Kirjoitukset avainsanalla Rajat

Kuva: Hannu Varkki

Hellin vuosia mielestäni hienoa ajatusta siitä, että ero ei ole välttämätön, jos vaan ihmiset suostuisivat kasvamaan suhteessa. Siis ilman eroa. Halusin kovasti onnistua siinä. Olla niitä, jotka pysyvät yhdessä ja kasvavat suhteessa. Oli iso asia myöntää, että tästä ei nyt tullutkaan kasvusuhdetta. Piti valita jähmetynkö tähän vai kasvanko yksin.

Äiti sanoi joskus minulle, että olin lapsena aivan liian kiltti. Se oli varmaan ihan totta siihen teini-ikään asti. Kun yrittää olla oikein kiltti kadottaa rajansa ja hukkaa itsensä. Ei enää tiedä, mitä ajattelee, tuntee tai tarvitsee. Nyt mietin, kuinka paljon hän silloin peilasikaan itseään. Ja miten paljon otinkaan hänestä mallia.

Luulen, että viha on ollut meille molemmilla todella vaikea tunne. Olen aina ollut huono puolustamaan itseäni ja sehän juuri on vihan tehtävä. Suojella, puolustaa, osoittaa rajat. Sen sijaan olen odottanut jonkun muun puolustavan minua. Mikä epärealistinen, lapsellinen toive. Ehkä myös tuhoisa. Sillä samalla annan toisille myös vallan määritellä rajani.

Olenkin ihan aidosti kiitollinen ex-miehelleni siitä, että hän auttoi minua löytämään omat rajani. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta puolestani, joten minun oli tehtävä se itse. 

Aikuisuuteen kuuluu vastuu, mikä tarkoittaa myös vastuuta omasta itsestään. Aika usein se tarkoittaa myös itsensä puolustamista. Vaikka sitten ikävän ilmapiirin kustannuksella. Parhaiten se toimii, jos sen tekee ennemmin kuin myöhemmin. Nimittäin osoittaa rajan. Tehokkainta se on sanattomana viestinä.

Minä olen useimmiten osoittanut rajani myöhemmin. Vihani on purkautunut hallitsemattomana ryöppynä ja lukuisina syytöksinä, kun rajani on vaan ylitetty liian monta kertaa. Ei ihme, että olen pelännyt vihaani. Tuota hallitsematonta möykkyä sisälläni.  

Näillä spekseillä ei siis ole ihme, että minulle menee parisuhteessa sekaisin omat ja toisen tarpeet. Kun ei tunnista omia rajojaan, on vaikea tunnistaa toisenkaan ääriviivoja. Olenkin ihan aidosti kiitollinen ex-miehelleni siitä, että hän auttoi minua löytämään omat rajani. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta puolestani, joten minun oli tehtävä se itse. 

On tietenkin surullista, että emme pystyneet löytämään yhteyttä erillisinä, kasvamaan yhdessä. Mutta silloin on parempi erota. Hyväksyä ja tunnistaa se haava välillämme, perheessämme ja sisällämme. Ottaa vastaan kipu, mutta myös sen lahja. Sillä jos kaikella on hintansa, niin kaikella on myös lahjansa. Elämä ei ole joko-tai, vaan sekä-että.  

Eroon tarvitaan vihaa. Ero pakottaa irrottautumaan ja tunnistamaan rajat, omat ja toisen. Täyttäessään omaa tehtäväänsä viha on rakentavaa ja voimauttavaa. Hän saa olla hän ja minä saan olla minä. Viha toimiikin vapauttajana. Tämä onkin haava, joka parantaa.  

Näinä aurinkoisina, lupausta täynnä olevina päivinä tunnen keveyttä, joka on ollut kadoksissa vuosia. Välillä ihan hätkähdän, sillä en ole tottunut tähän. Päiviin, jotka soljuu vapaina ja iloisina. Ääriviivoihini, jotka tuovat turvaa.

Toivovaisin terkuin, Annele 


 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kesäloma kului saaristomerellä purjehtien. Se on mukavaa puuhaa…vain hyvällä ilmalla ;) Kovat tuulet ja jäätävät sateet kesken matkanteon pistää epäilemään omaa mielenterveyttä. Miksi ihmeessä haluan viettää lomaani näin? Jälkeenpäin muistan vain ne hyvät ilmat ja ihanat hetket kahvikupposen äärellä. Eräänä iltana, rantaan päästyämme, oli juuri tuo ihana ilta ja istuin veneessä kaikessa rauhassa ja katselin kaunista luontoa ympärillämme. Suomen saaristo on todella kaunis.

Silmiini osui joutsenperhe. Äiti ja isä joutsen uivat ylväästi ja rauhallisesti. Lapsijoutsenet pulikoivat sinne ja tänne välillä toisiinsa törmäten. Ehkäpä se oli joku kiva leikki. Ne uiskentelivat edestakaisin rannan ja vanhempiensa väillä. Äiti ja isä joutsen olivat selvästi asettaneet lapsilleen rajan. Rannan ja vanhempien välissä oli turvallista, siinä ei vaara uhannut, siinä lasten oli turvallista uida. Perheen meno näytti seesteisen rauhalliselta.

Jäin miettimään Joutsenperheen esimerkkiä. Turvalliset rajat, vanhempien läsnäolo ja yhteinen matka jonnekin eteenpäin, näytti olevan perheen tavallista arkea. Niin yksinkertaista se on – onnellinen elämä. Onnistuuko se meiltä ihmisperheiltä? Joskus onnistuu ja toisinaan taas ei.

Joutsenperhe muistutti minua siitä, että meidän vanhempien on uskallettava asettaa rajat, jotta lapset voisivat tuntea olevansa turvassa.

Joutsenperhe muistutti minua kuitenkin taas siitä, että meidän vanhempien on uskallettava asettaa rajat, jotta lapset voisivat tuntea olevansa turvassa. Sitten meidän olisi oltava läsnä silloin kun meitä tarvitaan. Pikkulapsiperheissä siis melkeinpä koko ajan, rankkaa tiedän, mutta kyllä se helpottaa aikanaan. Ja yhteinen aika on kultaa kalliimpaa – ei ehkä aina tunnu siltä, mutta senkin tajuaa sitten kun lapset eivät enää pyöri jaloissa. Perheside kantaa muuttojen yli. Perhe on perhe vaikka välimatka voi kasvaa liiankin pitkäksi.

Vanhemmuus on taitolaji. Parhaiten siinä pärjäävät epätäydelliset vanhemmat. He tietävät, että elämä kantaa.

Vanhemmuus jatkuu, vaikka lapset kasvavat aikuisiksi. Välillä heistä ei kuulu mitään ja sitten yksi puhelinsoitto voi muuttaa tilanteen – ”hei, voiks mä muuttaa vähäks aikaa takaisin kotiin ku…?jne.”. Turvan, lohdun, läsnäolon tehtävä ei lakkaa, ja hyvä niin. Tai näin meillä on asia ajateltu. Vanhemmuus on taitolaji. Parhaiten siinä pärjäävät epätäydelliset vanhemmat. He tietävät, että elämä kantaa. Onhan se elämä kantanut heitäkin.

"me suljemme heidät kaikki joka ilta rukouksiimme ja pyydämme heille Taivaan Isän siunausta"

Nyt kun ei ole pieniä palleroita kotona, joita kaapata syliin, halia ja heijata kunnes kriisi tai kipu hellittää, niin me suljemme heidät kaikki joka ilta rukouksiimme ja pyydämme heille Taivaan Isän siunausta, siis kaikkea sitä hyvää mitä he elämänsä aikana tarvitsevat.

 

Kesäterveisin, Paula Enckell

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rajoista puhutaan monissa yhteyksissä ei-sanan käyttämisenä. Tällöin huomion keskipisteenä on monesti jokin käytännön juttu. Sävy voi olla vaikkapa tämä: Jos sisko pyytää sinua mökille tyhjentämään mustaherukkapensaat juuri silloin, kun olet kotona menossa mattopyykille ja haluat tehdä oman hommasi ja keskittyä lomalla omaan kotiisi, opettele sanomaan ei.

Kun rajojamme kolisutellaan, syntyy jokin vihaan sidottu tunne; kiukku, ärtymys, katkeruus ja niin edelleen. Kiukun äärelle kannattaa pysähtyä. Mitä tapahtui? Miksi minussa heräsi tämä tunne? Parisuhde on mitä oivallisin paikka opetella tuntemaan itseä ja omia rajoja. Toinen tarina onkin sitten se, miten viestimme rajoistamme ulospäin. ”Aina sä rikot mun rajoja” - ei ole ehkä se rakentavin vaihtoehto.

Rajat ovat kuin itsemme raamit, kehon ääriviivat. Keho on viisas viestijä, kun keskitymme kuuntelemaan. Rajat eivät ole staattisia, pysyviä vaan ne vaihtelevat; esimerkiksi oma vireystila, elämäntapahtumat ja stressitaso ovat asioita, jotka vaikuttavat omiin rajoihin. Tästä syystä omia rajoja pitääkin tunnustella usein. Keho sävähtää, vetäytyy, särkee ja kertoo joskus hyvinkin pienesti ja huomaamattomasti, missä rajat ylittyvät. Jos kehon viestejä ei kuuntele (suurin osa meistä ei kuuntele), viestit yleensä voimistuvat. Esimerkiksi pienestä niskan jäykistymisreaktiosta saattaa vuosien kuluessa kehittyä todellinen niskaongelma.

Parisuhteessa eteen tulee vastaavia tilanteita jatkuvasti siitä, kenen käytännön asia on tärkeämpi. Pikkulapsiperheessä lapset vievät luonnollisesti melkein aina voiton tässä ”kisassa”.  Mutta aikuisten kesken tarvitaan keskustelua, kompromisseja ja vastavuoroista hyvää tahtoa, jotta käytännön asiat saadaan hoidettua tasapuolisesti ja niin, että molemmille jää kohtalaisen hyvä olo.

Käytännön asioista ei voi aina erottaa omien tarpeiden kuuntelua. Rajattomuus voi parisuhteessa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että antaa toisen tarpeiden mennä aina omien tarpeiden edelle. Syynä voi olla se, että jo lapsuudessa on joutunut asettamaan toiset itsensä edelle. Toinen syy voi piillä siinä, ettei tunnista tai tiedosta omia tarpeita. Ja soppaan kun heitetään vielä kumppani, joka jyrää omat tarpeensa toisen tarpeiden edelle ja osaa sopivasti vetää syyllisyysnaruista, on vaikeaa asettaa rajoja. Onko siis lupa kuunnella omia tarpeita?

Ihminen voi olla kuin ”tuulen tupa”, josta asiat saavat virrata läpi ja pois. Tällainen ihminen pystyy päästämään asioista hyvin irti eikä varastoi asioita itseensä vaan antaa niiden tulla ja mennä. Useampi meistä muistuttaa pesusientä. Pesusienelle rajattomuus tarkoittaa vailla suojaa elämistä ja asioiden itseen keräämistä. Vuosien saatossa pienistä puroista syntyy iso ja uuvuttava painolasti.

Rajoihin liittyy myös liian tiukat rajat. Tunnelukot esimerkiksi voivat olla syy siihen, että rajat ovat hyvin tiukat. Ihminen voi tiedostamattaankin elää kuin tiikeri, joka vartioi reviiriään. Hyökkäys voi olla paras puolustus, mutta kyllä se yhteyden toiseen helposti katkaisee. Terveiksi rajat saadaan, kun sisäiset lukot avataan ja todellinen itse pääsee esiin. Ei-sanan käyttäjästä voi tulla siis myös kyllän käyttäjä.

Suhteessa kanssa voi huonosti, jos joutuu pelkäämään sitä, että toinen rikkoo omia rajoja. Moni elää parisuhteessa, jossa rikotaan rajoja kerta toisen jälkeen pyynnöistä piittaamatta; hajotetaan ja hallitaan tavalla tai toisella. Alistaja viis veisaa kumppaninsa rajoista ja toiveista.

Itse ajattelen niin, että parhaassa tapauksessa parisuhteessa nähdään ja kunnioitetaan rajoja ja niistä puhutaan avoimesti. Hyvässä suhteessa on lupa olla oma itsensä rajoineen kaikkineen. On hyvä jos parisuhteessa elää kaksi omat ääriviivansa tunnistavaa aikuista, joilla keskinäinen kommunikointi toimii. Suurinta luottamusta parisuhteessa on saada levätä siinä tunteessa, että tässä saan olla - vartioimatta ja omassa voimassani.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay

Rajojen tärkeydestä. Pohdin viikonloppuna naisjoukolla, miten määrittää ja puolustaa omia rajoja. Toisille niiden pitäminen näytti olevan helppoa, osa ei ollut onnistunut edes niiden tunnistamisessa.

Muiden tarpeet ja niihin vastaaminen olivat rytmittäneet kipeää elämää.

Lähellä, mutta itsenäisenä. Olen usein pohtinut, miten elää toista lähellä ja silti itsenäisenä? Kyse ei ole vain parisuhteesta, vaan kudelmasta, johon kuuluvat puolison lisäksi suhteet lapsiin, vanhempiin, ystäviin ja työtovereihin. Sopivan etäisyyden muodostaminen ja itselle hyvää mieltä tuottavien rajojen ylläpitäminen ei ole totisesti missään suhteissa helppoa.

Muiden tarpeet edellä? Läheisyyden ja etäisyyden synnyttämä ristiriita vaihtelee eri elämänvaiheissa. Omien intohimojen ja vahvuuksien tunnistaminen auttaa rajojen säilyttämisessä. Silloin ei väännä itseään muiden tarpeiden edessä liian tiukalle sykkyrälle. Kuinka monesti olenkaan itseni siitä asennosta löytänyt!

Kunnioituksen kulttuuri. Huomasimme, että henkilökohtaisesta hyvästä kiinni pitäminen ja kunnioituksen kulttuurin vaaliminen kulkevat käsikkäin. Jos osaan itse kunnioittaa itseäni, muutkin osaavat. Rajojen puute taas viestii itsearvostuksen puutteesta.

Elämä kannattaa ympäröidä niillä, jotka kunnioittavat sinua. Mistä ja miten heitä löytää?

Kahden itsenäisen vaihdantasuhde. Vain oman elämän puutarhaa suojelemalla ja sitä kehittämällä pystyy jakamaan omastaan muille. Kukin on itse vastuussa siitä, millaisia hedelmiä puutarhassa kasvaa. Jos siellä on paljon vehreää kauneutta, runsaudesta on helppo jakaa. Kahden itsenäisen, elämää toiselle vapaaehtoisesti jakavan rakkaussuhde on tunnetusti se onnellisin. Läheisyys syntyy siitä, että suostumme jakamaan ajatuksemme, löytömme ja verkostomme läheisemme kanssa.

Kyllä sinulle, ei muille.

Koska kaikki ihmiset eivät voi olla meille yhtä läheisiä, yhden priorisoiminen tarkoittaa eitä monelle muulle.

Ihannetapauksessa se on puoliso. Pyhä huolettomuus, asioiden tekemättä jättäminen sekä töiden priorisoiminen mahdollistavat ajan kaikkein rakkaimmalle. Kunpa se saisi tänä iltana olla se oma ihana.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat