Kirjoitukset avainsanalla ajankäyttö

Kuva: Jaakko Kaartinen

Odotan rakastettuani kotiin matkalta. Syksyinen ilta; pimeässä näkyy katulamppujen ja toisten kotien ikkunoiden valoläikkiä. Täällä meilläkin on kotoisa ja lämmin valo. Minä istun nojatuolissa tässä valossa ja haudutan teetä pannussa. Odotan, että aika kuluu hiljakseen ja rakastettuni saapuu.

Odottaminen on joissain tapauksissa nautinto. Kai kyse on mielen asennosta ja tietysti siitä, mitä odotetaan. Kun palkinto on suuri, kuten se, että kaivattu rakastettu on pian kotona, odottaminenkin on jo yksi palkinto: juuri minulla on mahdollisuus odottaa häntä. Ei kellään muulla.

Ja tällaisena iltana, kun talvi koettelee ensiotettaan, kun on sillä tavalla tunnelmallista, odottamisesta tulee asettautumista mukavaan sykkyrään, villasukat jaloissa, pulssi alhaalla. Tekee mieli henkäistä syvään ja rentoutua. Hartiat putoavat alemmas, niskan kireys antaa periksi. Ei ole kiire, on sopiva ilta katsella aikaa kuin hidasta jokea. Ja lopulta hän tulee.

Kaipaus ja lupaus, rakastettuaan odottavan hiljaiset ystävät. Toinen nojaa toiseen kylkeen ja toinen toiseen. Sopusoinnussa ollaan tässä.

Odottaminen ei ole tyhjää aikaa, eikä hukkaan heitettyä. Tällaisina hetkinä ymmärtää hyvin, että se jos jokin on täyttä elämää. Odottaminen on puhdasta olemista.

Voisiko tätä kutsua jopa jonkinlaiseksi meditatiiviseksi tilaksi? On rauhallista, mieli on vapaa, mutta kohdentunut rakastettua koskeviin ajatuksiin ja mielikuviin. Hänet näkee kävelemässä kantamuksineen tuolla ulkona, astumassa liikennevälineeseen, laittamassa lapasia taskuunsa, katselemassa ympärilleen ajatuksissaan, samalla kun hän tulee tännepäin.

Kaupunki on täynnä ihmisiä, monet ovat menossa johonkin tänä iltana, ihmiset vaatteineen, piirteineen, liikkuvine ilmaisevine kehoineen, tahtoineen, toiveineen ja tarkoituksineen, ja juuri vain yksi heistä on tulossa tälle ovelle, tähän kotiin, minun luokseni. Se on kiehtovaa! Se on rakkauden tilanne. Se luo tällaisen asetelman, jossa voi odottaa näin, ja yksi, joka voi saapua odottavan luo.

Kun hän tulee, sitten ilo tulee, toisella tavalla kupliva kuin tämä odotukseen liittyvä hiljaisempi versio.

Kohta hän tulee. Siihen saakka olen tässä ja odottelen, ja nautin elämäni ajasta.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikaa voi viettää vain toisen lähellä, ilman sen suurempaa tekemistä. Aina ei tarvita sen ihmeellsiempää. Kuva : Clarisse Meyer, Unsplash

Olen tänä kesänä paljon leireillä ja muutenkin kiireinen. Minulla ja kumppanillani oli kesäkuussa vain kaksi yhteistä vapaapäivää ja nyt heinäkuussa niitä tulee olemaan vain yksi. Viimeisimmät viikot ovat olleet erittäin kiireisiä ja niitä ennen olin leirillä. Pian olen lähdössä jälleen seuraavalle. Nyt ikävä hiipii meihin jo etukäteen. Se muistuttaa meitä varamaan aikaa toisillemme.

Kun ikävä on hiipinyt paikoilleen jo etukäteen, niin toista ikävöi vaikka hän olisi aivan siinä vierellä. Sydän tukahtuu kun hän katoaa hetkeksikin pois ja kaipuu kaihertaa vaikka voisi pitää toisesta kiinni ja katsella häntä silmiin. Toisen läsnäolosta ei saa tarpeekseen. Ei kykene olemaan tarpeeksi lähellä tai kertomaan tarpeeksi paljon kuinka rakastaa. Etukäteen hiipivä ikävä on joskus jopa riipivämpi kuin ajallaan saapunut ikävä.

Etukäteen saapuneessa ikävässä on kuitenkin se hyvä puoli, että se muistuttaa miten paljon toinen sinulle merkitsee. "Ikävä kertoo, että sinulla on joku josta välittää" toteaa äitini aina. Oikeassahan hän on. Ikävä on kaunistakin ja etukäteen tulleena se muistuttaa nauttimaan tuosta kaikesta kauniista jo nyt. Eikä vasta jälleennäkemisen hetkellä.

Luoksemme jo valmiiksi hiipinyt riipivä ikävä on muistuttanut, tai oikeastaan jopa pakottanut, meidät kumppanini kanssa katsomaan kiireistä huolimatta aikaa toisillemme. Riipivä ikävä pakottaa toimimaan ja se, ettei mikään määrä toisen läsnäoloa tunnu riittävän pakottaa kaivamaan edes muutaman tunnin jostakin. Rakkaudelle, sille tulisi aina olla tilaa. Ehkä ikävä on täällä, jotta me muistaisimme sen ja eläisimme niin. 

Ennakkoon ikävöivin terveisin, Mio

Kommentit (2)

hilkkaliina
1/2 | 

Ihana Mio. Samaistun tähän sun ajatukseen taas niin vahvasti. Ollaan samoissa hommissa ja just juttelin esimiehen kanssa siitä, miten hankala on joskus sovittaa elämää toisen kanssa yhteen kun kesän täyttää leirit ja muut. Ja ennakkoikävä riipii ja sattuu. ... Vaan rakkaus on pitkämielinen ja lempeä, kärsivällinenkin - sitä on nyt opeteltava ihan urakalla.

Tsemppiä loppukesään, rakkaus voittaa aina 💚

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Tämä taitaa olla ammattitauti. Voimia siis myös sulle loppukesään ja ikävään! Onneksi voidaan luottaa siihen, että rakkaus tosiaan on pitkämielinen, lempeä ja kärsivällinen. Ja ikäväkin opettaa. 

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kesä ei katso kelloa. Kuva: Jaakko Kaartinen

Myöhään illalla ajoimme mökille juhannusta varten. Pysyäkseni hereillä kuuntelin podcastia Henri Bergsonin aikaa ja mieltä käsittelevästä filosofisesta työstä. Matkan ja lähetyksen edetessä tulin miettineeksi, että sekä rakkautta että juhannusta voi tarkastella Bergsonin ajattelun kehyksessä.

Kun Bergson 1800-luvun loppupuolella työskenteli, aikaan kohdistui uudenlaista kiinnostusta. Kellot olivat läpäisseet yhteiskunnan. Oltiin siirrytty paikallisesta ajasta yhteiseen aikaan – sitä tarvittiin, jotta junat saattoivat kulkea sekä turvallisesti että ajoissa. Lopulta koko yhteiskunnan koneisto virittyi kellolla mitattavaan aikaan. Tämä aika on se, johon meidät on sittemmin kiinnitetty niin tehokkaasti, että voi olla vaikeaa ajatella aikaa missään muussa mielessä.

Bergson kuitenkin piti tärkeänä erottaa toisistaan kestoa mittaavan kellonajan ja sen, mistä ajasta on kyse mielessä ja kokemuksissa. Tämä erottelu on juuri rakkauden ja juhannuksen suhteen olennainen.

Sisäinen kokemuksemme, mielikuvamme, muistomme käsittelevät aikaa toisin periaattein kuin kello. Meidän mielemme on tässä hetkessä, johon menneisyys työntyy ja limittyy, ja jossa tulevaa ei vielä ole. Kaikki, mitä havaitsemme, koemme ja mikä synnyttää meissä tunteita, tapahtuu muistissamme.

Tämän nykyisenkin hetken havainnointi, juhannusaaton lähes tyynen järven väreily, lintujen äänet ympärillä, rakastetun askel pihan hiekalla, ovat mielen muodostama muistuma niistä havainnoista, jotka vain aavistuksen verran sitten kantautuivat aistiemme kautta meihin, ja jotka me muistamme – kokeminen on muistamista.

Ajattelen, että tällainen näkemys on niin kovin tärkeä siksi, että toisin kuin kelloa, me kykenemme ohjaamaan omaa huomiotamme. Aika ei kuljeta meitä, vaan me seisomme tässä nykyisyydessä, tässä paikassa maailmaa, jossa olemme, ja koemme sitä, mihin keskitymme.

Sekunnit kyllä juoksevat, minuutit vierivät ja tunnit liukuvat eteenpäin, mutta se, kuinka rikkaana ja täytenä tai ohuena ja häviävänä juhannuksen hetken kesä meille jää, ei ole kellon kulun sanelemaa. Se riippuu siitä, miten läsnä me olemme tässä ja nyt; kuinka paljon aistimme, kuinka paljon muistamme.

Kuinka läsnä olemme?

Rakastaminen on läsnäolon taidetta. Tai: rakastaja ei saa olla kellon orja. Se johtaisi onnettomaan rakkauselämään. Ei kellon, eikä kalenterin orja.

Rakastaessaan, kuten juhannuksessa, ihmisen on syytä unohtaa kellonsa, kaikki kellonruudut ja keskittyä nykyisyyteen. Juhannuksena päivä sekoittuukin iltaan ja ilta yöhön, jota ei koskaan oikeastaan tule, on vain koettavaa, on vain nyt, eikä muulla ole väliä.

Juuri tällaista yöttömän yön aikaa rakastajan ja rakastetun välillä tarvitaan.

Kun makaatte juhannuslakanoissa, ja lasket kätesi rakastettusi vyötärölle, lauluissa sanotaan, että aika pysähtyy. Vaan ehkäpä se on pikemminkin tosi kokemus siitä, että aika tapahtuu juuri siinä ja silloin, kun kaikki on intensiivistä ja kohdillaan. Että me olemme tässä ja nyt.

 

Ajatonta juhannusyötä kaikille!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään mitä arkkusi äärellä mietitään? Millaisia muistoja muistellaan? Kuva: Annie Spratt, Unsplash

Kuoleman kohdatessa ja haudan äärellä muistelemme useammin suhdettamme vainajaan kuin niitä titteleitä, joita hän oli ansainnut tai töitä, joita tehnyt. Emme kyynelehdi läheisemme ansioluettelon perään tai ikävöi hänen asemaansa. Me kaipaamme ihmistä, läheistämme, suhdettamme. Mutta kuinka helposti me kuitenkin itse eläessämme päädymmekään miettimään asemaamme ja työtämme enemmän kuin läheisiämme. 

Rakastan työtäni. Niin päätoimista, sivutoimisia kuin vapaaehtoistöitänikin. Rakastan kaikkia niitä kaikkia ja hetkittäin jopa elän niistä. Ne antavat minulle voimaa. En pidä työn tekemistä ja siitä nauttimista pahana asiana. En enää jaksa myöskään soimata itseäni aina siitä, että tykkään lomillakin tehdä jotain työnkaltaista. Pidän onnekkaana sitä, että nautin siitä mitä teen. En kuitenkaan tahdo tehdä sitä aivan mistä hinnasta tahansa. En tahdo olla hän, josta kuoleman jälkeen saotaan, että rakasti työtään, muttei juuri nähnyt rakkaitaan.

Olen monesti ajatellut, että tässä on koko elämä aikaa. Ajatellut, että teen nyt, kun tekemisestä kerta nautin. Ajatellut, että rauhoitun sitten, kun saan esimerkiksi perhettä. Päättänyt jakaa aikaa elämässäni ihmisille ennemmin koko elämän kuin esimerkiksi viikkojen tai vuosien näkökulmasta. Välillä kuitenkin tajuan, että vaikka meillä on tässä koko elämä aikaa, niin emme oikeastaan koskaan voi tietää kuinka pitkästä ajasta silloin puhutaan. Emme voi luottaa tekevämme jotain vuosien tai vuosikymmenien päästä, vaan jotta voisimme olla tyytyväisiä elämäämme, kun se päättyy täytyy meidän olla valmiita olemaan siihen tyytyväisiä jo tänään.

En halua olla se ihminen, jonka arkun äärellä kerrataan hänen ansioluetteloaan ja työtehtäviään. Tahdon, että siinä kerrotaan elämästä. Ei vain työstä vaan myös ihmisistä. Yhdessä jaetuista kokemuksista. Ja vaikka tarkoitukseni on elää vielä monia vuosia ja vuosikymmeniä tästä eteenpäin, niin silti, jos tahdon varmistaa tuon kuvan niin täytyy minun luoda sitä jo tänään. Pitää huolta ihmissuhteita sekä kokea yhdessä. Etsiä ja pitää yllä tasapainoa elämässäni jo nyt, sillä vain siten voin olla varma millaisin painotuksin se päättyy.

Tuumailevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat