Kirjoitukset avainsanalla nautinto

Kuva: Jaakko Kaartinen

Nukuin pari yötä yksin, ja halasin nukkuessani tyynyä, kun rakastettuni oli matkalla. Koetin ujuttaa itseni koko sängyn alalle ja nauttia vapaasta venyttelevästä täys-X-asennosta sekä pidennetystä K-asennosta. Nukahdin, nukuin ja heräsin. Aika vähäinen kokemus, kuin aneeminen tai muuten vähäverinen.

Tyyny on jotain, mistä pitää kiinni ja sängyn pinta jotain, mitä vasten painautua, mutta jäin tietysti kaipaamaan rakastettuni läsnäoloa ja kehon mittaa untani vasten.

Kun nukun hänen kanssaan, se on kuin manner ja saari, joita yhdistää mannerjalustan kiinteä silta, joka kulkee katkeamatta veden allakin. Minä olen ulapan saari ja hän on mantereen vakaa rauha – minun mielestäni. Olen se nukkuja, joka pitää kiinni kosketuksesta läpi unenkin, koska haluan varmistaa, etten ajelehdi yksinäisille vesille oudoksi ja arvoksi, vaan olen juuri niissä koordinaateissa, joissa pitääkin.

Nukahdettuani tietoisuuteni häviää uneen, mutta minusta tuntuu siltä, että kehon aistivuus rekisteröi koko ajan toisen olemusta ja lämpöä, raajojen ihanaa painoa, lähellä nukkuvan hidasta ruumiillisuutta, ja on sen ääreen kiertynyt. Tietoisuuden tuolla puolen jokin minussa nauttii. Sen täytynee olla niin, koska aamulla herään tyytyväisenä.

En muista heränneeni vastaavalla tavalla tyytyväisenä yksin. Kokonaisen toisen ihmisen merkitys puuttuu nukkumisesta aina silloin.

Toisinaan ajattelen säälin tuntein murrosikäisiä ja teinejä ja nuoria, jotka joutuvat nukkumaan aivan yksin vuosikaudet. Lapsena on saanut nukkua sylissä ja jossain vaiheessa se on loppunut. Matka sellaisen kehollisen läheisyyden loppumisesta siihen saakka, että saa taas nukahtaa ja nukkua ja herätä toisen ihmisen läsnäolon piirissä on kylmien vuosien mittainen.

Ehkä ajatus kertoo enemmän minusta kuin siitä, mitä nuoret ajattelevat. Mutta muistan, että lasten nukuttaminen oli merkityksellisen tuntuista: istua vuosien ajan sängyn vierellä lattialla ja lepuuttaa kättään nukahtavan lapsen olalla ja selällä – illalla ja yölläkin aika usein. Sen läsnäolon tarkoituksen ja tarpeellisuuden tunsi selvästi.

Ihan samanlainen läsnäolon tarve ja tarkoitus tuntuu minussa unta hakevana, aikuisena nukahtavana, nukkuvana, vain vähän toisella tapaa. Siinä on rauhan lisäksi iloa myös, riemukkuutta löydetystä läheisyydestä.

Sellainen unenaikainen läheisyys on kaukaisempaa juurta kuin rakastajan ja rakastetun läheisyys, mutta tällaiseenkin suhteeseen se kyllä kuuluu. Lempeään limittäiseen lepoonhan intohimon uuvuttamatkin unessa vajoavat.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Olipa kauniisti kirjoitettu ❤ Tämän jälkeen tuli tunne, että vaikka lapsi olisi kuinka iso en tule koskaan kieltämään jos lapsi haluaa viereen nukkumaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saint John's Lodge, Regents Park. Kuva: Jaakko Kaartinen

Nautin katsoa rakastettuani suoraan silmiin. Niissä on niin paljon kimallusta, suorasukaisuutta, lempeää suloisuutta, suloista lempeyttä, ilkikurisuutta, kipinää ja ukkosta, mittaavuutta ja hyväksyntää, syvyyksiä ja läheisyyttä. Hänen katseensa on tosi ilmeikäs ja elävä. Häkellyttävää kiinnittyä siihen omalla katseella.

Hän on tehnyt katseellaan minulle vaikka mitä. Hän on kaatanut minut katseellaan lattiaan. Siten kaikki tavallaan alkoi. Se oli syvä tumma katse, jonka hän loi. En ole koskaan toipunut siitä, enkä koskaan halua toipua siitä. Se oli niin tavaton kokemus minulle, että monesti kerron siitä vieraille ihmisillekin, joita olemme jossain tavanneet ja joiden kanssa olemme alkaneet juttusille. ”Tässä on rakastettuni, hän loi minuun yhden sellaisen tumman katseen, ja minun elämäni muuttui.”

Kerron sen aina uudestaan, koska se todella oli mitä ihmeellisintä.

Yleismaailmallinen kokemus. Rakastetun silmät ovat tunteiden polttopiste.

Kun aloin katsoa takaisin hänen silmiinsä ja hakea niiden katsetta aina kun mahdollista, havaitsin, että ne ovat mitä ihmeellisimmän väriset, yhdessä valossa vaaleammat, toisessa tummemmat, lähempää katsottuna hurmaavasti vihertävät.

Ensimmäisen kerran katsoin niihin aivan läheltä aivan syvälle talvisena aamupäivänä. Olin tullut häntä vastaan työhuoneeni ovelle, hän tuli pihan poikki kävellen pakkasilmassa. Siinä aamupäivän talvivalossa tuntui kuin olisin katsonut auringonpimennyksen aikaan suoraan aurinkoon ja hänen silmiensä iirikset kuin liekehtivä korona sen ympärillä.

En koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä.

Sittemmin olen monet kerrat katsonut aivan läheltä samaa ihmettä. Joskus se tuo minun mieleeni auringonkukat van Goghin maalauksesta. Kun katsoo aivan läheltä toisen silmiin, näkee silmien elävän, värin elävän. Minusta se on hurjaa, ihanaa ja hurjaa.

Eilen illalla hän oli aivan väsynyt nukkumaan mennessä. Kun annoin suukkoja hänen silmäluomilleen, ne tulivat niin raskaiksi, ettei hän saanut niitä auki enää. Sen sijaan hän hymyili mitä pehmeimmin. Rakas rakastettu ja hänen katseensa ja silmänsä liukuivat uniin, tavoittamattomiin sinne, minne en voi nähdä. Aamulla katse sitten tuikahti taas. Sydän hypähti, niin kuin se hänen katseestaan hypähtää.

Ihmetyksen, ylellisten ihmeellisyyksien lähteitä me voimme olla toisillemme. Ihan kaikki on tässä valmiina. Ihan katseen etäisyydellä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Istuskelin kahvilan pöydässä, nojailin seinään ja katselin liikennettä ikkunan takana. Rakastettuni otti minusta kuvia.

Olemme lomalla, ja lomalla on aikaa nähdä ja kuulla yhdessä. Silloin on aikaa tulla myös kuvatuksi. Monet viime vuosien kuvat itsestäni ovat matkoiltamme. Kuvista tuli aika kivoja, mielestäni. Rakastettuni sanoi, että näytän niissä kivalta. Se oli iloista.

Kuvattavana oleminen on katsottuna olemista. Toinen katsoo sinuun niin pitkään, että näkee sinussa kuvan ja haluaa ottaa sen. Sitten pitää kokea se hyvänä asiana, ihastelevana ja rakastavana, ja antautua olemaan se kuva. Olisi hyvä, että voisi nauttia siitä hetkestä, jossa toinen näkee sinut, katsoo sinua tarkkaan, ja ottaa kuvasi.

Elämme selfieiden aikakautta. Kaikesta kuvien tulvehdinnasta huolimatta taitaa olla paljon ihmisiä, joista ei kukaan ole pitkään aikaan ottanut tarkasti katsottua ja ihasteltua kuvaa. Se on tosiaan surullista.

Samaan aikaan ei ole helppoa olla kuvassa. Tai siis, se vaatii aika montaa asiaa: tuo nauttiminen katsottuna olemisesta, myöntyminen oman itsen näkemiseen kivana, ihanana, rakastettuna. Ne ovat kaikki yllättävän vaikeita ja takkuisia juttuja.

Hieman sama asia kuin se, kun tulee huoneeseen alasti ja toinen katsoo koko matkan silmät apposen auki, tai kun makaa sängyssä alastomana ja toinen mittailee katseellaan sinua, rakastettuaan. Ne ovat ihania hetkiä, parhaita! kunhan kykenee hyväksymään ne – hyväksymään itsensä paljaana ja katseen kohteena.

Ollakseen hyvä rakastamaan, pitää olla kykyä rakastaa omaa itseään. Sellaisessa ei kyse ole itseriittoisuudesta tai itsekeskeisyydestä. Kyse on siitä kokemuksellisesta kokonaisuudesta, jossa kaksi rakastavaa kohtaa toisensa. Vai miltä vaikuttaa rakastaja, joka haluaa piilottaa itsensä?

Syntyy savua, mutta ei kovin paljon tulta eikä lämpöä, jos kaksi ihmistä kohtaa omaa itseään häpeillen tai peitellen tai oman itsensä katsomista tiukasti säädellen.

Kehollisuuteen, juuri tässä kehossa olemiseen liittyy merkillisen sitkeästi häpeän tunne. Omaa itseä on helpompaa hävetä kuin olla häpeämättä. Sille kannattaa tehdä jotain.

Kannattaa vaikka asettua toisen kuvattavaksi ja tunnustella, miten se tuntuisi kivalta ja houkuttelevalta. Ehkä pyytää aivan, että ”ota kuvia minusta”.

Toisen kuvaaminen on rakkauden teko. Kuvaamisen salliminen on rakkauden teko sekin, mutta vielä enemmän itselle kuin toiselle.

Nyt kun on kevät, olen taas katsellut, miten linnut riiaavat. Ne näyttävät jokaisen sulkansa, kuumottuneesti. Linnut ovat eläneet evoluution tiellä moninkertaisesti pidempään kuin me. Niiltä kannattaisi oppia moniakin asioita. Mutta ehkä myös tuo ”Ei kainostelulle” ja ”katso minua, minä olen kaunis/komea/korea. Kuvauksellinen.”

Ansaitseehan rakastettu nimenomaan loistavana hehkuvan rakastajan. Kiva kuvissa on vielä kivempi sylissä. Joten jos vielä emmityttää, niin sitten kuin linnut: punarinnan ja mustarastaan asennetta!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Minulta kysyttiin työpäivän aikana, kuinka tärkeää kosketus on minulle asteikolla yhdestä kymmeneen. Vastasin välittömästi, että kymmenen. Olin kokouksessa firmassa, joka kehittää mobiiliapplikaation kautta kosketukseen reagoivaa ja kosketusta välittävää tuotekonseptia. Kysymys oli siis asiallinen ja relevantti.

Olisin voinut kyllä vastata tuohon kysymykseen ihan kenelle tahansa empimättä, se on minulle niin selvä asia. Kosketus on kympin arvoista. Olen myös herkkä kosketukselle, aistin ihollani ja koko kehollani kosketuksen herkästi ja voimakkaasti.

Rakastettuni on iloinen siitä, että kosketus on niin olennaisesti, sanoisinko, läsnä minussa. Haluan aistia häntä kosketuksen kautta samalla kun haluan kuulla, mitä hän sanoo ja ymmärtää, mitä hän kokee ja ajattelee. Haluan katsoa häntä, koska se ilahduttaa minua, ja sitten haluan kosketuksen, koska se saa minut tuntemaan niin täydesti hänen olemisensa.

Kosketuksessa rakkaus materialisoituu. Tunnetodellisuus ja sisäinen, mielletty kokemus tulee pintojen kohtaamiseksi, voimaksi, joka määräytyy ja välittyy iholta iholle, kudoksista kudoksiin.

Minulla on kosketuksissa olemisesta turvallinen ja ravitseva kokemus. Myös innoittava ja jännittävä. Erilaisin tavoin nautinnollinen kokemus. Paitsi se, että hän niin ihana, tämä sisäinen maisema motivoi minua hakeutumaan kosketukseen rakastettuni kanssa.

Hänessä on paljon mysteeristä, jotain taikaa, joka toimii kuin linssi; se suurentaa sitä, mitä kosketus merkitsee. Hän saa kosketuksen tuntumaan vielä paljon Suuremmalta.

Samalla tapahtuu muutakin, kosketukseen hakeutuminen ja sen aistiminen ja aistimusten kokeminen avaavat minut intiimillä tavalla. Intiimillä tarkoitan tässä nimenomaan syvästi henkilökohtaista, syviä ytimiä, aseettomia, arkoja syvyyksiä minussa. Olen rakastettuni lähellä huomannut, että kosketus on paitsi nautintoa, myös suora reitti syvimpiin kerroksiin minussa. Ne kerrokset tulevat itselleni näkyville, ja rakastettunikin voi nähdä ne, jos kuvaan ja kerron hänelle siitä, minkä äärellä olen ja mitä se minuun säteilee.

Nämä syvänteet ovat niitä paikkoja minussa, joista minä edelleen ja aina tulen kasvamaan: niitä paikkoja, joissa minä olen yhä pieni ja avuton ja tarvitseva. Rakastavassa kosketuksessa niihin voi katsoa ja kokea ne ilman pelkoa. Sen rakastettuni antaa minulle, ja se on suuri jatkuva lahja.

Aina toisinaan palaan siihen ajatukseen, jonka hän joskus kuvasi minulle: että kokee, että toinen voisi työntää käden lävitse omasta itsestä. Sillä tavalla hän tekeekin, hänen kosketuksensa yltää minun lävitseni pohjiin saakka. Sen kosketuksen mittaan mahtuu minun koettu ihmisenä olemiseni pienimmästä suurimpaan ja ekstaattisimmasta rauhoittavimpaan.

Siksi kosketus on minulle tärkeydeltään kymppi. Siksi rakastettuni kosketus.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat