä hän saa sen aikaan, sellaisen virityksen, tällaisella voimalla.

On parempi mennä rakastetun kanssa paikkoihin, juhliin, asioiden äärelle kuin yksin. On parempi riemuita kuin olla riemuitsematta.

Platon kuvasi Aristofaneen suulla, miten ihmiskappaleet etsivät toista puolikastaan elämässä. Kuvaukselle antaa enemmän arvoa, kun sattuu, että kokee osuneensa juuri sen ihmisen äärelle, sen, joka valaisee maailmaa ympärillään, joka voi antaa riemun. Jonka kanssa haluaa mennä. Jonka kanssa. Kanssa, yhdessä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö
Poiminta
kuva pixabay

Minusta murkut ovat kivoja. Meillä asuu nyt sellainen. Hän 13- vuotias ja hänellä on voimakkaita tunteita.  Olen oikeasti odottanut tätä päivää, että lapseni tulee kunnolla teini-ikään. Siitä syntyy jotakin uutta. Muistan hyvin oman murrosikäni erilaiset käänteet ja tunteiden voimakkuuden, kokeilut ja ailahtelut, kehoni ja ajatteluni muutokset. Kun kaikki muuttui.  Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen teininä siksi, että vanhempani eivät tajunneet mielestäni mitään ja päätin 13-vuotiaan uhmalla: että minä ainakin aion ymmärtää omia teini-ikäisiä lapsiani.  En silloin tullut ajatelleeksi, että minun subjektiivinen teiniyteni ei ollut samanlaista kaikilla - eikä tulisi olemaan samanlaista omilla lapsillani. Suloinen päätös silti. Teinit toimivat helposti juuri näin: tosissaan ja omista lähtökohdistaan käsin. 

Olin  siis ikään kuin valmistautunut tähän syksyyn koko eletyn elämäni voimalla. Olin päättänyt ymmärtää nuoria. ja tehnyt Mutta kun poikani ilmoitti eräänä iltana tässä mennäsyksynä, että hänellä on tyttöystävä, olin kuitenkin yllättynyt.

- Siis nyt jo? Apua, mihin aika katosi? Kävin päänsisäisiä keskusteluja:Täällä on siis joukko muitakin kuin meidän oma perhe, jotka taistelevat poikani huomiosta, läheisyydestä ja rakkaudesta. 

Mutta samalla muistin "oman elämäntehtäväni" :). Minähän olen myös seurustelun asiantuntija. Kaivoin esille, mielestäni ihan maltillisesti, erinäisiä seurusteluopuksia.

- Nämä seurustelun palikkakortit nyt kannattaa ainakin lukea.

Parisuhteen asiantuntija teinin äitinä ei ehkä sittenkään ole paras mahdollinen yhdistelmä. Tai ainakin oma ammatillisuus kannattaa pitää aika matalalla profiililla ja tarjota neuvoja vain jos hän itse kysyy. Aika pian sainkin kuulla, että minun on paras pitää huoli vain omista asioistani. Asiantuntemustani ei kaivata.

- Selvä, yritän ymmärtää.  

Kun teini alkaa seurustella, ja ylipäänsä kun teinistä tulee teini, herättää se minut ainakin pohtimaan myös kriittisesti sitä, millaisen parisuhdemallin hän on kotoolta imenyt. Tunnistan puutteita. Vaikka olen opiskellut parisuhdetietoutta monta vuotta ja terapoinut jos en satoja, niin aikakin kymmeniä eri pariskuntia, niin myönnettävä on: Parisuhdetaidoissani on puutteita. Esimerkiksi voisin enemmän puhua omista asioistani miehelleni. Aika helposti sorrun siihen, etten "jaksa vaivata toista omilla ajatuksillani". Pohdin myös ääneen miehelleni, onko teinimme nähnyt tarpeeksi hellyyttä ja huolenpitoa välillämme ja sitä, että asioista voi puhua.

- Kun tämä parisuhdemalli nyt väistämättä vaikuttaa lastemme tuleviin parisuhteisiin

No, poika ilmoittaa aika nasevasti, että hänen seurusteluasiat eivät kuulu minulle. Tai isälle. Hyvä. Hän osaa pitää rajansa. Ei sitten kysytä. Tytöstä ei enää puhuta mitään. Kun kysyn jotakin, saan aina saman vastauksen: Pidä huoli omista asioistasi. Pidän  siis suun kiinni ja aavistan, että suhde on saattanut katketa.

Se tulee esille erään toisen huolipurkauksen kohdalla. Viimein puhumme. Hän kertoo. Tyttö oli löytänyt toisen. Kun lapseni kertoo siitä, miten hän itse on käyttäytynyt eron tullessa ilmi, olen aidosti ylpeä. 

- Sä osaat hienosti puhua. Ja löydät varmasti jonkun oman ihmisen vielä, sitten kun haluat.

Yksi asia jää silti mietityttämään. Kun kysyn, miksi hän ei aiemmin puhunut mielessä olevista huolista, saan vastaukseksi, että olisin voinut enemmän kysyä. What?

Herkällä korvalla ja tuntosarvilla kuulostelen nyt tunnelmia teinin elämässä ja yritän viestittää, että meille vanhemmille voi aina puhua kun haluaa. Sitä ei kai voi liikaa korostaa. Varsinkin kun itselläkin on taipumusta alkaa salailemaan hankalia tunteita. Jokainen tarvitsee jonkun joka kysyy: Mitä sulle oikeasti kuuluu?

Pohtivin terveisin,

Minna Tuominen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö

Nyt kun taas on vähän liikaa työtä ja kovin paljon vastattavaa, haluan usein käpertyä rakastettuni syliin. Siellä on lepo ja turva.

Minussa on sisälläni tämä pienen eläimen kaltainen, joka hakeutuu lähelle toista ja asettuu siihen huokaisten. On lohdullista olla toista vasten. Asiat pelkistyvät. Tämä hetki on tässä, ja olen parhaassa paikassa.

Rakastettua vasten levätessä ei tarvitse olla mitään muuta kuin on. Voi olla vain tämä keho ja tämä mieli, eikä mitään suoritettavaa. Ei tarvitse saada aikaan vaikutuksia ulkoisessa maailmassa, ei tarvitse käynnistää tapahtumaketjuja ja ylläpitää prosesseja. Ei tarvitse johtaa lopputuloksia. Riittää, että on vain olevainen.

Rakastamisessa korostuvat useimmiten tekojen ulottuvuudet. Rakkaus tarvitseekin tekoja, jatkuvia tekojen puroja ja tekojen vuolaita virtoja, jotta se voisi olla se rakkauden meri, jota kaivataan. Onneksi siihen rakkauden mereen voi myös upottautua ja vajota, silloin kun tarvitsee.

Voi käpertyä, ja olla samaan aikaan aivan hereillä ja melkein kuin unessa.

Tässä pienen eläimen kaltaisessa sylilepoon asettumisen tilassa me olemme jotenkin inhimillisiä olentoja. Olemme tarvitsevia ja myönnämme sen koko pieneksi laittautuneella kehollamme, eikä siinä ole mitään hätää tai muuta kummempaa. Ihminen siinä vain, rakastamansa ihmisen vieressä, kosketuksissa, lepäämässä.

Nämä ovat samanlaisia perin yksinkertaisia ja lähtökohtiin palauttavia hetkiä. Sellaisia toisia ovat esimerkiksi se, kun joskus juo lasin viileää kirkasta vettä ja se tuntuu parhaalta juomalta. Tai esimerkiksi se, kun menee polkua metsään puiden alle ja hengittää hitaasti syvään, ja se hengittäminen tuntuu syvästi merkitykselliseltä.

Jos minulla ei olisi rakkautta, olisin vain helisevä vaski. Mutta minulla on ihana rakastettuni, iloni, leponi. Meri, joka kuljettaa minua maininkiensa keinussa. Hän on niin kaunis ja minä lepään hänen sylissään. Tästä ammennan voimani päiviin. Syys tuntuu keväältä.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaikki tietävät, miten magneetti käytännössä toimii. Näkymättömän voiman vaikutuksesta metalli liikkuu ja asiat tarttuvat toiseen. Moni saattaa muistaa ja tuntea magnetismin taustalla vaikuttavien perusvoimien teoriaa, ja syvällisemmin tietää, miksi kappale vetää toista puoleensa siten kuin se käy: naps.

Silti se on aika ihmeellistä ja riemastuttavaa, se naps. Liikutat magneettia pöydän yllä ja yhtäkkiä joku pikku mutteri tempautuu siihen kiinni. Nousee ilmaan ja tarttuu tiiviisti. Tai arkisista arkisin, jääkaappimagneetti, sen naps, kun päästät sen sormistasi lähellä jääkaapin ovea, eikä se putoa lattiaan, vaan asettuu vasten pystysuoraa.

Noissa on jotain selittämätöntä koettavaa, vaikka kuinka tietäisi, mistä on kyse. Magneetti tekee jotain selittämättömän tuntuista metallisille asioille.

Samoin on selittämätön rakastuneiden kehojen magneettisuus.

Kun on rakastunut, se tapahtuu salaperäisen, näkymättömän voiman vaikutuksesta, kehojen yhteen painuminen tiiviisti.

Normaalisti ihmiset pitävät kehonsa erillään, ihonsa erossa toisesta ihosta. Itse asiassa kosketus edellyttää usein suorastaan tahdonalaista voimankäyttöä, jolla itsensä ja toisten ihmisten välimatkan voi ylittää ja asettua kosketuksiin.

Rakastuneiden kehoja sen sijaan vaikuttaa liikuttavan sisäinen voima. Ajattelematta mitään sen kummempaa, iho hakeutuu kosketuksiin.

Minä huomaan sen monesti yöllä: havahdun siihen, että olen kietoutunut niin tiiviisti rakastettuani vasten kuin mahdollista. Kehoni on hakeutunut niin. Tänään aamulla ajattelin tätä magneettisuutta, kun herätyskellon soitua torkutin vielä kymmenen minuuttia, ja ennen kuin olin ehtinyt päättää mitään, olin jo kääntynyt vasten nukkuvaa rakastettuani. Aivan samalla tavalla selittämättömällä näkymättömällä itsestäänselvyydellä kuin magneetti toiseen.

Kun hän kulkee läheltä ohitseni, rakastettuni, vaikka olohuoneen ovensuussa, käteni liikahtaa koskettamaan häntä – minun kehoni reagoi hänen magneettiseen vetovoimaansa.

Ja tämä on riemastuttavaa. On yksinkertaisesti riemastuttavaa, miten selittämättömällä tavalla me tunnemme toista kohtaan, kun olemme rakastuneet. Se on tavallista, mutta tavattoman epätavallista. Minusta se on ihmeellistä ja selittämätöntä, vaikka tiedänkin, miten kehojen vetovoima toimii, ja tunnen teoriaa tästä vuorovaikutuksesta.

Aamulla nousin ylös ja tulin aamutoimien jälkeen takaisin makuuhuoneeseen. Kaunis ihana vetovoimainen rakkaani nukkui siinä vielä. Tietysti silitin häntä. Ei sille edes voi mitään. Se on magnetismia. Ihanaa. Ja kauheaa lähteä töihin siitä, mutta illalla tapahtuu paluu takaisin, ja kosketuksiin. Se merkillinen naps, ja tunnen tietoisessa mielessäni taas saman riemastuttavan ilahduksen, kun tämä rakastunut keho reagoi toisen magneettisuuteen.

Varaukset ovat kohdallaan.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat