Kirjoitukset avainsanalla selviytyminen

Tämän tarinan olen keksinyt itse. Se on osa kirjaani Lupa surra, joka ilmestyy lokakuun ensimmäisellä viikolla. Elämä heti eron jälkeen voi olla hyvin raastavaa aikaa. Mutta aika parantaa, niin yleensä käy.

”Kännykkä torkuttaa ehkä viisi kertaa ennen kuin pääsen sängystä ylös. Ei jaksaisi nousta, mutta on pakko. Samoilla silmillä mennään. Illalla luin sähköposteja yhteentoista asti ja taas on mentävä: vaatteet päälle ja päätielle jonottamaan muiden autoilijoiden kanssa.

Hyppään autoon ja pistän autoradion päälle. Matkalla poikkean huoltoasemalle hakemaan pahvimukillisen kahvia. Iltapäivälehden otsikko osuu silmiin: ”Olli Lindholm kuoli eilen kotonaan 54-vuotiaana”. Kurkkua kuristaa, mutta nielaisen itkun ja painun takaisin autoon. Laitan radion vähän lujemmalle.

Helvetin tunareita on taas liikenteessä. Kaasutan vähän lisää ja ajan yhden ääliön kiinni, hilaan rinnalle ja näytän keskisormea. Niin ottaa päähän tuollaiset älykääpiöt.

(Tarinamme mies ei muuten tiennyt sitä, että se nainen jolle hän näytti keskisormea, alkoi itkeä eleestä niin, että oli pakko pysähtyä bussipysäkille itkemään. Tarina ei kerro, mihin kipuun mies osui. Voit kuvitella itsesi naisen asemaan ja miettiä, mitä itse juuri nyt voisit tai tekisi mieli itkeä kuin tuo nainen.)

Pääsen töihin ja vastaanotossa nuori nainen hymyilee flirttailevasti. Ärsyttää. Kaikki naiset ärsyttävät. Ja samassa tulee vaimo mieleen. Tai ex-vaimo. Ja lapset. Ja eksän uusi mies (on sillä miehellä kai nimikin, mutta en sitä muista). 

Työpäivä menee kuten ennenkin. Tuntuu kuin jaksaisin vähemmän kuin ennen. Pitää vain puskea enemmän, kyllä se siitä.

Illalla käyn salilla ja vedän kovan treenin. Pakko käydä salilla, kotonakaan ei jaksa istua yksin iltaisin. Kotona avaan tietokoneen ja luen sähköposteja. Kännykkää tulee kuvaviesti: ”Kato iskä, meille tuli koiranpentu”. Ja sitten tulee itku. Itken lapsia, vaimoa, perheen vanhaa kotia ja kauan sitten kuollutta Jekku-koiraa, hoivakodissa olevaa äitiä ja isää, Olli Lindholmia, itseäni ja elämääni.”

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minun avioliittoni päättyi vähän yli vuosi sitten virallisesti, mutta mieheni muutti yhteisestä kodistamme yhteispäätöksellä kolme ja puoli vuotta sitten. Muistan hyvin sen tunteen, kun mies lähti ovesta urheilukassinsa kanssa ja jäin tuijottamaan silmät ja sydän tyhjänä johonkin. Muistan hyvin senkin, miten sumussa kuljin sen ensimmäisen syksyn. Päässä pyöri jatkuvasti levy, jolla oli yksi sanoma: ”Minä olen eronnut”. Uudestaan ja uudestaan enkä jollain tavalla yhtään tajunnut, mitä oli tapahtunut.

Minusta tuntuu, etteivät lähelläni olleet ihmisetkään yhtään tajunneet, että olin eronnut ja menin tosi syvällä. Kukaan ei oikein huomioinut tapahtunutta – ehkä apua-huutoni oli liian heikko. Yhden ihmisen muistan sanoneen, että hän on pahoillaan. Kuinka hyvältä ne sanat tuntuivatkaan ja juuri oikeilta. Minäkin olin pahoillani, niin pahoillani, että lakkasin henkisesti elämästä.

Ero oli tietoinen ratkaisu ja hyvä päätös, mutta en olisi osannut odottaa, millaiseen kuoppaan eronnut voi tipahtaa. Jos tällaiseen kuoppaan tipahtaa ”hyvässä” erossa, on kuoppa paljon syvempi silloin, kun erotaan riitaisasti ja vaikeista syistä kuten uskottomuuden vuoksi.

Erosta alkaa jonkinlainen riisumistyö. Avioero järkyttää elämän perustaa ja laittaa koko minä-talon heilumaan. Sinusta riisutaan identiteetti, aviomiehen tai –naisen rooli, se tuttu rooli joka saattoi määrittää isoa osaa olemustasi ja tipahdetaan olotilaan, jossa ei oikein osaa määrittää itseään.

Ero voi viedä taloudellisesti ahtaalle ja joudut ehkä luopumaan kodista, kesämökistä ja monesta muusta asiasta, jotka ovat olleet tärkeä osa elämääsi. Ihmissuhteita menee uusiksi tai ainakin kuviot muokkautuvat. Joku joutuu käymään vuosia kestäviä huoltajuus- ja omaisuuden ositusriitoja. Monella tuntuu tapahtuvan arvojen uudelleenjärjestäytymistä. Oman selviytymisen lisäksi on jatkuva huoli siitä, miten lapset selviytyvät ja kun itse ei oikein jaksa, tulee kaupan päälle vielä lapsia koskeva jäytävä syyllisyydentunne.

Joskus vuosia sitten kun odotin esikoistani ja jännitin tulevaa synnytystä, katselin naisia kaduilla ja mietin, että tuokin on varmaan synnyttänyt ja se on vielä hengissä ja käveleekin ihan normaalisti. Nykyään huomaan katselevani ihmisiä sillä silmällä, että onkohan tuo kokenut avioeron. Että vaikka on kokenut jotain isoa ja mullistavaa, voi kulkea kadulla ihan normaalisti, selviytyneenä.

Hiirenaskelin on tapahtunut toipuminen ja elämään uudelleen suuntautuminen. Ja olen nähnyt samaa toipumista myös muissa eron kokeneissa. Niin se aika vaan tekee tehtävänsä tässäkin lajissa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat