Kirjoitukset avainsanalla läheisyys

Kuva: Jaakko Kaartinen

Jos kysyn olkapäältäni ja käsivarreltani, pitäisikö rakastettuni olla vieressäni aina, ne ravistelisivat myöntävästi. Jos kysyn kyljeltäni, lanteeltani ja jalan syrjiltä, onko niillä huutava ikävä, jos rakastettuni on poissa, ne värähtävät hätäisinä ja kaivaten.

Kehoni mieli on, ettei se halua käyvä nukkumaan kuin rakastettuni viereen, ja varmistaa öinen kosketus. Kuinka muuten nukkuisin kauniissa unissa?

Rakastava mieli kuitenkin tietää, että rakastettu tarvitsee myös menonsa ja matkansa, eikä ainoastaan minua. Ajatukset seuraavat häntä sinne, missä hän on, juuri nyt, ja tunnen lempeää rakkautta ja syvää lämpöä häntä kohtaan. Keho vain asettuu vastarintaan eikä suostu ymmärtämään, missä toisen iho ja hengityksen rytmi on.

Rakkauteen kuuluu tämänlainen ristiriita toisen tarpeiden tunnistamisen ja tukemisen, ja toisaalta oman kaipuun ja ikävän kokemisen välillä. Tavallaanhan rakastava on ahne, saadakseen kaiken mitä toinen tarjoaa, saadakseen välittömästi lähelleen kaiken mitä toinen on. Ja kuitenkin rakastavana oleminen merkitsee, ainakin aikuiselle ihmiselle, toisen näkemistä, ihailua ja mahdollistamista erillisenä, kokonaisena ja itseohjautuvana persoonana.

Minä tietysti nukun yksinäisessä sängyssämme aina vastentahtoisesti ja levottomana. Koska kaipaan. Mutta se on vain toinen puoli todellisuuttani. Koen onnea ajatellessani rakastani näkemässä asioita, löytämässä ja kokemassa, ja tähän hetkeen jo tulevasta siirtyvää iloa, kun hän pian tulee takaisin.

Rakkaus on monikerroksinen ja monikasvoinen. Se näyttää meille itsemme kokonaisina ihmisinä, joihin mahtuu ahneen ja anteliaan rakastamisen jännite.

Tuo jännite on vahva, ja siksi se kertoo vahvasti kahdesta asiasta: tämä rakkaus on vahvasti sillä mallilla, että se saa aikaan kiperän kaipuun tunteen koko kehoon. Ja toisaalta tämä rakkaus kykenee jakamaan toisen elämän ja ilon sekä lähekkäin että molempien itsenäisyydessä.

Minulle sellainen näkymä ei ole triviaali vaan merkityksellinen. Nämä kehon ja mielen tunnot ovat todet. Meidän rakkautemme on elävä ja tosi. Me olemme eläviä ja tosia. Se on perin arvokasta saada kokea keskellä arkiviikkoa. Kiitos kaipuulle ja mielen keinoin jaetulle ilolle!

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Kertoessani avoimesti erostani olen saanut kuulla monta tarinaa parisuhteen vaikeuksista. Ne ovat olleet lähes järjestään naisen tarinoita. Monet yllättävän samanlaisia ja surullisia. Suorastaan sydäntä särkevän surullisia. Kenties Tommin koskettava blogi miehen näkökulmasta sai kirjoittamaan tästä teemasta. Kun ei kuulla, eikä nähdä, eikä välitetä on myös monen naisen kokemus.

 

Pikkupojan käytös ja aikuisen miehen valta on tuhoisa yhdistelmä. 

Tämän tarinan nainen ei tee eropäätöstä kevyin perustein. Hän ei tee sitä välttämättä ollenkaan, vaan syystä tai toisesta jatkaa suhteessa, jossa ei saa arvostusta ja rakkautta. Hän on nainen, joka tuntee vastuunsa ja kantaa taakkansa päätyi hän sitten parisuhteessaan mihin ratkaisuun tahansa.

Ylivastuullisen vastinparina on alivastuullinen. Muissa rooleissaan hän voi olla hyvinkin vastuullinen. Tunnetason taitamattomuus näyttäytyykin vain niille kaikkein läheisimmille. Suoraan sanottuna tämän tarinan mies käyttäytyy parisuhteessa kuin äidille kiukutteleva pikkupoika. Ainoana erottavana tekijänä aikuisen miehen valta, mikä tekee kuviosta tuhoisan.

Kertomuksista erottuu yksityiskohtien alta kaksi asiaa. Ensimmäinen on naisen toive tulla kuulluksi ja nähdyksi. Minua hämmästyttää, miten pienistä asioista on kyse: kävelylenkistä, kannustavista sanoista tai työhuolien kuuntelemisesta. Ilmaista lystiä vaatien vain hieman aikaa ja empatiaa. Tietenkään kyse ei ole “kävelylenkistä”, vaan toisen huomioimisesta. Hänen olemassaolonsa ja tarpeidensa vakavasti ottamisesta. Kohtaamisesta. Tunneyhteydestä.  

Toinen esiin nouseva teema on rajojen kunnioittaminen. Jos mies ei kunnioita naista, eivät myöskään lapset kasva siihen. Heidän tulevaisuuden kannalta se vasta olisikin tärkeää. Sillä se on malli lapsille parisuhteesta, siitä miten läheisessä ihmissuhteessa toimitaan. Rajojen rikkominen  ja toisen kiltteyden hyväksikäyttäminen tuo suhteeseen turvattomuutta, joka vie toisen entistä kauemmaksi. 

Nainen yrittää viimeiseen asti pelastaakseen suhteen, pitääkseen perheen koossa.

Luottamus häviää, kun toiveita ei kuulla, eikä rajoja kunnioiteta. Sisin menee lukkoon ja valmistautuu ottamaan vastaan uusia pettymyksiä. Tunnesuhde tarvitsee vastavuoroisuutta. Erillisyyden kestäminen kysyy kypsyyttä. Molemmat vaativat venymistäkin. Pikkupoika ei siihen kykene, vaan se on aikuisen tehtävä. Mikä tekee siitä niin vaikeaa? 

Monissa näissä tarinoissa mies tuntuu olevan pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. Minusta vaikuttaa siltä, että hän ei ymmärrä omaa osuuttaan tilanteesta. Mies ei kanna vastuuta, vaan vierittää sen milloin kenenkin syyksi. Sydäntä särkevää on se, miten viimeiseen asti naiset yrittävät. Pelastaakseen parisuhteen, pitääkseen perheen koossa. Vain tullakseen torjutuksi ja hylätyksi kerta toisensa jälkeen.

Tietyn pisteen jälkeen ei mielestäni ole muuta tehtävissä kuin lähteä. Kuvion toistuessa uudestaan ja uudestaan ovat vaihtoehdot vähissä. Elää sen kanssa mitä on tai erota. Omasta mielestäni ero on parasta mitä toiselle voi siinä tilanteessa tehdä. Antaa tilaisuus kasvaa, aikuistua ja kantaa vastuu. Jääminen on viesti siitä, että asiat on sittenkin ihan hyvin.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kesä ei katso kelloa. Kuva: Jaakko Kaartinen

Myöhään illalla ajoimme mökille juhannusta varten. Pysyäkseni hereillä kuuntelin podcastia Henri Bergsonin aikaa ja mieltä käsittelevästä filosofisesta työstä. Matkan ja lähetyksen edetessä tulin miettineeksi, että sekä rakkautta että juhannusta voi tarkastella Bergsonin ajattelun kehyksessä.

Kun Bergson 1800-luvun loppupuolella työskenteli, aikaan kohdistui uudenlaista kiinnostusta. Kellot olivat läpäisseet yhteiskunnan. Oltiin siirrytty paikallisesta ajasta yhteiseen aikaan – sitä tarvittiin, jotta junat saattoivat kulkea sekä turvallisesti että ajoissa. Lopulta koko yhteiskunnan koneisto virittyi kellolla mitattavaan aikaan. Tämä aika on se, johon meidät on sittemmin kiinnitetty niin tehokkaasti, että voi olla vaikeaa ajatella aikaa missään muussa mielessä.

Bergson kuitenkin piti tärkeänä erottaa toisistaan kestoa mittaavan kellonajan ja sen, mistä ajasta on kyse mielessä ja kokemuksissa. Tämä erottelu on juuri rakkauden ja juhannuksen suhteen olennainen.

Sisäinen kokemuksemme, mielikuvamme, muistomme käsittelevät aikaa toisin periaattein kuin kello. Meidän mielemme on tässä hetkessä, johon menneisyys työntyy ja limittyy, ja jossa tulevaa ei vielä ole. Kaikki, mitä havaitsemme, koemme ja mikä synnyttää meissä tunteita, tapahtuu muistissamme.

Tämän nykyisenkin hetken havainnointi, juhannusaaton lähes tyynen järven väreily, lintujen äänet ympärillä, rakastetun askel pihan hiekalla, ovat mielen muodostama muistuma niistä havainnoista, jotka vain aavistuksen verran sitten kantautuivat aistiemme kautta meihin, ja jotka me muistamme – kokeminen on muistamista.

Ajattelen, että tällainen näkemys on niin kovin tärkeä siksi, että toisin kuin kelloa, me kykenemme ohjaamaan omaa huomiotamme. Aika ei kuljeta meitä, vaan me seisomme tässä nykyisyydessä, tässä paikassa maailmaa, jossa olemme, ja koemme sitä, mihin keskitymme.

Sekunnit kyllä juoksevat, minuutit vierivät ja tunnit liukuvat eteenpäin, mutta se, kuinka rikkaana ja täytenä tai ohuena ja häviävänä juhannuksen hetken kesä meille jää, ei ole kellon kulun sanelemaa. Se riippuu siitä, miten läsnä me olemme tässä ja nyt; kuinka paljon aistimme, kuinka paljon muistamme.

Kuinka läsnä olemme?

Rakastaminen on läsnäolon taidetta. Tai: rakastaja ei saa olla kellon orja. Se johtaisi onnettomaan rakkauselämään. Ei kellon, eikä kalenterin orja.

Rakastaessaan, kuten juhannuksessa, ihmisen on syytä unohtaa kellonsa, kaikki kellonruudut ja keskittyä nykyisyyteen. Juhannuksena päivä sekoittuukin iltaan ja ilta yöhön, jota ei koskaan oikeastaan tule, on vain koettavaa, on vain nyt, eikä muulla ole väliä.

Juuri tällaista yöttömän yön aikaa rakastajan ja rakastetun välillä tarvitaan.

Kun makaatte juhannuslakanoissa, ja lasket kätesi rakastettusi vyötärölle, lauluissa sanotaan, että aika pysähtyy. Vaan ehkäpä se on pikemminkin tosi kokemus siitä, että aika tapahtuu juuri siinä ja silloin, kun kaikki on intensiivistä ja kohdillaan. Että me olemme tässä ja nyt.

 

Ajatonta juhannusyötä kaikille!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tuula Kojo-Gregoriadis

 

Parisuhteesta puhutaan nyt paljon. Se on hyvä asia monessakin mielessä, mutta myös siksi, että ehkäpä julkinen puhe auttaa meitä puhumaan keskenämme mitä meille parina kuuluu.

Puhuminen ei ole helppoa. Aina ei saa otetta siitä, mistä edes pitäisi puhua. Tuttua on – myös minulle – se, että hiljaa olemisella  luulemme suojelevani suhdetta, mutta ajaudumme kauemmaksi toisistamme

Viime viikolla Hesarissa  julkaistiin kiitettävän kattavasti tietopaketti kiintymyssuhteiden vaikutuksista tämän hetkiseen parisuhteeseeni. Artikkeli muistutti minua siitä, että  tulin perineeksi luontaisen välttelevän kiintymyssuhteeni, koska tulin sellaisen perineeksi. Näin kävi monille muillekin suomalaisille. On ollut arvostettavaa olla reipas ja yksinpärjäävä. Ja vaikeuksissaan hiljaa – ettei tule vaivanneeksi toista. Parisuhteessa yksin pärjäämisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Piintynyt pärjäämisen ja sinnittelyn imu vaatii pitkäjänteistä uudelleen opettelemista. Uudestaan ja uudestaan.

Onneksi monenlaisia uusia taitoja voi oppia koko elämän ajan. Ihan oikeasti. Läheisyyttä vaan on mahdoton opetella yksin. Parisuhteessa me olemme toisillemme läheisyyden opettajia ja moni meistä oppii luottamaan toiseen ihan vain elämällä yhdessä. Ja aika monet meistä tarvitsevat myös muita opettajia kuin oma puoliso.  Siksi mekin menimme vuosia sitten parisuhdekurssille. Ja kävimme useilla kursseilla.

Hanna Ranssi-Matikainen ja Kirsi Heikinheimo puhuivat Radio Suomessa maanantaina siitä, että että ihmiset eivät oikein tiedä, mistä lähtisivät hakemaan apua parisuhdeongelmiinsa.  Hannan ja Kirsin mainitsemien järjestöjen avioliitto- ja parisuhdekurssien lisäksi on hyvä muistaa kirkon perheneuvonta.  Sari- Annika Pettinen kirjoitti viime viikolla kirkon perheneuvonnasta hyvin kirkon kasvatus ja perheasioiden blogissa. Perheneuvontaa voi lämpimästi suositella – ja myös täällä vauva.fi: ssä kannattaa kääntyä perheneuvojien puoleen parisuhdeneuvolassa.

Parisuhteen matkalla maisemat vaihtuvat, kuoppaisen ja rikki menneen tien jälkeen aurinko voi taas paistaa ja on helpompi kulkea yhdessä. Rasittavaa ja opettavaista parisuhdematkalla on se, että aurinko ei paista joka päivä ja ylämäkien ja kuoppien yli on rämmittävä. Niin se on kaikilla. Jokaisella on suurempi tai pienempi kuoppa ja ylämäki vastassa.  Minkälaista kiintymyssuhde- ja kuoppa ja ylämäkihistoriaa oma puoliso kantaa mukanaan, siihen kannattaa tutusta. Parisuhteeseen kun me tuomme mukanamme koko eletyn elämämme ja sitten vielä vanhempiemme taakat ja oivallukset.

Menneisyyden haavat aukeavat  helpommin  yhdessä vaikkapa  perheneuvojan kanssa. Ammattilaisen ohjauksessa oma mäkinen maisema näyttää itseasiassa aika kauniilta – eihän tasainen maisema paljon miltään näytäkään.  

Aurinkoisin terveisin,

Minna

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat