Kirjoitukset avainsanalla ajankäyttö

Aikaa voi viettää vain toisen lähellä, ilman sen suurempaa tekemistä. Aina ei tarvita sen ihmeellsiempää. Kuva : Clarisse Meyer, Unsplash

Olen tänä kesänä paljon leireillä ja muutenkin kiireinen. Minulla ja kumppanillani oli kesäkuussa vain kaksi yhteistä vapaapäivää ja nyt heinäkuussa niitä tulee olemaan vain yksi. Viimeisimmät viikot ovat olleet erittäin kiireisiä ja niitä ennen olin leirillä. Pian olen lähdössä jälleen seuraavalle. Nyt ikävä hiipii meihin jo etukäteen. Se muistuttaa meitä varamaan aikaa toisillemme.

Kun ikävä on hiipinyt paikoilleen jo etukäteen, niin toista ikävöi vaikka hän olisi aivan siinä vierellä. Sydän tukahtuu kun hän katoaa hetkeksikin pois ja kaipuu kaihertaa vaikka voisi pitää toisesta kiinni ja katsella häntä silmiin. Toisen läsnäolosta ei saa tarpeekseen. Ei kykene olemaan tarpeeksi lähellä tai kertomaan tarpeeksi paljon kuinka rakastaa. Etukäteen hiipivä ikävä on joskus jopa riipivämpi kuin ajallaan saapunut ikävä.

Etukäteen saapuneessa ikävässä on kuitenkin se hyvä puoli, että se muistuttaa miten paljon toinen sinulle merkitsee. "Ikävä kertoo, että sinulla on joku josta välittää" toteaa äitini aina. Oikeassahan hän on. Ikävä on kaunistakin ja etukäteen tulleena se muistuttaa nauttimaan tuosta kaikesta kauniista jo nyt. Eikä vasta jälleennäkemisen hetkellä.

Luoksemme jo valmiiksi hiipinyt riipivä ikävä on muistuttanut, tai oikeastaan jopa pakottanut, meidät kumppanini kanssa katsomaan kiireistä huolimatta aikaa toisillemme. Riipivä ikävä pakottaa toimimaan ja se, ettei mikään määrä toisen läsnäoloa tunnu riittävän pakottaa kaivamaan edes muutaman tunnin jostakin. Rakkaudelle, sille tulisi aina olla tilaa. Ehkä ikävä on täällä, jotta me muistaisimme sen ja eläisimme niin. 

Ennakkoon ikävöivin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

hilkkaliina
1/2 | 

Ihana Mio. Samaistun tähän sun ajatukseen taas niin vahvasti. Ollaan samoissa hommissa ja just juttelin esimiehen kanssa siitä, miten hankala on joskus sovittaa elämää toisen kanssa yhteen kun kesän täyttää leirit ja muut. Ja ennakkoikävä riipii ja sattuu. ... Vaan rakkaus on pitkämielinen ja lempeä, kärsivällinenkin - sitä on nyt opeteltava ihan urakalla.

Tsemppiä loppukesään, rakkaus voittaa aina 💚

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Tämä taitaa olla ammattitauti. Voimia siis myös sulle loppukesään ja ikävään! Onneksi voidaan luottaa siihen, että rakkaus tosiaan on pitkämielinen, lempeä ja kärsivällinen. Ja ikäväkin opettaa. 

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kesä ei katso kelloa. Kuva: Jaakko Kaartinen

Myöhään illalla ajoimme mökille juhannusta varten. Pysyäkseni hereillä kuuntelin podcastia Henri Bergsonin aikaa ja mieltä käsittelevästä filosofisesta työstä. Matkan ja lähetyksen edetessä tulin miettineeksi, että sekä rakkautta että juhannusta voi tarkastella Bergsonin ajattelun kehyksessä.

Kun Bergson 1800-luvun loppupuolella työskenteli, aikaan kohdistui uudenlaista kiinnostusta. Kellot olivat läpäisseet yhteiskunnan. Oltiin siirrytty paikallisesta ajasta yhteiseen aikaan – sitä tarvittiin, jotta junat saattoivat kulkea sekä turvallisesti että ajoissa. Lopulta koko yhteiskunnan koneisto virittyi kellolla mitattavaan aikaan. Tämä aika on se, johon meidät on sittemmin kiinnitetty niin tehokkaasti, että voi olla vaikeaa ajatella aikaa missään muussa mielessä.

Bergson kuitenkin piti tärkeänä erottaa toisistaan kestoa mittaavan kellonajan ja sen, mistä ajasta on kyse mielessä ja kokemuksissa. Tämä erottelu on juuri rakkauden ja juhannuksen suhteen olennainen.

Sisäinen kokemuksemme, mielikuvamme, muistomme käsittelevät aikaa toisin periaattein kuin kello. Meidän mielemme on tässä hetkessä, johon menneisyys työntyy ja limittyy, ja jossa tulevaa ei vielä ole. Kaikki, mitä havaitsemme, koemme ja mikä synnyttää meissä tunteita, tapahtuu muistissamme.

Tämän nykyisenkin hetken havainnointi, juhannusaaton lähes tyynen järven väreily, lintujen äänet ympärillä, rakastetun askel pihan hiekalla, ovat mielen muodostama muistuma niistä havainnoista, jotka vain aavistuksen verran sitten kantautuivat aistiemme kautta meihin, ja jotka me muistamme – kokeminen on muistamista.

Ajattelen, että tällainen näkemys on niin kovin tärkeä siksi, että toisin kuin kelloa, me kykenemme ohjaamaan omaa huomiotamme. Aika ei kuljeta meitä, vaan me seisomme tässä nykyisyydessä, tässä paikassa maailmaa, jossa olemme, ja koemme sitä, mihin keskitymme.

Sekunnit kyllä juoksevat, minuutit vierivät ja tunnit liukuvat eteenpäin, mutta se, kuinka rikkaana ja täytenä tai ohuena ja häviävänä juhannuksen hetken kesä meille jää, ei ole kellon kulun sanelemaa. Se riippuu siitä, miten läsnä me olemme tässä ja nyt; kuinka paljon aistimme, kuinka paljon muistamme.

Kuinka läsnä olemme?

Rakastaminen on läsnäolon taidetta. Tai: rakastaja ei saa olla kellon orja. Se johtaisi onnettomaan rakkauselämään. Ei kellon, eikä kalenterin orja.

Rakastaessaan, kuten juhannuksessa, ihmisen on syytä unohtaa kellonsa, kaikki kellonruudut ja keskittyä nykyisyyteen. Juhannuksena päivä sekoittuukin iltaan ja ilta yöhön, jota ei koskaan oikeastaan tule, on vain koettavaa, on vain nyt, eikä muulla ole väliä.

Juuri tällaista yöttömän yön aikaa rakastajan ja rakastetun välillä tarvitaan.

Kun makaatte juhannuslakanoissa, ja lasket kätesi rakastettusi vyötärölle, lauluissa sanotaan, että aika pysähtyy. Vaan ehkäpä se on pikemminkin tosi kokemus siitä, että aika tapahtuu juuri siinä ja silloin, kun kaikki on intensiivistä ja kohdillaan. Että me olemme tässä ja nyt.

 

Ajatonta juhannusyötä kaikille!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään mitä arkkusi äärellä mietitään? Millaisia muistoja muistellaan? Kuva: Annie Spratt, Unsplash

Kuoleman kohdatessa ja haudan äärellä muistelemme useammin suhdettamme vainajaan kuin niitä titteleitä, joita hän oli ansainnut tai töitä, joita tehnyt. Emme kyynelehdi läheisemme ansioluettelon perään tai ikävöi hänen asemaansa. Me kaipaamme ihmistä, läheistämme, suhdettamme. Mutta kuinka helposti me kuitenkin itse eläessämme päädymmekään miettimään asemaamme ja työtämme enemmän kuin läheisiämme. 

Rakastan työtäni. Niin päätoimista, sivutoimisia kuin vapaaehtoistöitänikin. Rakastan kaikkia niitä kaikkia ja hetkittäin jopa elän niistä. Ne antavat minulle voimaa. En pidä työn tekemistä ja siitä nauttimista pahana asiana. En enää jaksa myöskään soimata itseäni aina siitä, että tykkään lomillakin tehdä jotain työnkaltaista. Pidän onnekkaana sitä, että nautin siitä mitä teen. En kuitenkaan tahdo tehdä sitä aivan mistä hinnasta tahansa. En tahdo olla hän, josta kuoleman jälkeen saotaan, että rakasti työtään, muttei juuri nähnyt rakkaitaan.

Olen monesti ajatellut, että tässä on koko elämä aikaa. Ajatellut, että teen nyt, kun tekemisestä kerta nautin. Ajatellut, että rauhoitun sitten, kun saan esimerkiksi perhettä. Päättänyt jakaa aikaa elämässäni ihmisille ennemmin koko elämän kuin esimerkiksi viikkojen tai vuosien näkökulmasta. Välillä kuitenkin tajuan, että vaikka meillä on tässä koko elämä aikaa, niin emme oikeastaan koskaan voi tietää kuinka pitkästä ajasta silloin puhutaan. Emme voi luottaa tekevämme jotain vuosien tai vuosikymmenien päästä, vaan jotta voisimme olla tyytyväisiä elämäämme, kun se päättyy täytyy meidän olla valmiita olemaan siihen tyytyväisiä jo tänään.

En halua olla se ihminen, jonka arkun äärellä kerrataan hänen ansioluetteloaan ja työtehtäviään. Tahdon, että siinä kerrotaan elämästä. Ei vain työstä vaan myös ihmisistä. Yhdessä jaetuista kokemuksista. Ja vaikka tarkoitukseni on elää vielä monia vuosia ja vuosikymmeniä tästä eteenpäin, niin silti, jos tahdon varmistaa tuon kuvan niin täytyy minun luoda sitä jo tänään. Pitää huolta ihmissuhteita sekä kokea yhdessä. Etsiä ja pitää yllä tasapainoa elämässäni jo nyt, sillä vain siten voin olla varma millaisin painotuksin se päättyy.

Tuumailevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joillekin vanhemmuus teke kokonaiseksi, sekä saa koko olemuksen loistamaan. Kuva: Caroline Hernandez, Unsplash

Kävimme tänään treffi-iltamme kunniaksi katsomassa elokuvissa Bohemian Rhapsodyn. Elokuvan loppu puolella Freddy Mercuryn hahmo toteaa, että tahtoo olla se, joksi hänet on aina tarkoitettu: esiintyjä. Miksi sinut on tarkoitettu? Kuka sinä ensisijaisesti olet? Milloin olet enemmän sinä kuin koskaan muulloin? Jollekin se on esiintyminen, toiselle vanhemmuus, kolmannelle taide ja neljännelle jokin muu. Yhteistä niille on kuitenkin varmasti aina erityinen loiste. Loiste, joka syntyy siitä, kun tekee, jotain joka tekee kokonaiseksi. Jotain, joka saa jokaisen solun tekijässään loistamaan. Se on loiste, joka vie mukaansa. Loiste, joka voi saada hengityksen pysähtymään, silmät kostumaan, sydämen sykkimään sekä koko olemuksen vahvistumaan. Toisen kokonaiseksi tuleminen vahvistaa myös muita.

Miltä näyttää arkesi ja elämäsi? Onko sinulla tilaa etsiä ja toteuttaa sitä joksi sinut on tarkoitettu? Pystytkö tarttumaan niihin hetkiin, joissa olet enemmän sinä kuin koskaan muulloin? Oman loisteen etsiminen voi olla joskus haastavaa. Joskus se taas on ollut selvä jo varhaisista vuosista asti. Joskus loiste syntyy monista erilaisista asioista. Ansaitsisimme kuitenkin jokainen löytää oman loisteemme. Ansaitsisimme tavoitella ja toteuttaa sitä. Löytää arkeemme hetkiä, jolloin olla niin kokonainen itsemme kuin mahdollista. Oletko uskaltanut antaa itsellesi sellaisia hetkiä? Laittaa niitä aikataulutuksen prioriteeteissa niin korkealle kuin tahtoisit?

Entä millaisia ihmisiä elämässäsi on? Tukevatko sekä mahdollistavatko he sinun etsintää sekä loistamistasi? Vai tahtovatko he vain rajoittaa sitä tai ainoastaan hyötyä siitä? Näkevätkö he loisteesi ja nauttivatko siitä kanssasi? Me voimme kohdata monenlaisia ihmisiä. Toiset tahtovat tukea ja kannustaa, toiset rajata ja jotkut kenties hyötyä. Mutta oleellista on kysyä, millaisia ihmisiä pidämme elämässämme? Sekä keitä päästämme lähellemme? Emme myöskään ole vain loisteemme. Meissä on myös paljon muuta. Tarvitsemmekin siis elämäämme myös heitä, jotka näkevät meissä myös kaiken sen muun loisteenkin ulkopuolelta. Heitä, jotka kunnioittavat sekä rakastavat sitäkin. Ihmisiä, jotka ihailevat ja arvostavat kaikkia monenlaisia puoliamme.

Me ansaitsemme loistaa. Me ansaitsemme olla sekä tulla nähdyksi niin kokonaisena kuin mahdollista. Maailma ansaitsee nähdä sitä, kuinka ihmiset loistavat, sillä se levittää ympärilleen voimaa. Mitä siis sinä voisit tehdä tänään, jotta sinä voisit olla se joksi sinut on tarkoitettu? Miten voisit olla mahdollisimman kokonainen oma itsesi? Tai miten voisit mahdollistaa sitä toisille? Sillä maailma ja te ansaitsette sen, että te loistatte.

Vaikuttunein terveisin, Mio

Kommentit (4)

Jops
1/4 | 

Olemmeko itse loisteen synnyttäjiä ja toisten loisteen kannustajia?

Annammeko toisten olla parhaita omia itsejään?

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Niin tärkeitä kysymykyksiä, joiden äärelle soisi monen pysähtyvän! Harva tajuaa kuinka paljon voivat toisten loisteeseen vaikuttaa. Tukien tai tuhoten.

Mio Kivelä

Olikosekesälläkerran
2/4 | 

Kuka olen itse? Kannustanko lähelläni olevia olemaan omia loistavia itsejään? Vai yritänkö rajoittaa ja himmentää? Onko oma kipuni esteenä toisen loisteelle? Jos koen, että en ole saanut loistaa, annanko loisteen oikeuden toisille?

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Niinpä! Jälleen niin hurjan tärkeitä kysymyksiä. Ettemme näkisi loistetta vain joidenkin oikeutena. Jotta meille kaikille olisi tilaa loistaa.

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat