Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

kuva: Annele Rantavuori

Tiedämme kaikki sen tyypin, joka katoaa elämästä, kun uskoo löytäneensä pysyvän parisuhteen. Uskollisesti hän palaa, kun parisuhde kariutuu. Tätä saattaa jatkua pitkäänkin ja kuvio saattaa toistua vielä usemmankin vuoden jälkeen. Hän on sitä tyyppiä, jolle mies riittää ja on kaikki. Ystäviä tarvitaan silloin, kun miestä ei löydy. Tai hetkinen! Eikös näin käy myös miehille?

Luonnollisesti tämä voi suututtaa, ärsyttää tai huvittaa sitä toista osapuolta, joka uskollisesti ottaa ystävän vastaan. Oikeutetusti hän kokee olevansa varalla ja eräänlainen kakkosvaihtoehto. Ihan näinhän asia ei ole, sillä puoliso ja ystävä painivat eri sarjoissa. Mutta aika on rajallista, joten siltä se näyttää ja tuntuu.

Miksi kuitenkin kannattaisi pitää ystävistä kiinni silloinkin, kun parisuhde kukoistaa ja elämä hymyilee? No, tietenkin siksi, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja kun se mitätahansatapahtuu, niin ystävä on kultaakin kalliimpi. Eikä sen tarvitse ero olla. Myös sairaudet, työmatkat, elämän vaikeudet ja vaikka epämääräiset olotilat voi olla niitä hetkiä, jolloin ystävä nimenomaan olisi se paras juttu.

Mietin myös sitä, kuinka balanssissa on suhde, jossa ystäville ei ole tilaa. Onko järkevää laskea vain yhden kortin varaan? Toki on ihanaa, kun joku löytää, usein odotuksen jälkeen, kumppanin. Ja onhan se sallittua siihen uppoutua. Mutta siihen jääminen on mielestäni typerää. Se on myös inhottavaa ystäville, jotka ehkä myös tarvitsisivat ystävää.

Tuntuuhan se imartelevalta ja ihanalta, jos toinen on vain minua varten. Mutta eikö se ole myös aika ahdistavaa? Eräänlaiseen alkusymbioosiin jäämistä, jossa ei ole kasvua, eikä tilaa hengittää. Pidemmän päälle se kapeuttaa elämää ja tekee riippuvaiseksi puolisosta. Eron tullessa sitten jäädäänkin tyhjän päälle.

Näinhän monelle miehelle Suomessa on käynyt, sillä perinteisesti nainen on hoitanut perheen sosiaaliset suhteet. Miehellä vaan ei ehkä ole enää sitä ystävää, jonka luokse palata. Tästä kertoo moni surullinen tarina.

Iloitsen valtavasti, kun näen, että parisuhteessa on tilaa myös ystäville. Se viestii terveestä tasapainosta ja turvasta. Minulle se kertoo myös kyvystä olla erillinen ja itsenäinen. Että on olemassa muutenkin kuin parisuhteen kautta. Ystävä ei ole parisuhteen uhka, vaan mahdollisuus. Ota siis rohkeasti tilaa ystävyyssuhteille ja kannusta myös kumppaniasi siihen.    

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Muistan kirkkaasti sen illan. Olin jo vuotta aiemmin päättänyt, että sitten kun eroamme. Sitten kun muutan pois. Sitten kun kaikki se, mikä on ollut tulossa tapahtuu. Sitten menen eroryhmään. Hinnalla millä hyvänsä. Osamaksullehan se meni ja vielä pidennetylle maksuajallekin.

Huoneessa oli ympyrässä tuoleja. Kaikki muut taisivat olla jo paikalla. Vai odotimmeko kenties jotakuta, joka ei koskaan ilmestynytkään? Sitä en muista. Mutta sen muistan, miten sykkyrällä sydämeni oli, kun odotin omaa vuoroani. Miten halusin juosta karkuun. Unohtaa koko eron tai vähintäänkin eroryhmän. Mennä pois. Juosta itseltäni karkuun.

Kaikilla oli oma tarinansa. Kuka oli lähtenyt ja kuka oli jäänyt. Yksi kuopi maata lähtökuopissaan, kun toinen seisoi jo jämäkästi omillaan. Kolmas riippui kiinni entisessä, vaikka sitä ei enää ollut. Kymmenen erilaista tarinaa ja kaikilla sama tuska. Erotuska, kun yhdeksi kasvaneet revitään irti. Siinä me katselimme toisiamme. Vähän eksyksissä, silmissä hätä. Kysyen selviänhän.

Kuuntelin kyyneleet silmissä, kun muut esittäytyivät ja kertoivat oman tilanteensa. Jokainen omanlaisensa. Oman vuoroni tullessa pystyin nimeni kertomaan, mutta sitten ääni sortui. Kerroin muuttaneeni edellisenä päivänä omaan vuokra-asuntoon ja nukkuneeni ensimmäisen yön uudessa asunnossani yksin. Kerroin lapseni jääneen kotiimme vielä isän kanssa. Kerroin miettineemme tätä pitkään ja kantaneemme yhdessä tavarani uuteen asuntooni. Mutta sitä en kertonut, miten eksyneeksi tunsin itseni. Ja että näin vain askeleen verran eteenpäin.

Viikko viikolta luottamuksemme kasvoi, kun kävimme läpi pelkoa, vihaa, surua ja syyllisyyttä. Harjoittelimme avoimuutta, haavoittuvaisuuden paljastamista ja luottamusta. Kannustimme toisiamme irrottautumaan vanhasta ja ottamaan askeleita kohti uutta. Valoimme toisiimme uskoa, toivoa ja rakkautta. Vertaisryhmän ihmeellinen parantava voima. Kun häpeästä välittämättä tulee näkyväksi ja saa osakseen rakkautta toiselta haavoittuneelta. Tätä on myötätunto.  

Eroryhmä antoi minulle monen monta kuuntelijaa, peilauspintaa ja turvaverkon. Aina oli joku, jolle soittaa. Siis ei kuka tahansa, vaan joku, joka tietää tasan tarkkaan missä mennään. Joku, joka rämpii samaa suota ja jaksaa kuunnella nämä samat jutut. Viime keväänä tapahtui paljon. Paljon enemmän, mitä mieli tietää.

Ja nyt tasaisin väliajoin kilahtaa puhelin. Vaikka itse olisi liian työllistetty tekstaamaan, on ihana seurata, miten vierelläkulkijat nostavat ja kantavat. Rohkeimmat näyttävät suuntaa, kun hitaammat mylläävät ensin sisimpänsä perinpohjin. Jokaisella oma tiensä, mutta yhteinen matka jatkuu, vaikka eroryhmä päättyi. Eilen laitoin ryhmäämme viestin: Te ootte vaan niin parhaita <3

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Kuulostaa vähän kurjalta, mutta totta aika monelle. Nuoruuden unelmat pitkästä liitosta, toisiaan tukevasta tiimistä, ei ole elämässäni toteutunut. Sen sijaan olen saanut osakseni kestäviä ystävyyssuhteita. Parisuhteita on tullut ja mennyt, mutta tosi ystävät pysyvät rinnalla.

Joku aika sitten erään ystäväni lapsi kysyi minulta kuinka kauan olen tuntenut hänen äitinsä. Jouduin ihan laskemaan ja hätkähdin, kun tajusin, että siitähän parikymmentä vuotta. Emme nimittäin ole ihan nuorena tavanneet koulukaverit, vaan tutuistuimme opiskeluaikana nuorina aikuisina. Aika tosiaan rientää!

Kun tapasimme ystäväni kanssa, en seurustellut, kun taas hän oli jo naimisissa. Silloin(kin) elämänkumppanin löytyminen tuntui vaikealta ja ihailin ihmisiä, jotka olivat jo nuorena löytäneet “sen oikean”. Siltä se silloin näytti, että löytyy joku oikea ja sitten kaikki sujuu kuin itsestään tai ainakin omalla painollaan. Elämä on toki opettanut, niin oman kuin muiden elämän kautta, ettei se kestävä parisuhde nykymaailmassa ihan itsestään synny.

Pitkässä ystävyyssuhteessa pääsee elämään läpi monenlaisia elämänvaiheita. Erilaiset elämäntilanteet eivät ystävyyttä haittaa. Ei kai se muuten olisikaan oikeaa ystävyyttä!

Ihailemani unelmaliiton karahtaessa rumasti karille, oli minun vuoroni valaa uskoa valoisammasta tulevaisuudesta särkyneeseen mieleen. Miten vaikeaa sitä onkaan itse uskoa oman elämänsä raunioilla? Mutta ystävän silmät näkevät toisin. Ne näkevät haavojen ja säröjen läpi ytimeen, jossa elämänvoima, kauneus ja hyvyys sinnittelevät kovien kokemusten runtelemana. Ystävä tietää, että ajallaan ne murtautuvat esiin ja alkavat luoda uutta omannäköistä elämää.

Tarvitsemme kaikki rakastavaa katsetta, myötätunnon ihmeellistä, salattua voimaa. Ajattelen niin, ettei ihmistä ole edes tarkoitettu selviytymään yksin. Siinä on oma viisaus ja lahja, ettemme selviä yksin. Haava onkin lahja, kun sen kohtaa rakastava katse. Ja silti liian usein, liian pitkään yritämme sinnitellä yksin. Vaikka parantava katse olisi tarjolla, ihan lähellä. Jos vain raottaisimme ovea.

Itsehän olen tässä todella huono, mutta rakkaat ystävät ovat minua opettaneet luottamaan, kun elämä on pakottanut polvilleen. Kun ei vaan kertakaikkiaan selviä ilman tukea. Kun sattuu niin paljon, että on pakko soittaa ja pyytää apua.

Ehkäpä seuraavassa parisuhteessa osaan ajoissa avautua. Tarvita ja olla näkyvä. Tilanteet nimittäin vaihtelee ja elämä antaa suorastaan tuhlaten uusia mahdollisuuksia. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Muiden ihmisten seurassa, etenkin tuttujen ja ystävien seurassa katselen rakastettuani ihailevin silmin. On ilon aihe katsella ja seurata häntä. Minusta hän tuo valon huoneeseen, rakastettuni.

Silloin kun on kaveri- ja ystäväpiirissä, se valo kimmeltää vielä tavallistakin kirkkaampana; kun on muutenkin niin mukavaa.

Muiden kivojen ihmisten kanssa keskusteluihin ja olemiseen tulee lisää vivahteita ja suuntia, joihin kaikki sitten reagoivat – sillä tavallahan sosiaaliset tilanteet ja porukat toimivat. Kun seura on hyvää, kaikki nostavat toisiaan ylemmäs. Siten oleminen tulee paljastaneeksi rikkauttaan tavallista anteliaammin.

Sellaisessa rikkaassa sosiaalisessa hetkessä rakastettuni valo kimaltelee minulle niin ilahduttavana. Tykkään etsiä hänet katseellani muiden joukosta, tai vilkaista pöydän yli häneen, kun hän puhuu tai nauraa tai kuuntelee – on eloisa suloinen oma itsensä.

Siksikin minusta on niin mukavaa järjestää juhlia, että hän tekee juhlista juhlien arvoiset. Iloinen hulina syntyy käden käänteessä, kun hän on läsnä. Ihan totta, juhliin ei tarvita kuin kolme henkeä, jos hän on yksi heistä. Sellaiselta hän minusta tuntuu.

Tuo kysymys juhlista onkin minulle myös avainkysymys elämästä. Kuuluvatko juhlat siihen elämään, jota elää? Ovatko juhlat mahdolliset? Miten juhliin kykenee elämässään antautumaan?

Minulle juhlat ja rakastettuni kytkeytyvät yhteen. Hänen kanssaan voi kerta kaikkiaan juhlia – minulle hän on juhla.

Ja kun sitten juhlitaan, arkisen pienesti tai suuresti ja spesiaalisti, minulla on tämä ilo, että saan seurata häntä ja tulla häkeltyneeksi siitä, millainen hän on. Katselen häntä rakastajan silmin, sillä tavalla kuin rakastaja katselee rakastettuaan.

Minä viihdynkin juhlissa hyvin. Rakastettuni sanoo, että haluan aina olla loppuun saakka. Hänestä se johtuu minun luonteestani. Mutta ainakin yhtä suuri syy on tämä salaisuus, joka minulla on: että tykkään niin paljon olla juhlissa hänen kanssaan. Koska hän kimmeltää niin.

Hän kuuluu elämääni, ja hänen myötään juhlat. Olen rakastunut, ja juhlat ovat aina mahdolliset!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat