Kirjoitukset avainsanalla nuoruus

kuva: Pixabay

Olin viikonloppuna luokkakokouksessa. Kolmekymmentä vuotta sitten loppui yläaste ja sen jälkeen monen luokkakaverin kanssa tiet erkanivat. Tuleva tapaaminen jännitti koko kevään. Kävin itseni kanssa järjen ja tunteen vuoropuhelua: Jos vanhat luokkakaverit ei  tykkää musta tänään, niin mitä sitten? Mitä sitten? Minullahan on oma perhe, työt ja monet muut kuviot. Sillä, mitä yläasteen luokkakaverit minusta ajattelevat ei kai pitäisi olla mitään merkitystä tämän hetkiseen elämääni?  Ja jos mitään yhteistä juteltavaa ei löydy, yhden illan nyt seisoo vaikka päällään. 

Pitkin kevättä tein salapoliisityötä etsien luokkakavereiden yhteystietoja. Joku tiesi jonkun muuttuneen sukunimen ja paikkakunnan ja työpaikan - ja sähköposti löytyi. Oli tosi kiinnostavaa saada kontakti moneen jo ennen kokoontumista. Moni ilahtui yhteydenotosta, mutta eivät kaikki. Yhteydenotto muistuttikin jostain ikävästä. Osa ilmoitti, ettei halua tulla koko tapaamiseen. Jos oli kokemus siitä, että oli kiusattu tai ei kuulunut joukkoon, miksi ihmeessä piinaisi itseään edes yhden illan ihmisten kanssa, jotka muistuttavat ikävästä nuoruudesta? Niin, paitsi jos olisi voinut saada korjaavan kokemuksen? Paitsi ne, jotka ovat jo edesmenneitä. Kaksi meistä on jo päässyt tämän elämän vaivoista. Siksikin on tärkeää nähdä - ei voi tietää jos ei vaikka enää nähdäkään. 

Yksi luokkakaveri muisteli, että minä olin antanut hänelle yläasteella kortin, jossa luki "Jokainen kohtaaminen jättää jäljen". Nuoruuden kohtaamiset ovatkin juuri tästä syystä yllättävän merkittäviä.  Luokkakaverin yksittäinen kannustava ilme tai sana esitelmän jälkeen muistuu lämpimänä mielessä vieläkin. Ajattelematon heitto on voinut syöpyä mielen sisäiseksi puheeksi "olen tyhmä luuseri".  Muilla ihmisillä on ollut tärkeä merkitys siihen, miten katson itseäni tänään. 

Yksi meistä pyysikin  kaikilta anteeksi:" Mä varmaan kiusasin suakin, anteeksi": Minä en ainakaan muistanut, mutta annoin varmuuden vuoksi anteeksi. Mielenkiintoisinta koko luokkakokouksessa - ja ehkäpä koko elämässä - on juuri se leima, jonka on itselleen antanut. Leima, jonka kanssa tulee paikalle, heijastuu koko huoneeseen.  Miten olen tottunut itseni näkemään? Millaisia adjektiiveja käytän itsestäni? Mihin mielestäni kykenen ja mihin en missään nimessä? Ja joku sama fiilis ihmisten välillä resonoi: Toi tyyppi hyväksyi mut silloin, uskon siihen samaan fiilikseen tänäänkin. 

Illan aikana vahvistui käsitykseni siitä, että kovin tunneköyhää oli yleinen ilmapiiri koulussa ja kotona.  Ysi meistä muisteli:           " kaikki aikuiset vain haukkui". 80-luvulla ei vielä ymmärretty - tai ehkä tiedetty positiivisen pedagogiikan olemassaolosta. Silloin oli vielä vallalla pelolla kasvattaminen. Moni vanhempi oli myös poissa ties missä - töissä, uusilla treffeillä, kännissä. Ponnista nyt sitten niillä eväillä. Kovasti on pitänyt ponnistaa ja kerätä itsetunnon rippeitä. Me angstiset teinit etsimme toisistamme turvaa ja elämää  - ainakin minä en pelkästään etsinyt, sain myös teiltä tukea ja iloa. Ja muistoja. Kuvissa nuoruus näyttäytyi kovin alkoholipainotteiselta. Ryyppääminen oli yleinen tapa. Miten sekin kaikki on vaikuttanut meihin?

Mitä väliä sillä on, mitä luokkakaverit ajattelivat minusta silloin? Koska kannustavia aikuisia tuntui puuttuvan todella paljon, olimme toisillemme ne puuttuvat tuet. Kannustimme - ja haavoitimme ja siksi meidän keskinäiset kohtaamiset vaikuttivat osaltaan siihen, minkälaisia myöhemmät ihmissuhteemme ovat olleet. Olenko voinut luottaa? Olenko saanut rakkautta? Olenko osannut näyttää rakkautta? Ja nuoruuden ihastukset, teillä oli iso merkitys. Vieläkin tulee lämmin ja vähän vaivautunut olo, kun kohtaa the Ihastuksen. 

Jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Myös nämä uudet kohtaamiset luokkakokouksessa. Huikeaa, että uskalsin tulla ja olla oma itseni. Olen huono pitämään aktiivisesti yhteyttä, mutta en unohda teitä koskaan <3 

Kiitollisin terveisin,

Minna Tuominen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Otsikkoa voisi heti alkuun lähteä miettimään, että mikä ihmeen aikuinen rakkaus. Se on nyt ihan oma määritelmäni suhteelle, jossa kyse on nimenomaan aikuisten parisuhteesta. Olkoon aikuinen se, joka itsensä aikuiseksi määrittelee. Itselleni aikuisuus parisuhdemielessä tarkoittaa elämää nähneiden, kolhujakin saaneiden, ehkä eronneita ja ero(i)sta selvinneitä keski-ikäisiä ihmisiä.

Itseä tavallaan kauhistuttavat nuorten parisuhteet ja avioliitot. Kädet ristissä melkein kuljen, kun ajattelen, millaiselle reissulle nuoret usein tietämättään lähtevät. Joillakin nuorilla on varmasti omasta persoonastaan ja kotitaustastaan johtuen hyvät alkuperäiseväät parisuhteille. Nuorilla ihmisillä pitää pakosti olla eväät kasvuun, joustamiseen ja erityisen hyvät eväät toisen hyväksymiselle, jos meinaavat parisuhderintamalla ”onnistua”. Näitäkin pariskuntia onneksi näkee- pitkiä suhteita, joissa on ihan oikeasti yhdessä koettu ja läpi eletty elämän myötä- ja vastoinkäymiset.

Iso osa meistä aikuisista on kuitenkin joutunut saamaan osumia. On kuitenkin ihanaa, jos saa uuden mahdollisuuden parisuhteeseen. Kaikkien suhteiden ei ole varmaan tarkoituskaan kestää loppuelämää vaan joskus suhteen on tarkoitus viedä meitä kappaleen matkaa eteenpäin omassa kehityksessämme.

Jotenkin minua puhuttelee ajatus aikuisesta suhteesta. Minulle se merkitsee sitä, että eronnut ihminen on työstänyt eroaan niin, että tietää jo, mitä haluaa ja tavoittelee haluamaansa. Aikuiseen suhteeseen lähtee ihannetilanteessa ihminen, joka on tehnyt työtä itsensä kanssa niin, ettei kanna kovin paljon omaa painolastiaan mukanaan suhteeseen. Aikuinen ihminen osaa ilmaista itseään niin, että tulee ymmärretyksi ja jos ei osaa, opettelee viestimään.

Kai tämä kaikki tarkoittaa sitä, että ihminen ottaa vastuun itsestään ja suhteeseen lähtiessään myös yhteisestä hyvästä. Kaikki olemme tietysti keskeneräisiä ja kasvu jatkuu suhteessa ollessakin, mutta jos peruseväät ovat jokseenkin valmiina, kulkee suhteessakin tietoisemmin.

Kaikella edellä esitetyllä tarkoitan sitä, miten nuorena harvoin on tietoinen itsestä ja toisesta ja siksi onnistumisen mahdollisuudet vähän arpaonnenkin varassa. Nuori kasvaa vielä ja muuttuukin matkan varrella ja riskit parisuhteen kestävyyttä ajatellen ovat varmasti ihan todelliset.

Itse ajattelen elämän olevan suuressa määrin tietoisuuden kasvattamista omasta menneisyydestä ja siinä tapahtuneista asioista ja näiden kokemuksen vaikutuksista itseen. Se on myös tietoisuutta niistä ajattelumalleista, mihin on kasvanut ja niistä luopumista tai niiden säilyttämistä sen mukaan, mikä tuntuu säilyttämisen tai luopumisen arvoiselta. Tietoisuus itsestä, omista tunteista, toiveista, haaveista, pahimmista kipukohdista, reagoinnin ja rakastamisen tavoista auttavat ottamaan vastuuta suhteessakin silloinkin, kun tuuli tuivertaa parisuhdepaattia. Aikuisuus on ihanaa aikaa; kun on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa, on parisuhderakkaudella se merkitys, että se täydentää elämää, mutta ei ole koko elämä.

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun peruskoulun aikoihin alkaneissa seurustelusuhteissani puhuin tulevista häistä ja ikuisesta rakkaudesta muistuttivat aikuiset, että on hyvä varautua siihenkin, että suhteet saattavat myös päättyä. Se suututti. He eivät ymmärtäneet, että olin löytänyt sen aidon ja ikuisen rakkauden. Kun parisuhteet sitten hetken kuluttua päättyivät, niin aikuiset lohduttivat, että elämä jatkuisi ja uusia ihmisiä löytyisi. Se suututti. He eivät ymmärtäneet, että koko mailma oli juuri päättynyt. Aikuisina katsomme teini-ikäisten parisuhteita usein sympaattisin silmin. Ajattelemme, että kyllä he siitä vielä kasvavat ja tulevat järkiinsä. Mutta pitäisikö? Olen viime aikoina alkanut miettiä, että olisiko meillä itse asiassa sittenkin jotain opittavaa nuorilta. Tässä pohdinnassa on ollut isossa roolissa esimerkiksi Jaakko Kaartinen, joka kirjoitti hyvin siitä kuinka tulisi uskaltaa näyttää rakkauden ilo häpeilemättä. Jos siis sittenkin uskaltaisi aikuisenakin tuntea teinin tavoin; rakastaa valtavalla roihulla, kun sellainen tunne tulee kohdalle. Tuo hetkessä eläminen ja siihen hukkuminen voisi avata ovia johonkin suureen ja kutkuttavaan. Kuka nyt ei kaipaisi edes silloin tällöin arkensa keskelle nuoruusvuosien ensirakkauden huumaa tai ylitse vyöryävää teini-iän lempeä? Toki on varmasti myös syitä siihen miksi kasvamme ja kehitymme. Elämänkokemus voi tuoda jotain hyvää mukanaan. Tässä kohtaa se voi tuoda armahtavaa ymmärrystä siitä, että elämä tosiaan jatkuu myös parisuhteen päättymisen jälkeen. Esimerkiksi Paula Ruotsalaisen koskettava kirjoitus “Kunnes kuolema meidät erotti”, muistutti kauniisti kuinka parisuhteen päättyessä surun jälkeen elämä voi jälleen jatkua, myös kohti uutta rakkautta. Meillä voisi siis olla mahdollisuus poimia parhaimmat puolet molemmista maailmoista. Voisimme ottaa nuoruusvuosien palavan rakkauden ja maustaa sillä arjen täyttämän elämän, mutta myös ymmärtää sen, ettei koko maailma kaadu pysyvästi parisuhteen päättyessä. Niistä voisi syntyä mielestäni varsin kaunis ja armollinen paketti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat