Kirjoitukset avainsanalla huolenpito

Onko tehtävämme suojella läheisiämme kaikilta kivuilta ja haasteilta, joita elämän poluilla voi olla? Vai annammeko heidän valita taipaleensa ja kuljemme tukien vierellä? Kuva: Takahiro Sakamoto, Unsplash

Minulla on suuri suojeluvaisto läheisiäni kohtaan. Ultra Bran laulun sanoin tahtoisin luvata suojelevani heitä kaikelta, mitä he ikinä keksivätkään pelätä, mutta tiedän, etten sitä voi enkä saa tehdä. En voi, koska en hallitse kaikkea. Enkä saa, koska se ei ole minun oikeuteni.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erään kumppanin kanssa loimme periaatetta, että kysymme saammeko puolustaa toista mikäli tarve tulee. Se kumpusi ajatuksesta, ettei ole minun asiani päättää milloin toinen puolustamista kaipaa, tai toisinpäin. Minun pitää voida antaa toiselle mahdollisuus puolustaa halutessaan itseään, sekä malttaa pysyä hiljaa, mikäli vääryyden kohteeksi tullut sitä sillä hetkellä toivoo. Sama oikeus on myös minulla. Kumpikaan ei voi tai saa vain hypätä itse puuttumaan toista koskevaan tilanteeseen. Se oli vaikea ja tärkeä oivallus. Yrittämällä suojella toista kaikelta voi viedä samalla häneltä itseltään hallintavaltaa hänen omasta elämästään. Samalla myös vihjaa, ettei toinen pystyisi itse itseään suojelemaan. Asettaa itsensä huomaamattaankin toisen yläpuolelle.

En voi ajatella suojelevani toisia kaikelta senkään vuoksi, etten yksinkertaisesti ole kaikkivoipa. En hallitse elämässä kaikkea. On paljon sellaista, jota vain taphtuu. Kipua, surua ja ikäviä tilanteita, jotka vain tulevat, väistämättä ja varoittamatta. Asioita, jotka täytyy vain kohdata. Se tekee kipeää. Kipeää kohdata ne omassa arjessaan, mutta myös kipeää seurata niitä itselle rakkaan ihmisen elämässä. Erityisesti jälkimmäisissä tilanteissa saatan joskus huomata toivovani, että omaisin voimat muuttaa kaiken, pyyhkiä kivun tai surun pois. Mutta kenties emme omaa noita kykyjä syystä. Kenties yksi jos toinenkin meistä on joskus oppinut jotain myös niistä kivuista ja suruista.

En sano, etteikö läheisiä olisi hyvä, ja tulisikin, myös suojella. En väitä, etteivätkö turvaavat tai puolustavat eleemme voisi olla suunnattoman tärkeitä. Olen kuitenkin vuosi vuodelta ymmärtänyt niissä olevan myös monia muita ulottuvuuksia. Kerran edellisten opintojeni luennolla eräs autistisen lapsen vanhempi totesi, että hänenkin lapsellaan tulee olla oikeus jäädä auton alle. Hän kuvasi kommentillaan sitä, kuinka oli meinannut kieltää lapseltaan kaikenlaisia asioita, kuten yksin ulkona leikkimisen, koska näki niissä niin paljon riskejä, mutta päätti lopulta, että tahtoo antaa mielummin lapselleen oikeuden elää. Ja tuo oikeus elää tuo mukanaan myös mahdollisuuden, että sattuu.

Me emme voi suojella läheisiämme kaikelta. Eikä meidän pidäkään. Ensisijainen hallintavalta heidän elämässään tulee olla heillä itsellään. Me voimme kuitenkin luvata seistä siinä rinnalla, kun he kulkevat elämää kokonaisuudessaan. Olla turvana ja puolustamassa silloin, kun sen aika on ja lohduttaa silloin, kun sen aika on. Suojella, siltä miltä tarvitsee ja muun matkaa olla vain siinä vierellä. Iloissa ja suruissa.

Opettelevin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Tänään vaihdoin rakastettuni polkupyörän katkenneen vaihdevaijerin uuteen. Toisekseen kävin ostamassa taimia pihamaan suureen kukkapenkkiin, jonka olin ideoinut. Ajattelen sen kukkaan ehdittyään tuottavan paljon iloa meille.

Ilo alkaa jo, kun seuraan penkin istutusten kehittymistä ja ensimmäisiä nuppuja, nuppujen aukeamisia, teriöitä, perhosia niissä – ja kun jaan innoissani huomioitani rakastetulleni. Pyörän vaihdevaijerista on iloa vielä aikaisemmin, huomenna, vauhdin huumaa hänelle.

Tällaiset pienet arkiset askareet ja tekemiset ovat rakastamisen ruisleipää. Ne ovat rakastamisen moreeni. Rakastamisen punamultamaali. Rakastamisen kantatieverkosto.

Mitä enemmän ajattelen rakastamista, sitä enemmän minun tekee mieli istuttaa kukkia.

Erään kerran vuosia sitten, kun olin vasta palavasti rakastunut rakastettuuni, kirjoitin hänelle viestiin, että jos hän katsoo ikkunasta ulos torille, se on täynnä punaisia neilikoita. Ne ovat puhjenneet lumen keskelle minun askeliini, kulkiessani siinä ja häntä ajatellessani.

Olen rakastunut, joten näen kukkia kaikkialla. Niitä on kaikkialla! (Rakastettuni kylvämät orvokit ovat levinneet matoksi pihan rinteelle ja sen kallioiden kupeisiin.) Niin kuin rakastaminen on arkea, kukatkin ovat. Tästä näkökulmasta arki on ihanaa!

Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, miten arvokasta minkäkinlainen tekeminen on. Rakastettuni on kannustanut minua esittäessäni idean siitä, että voisin käyttää aikaani enemmän yksityiskohtien tarkastelemiseen: esimerkiksi sen katselemiseen, miten tuuli vapisuttaa olemattoman pieniä lehtiä rantahiekassa kasvavassa matalissa kasveissa. Kun sellaiseen ohjaa huomiotaan, havaitsee loputtomat määrät kaunista, ja sen alkaa ottaa tosissaan, osana omaa elämäänsä.

Toinen juttu on tuo käsillä tekeminen. Vaihdevaijerin vaihtaminen on melko vähäinen juttu, mutta tarjoaa kyllä tilaisuuden ruuvailla auki, pujotella ja kiinnittää, tarkistaa ja säätää ruuveista ja vetimistä. Se on konkreettista, käsinkosketeltavaa suhdetta maailmaan. Apua rakastetun pulaan.

Minusta tuntuu, että tällaista tekemistä tarvitsee voidakseen hyvin. Kuten ruoanlaittokin, jossa yhdistyy sekä kauniiden asioiden tarkastelu (vihannekset, marjat ja hedelmät esimerkiksi) sekä käsillä tekeminen. Ja rakastetun kanssa jakaminen.

Joten ruisleipää, moreenia, punamultamaalia, kantateitä.

Ja siperiankurjenmiekkoja, unikoita, krasseja, ukonhattuja, päivänkakkaroita, joita tänään istutin. Ne ovat penkissään tuolla ja levittävät juuriaan. Sellainen mieli minulla on rakastamisestakin. Haluan että se kasvaa ja kukkii vahvasta mullasta.

Ihminen on sitä, mitä tekee. Ehkä tuollaisessa väittämässä on peränsä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash, Kristina Flour

Olet kaupungilla kumppanisi kanssa, yhtäkkiä joku sanoo tai toimii asiattomasti sinua tai kumppaniasi kohtaan. Kuinka toimit? Entä miten kumppanisi? Tiedätkö mitä hän sinulta silloin toivoisi ja mitä ei? Oletteko koskaan puhuneet asiasta?

Kohdatessamme vääryyttä reagoimme siihen monin eri tavoin. Joku tahtoo puuttua asiaan itse, joku toivoo jonkun muun tekevän jotain ja joku tahtoo antaa asian vain olla. Ja ennen kaikkea me kaikki olemme varmasti vähän kaikkea tuota, tilanteesta riippuen. Esimerkiksi itse tahdon pääasiassa puuttua kohtaamiini vääryyksiin itse, sillä silloin koen tilanteen olevan paremmin omassa hallinnassani ja voin jopa kokea voimautuneeni. Toisaalta joskus niitä samoja asioita on joutunut sanomaan niin monet kerrat, ettei enää jaksaisi. Toivoisi vain, että joku muu puuttuisi asiaan. Ja joskus asia tuntuu sen verran pieneltä tai voimat niin vähäisiltä, että on helpompaa antaa asian olla. Ei tahdo edes muiden puuttumisella antaa tilanteelle enää yhtään enempää aikaa. Se kaikki on okei, mutta ongelmana onkin kuinka viestittää tunteeni muille. Näihin haasteisiin olen viime aikoina erityisesti parisuhteissani tarttunut ja vastaukseksi syntyi kysymys "Saanko?".

Totesimme aikoinaan erään kumppanini kanssa, että kummatkin halusivat toisinaan puuttua asioihin itse, joskus kaipasi jonkun muun puuttumista, toisinaan oli ihan sama ja välillä tahtoi antaa vain olla. Niinpä sovimme, että jos esimerkiksi minua kohdeltaisiin asiattomasti voisi kumppanini kysyä minulta rauhallisesti "Saanko?". Tällöin voisin halutessani sivuuttaa kysymyksen ja puuttua tilanteeseen itse, voisin antaa luvan, jolloin kumppanini voisi puuttua tilanteeseen tai esimerkiksi kieltää kumppaniani puuttumasta. Näin pystyisin ilmaisemaan omia toiveitani ilman, että joutuisin niitä itse tilanteessa monin sanoin selittämään. Pelkkä "joo" ja "ei" riittävät.

Pelkkä kysymyksen ilmaiseminenkin voi joissain tilanteessa saada asiattomasti toimineen henkilönkin havahtumaan tilanteeseen. Toki se vaatii jo varsin hyvää tilannetajua ja itsereflektiota, jota ei ikävä kyllä varmasti monessakaan sellaisessa tilanteessa ainakaan aina ole. Toisaalta kysymyksen voi samaan aikaan väittää olevan mitä tahansa muutakin, jos tilanteeseen ei tahdota puuttua ja kysymys herättäisi huomiota. Sen voi siis halutessaan naamioida huomaamattomiin ja toisaalta se voi jo itsessään toimia jonkinlaisena tilanteen katkaisijana.

Kysymyksessä on hyvä puoli myös se, että se hillitsee myös kovaa suojeluvaistoa. Esimerkiksi omalla kohdallani kova suojeluvaisto on sellainen, jota olen joutunut työstämän. Se on oikeastaan yksi niistä hyvin harvoista asioista, jolla minut voi saada oikeasti suuttumaan. Niinpä kysymyksen käyttäminen tulee myös siitä näkökulmasta kohdallani tarpeeseen. En pääse suin päin puuttumaan tilanteeseen vaan muistan varmistaa toiveet ensin häneltä, jota tilanne aidosti koskee. En päädy hyppimään hänen varpailleen enkä toimimaan hänelle epämieluisalla tavalla. Samalla joudun rauhoittamaan itsenäni niin, että ensimmäinen sana suustani tulee sellaisella lempeydellä, jolla tahdon kysymyksen kumppanilleni esittää. Sen jälkeen on toivottavasti myös mahdollinen tilanteeseen puuttuminen astetta rauhallisempaa.

"Saanko?"-kysymys mahdollistaa siis uhriksi tulleen kuulemista itse tilanteessa. Samaan aikaan se kuitenkin vaatii edelleen sitä, että toinen tilanteessa ollut huomaa tilanteen vääryyden. Tätä varten tarvitaan keskustelua. On varmasti lukematon määrä tilanteita, jotka osaamme kaikki ulkopuolisenakin lukea asiattomiksi, mutta samalla on myös valtaisa joukko niitä, joita emme välttämättä kykene näkemään. Me kärsimme erilaisista asioista. Meidän haavamme, sortomme ja kaltoinkohtelumme voivat löytyä hyvinkin erilaisista kysymyksistä. Se voi tehdä meidät sokeaksi jopa kaikkein rakkaimmpamme kokemalle vääryydelle. Siksi on hyvä voida jutella asioista. Etukäteen ja jälkikäteen. Kertoa ja kysyä jo valmiiksi mitkä tilanteet erityisesti satuttavat tai mitä liiankin usein kohtaa. Varmistaa, että niistä voi kertoa myös jälkikäteen, jos toinen ei ole niitä siinä kohtaa vielä huomannut. Luoda keskustelua ja oppia, jotta tietää milloin kääntyä toisen puoleen ja kysyä "Saanko?".

Tukevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tein tällä viikolla mielenkiintoisen kokeen parisuhteessa. Seurauksena oli miellyttävä kokemus. Suosittelen kaikille saman kokeilemista.

Olimme järjestäneet vappuhulinoita niin kovasti, että olimme vielä seuraavanakin päivänä raukeita. Molemmille tuli illansuussa mieleen ehdottaa, että menisimme iltakävelylle.

On muuten hyvä asia sinällään käydä iltakävelyllä. Käveleminen saa veren kiertämään päässä. Ajatukset kulkevat. Syntyy polveilevaa keskustelua.

Menimmekin. Asumme lintuparatiisin äärellä, tiet ja polut polveilevat tiheikköisen metsän ja puistoaukioiden kautta rantaan. Kuljimme niitä ja kaikkialta meitä ympäröi kevätviserrys ja vihellykset kuin viidakossa.

Kuljimme käsikkäin. Koska minua väsytti, suljin silmät muutaman askelen ajaksi. Sitten päätinkin pitää ne kiinni pidempään. Tuntui yhtäkkiä jännittävältä ja toisaalta lohdulliselta antautua kuljetettavaksi.

Sanoin ääneen, että nyt kuljenkin silmät kiinni.

”Älä kävelytä minua päin puuta.”

Hän sanoi, että olen höpsö ja että rakastaa minua.

Otin paremmin kiinni hänen käsivarrestaan sisäkautta, sellaisen käsikynkässä kulkemisen otteen. Sitten me kävelimme hiekkaista polkua joitain satoja metrejä.

Oli hyvin mielenkiintoista, mitä aistin silmät kiinni. Äänet nousivat etualalle, ja meidän liikkumisemme suhteessa niihin. Äänimaisema oli tavallista kolmiulotteisemman tuntuinen. Kivemmalta silti tuntui aistia luottamuksen tunnetta ja turvallisuuden tunnetta suhteessa rakastettuuni, joka minua kuljetti siinä soivassa maisemassa.

Oli helppoa kävellä silmät kiinni. Ajattelin, että hän on minun rakkaani, ja siksi voin kulkea huoletta. Jos eteen tulisi kuoppa tai soraa tai mitä vain, hän kertoisi ja ohjaisi minua. Minun ei edes tarvitsisi pyytää sellaista apua. Olin hänen kanssaan.

Hänellä on mukava käsi, ja hän piti minusta kiinni suojelevammin ja johdattavaisemmin kuin silloin, kun kävelemme muuten vain käsikkäin. Minusta tuntui, että hän otti vastuun minusta, hymyillen. Tunsin hänen kävelynsä rytmin tiiviimmin, koska ote kytki meidät yhteen. Kuljin hänen tahtiaan, antauduin siihen, ja se tuntui hyvältä.

Ajattelin, että jos tämä on sisäinen kuva minun perusturvallisuudestani hänen suhteensa, minulla on kaikki onnellisesti.

”Jos pidät silmiä kiinni vielä, et näe noita valkovuokkoja vasemmalla”, hän sanoi lopulta. Halusin nähdä valkovuokot, joten avasin silmäni. Sorsa tallusteli niiden lomassa pientä lampea kohti. Katselimme sen menoa yhdessä, lystikästä.

Pellolla näimme kauriitakin. Puhuimme niitä näitä, työpäivien asioita ja tuttujen kuulumisia. Rantakalliolla seisoessa tuli hiukan vilu. Sovittiin, että lähiaikoina mennään valoisalla katsomaan taas kanahaukan pesää yhden metsäsaarekkeen sydämessä. Lopuksi ostimme jäätelöt.

Se oli viikon ihan parasta arkea.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat