Kirjoitukset avainsanalla aikuisuus

Kuva: Mikko Huotari

Tänään minua koskettaa Maarit Feldt-Rannan kuolema. Olen lukenut moneen kertaan Ilta-sanomien juttuja Feldt-Rannan ja hänen kihlattunsa rakkaudesta: aikuisesta rakkaudesta ja viime joulun kihlauksesta. Sydän särkyy, kun ajattelee, että kihlajoulua seuraavana jouluna heistä kahdesta toinen on poissa.

Olen itse saanut aikuisella iällä, eron ja yksinäisten vuosien jälkeen, tavata uudelleen lapsuuden- ja nuoruudenystäväni, rakastua ja kihlautua. Tiedän nyt, miltä tuntuu kohdata se, jonka kanssa kaikki tuntuu asettuvan sellaiseen asentoon, missä elämän palapelin palaset olisivat mielestäni voineet aina olla. Samaistun siis aika vahvasti ex-kansanedustajamme ja hänen miehensä tarinaan.

Miten epäreilulta mahtaa tuntua siitä, joka jää, kun kuolema ottaa pois kaikkein rakkaimman. Olen lukenut läheisensä menettäneiden facebook-sivustoa ja miten riipaisevaa on nähdä sitä valtavaa ikävää, joka hyvän puolison jälkeen jää.

Puolison voi menettää muutenkin kuin kuoleman kautta. Joskus rakkaus haalenee ja kuolee. Joku menettää puolisonsa erolle, päihteille, työlle, toiselle naiselle tai miehelle, sairaudelle. On monta tapaa jäädä yksin.

Minulle aikuinen rakkaus on tuonut mukanaan myös menettämisen pelon. Ei hallitsemattoman vaan sellaisen, joka kertoo, että jokainen päivä on arvokas enkä haluaisi käyttää yhteisestä ajasta yhtään päivää turhaan riitelyyn tai muuhun, millä ei ole mitään arvoa. Aikuisena ymmärtää jo sen, että elämä on hauras.

Ei elämää voi elää kuin viimeistä päivää, mutta niin ehkä voisi yrittää elää, että on aina valmis katsomaan itseä sillä tavalla peiliin, että tietää itse tehneensä kasapäin rakkauden tekoja. Joskus rakkauden teko on sitäkin, että lähtee pois suhteesta, jossa ei ole hyvä olla.

Mieheni sanoo, että toiselle puhuessa on hyvä pitää sydän kielen päällä. Minusta tuo on kauniisti sanottu. Sydämensä voi pitää myös omien käsien päällä. Sen voi pitää koko iholla, kun toista koskettaa. Sydän voi olla silmissä, kun toista katsoo. Harvoin kaduttaa se, että on ollut lempeä, rakastava, huomioiva ja sanansa tarkoin valitseva.

Terveisin, Miia Moisio

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Kertoessani avoimesti erostani olen saanut kuulla monta tarinaa parisuhteen vaikeuksista. Ne ovat olleet lähes järjestään naisen tarinoita. Monet yllättävän samanlaisia ja surullisia. Suorastaan sydäntä särkevän surullisia. Kenties Tommin koskettava blogi miehen näkökulmasta sai kirjoittamaan tästä teemasta. Kun ei kuulla, eikä nähdä, eikä välitetä on myös monen naisen kokemus.

 

Pikkupojan käytös ja aikuisen miehen valta on tuhoisa yhdistelmä. 

Tämän tarinan nainen ei tee eropäätöstä kevyin perustein. Hän ei tee sitä välttämättä ollenkaan, vaan syystä tai toisesta jatkaa suhteessa, jossa ei saa arvostusta ja rakkautta. Hän on nainen, joka tuntee vastuunsa ja kantaa taakkansa päätyi hän sitten parisuhteessaan mihin ratkaisuun tahansa.

Ylivastuullisen vastinparina on alivastuullinen. Muissa rooleissaan hän voi olla hyvinkin vastuullinen. Tunnetason taitamattomuus näyttäytyykin vain niille kaikkein läheisimmille. Suoraan sanottuna tämän tarinan mies käyttäytyy parisuhteessa kuin äidille kiukutteleva pikkupoika. Ainoana erottavana tekijänä aikuisen miehen valta, mikä tekee kuviosta tuhoisan.

Kertomuksista erottuu yksityiskohtien alta kaksi asiaa. Ensimmäinen on naisen toive tulla kuulluksi ja nähdyksi. Minua hämmästyttää, miten pienistä asioista on kyse: kävelylenkistä, kannustavista sanoista tai työhuolien kuuntelemisesta. Ilmaista lystiä vaatien vain hieman aikaa ja empatiaa. Tietenkään kyse ei ole “kävelylenkistä”, vaan toisen huomioimisesta. Hänen olemassaolonsa ja tarpeidensa vakavasti ottamisesta. Kohtaamisesta. Tunneyhteydestä.  

Toinen esiin nouseva teema on rajojen kunnioittaminen. Jos mies ei kunnioita naista, eivät myöskään lapset kasva siihen. Heidän tulevaisuuden kannalta se vasta olisikin tärkeää. Sillä se on malli lapsille parisuhteesta, siitä miten läheisessä ihmissuhteessa toimitaan. Rajojen rikkominen  ja toisen kiltteyden hyväksikäyttäminen tuo suhteeseen turvattomuutta, joka vie toisen entistä kauemmaksi. 

Nainen yrittää viimeiseen asti pelastaakseen suhteen, pitääkseen perheen koossa.

Luottamus häviää, kun toiveita ei kuulla, eikä rajoja kunnioiteta. Sisin menee lukkoon ja valmistautuu ottamaan vastaan uusia pettymyksiä. Tunnesuhde tarvitsee vastavuoroisuutta. Erillisyyden kestäminen kysyy kypsyyttä. Molemmat vaativat venymistäkin. Pikkupoika ei siihen kykene, vaan se on aikuisen tehtävä. Mikä tekee siitä niin vaikeaa? 

Monissa näissä tarinoissa mies tuntuu olevan pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. Minusta vaikuttaa siltä, että hän ei ymmärrä omaa osuuttaan tilanteesta. Mies ei kanna vastuuta, vaan vierittää sen milloin kenenkin syyksi. Sydäntä särkevää on se, miten viimeiseen asti naiset yrittävät. Pelastaakseen parisuhteen, pitääkseen perheen koossa. Vain tullakseen torjutuksi ja hylätyksi kerta toisensa jälkeen.

Tietyn pisteen jälkeen ei mielestäni ole muuta tehtävissä kuin lähteä. Kuvion toistuessa uudestaan ja uudestaan ovat vaihtoehdot vähissä. Elää sen kanssa mitä on tai erota. Omasta mielestäni ero on parasta mitä toiselle voi siinä tilanteessa tehdä. Antaa tilaisuus kasvaa, aikuistua ja kantaa vastuu. Jääminen on viesti siitä, että asiat on sittenkin ihan hyvin.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Opettajan loma alkaa perinteisesti suvivirren saattelemana. Työntäyteinen ja aikataulutettu elämä päättyy, kuin seinään. No, ei ne ihan kaikki työt lopu ainakaan minulla suvivirteen, mutta lomalta se tuntuu. Yhtäkkiä minua ei nimittäin enää tarvita paria wilma-viestiä lukuunottamatta. Lukuvuoden töiden loppuun saattaminen ja uuden suunnittelu ilman koulun aikataulussa elämistä tuntuu jo lomalta.

Tänä vuonna on elämän hidastaminen lomamoodiin ollut harvinaisen vaikeata. Vauhti on kai ollut niin luja, ettei sitä noin vaan pysäytetä. Tiedän, että tämä hiljaisuus on juuri sitä, mitä nyt tarvitsen. Mutta miten vaikeaa sitä onkaan ottaa vastaan. Pysähtyminen ja kuunteleminen paljastaa sisäisen levottomuuteni ja pois sysätyt vaikeat asiat. Tekemiseen on liian helppo paeta haavoittunutta sisintään

"Mietin mitä teinkään sinkkuna joskus kauan sitten. Ennen häntä, ennen lapsia."

Kun lapset lähtevät isälleen viettämään pitkää viikonloppua on kuin olisin palannut elämässäni kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Haahuilen ympäriinsä osaamatta tarttua mihinkään. Mietin mitä teinkään sinkkuna joskus kauan sitten. Ennen häntä, ennen lapsia. Olen kuoleman väsynyt, mutta en osaa levätä. Olen tottunut sopeutumaan ja mukautumaan. En edelleenkään tiedä, miten olisin, kun tila on vapaa. Joudun luomaan elämäni uudestaan, jälleen. Käyn uudestaan läpi itsenäistymiskriisiä. 

Kuulen jo mielessäni rasittuneiden, ruuhkavuosia eteenpäin tarpovien kateellisten ydinperheessä elävien kommentit. - Mitä sä valitat. Viikonloppu yksin olisi niin ihanaa! - Nauti nyt, kun saat olla rauhassa. Kyllä, iloitsin itsekin muutamasta tunnista tai vapaasta illasta. Mutta se oli sitä ydinperheaikaa. Nyt joudun säännöllisesti, valitsematta olemaan yksin. Ja neljä päivää on pitkä aika. Se on suorastaan hel-ve-tin pitkä aika. Nimittäin en ole koskaan ollut lapsistani edes viikkoa erossa. Tänä kesänä sekin on edessä ja puristaa rintaa jo etukäteen. 

"Minun on opittava huolehtimaan itsestäni. Minun on nähtävä itseni yhtä arvokkaana, kuin muutkin. Minun on kohdeltava itseäni hyvin, kuin ystävää."

On hämmentävää olla näin vanha ja näin hukassa. Silloin kaksikymmentä vuotta sitten aikuisuus näyttäytyi ihan toisenlaiselta. En voi olla miettimättä, mitä kaikkea sen varmuuden ja tyyneyden alle kätkeytyikään. Istun järven rannalla ja mietin, että nyt jos koskaan on suunnan tarkistuksen aika. Minun on opittava huolehtimaan itsestäni. Minun on nähtävä itseni yhtä arvokkaana, kuin muutkin. Minun on kohdeltava itseäni hyvin, kuin ystävää.

Käytännössä se tarkoittaa elämän suunnittelemista ja ennakoimista niin, että ehdin liikkua ja syödä hyvin. Lomalla siihen luulisi olevan hyvätkin mahdollisuudet, mutta jotenkin se homma vaan levähtää. Tunnit ja päivät soljuu eteenpäin. Jumitan hetkissä, enkä tahdo saada tehtyä itselleni merkityksellisiä asioita. Kyse on pitkälti ryhdistäytymistä. Että otan vastuun omasta hyvinvoinnista ja selätän kaaoksen. Se on siirtymistä kuskin penkkiin, pois pelkääjän paikalta. 

Tiedän, että pystyn tähän. Muutos alkaa pienistä asioista, jotka teen toisin. Päätän, että se päivä on tänään. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (4)

Tähtisumua
1/4 | 

Ihan samoissa tunnelmissa minäkin. Erosta kulunut vuosi ja lapsi viettää koko kesälomansa isänsä luona. Asumme eri maissa ja siksi loma-ajat lapsi on isänsä luona. Kaksi kuukautta on järkyttävän pitkä aika niin lapselle kuin minullekin. Todellakin opettelua olla olemaan yksin 20v parisuhteen jälkeen. Tsemppiä sinulle!

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
2/4 | 

Voi kiitos ❤️ On kyllä sinulla myös aikamoinen elämänmuutos. Hienoa, että tuet lapsen ja isän suhdetta. Se kannattaa kyllä. Mutta ikävä on varmasti valtava. En osaa edes kuvitellakaan miten kova. Voimia sinulle ihan tosi paljon ❤️

Vierailija
3/4 | 

Tuttua tekstiä. Erosta on jo viisi vuotta ja lapset itsenäisiä. Ristiriitaisesti kaipaan omaa aikaa, kun lapset ovat kotona. Yksin ollessa voisi tehdä mitä vaan mutta aika menee ihmetellessä. Nyt olisi tilaisuus luoda itsen näköinen elämä mutta en enää muista millainen olin ennen avioliittoa ja lapsia. Kuka olen, mitä haluan, miten toteutan?

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
4/4 | 

Hyvin kuvaat ristiriitaa. Noin se menee. Vaatii aikaa ja voimia luoda elämä uudestaan. Se on myös tilaisuus saada siitä oman näköistä. Kiitos kun kommentoit ❤️ Hyvää kesää ☀️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Satu Huttunen

Minä en leiki. EN LEIKI. En oikeasti jaksa leikkiä yhtään. Ollenkaan. Lainkaan. En leiki autoilla, nukeilla, junaradalla tai millään hahmoilla.

En leiki kotia, ravintolaa tai hotellia.

Pidän palapeleistä, lautapeleistä, piirtämisestä, kirjoista, runoista, arvoituksista, pyöräilystä, leipomisesta, hiihtämisestä, uimisesta, musiikista, piiloleikistä, keinumisesta, liukumäestä, vuoristoradoista - mutta en leikkimisestä.

En osaa istua lattialla, liikuttaa pientä muovinpalaa ja pitää yllä roolia. Tai jaksan. Kaksikymmentä sekuntia. Sitten kyllästyn ja leikkiautoni ajaa kolarin ja joutuu sairaalaan lepäämään - määrittelemättömäksi ajaksi. Tästä syystä olen lapsista ihan äärettömän tylsä.

Tästä syystä olen lapsista ihan äärettömän tylsä.

Puolisona en ole tylsä, koska ihmissuhteissa osaan kyllä leikkiä. Osaan leikkiä muun muassa mykkäkoulua, vanhojen muistelua sekä mittasuhteiden vääristelyä. Leikkiessäni voin olla marttyyri, näsäviisas tai draamakuningatar.

Joskus toivoisin, että pitäisin yhtä tiukasti kiinni roolistani lasten kanssa leikkiessäni kuin teen tapellessani. Väärässä olemisen myöntäminen on todella vaikeaa. Jostain syystä mielummin pysyn tiukasti kannassani ja ajan kaasu pohjassa kolarin leikkiauton sijaan parisuhteessa.

Väärässä olemisen myöntäminen on todella vaikeaa.

Jos seuraavan kerran tapellessa vaihtaisi sponttaanisti kuurupiiloon: laskisi ääneen kymmeneen ja yrittäisi sen jälkeen löytää puolisonsa näkökulman.

1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10 - Anteeksipyyntö

Täältä tullaan valmiina tai et!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat