Kirjoitukset avainsanalla vauva-arki

Kuva: Omar Lopez, Unsplash

Tulevana lauantaina 17.11. vietetään kansainvälistä keskospäivää. Päivällä tahdotaan muun muassa muistuttaa siitä, että maailmanlaajuisesti joka kymmenes lapsi syntyy keskosena. Suomessa 5-6% vauvoista syntyy keskosena, eli ennen 37. raskausviikkoa, 1% syntyy ennen 32. raskausviikkoa tai alle 1500g painoisina, eli pikkukeskosena. Lauantaina järjestetään erilaista teemaan liittyvää ohjelmaa, ympäri maailmaa erilaisia kohteita värjätään violettiin ja voit esimerkiksi itsekin pukea päällesi violettia.

Kuulin päivästä ensimmäistä kertaa tänä syksynä ja olen erittäin iloinen sen olemassaolosta. Tällä hetkellä katson teemaa nimittäin paristakin eri roolista. Ensinnäkin seuraan sitä sivusta. Olen nimittäin tämän vuoden aikana tullut kummiksi ystävieni lapselle, joka syntyi pikkukeskosena kolme kuukautta ennen laskettua aikaansa. Pienelle, suurelle, ihanalle ihmeelle. Sen lisäksi olen keskonen itsekin. Noin puolitoista kuukautta ennen laskettua aikaani syntynyt.

Keskosuus voi olla olla lapselle ja perheelle suuri asia. Se ei ole vain vastasyntyneen pieni koko tai kriittisimmät hetket. Siihen voi liittyä enemmän asioita, useammalla tavalla ja pidemmällä aikajuoksulla kuin ulkopuolisina osaamme aina ymmärtääkään. Lasken itseni ulkopuolisiin, sillä oma keskosuuteni on minulle lähinnä vain yksi niistä lukuisista asioista, joita minulle on lapsuudestani kerrottu, yksi osa historiaani. En itse koe oman keskosuuteni kautta ymmärtäväni vielä murto-osaakaan siitä kaikesta mitä keskosperheet voivat mahdollisesti joutua miettimään ja kokemaan.

Keskosuus voi siis olla iso ja vaikuttava asia. Asia, joka ei ole yksinkertaisesti ohi ja käsitelty tietyn painorajan tai tiettyjen läänetieteellisten hoitojen jälkeen. Se voi olla pitkäkin prosessi, myös henkisesti. Siihen voi liittyä enemmän kuin osaamme arvata.

Samaan aikaan, kun keskosuus voi olla suuri asia, se ei kuitenkaan ole ainoa. Keskosperhe on muutakin kuin keskosperhe ja keskonen itse on muutakin kuin vain keskonen. Keskoselle ja hänen perheelleen voi kuulua muutakin kuin lääketieteellisiä kuulumisia. Kaikkien letkujen, hoitojen, laitteiden ja toimenpiteiden keskellä on joukko ainutlaatuisia ihmisiä sekä heidän väliset suhteet. Joskus on siis hyvä varmistaa, että muistat nähdä myös heidät; ihan vain perheen hoitojen ja huolien lomasta.

Keskosuus voi olla suuri, muttei lasta tai hänen perhettään ainoastaan määrittävä, asia. Näiden kahden näkökulman välillä tasapainottelu voi ola hetkittäin haastavaa. Tärkeintä olisikin kuunnella keskosen perhettä ja elää heidän rinnallaan. Katsoa millainen tilanne on heille ja kuinka he sen kokevat. Me olemme nimittän kaikki yksilöllisiä, niin myös keskoset ja heidän perheensä sekä tilanteensa. Ole siis heidän rinnallaan, muista, että asia voi olla heille suurempi tai pienempi kuin osaisit itse odottaa, sekä katso hetkittäin myös ohi mahdollisten letkujen, piipittävien laitteiden sekä diagnosien suoraan ihmisiin, yksilöihin. Ole läsnä. Kaiken ei tarvitse olla pelkkää lääketiedettä vaikka sitä voikin olla enemmän kuin ulkopuolisena osaisit koskaan arvata.

Pienen suurin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: <span class="photographer">Unsplash</span>
Kuva: Unsplash

Olin viime viikolla ystävän kanssa hoitamassa ystäviemme kaksosia. Emil ja Olivia saivat illan keskenään ja minä pääsin toisen Emilin kanssa tutustumaan kaksosiin sekä monikkoperheen vauva-arkeen. Illan aikana opin paljon.

Opin kuinka jäähtynytkin glögi on ihan jees kolmannen lämmityskerran jälkeen. Kuinka sitä lopulta jopa nauttii jokaisesta huikasta, jonka edes silloin tällöin ehtii hörppäämään. Opin, ettei haittaa vaikka eväät jäävät kiireessä syömättä, jos ne voi jättää pienten kaksosten vanhemmille. Tietää, että kahden minuutin mikroateriasta on heille enemmän hyötyä kuin itselle.

Opin, etteivät vauvat synkronoidu. yksilöitä, kun ovat. Kaipaavat mitä kaipaavat, silloin kun kaipaavat, eikä se välttämättä ole samaan aikaan, samanlaista tai edes samankaltaista. Opin, että kaksosten kanssa voi kasvattaa rautaiset jalkalihakset, kun heijailtavia onkin kaksi. Aina riittää treeniä vuorotellen tai yhtä aikaa.

Opin, että yhden suhde yhteen on rankka ja haastava yhtälö, ainakin jos kyse on vauvojen ja aikuisten lukumäärästä. Kädet, aika, silmät ja energia loppuvat yllättävänkin usein ja nopeasti. Enkä osaa edes kuvitella, niitä hetkiä ja tilanteita joissa vauvoja on enemmän kuin aikuisia tai heillä käsiä.

Opin ehdottomasti arvostamaan monikkoperheitä aivan uudella tavalla. Sitä monen tarpeen, kiireen ja välittämisen tasapainoilua. Minä suuntasin illan jälkeen kotiin lepäämään ja nukkumaan hyvin, mutta monikkoperheen vanhemmille koittaa illan jälkeen aina seuraava yö ja päivä.

Opin, että jokaisella tulisi olla aikaa rakastaa. Itseään, kumppaniaan ja lapsiaan. Aikaa, jolloin ei tarvitse keskittyä miettimään lapsien käytännön tarpeita vaan voisi vain rakastaa ja olla läsnä. Ihan kokonaan. Itselleen, kumppanilleen ja jokaiselle lapselle, yhdessä ja erikseen.

Opin, että me monikkoperheiden ulkopuolella voimme koittaa olla mahdollistamassa noita hetkiä heille. Omaa aikaa, treffi-iltoja ja käytännön järjestelyistä vapaita tuokioita. Sillä on merkitystä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Katselin somessa ihan äskettäin mainosta BailaMama-jumppatunneista ja tunsin jännän tunteen. Sama tunne tulee, kun vietän aikaa ystävien kanssa, joilla on ihan pieniä lapsia, sellaisia alle kouluikäisiä nassikoita. Olen viime aikoina pysähtynyt miettimään kotiäitivuosia; kurahoususulkeisia, vaipparallia, niitä aikoja kun pylly ei päivän aikana kovin montaa kertaa ehtinyt sohvalla viivähtää.

Välillä selaan vanhoja hääkuvia ja niitä, joissa minulla on vielä kaksi sormusta vasemmassa nimettömässäni. Aikaa jolloin olin vaimo ja silloisen käsitykseni mukaan kokonaisen perheen äiti. En olisi uskonut, että tulee vielä päivä, jolloin en kunnolla enää muista, millaista oli, kun lapset olivat ihan pieniä. Tai muistan, mutta en oikein tavoita sitä, että se olin minä, joka eli perhe-elämää nuorena naisena.

En enää yhtään kaipaa vauvaa, rakastan vauvoja, mutta en enää jaksaisi valvoa enkä säätää. Tunsin valtavaa surua joitakin vuosia sitten, kun tajusin, etten todennäköisesti enää kolmatta kertaa tule äidiksi. Olen elänyt tietyn vaiheen elämässäni eikä se tulee enää koskaan takaisin.

Vanhoissa kuvissa kasvoni ovat sileät nuoren naisen kasvot. Nyt peilistä katsoo aikuistuneempi versio minusta. On aika ihmeellinen olo pikkuhiljaa muuttua keski-ikäiseksi. Lapset kasvavat kohti teini-ikää ja eron myötä elämäni on muutenkin erilaista kuin ennen.

Rakastan tätä elämänvaihetta. On niin upea tunne tuntea jalat syvällä maassa (symbolisesti) ja pää lähellä pilviä. Rakastan naiseutta yli kaiken. Ihastelen kaikkea, mitä keski-ikä tuo tullessaan; uneliasta lempeyttä, armollisuutta, tärkeissä asioissa elämistä ja kehoa joka tekee mitä sitä lystää.

Parisuhdekin on erilainen, kun ei ole ihan teini enää. On aikaa ja tietoisuutta sen verran, että tajuaa parisuhteen hoitamisen tärkeyden. On halua rakentaa ja olla läsnä. Itsensä tunteminen antaa varmuutta ja luottamusta ihan toisella tapaa kuin ennen. Senkin jo tietää, että sydänsuruista selviää, aika parantaa ja elämän rajallisuuden alkaa tiedostaa – siksi uskaltaa heittäytyä ja nauttia pienistä ja arvokkaista hetkistä.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat