Kirjoitukset avainsanalla nautinto

Kuva: Wonderwoman

Istuskelin kahvilan pöydässä, nojailin seinään ja katselin liikennettä ikkunan takana. Rakastettuni otti minusta kuvia.

Olemme lomalla, ja lomalla on aikaa nähdä ja kuulla yhdessä. Silloin on aikaa tulla myös kuvatuksi. Monet viime vuosien kuvat itsestäni ovat matkoiltamme. Kuvista tuli aika kivoja, mielestäni. Rakastettuni sanoi, että näytän niissä kivalta. Se oli iloista.

Kuvattavana oleminen on katsottuna olemista. Toinen katsoo sinuun niin pitkään, että näkee sinussa kuvan ja haluaa ottaa sen. Sitten pitää kokea se hyvänä asiana, ihastelevana ja rakastavana, ja antautua olemaan se kuva. Olisi hyvä, että voisi nauttia siitä hetkestä, jossa toinen näkee sinut, katsoo sinua tarkkaan, ja ottaa kuvasi.

Elämme selfieiden aikakautta. Kaikesta kuvien tulvehdinnasta huolimatta taitaa olla paljon ihmisiä, joista ei kukaan ole pitkään aikaan ottanut tarkasti katsottua ja ihasteltua kuvaa. Se on tosiaan surullista.

Samaan aikaan ei ole helppoa olla kuvassa. Tai siis, se vaatii aika montaa asiaa: tuo nauttiminen katsottuna olemisesta, myöntyminen oman itsen näkemiseen kivana, ihanana, rakastettuna. Ne ovat kaikki yllättävän vaikeita ja takkuisia juttuja.

Hieman sama asia kuin se, kun tulee huoneeseen alasti ja toinen katsoo koko matkan silmät apposen auki, tai kun makaa sängyssä alastomana ja toinen mittailee katseellaan sinua, rakastettuaan. Ne ovat ihania hetkiä, parhaita! kunhan kykenee hyväksymään ne – hyväksymään itsensä paljaana ja katseen kohteena.

Ollakseen hyvä rakastamaan, pitää olla kykyä rakastaa omaa itseään. Sellaisessa ei kyse ole itseriittoisuudesta tai itsekeskeisyydestä. Kyse on siitä kokemuksellisesta kokonaisuudesta, jossa kaksi rakastavaa kohtaa toisensa. Vai miltä vaikuttaa rakastaja, joka haluaa piilottaa itsensä?

Syntyy savua, mutta ei kovin paljon tulta eikä lämpöä, jos kaksi ihmistä kohtaa omaa itseään häpeillen tai peitellen tai oman itsensä katsomista tiukasti säädellen.

Kehollisuuteen, juuri tässä kehossa olemiseen liittyy merkillisen sitkeästi häpeän tunne. Omaa itseä on helpompaa hävetä kuin olla häpeämättä. Sille kannattaa tehdä jotain.

Kannattaa vaikka asettua toisen kuvattavaksi ja tunnustella, miten se tuntuisi kivalta ja houkuttelevalta. Ehkä pyytää aivan, että ”ota kuvia minusta”.

Toisen kuvaaminen on rakkauden teko. Kuvaamisen salliminen on rakkauden teko sekin, mutta vielä enemmän itselle kuin toiselle.

Nyt kun on kevät, olen taas katsellut, miten linnut riiaavat. Ne näyttävät jokaisen sulkansa, kuumottuneesti. Linnut ovat eläneet evoluution tiellä moninkertaisesti pidempään kuin me. Niiltä kannattaisi oppia moniakin asioita. Mutta ehkä myös tuo ”Ei kainostelulle” ja ”katso minua, minä olen kaunis/komea/korea. Kuvauksellinen.”

Ansaitseehan rakastettu nimenomaan loistavana hehkuvan rakastajan. Kiva kuvissa on vielä kivempi sylissä. Joten jos vielä emmityttää, niin sitten kuin linnut: punarinnan ja mustarastaan asennetta!

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Minulta kysyttiin työpäivän aikana, kuinka tärkeää kosketus on minulle asteikolla yhdestä kymmeneen. Vastasin välittömästi, että kymmenen. Olin kokouksessa firmassa, joka kehittää mobiiliapplikaation kautta kosketukseen reagoivaa ja kosketusta välittävää tuotekonseptia. Kysymys oli siis asiallinen ja relevantti.

Olisin voinut kyllä vastata tuohon kysymykseen ihan kenelle tahansa empimättä, se on minulle niin selvä asia. Kosketus on kympin arvoista. Olen myös herkkä kosketukselle, aistin ihollani ja koko kehollani kosketuksen herkästi ja voimakkaasti.

Rakastettuni on iloinen siitä, että kosketus on niin olennaisesti, sanoisinko, läsnä minussa. Haluan aistia häntä kosketuksen kautta samalla kun haluan kuulla, mitä hän sanoo ja ymmärtää, mitä hän kokee ja ajattelee. Haluan katsoa häntä, koska se ilahduttaa minua, ja sitten haluan kosketuksen, koska se saa minut tuntemaan niin täydesti hänen olemisensa.

Kosketuksessa rakkaus materialisoituu. Tunnetodellisuus ja sisäinen, mielletty kokemus tulee pintojen kohtaamiseksi, voimaksi, joka määräytyy ja välittyy iholta iholle, kudoksista kudoksiin.

Minulla on kosketuksissa olemisesta turvallinen ja ravitseva kokemus. Myös innoittava ja jännittävä. Erilaisin tavoin nautinnollinen kokemus. Paitsi se, että hän niin ihana, tämä sisäinen maisema motivoi minua hakeutumaan kosketukseen rakastettuni kanssa.

Hänessä on paljon mysteeristä, jotain taikaa, joka toimii kuin linssi; se suurentaa sitä, mitä kosketus merkitsee. Hän saa kosketuksen tuntumaan vielä paljon Suuremmalta.

Samalla tapahtuu muutakin, kosketukseen hakeutuminen ja sen aistiminen ja aistimusten kokeminen avaavat minut intiimillä tavalla. Intiimillä tarkoitan tässä nimenomaan syvästi henkilökohtaista, syviä ytimiä, aseettomia, arkoja syvyyksiä minussa. Olen rakastettuni lähellä huomannut, että kosketus on paitsi nautintoa, myös suora reitti syvimpiin kerroksiin minussa. Ne kerrokset tulevat itselleni näkyville, ja rakastettunikin voi nähdä ne, jos kuvaan ja kerron hänelle siitä, minkä äärellä olen ja mitä se minuun säteilee.

Nämä syvänteet ovat niitä paikkoja minussa, joista minä edelleen ja aina tulen kasvamaan: niitä paikkoja, joissa minä olen yhä pieni ja avuton ja tarvitseva. Rakastavassa kosketuksessa niihin voi katsoa ja kokea ne ilman pelkoa. Sen rakastettuni antaa minulle, ja se on suuri jatkuva lahja.

Aina toisinaan palaan siihen ajatukseen, jonka hän joskus kuvasi minulle: että kokee, että toinen voisi työntää käden lävitse omasta itsestä. Sillä tavalla hän tekeekin, hänen kosketuksensa yltää minun lävitseni pohjiin saakka. Sen kosketuksen mittaan mahtuu minun koettu ihmisenä olemiseni pienimmästä suurimpaan ja ekstaattisimmasta rauhoittavimpaan.

Siksi kosketus on minulle tärkeydeltään kymppi. Siksi rakastettuni kosketus.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Montaakohan satakieltä kuulimme, kun tänään illalla poljimme kotiin rakastettuni työvuoron loputtua – seitsemää tai kymmenentä. Niistä sydän aivan pakahtuu.

Satakielen laulu on niin kaunis ja kiihkoisa. Ja mustarastaan – tänä keväänä meillä on parvekkeella mustarastaan pesäkin. Siellä neljä uutta huilunokkaa availee jo siipiään. Ehkä ne löytävät laulunsa tonaliteetitkin samalla kun löytävät lentonsa.

En koskaan väsy kuuntelemaan mustarastaita. Mutta etenkin satakielet saavat minut ajattelemaan tunteiden elämistä avoimesti. Julkista rakkauden tunnustusta.

Rakastumisen ja rakastamisen tarkastelu on saa minut jatkuvasti palaamaan samaan aihelmaan, nimittäin että sisäisten myönteisten tunteiden pitäminen auki ja esillä omassa itsessä on se keino, jolla ne myös pysyvät auki ja esillä omassa itsessä.

Jos satakieli olisi vaiti, kukaan ei tietäisi, että se on siellä lehtien seassa, aika pieni, harmaahko lintu.

Mutta satakieli laulaa niin voimakkaasti, että se tuntuu. Minä ajattelen, että juuri noin minä haluan tuntea tunteeni ja tuntua toisessa. Minusta se on oikein, ajatelkoot muut siitä asiasta mitä tahansa. Kaikki rakkaus saa tulla satakielisesti lauletuksi.

Siitä tulee omaan elämään tällaista kevään valoa. Tämä rakastaminen on vahva pieni aurinko, joka on mukana kaikkialla. Ei koskaan tule tunteetonta hetkeä. Tunne on mukana vähän kaikessa, työssäkin.

Tänään työpaikalla ajattelin rakastettua kumppaniani juuri samalla hetkellä, kun hän soitti. Wonderwoman! Soitti minulle muuten vain hetkeksi kesken kaiken. Menin parvekkeelle puhumaan, ja aurinko paistoi sinne sopivasti. Ilma oli kuin maitoa. Tässä toukokuussahan on vaikea sanoa, onko sydänkesä vai olemmeko valahtaneet väliaikaisesti jonnekin etelämmäksi.

Tulin siitä kaikesta jotenkin tavattoman iloiseksi, ja ajattelin, että kun menen takaisin työkavereiden luo, sanoa kajautan, että pojat, kyllä Rakkaus on parasta!

Konttorissa sattui kuitenkin olemaan käynnissä jokin intensiivinen keskustelu, johon piti muodostaa mielipide ja sanoa se ensin, ja niin se hetki ikään kuin väistyi. Nyt kun illalla pyöräilimme kotiin ja olivat nuo satakielet, se palasi mieleeni ja minua harmitti: olisi pitänyt vain kärkeen kajauttaa yksi rakkaudentunnustus. Työasioihinkin olisi ehkä virinnyt kirkkaampia ajatuksia?

Joten pojat, jos luette, kyllä Rakkaus on parasta! Paras juttu, minkä minä tiedän.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Voiko rakastamisessa olla liiallinen? Voiko ylenpalttisuus mennä yli äyräiden?

Itse haluan vastata, että ei voi mennä. Asiassa on tietysti toisiakin näkökulmia, myönnän. Jotkut kavahtavat tulvehtivaa rakkautta, yksien on vaikea ottaa vastaa vähääkään. Rakastajan asema vaatii huomaavaista sovittautumista sellaiseen, mikä on mahdollista. Joo joo – mutta millaista olisi tarpeettoman liiallinen rakastaminen? Voiko rakastamisen tekoja olla yli määrän?

Pieni kertomus aiheen tiimoilta:

Päiväkirjani ”Elämää XXXXX:n kanssa, osa I” alkaa ruokalistalla:

  • Crema di porri e patate
  • Zucchini ripiene alla romagnola
  • Pizza di patate
  • Insalata mista
  • Pasticcio di lasagne con pomodori freschi e melanzane
  • Foccaccia
  • Formaggi
  • Torta di limone
  • Espresso

Rakastettuni oli tulossa ensimmäistä kertaa luokseni syömään. Olin miettinyt ruokia etukäteen pitkän aikaa, ja olin valinnut italialaisen keittiön reseptejä.

Olin käynyt hakemassa tuon päiväkirjan samalla viikolla, oli kesäkuun alku, uuden elämän alku, ensimmäinen kerta, kun sain laittaa ruokaa hänelle. Olisi tehnyt mieli valita vielä jotain lisää listalle, koska halusin keittää hänelle koko sydämen kyllyydestä.

Menin kauppaan keskustassa, missä juustotiskin valikoima oli hyvä. Kesti aikansa kokoilla raaka-aineet ostoskärryyn. Kassalla ladoin ne suureen reppuun ja paperikassiin kahvoja myöden. Kannoin kaiken polkupyörän luo, mietin, että ostokset ovat painavahkot. Olin ostanut toistakymmentä kiloa kaikenlaista.

Kun olin ehtinyt fillarilla kolmisen sadan metrin päähän, ja ylitin raitiovaunukiskot, paperikassin kahva alkoi revetä täräysten voimasta. Ostokset eivät levinneet kadulle klassisesti, koska laskin kassin maahan heti, mutta jonkin verran säädin siinä keskellä liikennettä.

Kahvat taskulla jouduin ottamaan kassin syliin ja ajamaan yhdellä kädellä. Viiden kilometrin pyörämatka Helsingin läpi painui mieleen hikisenä. Olin hirmu onnellinen ja olin hirmu rakastunut.

Laitoin sen iltapäivän ajan ruokaa muutamien tuntien ajan, niin että kun rakastettuni illansuussa tuli ovelle, olin kattanut pöydän, avannut viinit, raottanut ikkunat auki lehmusten latvoihin. Saatoin alkaa tarjoilemaan ruokaa. Nostelin lautasille rakkauttani. Sitä riitti. Ruokaa oli valtavasti. Sitä oli totisesti ylenpalttisesti. Kaikkiin ruokalajeihin syntyi pieni lovi merkiksi siitä, että tätä on nautittu.

Maistelimme, rakastettuni ja minä, vuokien, pannujen, tarjoiluastioiden ja lasien keskellä. Kaikkea oli liikaa, mutta mikään ei ollut liiallista. Mikään siinä ei tuntunut kuitenkaan liialliselta. Se oli sellaista kuin miltä minusta tuntui.

En minä usko millään, että rakastamisessa voi olla liiallinen. Osa jää joskus nauttimatta tai odottamaan seuraavaan kertaan. Meille olen sittemmin oppinut laittamaan kahden hengen kokoisempia annoksia ruokaa, mutta rakastamista en kestäisi annostella säästeliäästi.

Sanoin tuona kesänä rakastetulleni, että haluan tässä rakkaudessa enemmän kuin kaiken. Siltä minusta tuntui silloin. Sellaiselta minusta tuntuu yhä. Minusta ylenpalttinen on oikein, koska rakkaus tuntuu enemmältä kuin mitä mittoihin mahtuu.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat