Kirjoitukset avainsanalla ajankäyttö

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään mitä arkkusi äärellä mietitään? Millaisia muistoja muistellaan? Kuva: Annie Spratt, Unsplash

Kuoleman kohdatessa ja haudan äärellä muistelemme useammin suhdettamme vainajaan kuin niitä titteleitä, joita hän oli ansainnut tai töitä, joita tehnyt. Emme kyynelehdi läheisemme ansioluettelon perään tai ikävöi hänen asemaansa. Me kaipaamme ihmistä, läheistämme, suhdettamme. Mutta kuinka helposti me kuitenkin itse eläessämme päädymmekään miettimään asemaamme ja työtämme enemmän kuin läheisiämme. 

Rakastan työtäni. Niin päätoimista, sivutoimisia kuin vapaaehtoistöitänikin. Rakastan kaikkia niitä kaikkia ja hetkittäin jopa elän niistä. Ne antavat minulle voimaa. En pidä työn tekemistä ja siitä nauttimista pahana asiana. En enää jaksa myöskään soimata itseäni aina siitä, että tykkään lomillakin tehdä jotain työnkaltaista. Pidän onnekkaana sitä, että nautin siitä mitä teen. En kuitenkaan tahdo tehdä sitä aivan mistä hinnasta tahansa. En tahdo olla hän, josta kuoleman jälkeen saotaan, että rakasti työtään, muttei juuri nähnyt rakkaitaan.

Olen monesti ajatellut, että tässä on koko elämä aikaa. Ajatellut, että teen nyt, kun tekemisestä kerta nautin. Ajatellut, että rauhoitun sitten, kun saan esimerkiksi perhettä. Päättänyt jakaa aikaa elämässäni ihmisille ennemmin koko elämän kuin esimerkiksi viikkojen tai vuosien näkökulmasta. Välillä kuitenkin tajuan, että vaikka meillä on tässä koko elämä aikaa, niin emme oikeastaan koskaan voi tietää kuinka pitkästä ajasta silloin puhutaan. Emme voi luottaa tekevämme jotain vuosien tai vuosikymmenien päästä, vaan jotta voisimme olla tyytyväisiä elämäämme, kun se päättyy täytyy meidän olla valmiita olemaan siihen tyytyväisiä jo tänään.

En halua olla se ihminen, jonka arkun äärellä kerrataan hänen ansioluetteloaan ja työtehtäviään. Tahdon, että siinä kerrotaan elämästä. Ei vain työstä vaan myös ihmisistä. Yhdessä jaetuista kokemuksista. Ja vaikka tarkoitukseni on elää vielä monia vuosia ja vuosikymmeniä tästä eteenpäin, niin silti, jos tahdon varmistaa tuon kuvan niin täytyy minun luoda sitä jo tänään. Pitää huolta ihmissuhteita sekä kokea yhdessä. Etsiä ja pitää yllä tasapainoa elämässäni jo nyt, sillä vain siten voin olla varma millaisin painotuksin se päättyy.

Tuumailevin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillekin vanhemmuus teke kokonaiseksi, sekä saa koko olemuksen loistamaan. Kuva: Caroline Hernandez, Unsplash

Kävimme tänään treffi-iltamme kunniaksi katsomassa elokuvissa Bohemian Rhapsodyn. Elokuvan loppu puolella Freddy Mercuryn hahmo toteaa, että tahtoo olla se, joksi hänet on aina tarkoitettu: esiintyjä. Miksi sinut on tarkoitettu? Kuka sinä ensisijaisesti olet? Milloin olet enemmän sinä kuin koskaan muulloin? Jollekin se on esiintyminen, toiselle vanhemmuus, kolmannelle taide ja neljännelle jokin muu. Yhteistä niille on kuitenkin varmasti aina erityinen loiste. Loiste, joka syntyy siitä, kun tekee, jotain joka tekee kokonaiseksi. Jotain, joka saa jokaisen solun tekijässään loistamaan. Se on loiste, joka vie mukaansa. Loiste, joka voi saada hengityksen pysähtymään, silmät kostumaan, sydämen sykkimään sekä koko olemuksen vahvistumaan. Toisen kokonaiseksi tuleminen vahvistaa myös muita.

Miltä näyttää arkesi ja elämäsi? Onko sinulla tilaa etsiä ja toteuttaa sitä joksi sinut on tarkoitettu? Pystytkö tarttumaan niihin hetkiin, joissa olet enemmän sinä kuin koskaan muulloin? Oman loisteen etsiminen voi olla joskus haastavaa. Joskus se taas on ollut selvä jo varhaisista vuosista asti. Joskus loiste syntyy monista erilaisista asioista. Ansaitsisimme kuitenkin jokainen löytää oman loisteemme. Ansaitsisimme tavoitella ja toteuttaa sitä. Löytää arkeemme hetkiä, jolloin olla niin kokonainen itsemme kuin mahdollista. Oletko uskaltanut antaa itsellesi sellaisia hetkiä? Laittaa niitä aikataulutuksen prioriteeteissa niin korkealle kuin tahtoisit?

Entä millaisia ihmisiä elämässäsi on? Tukevatko sekä mahdollistavatko he sinun etsintää sekä loistamistasi? Vai tahtovatko he vain rajoittaa sitä tai ainoastaan hyötyä siitä? Näkevätkö he loisteesi ja nauttivatko siitä kanssasi? Me voimme kohdata monenlaisia ihmisiä. Toiset tahtovat tukea ja kannustaa, toiset rajata ja jotkut kenties hyötyä. Mutta oleellista on kysyä, millaisia ihmisiä pidämme elämässämme? Sekä keitä päästämme lähellemme? Emme myöskään ole vain loisteemme. Meissä on myös paljon muuta. Tarvitsemmekin siis elämäämme myös heitä, jotka näkevät meissä myös kaiken sen muun loisteenkin ulkopuolelta. Heitä, jotka kunnioittavat sekä rakastavat sitäkin. Ihmisiä, jotka ihailevat ja arvostavat kaikkia monenlaisia puoliamme.

Me ansaitsemme loistaa. Me ansaitsemme olla sekä tulla nähdyksi niin kokonaisena kuin mahdollista. Maailma ansaitsee nähdä sitä, kuinka ihmiset loistavat, sillä se levittää ympärilleen voimaa. Mitä siis sinä voisit tehdä tänään, jotta sinä voisit olla se joksi sinut on tarkoitettu? Miten voisit olla mahdollisimman kokonainen oma itsesi? Tai miten voisit mahdollistaa sitä toisille? Sillä maailma ja te ansaitsette sen, että te loistatte.

Vaikuttunein terveisin, Mio

Kommentit (4)

Jops
1/4 | 

Olemmeko itse loisteen synnyttäjiä ja toisten loisteen kannustajia?

Annammeko toisten olla parhaita omia itsejään?

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Niin tärkeitä kysymykyksiä, joiden äärelle soisi monen pysähtyvän! Harva tajuaa kuinka paljon voivat toisten loisteeseen vaikuttaa. Tukien tai tuhoten.

Mio Kivelä

Olikosekesälläkerran
2/4 | 

Kuka olen itse? Kannustanko lähelläni olevia olemaan omia loistavia itsejään? Vai yritänkö rajoittaa ja himmentää? Onko oma kipuni esteenä toisen loisteelle? Jos koen, että en ole saanut loistaa, annanko loisteen oikeuden toisille?

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Niinpä! Jälleen niin hurjan tärkeitä kysymyksiä. Ettemme näkisi loistetta vain joidenkin oikeutena. Jotta meille kaikille olisi tilaa loistaa.

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Aamuisin meillä on pieni hetki, jolloin lepäämme hiljaa vierekkäin, kiinni toisissamme, ja kuuntelemme. Tuuletusikkuna on auki, ja ulkoa kuuluu lintujen viserrys ja laulu. Viimeisten viikkojen aikana laulu on moninkertaistunut, on kirkasaamuinen kevät.

Se on varsin ihana parisuhdehetki. Siinä rakastetun kanssa ollessani minusta tuntuu, että sinänsä varsin yksinkertaisista asioista muodostuu täydellinen, eheä onnen tunne. On lepo, läsnäolo, lämpö, hengitys, luonto, valo, kauneus, rakastaminen, ilo.

Vaikea sanoa, miksi kevät vaikuttaa niin kuin se vaikuttaa, tai miksi linnunlaulun kuunteleminen vaikuttaa niin kuin se vaikuttaa. Me olemme ihmisinä kytköksissä luontoon ja ympäristöön paljon syvemmin ja monimutkaisemmin kuin osaamme tai ehkä haluammekaan hahmottaa. Olemme osa kiertokulkua, kaikkia kiertokulkuja.

Minusta tuntuu usein aamuisin linnunlaulun hetkinä, että olemme rakastettuni kanssa vierekkäin keskellä kaikkea, että kevään aika liikehtii hitaasti meidän ympärillämme ja yllämme kuin vihertyvät oksastot. Huonekasvikin tekee uusia lehtiä joka viikko, ne aukeavat vaaleanvihreinä tummempien lomaan. Ikkunan takaa valo kasvaa, ja yhä uusien muuttonsa tehneiden laulut tulevat osaksi äänimaisemaa.

Kaikki kasvaa ja liikkuu, kaikki on juuri oikein meidän ympärillämme.

Siinä aamun aikaisuudessa minä aina myös voimakkaasti tunnen, että rakastettuni on parasta, mitä tiedän, ja että olen niin onnellinen pitkälti juuri siksi, että hän on siinä vieressäni. Päivä ja kaikki muu siellä odottava saa perustansa tästä sisäisestä näystä. Minulla on tämä, rakastettu, meidän vuoteemme, kevät ja linnunlaulu. Olen jo onnellinen. Voin olla rohkealla ja uteliaalla mielellä, minun ei tarvitse perimmiltään olla huolissani omasta puolestani.

Sanoisin aamuista linnunlaulun kuuntelua hyväksi mielen ja sydämen harjoitukseksi, ellei se olisi hiukan väheksyvä tapa puhua asiasta. Eivät nämä kevätaamuiset kokemukset ole harjoitus tai väline jotain muuta varten, vaan puhdasta olemista itsessään. Sillä tavalla ne ovat kuin rakkaus. Jotain, joka on tässä ja nyt, koettavana, lahjana.

Kuunnella lintuja. Olla ja rakastaa. Kevät.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Ja tämä kaikki on jokaisen ulottuvilla, muodossa tai toisessa!
Tarvitsee vain avata itsensä saajan paikalle, vastaanottamaan. Kiitollisuuteen!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Helsingin Sanomissa oli nyt maaliskuun lopulla artikkeli, jossa kuvataan konetekniikan professori Adrian Bejanin pohdintaa siitä, miksi lapsuuden kesät tuntuivat kestävän ikuisuuden ja vanhetessa ne kuluvat nopeammin ja nopeammin. Bejanin selitys lähtee aivojen ja hermosolujen oletetuista muutoksista.

Ajan hidastumisen ja nopeutumisen tunnetta on lähestytty monissa tutkimuksissa, koska kokemus on niin yleinen. Useimmiten selitys liikkuu informaation ja havaintojen määrän ja mitattavan ajan suhteessa. mitä enemmän havaintoja pakkautuu päivään, sitä pidempi se tavallaan on. Jos vetää suoran langan läpi huoneen, se on muutaman metrin mittainen; mutta samaan huoneeseen saa mahtumaan kilometreittäin lankaa kiepeille.

Ajan suhteellisuus kiinnostaa minua, koska minäkin olen huomannut saman vaikutuksen, erityisesti rakastumiseen ja rakastamiseen liittyen. Rakastaessa aika on hyvin hidasta. Kirjoitinkin tästä aiempaan bloggaukseen.

Mietin tätä asiaa aika usein, koska se tuntuu olevan yhteydessä elämän kokemiseen ja elämän arvostamiseen. Ajan hidastamiseksi on olemassa keinoja – kyse on elämisen tihentämisestä. Jos elämä tuntuu lipsuvan käsistä, se todennäköisesti tosiaan lipsuu käsistä. Niistä päivistä, joina ei opi mitään uutta, ei havaitse paljoakaan uutta, ei koe uutta, ei jää kovin paljon muistettavaa. Niiden aika on ohuempaa.

Ohuesta ajasta, käsistä lipsuvista päivistä, ohi kiitävistä vuosista murehditaan. Ihan syystä; ne ovat meidän elämämme päiviä, vuosia, aikaa. Ne ovat se, mitä meillä on.

Rakastaminen on yksi niistä olemisen tavoista, joilla tähän arjen huoneeseen vyyhditään joka päivä paljon enemmän elämänlankaa. Se voi olla sellainen, koska rakastetun kanssa elämä voi melkein kaksinkertaistua. Kaiken voi nähdä myös toisen silmin. Kaikesta jaetusta tulee enemmän kuin itse olisi saanut irti.

Minä uskon, että toinen ihminen on loppumattomasti uusi ja uutena näyttäytyvä. Ainakin minun rakastettuni on sellainen. Jokainen aikayksikkö, jonka vietän hänen kanssaan, täyttyy aistittavasta, katsottavasta, mieleen painuvasta.

En oikein usko Bejanin teoriaan siitä, että ihminen väistämättömästi kokisi vähemmän tullessaan vanhemmaksi. Sen sijaan uskon, että monet ihmiset antavat elämän vähitellen mennä menojaan. Samalla tavalla kuin rakkauden annetaan mennä menojaan – ”se tulee siinä omalla painollaan”. Mutta se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä.

Mieltään voi kehittää jatkuvasti. Havaitsemista voi kehittää jatkuvasti. Mieltään voi pitää liikkeessä sudokulla ja antautumalla toiselle ihmiselle, katsomalla suoraan toiseen ihmiseen. Ajan voi hidastaa heittäytymällä toisen syliin ja painautumalla koko kehollaan, ihollaan tuntemaan.

Ehkä nämä ovat kevään tuomia ajatuksia myös. Kevät on täällä, ja talven jälkeen päivät tihentyvät kasvusta, väristä, ajelehtivista tuoksuista, ilman täyttävästä laulusta. Se on kaikki tarjolla, tässä ja nyt, nyt, nyt, nyt.

Ollaan kevään puolesta ohutta aikaa vastaan! Ollaan rakastamisen puolesta ohutta aikaa vastaan! Muistaisimmepa me aina, että elämme täällä, emmekä vain seuraa, miten aika kuluu.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat