Kirjoitukset avainsanalla yksinäisyys

kuva: Tarja Kinnunen

Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.

Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel.

Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.

Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.

Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.  

Kuva: Tarja Kinnunen

Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.

Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.  

Toivovaisin terkuin, Annele  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Aija Wist

Arki sujuu jo hyvin, mutta pyhät on ihan toinen juttu. Etukäteen Joulu tuntuu pahimmalta. Mitä tehdään, kenen kanssa ja kuinka paljon on säätöä. Päiviä on monta ja ne vietetään perheen kanssa. Tietenkin. Ero tuo väistämättä yksinäisyyttä ja kaipausta moneen jouluun. 

Minä lähdin joulua ”pakoon”, sillä tämä joulu olisi muuten liian koditon.  Nykyisessä väliaikaisessa kodissa en halunnut olla, eikä lapsuudenkotiakaan enää ole. Joulua suunnitellessa yksinäisyys ja kodittomuus tuntui musertavalta. Äidin poismenon myötä loppuivat myös traditiot, jotka olisivat erityisesti tänä jouluna kannatelleet. Tuntuu kuin joulu ja sen onnistuminen olisi yksin minun varassa. No, eihän se näin tietenkään ole, mutta siltä se tuntuu. Tästä joulusta tulisi yksinäisempi kuin ikinä. Siksi halusin pois, kauas pois.  

Ajoin lasten kanssa eilen koko päivän, aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ajoimme pimeydestä pimeyteen niinkuin esikoiseni eilen kiteytti. Kilometri kilometrilta mieli rauhoittui. Tunnelma tiivistyi tuntureiden siintäessä ja joulun tuntu saapui sydämeen. Se tuli odottamisesta ja pysähtymisestä. Ei ole yhtä, ainoaa oikeaa tapaa viettää joulua. Joulu on joulu silloinkin, kun se on erilainen. Hämärän syli otti lempeästi vastaan väsyneet matkalaiset. Pimeyttäkin on erilaista niinkuin yksinäisyyttäkin.

Tänä aamuna, jouluaattona, mietin joulun kuvastoa ja sen armollisuutta. Ensimmäinen joulukin oli koditon, yksinäinen ja täynnä väliaikaisuutta. Se lohduttaa. Kaiken tämän materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä on kuvasto, jossa nököttää pieni lapsi eläinten ruokakaukalossa. Joulun salaisuus. Ihme, joka tapahtuu syrjässä, piilossa ja odottamatta. 

Elämä on aika usein selviämistä ja joskus joulukin.  Me lähdetään nyt etsimään kuusta ja takkapuita. Rakennamme ja elämme Joulun sillä, mitä on. Otan vastaan tämän joulun lahjan.

Hyvää ja armollista Joulua ihan kaikille! 

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Särkymisen lahja. Kirjan nimi hyllyssäni vetää katsettani puoleeni uudestaan ja uudestaan. En ymmärrä, miten särkyminen voi ikinä, koskaan olla lahja?  Miten kukaan voi sanoa noin? Sirpaleet pitkin keittiön lattiaa puhuvat minulle ihan jotain muuta. Särkyminen repii minut rikki ja palasiksi. Se on haava, joka sattuu. Kipu, jota pakenen ja väistelen. Marraskuun pimeässä illassa ei löydy valoa, joka muuttaisi lasinpalaset kauniiksi.

Lasi tippuu pienistä käsistä lattialla ja rikkoutuu tuhansiksi sirpaleiksi pitkin keittiön lattiaa. Se on viimeinen pisara. Tunnen kehossani raivon nousevan. Yritin sanoittaa lapsille ylitse kiehuvaa tunnemyräkkää sisälläni. - En jaksa tätä! Tätä mä en nyt enää tänään jaksa! Kuulostan omissakin korvissani idiootilta. Mutta tänään en pysty nauramaan, vapauttamaan pysähtynyttä tunnelmaa. Lasin särkyminen on minulle liikaa, viimeinen pisara. En ymmärrä, mitä sisälläni tapahtuu.

Muille on niin paljon helpompi olla rento ja lempeä. Töissä annan parastani. Tilanteessa kuin tilanteessa etsin hymyn ja ilon itsestäni. Olen kovin tietoinen siitä, mitä tuon mukanani. Haluan sen olevan hyvää, rakentavaa ja rohkaisevaa. Roolin takana on turvallista ja iloisen ihmisen rooli vieläpä palkitsevaa. Silti jos jossakin haluaisin onnistua, niin äitinä. Ja kyllä, puolisona. Tunnen epäonnistuvani tärkeimmissä tehtävissäni. Keräilen lasinpalasia lattialta ja heitän ne roskiin. Ei niillä mitään enää tee. Parisuhteen voin katkaista, mutta äitiyttäni en voi heittää pois. Mun on pärjättävä näiden rikkinäisten palasieni kanssa.  

Parisuhteessa en voi valita, mitä itsestäni annan. Läheiseni saavat kaikki puoleni, enkä tahdo kestää sitä. Heijastan heihin samaa jatkuvaa vaatimusta, mitä tunnen itseäni kohtaan. Särkyneisyyteni on sietämätöntä. Nämä kuilut sisälläni, joihin säännöllisesti tipun. Sokeat pisteeni ja heikkouteni, joihin hajoan. Tämä säälimätön armottomuus, jolla itseäni ruoskin ajaa minua yhä syvemmälle sisäisiin solmuihin. Ihmisyys, jota tavoittelen on mahdotonta. Se vaatii aina enemmän. Koskaan ei ole tarpeeksi.

En kestä varjoani, keskeneräisyyttäni ja siksi minun on vaikea luottaa, että kukaan muukaan kestäisi. Siksi jään yksin, ilman rakkauden mukanaan tuomaa kauneutta, armoa.

Peittämällä haavani, piilotan myös itseni. Suorittamalla ja miellyttämällä pidän itseni etäällä. Eheänä ja sileänä suljen sisimpäni toiselta. Katolinen teologi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten jokaisen kipu on syvästi henkilökohtaista. Se mikä meitä sattuu on meissä jokaisessa erityistä, ainutlaatuista. Siispä sulkemalla kipuni toiselta, suljen myös syvimmän minuuteni. Sen mikä tekee minusta minut. Onko niin, että todella liityn toiseen vasta haavojeni kautta? Säröt ja palaset ovat kutsu rakkauteen, anteeksiantoon ja jakamiseen. Kutsu täyteen ihmisyyteen toisen haavoittuneen kanssa. Armon todellisuus.

Ann Voskampin kirja Särkymisen lahja on viimeisin lahja äidiltäni. Hänen tapansa rakastaa oli lahjat. Hän antoi aina parasta, mitä keksi. Toisille. Minulle kirja on nyt aarre pelkässä kansikuvassaan. Ajatus ajan tuolta puolen, että tämä solmuni aukeaa vielä. Että on toivoa, että on armoa. Että tämä yhä pimenevä talvi loppuu joskus.

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva Christina Gottardi, Unsplash

Ei minua mikään vaivaa, sanoi poikani toistamiseen vaikka kuinka monetta kertaa. Keho kertoo kuitenkin aivan muuta. Välillä nousee jopa kuume, koska jokin jännittää. Keho on viisas. 

Mitä kuuluu, kysyy kosmetologini. Ihan hyvää tarkoittaa minun kielelläni: "Hyvää päivää ja pidetään tämä suhde nyt riittävän etäisenä". "Sinä stressissä", vastaa latinalaisesta Amerikasta kotoisin oleva kosmetologi, ja jatkaa: "Ihosta näkyy kaikki. Käy vaikka elokuvissa, juo minttuteetä." Kuulostaapa mielenkiintoiselta, minttutee ei ole kyllä tullut edes mieleeni. Olenkohan koskaan juonut?

Pariterapeuttina en ole kuullut mistään muusta teemasta niin paljon kyyryssä olevia selkiä ja kyyneleitä kuin yksinäisyydestä. Siitä kärsivät ehkä jopa enemmän parisuhteessa elävät kuin sinkut (oma näppituntuma). Ja vaikka kuinka on vaihtanut kumppania, työtä ja asuinpaikkaa, hankkinut koiran ja käynyt kansalaisopiston harrastuksissa, yrittänyt kaikkensa - se sama viiltävä yksinäisyys ei vain jätä rauhaan. Ymmärtääkö minua koskaan kukaan - tajuatko sinäkään mitään mitä mä yritän selittää? 

- Yritän. Ainakin istun tässä sinua/teitä varten tämän teille varatun ajan ja varustan huomioni, tietoni ja taitoni tähän hetkeen. Jotakin terapiaprosessista heijastuu arjen ihmissuhteisiimme väistämättä. Kokemus siitä, että terapeutti näki ja kesti tunteeni säilöytyy kehon tunnemuistiin. Sen voimalla voi uskaltaa puhua tärkeistä asioista myös oman arjen ihmisille. Mutta terapeuttikin on ihminen ja ihmissuhteiden luonteisiin kuuluu, että luottamus syntyy hiljalleen. Parin kerran keskustelu ei vielä vahvista loppuelämäksi. Jokainen tarvitsisi oman ihmisen kokoajan. Jos luottoihminen ei ole sama koko elämän ajan  - harvoinhan näin on - pitäisi osata luoda luottamukselliset välit johonkin toiseen. 

Minua on auttanut oman yksinäisyyteni kanssa tieto siitä, että kyky selvitä omillaan on sukuni perintöä. Eikä vain juuri meidän suvun, vaan yksinpärjäämisen taakka on osa suomalaista sukuperintöä. Suurin osahan meistä viihtyy parhaiten ihan yksin metsässä koiran kanssa. Tai niin me ainakin väitämme. Yksinäisyyden syövereissä me  sitten huokailemme metsään oman ihmisen perään ja muistelemme jotakin ohimenevää aitoa kohtaamista. Ja vielä jos pyytää saisi, niin aito kohtaaminen saisi mieluusti olla parisuhde, olisi kosketusta, ymmärrystä, iloa ja seksiä. Turvallisuutta. Sellaista se oli varmaan jo esi-isillämme. Kaipaamme läheisyyttä ja pelkäämme sitä.

Tutkimuskin tulee tässä avuksi. Kiintymyssuhteemme ovat Suomessa tutkitusti olleet enemmän välttäviä kuin turvallisia ja monen suhde vanhempiin on jäänyt etäisen muodolliseksi. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän mukaan suomalaiset ovat perinteisesti pyrkineet vahvistamaan vanhemmuudessaan ulkoista turvaa kuin suhteen syvenemistä. Selityksiä olemme olleet hyviä keksimään: "Oli tehtävä niin paljon työtä, perheellisen on yritettävä". Kyllä. Ja jos vain olisin osannut sanoa, että välitän ja minua harmittaa, kun joudun taas menemään töihin, mutta sinä lapseni, sinä puolisoni, pysyt kyllä mielessäni. Ja kun nähdään, sitten tehdään jotain mukavaa. Mitä sinä haluaisit tehdä? Olisin sanonut, jos olisin osannut. Ja olisin osannut, jos minulle olisi sanottu niin. 

Jos minulla olisi taikavoimia, poistaisin täältä (Suomesta ja maailmasta) yksinäisyyden, kyvyttömyyden liittyä ja sanoa toiselle tärkeitä asioita. Poistaisin kiireen ja pakenemisen epäoleellisuuksiin. 

Ja mikä minut saa uskomaan, ettei minulla olisi näitä taikavoimia? Mitä sinä ajattelet? Eikö sinultakin löydy rohkeutta, haavoittuvuutta ja rakkautta (tai suomeksi sanottuna välittämistä)? Aikamoisia taikavoimia. Sellaisia, jotka käytössä muuttavat kokonaisen ihmisen elämän suunnan. Ja vaikuttavat yhteiskuntaankin niin, että vähemmän haahuilemme yksin metsissä itkeskelemässä. Sinne voi mennä vaikka yhdessä. 

Toiveikkain terveisin,

Minna Tuominen

 

  

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat