Kirjoitukset avainsanalla lapsiperhe

Lapsi kiljuu ja heittäytyy lattialle. Murkku paiskoo ovia. Äiti huomauttelee. Anoppi katsoo merkitsevästi. Pomo tarvitsee raportin, mieluiten heti. Taas yksi ystävätär pyytää kaasokseen. Pyykkikasa muistuttaa Mount Everestia. Mummo kaipailee käymään. Keittiön lattia on tahmea. Kuntosalikortti hautautuu kassin pohjalle. Kummipojan lahja on hankkimatta. Konmaritus on kesken. Eteisestä tuskin mahtuu läpi. Kaikki vaativat minulta jotain. Jokainen. Sinäkin. Varsinkin sinä!

Mielikuvissani näen teidät kaikki vyörymässä ylleni vaatimustenne kanssa. Niiden voima musertaa minut. Silmissä mustenee. Tuntuu, että kaadun.

Sitten yhtäkkiä näen edessäni sinut pieni kukka kädessäsi, tukka vähän sekaisin, huulillasi ujo hymy. Sellaisena kuin sinuun rakastuin. Havahdun ja etsin sinut katseellani. Istut kumartuneena läppärisi ylle. Maksat laskuja verkkopankissa ja otsasi on kurtussa. Haukkaat samalla voileipää, josta koira yrittää myös saada osansa. Nuorimmainen kiskoo sukkaa jalastasi. Vilkuilet kelloa ehtiäksesi treeneihisi edes kerran tällä viikolla.

Kävelen luoksesi ja kosketan hellästi hartiaasi. Nostat katseesi. Sammutat koneen ja nouset ylös. Otat minut syliisi ja painat itseäsi vasten. Olemme lähekkäin varovasti, tunnustellen. Lämpö sulattaa meidät ja otteesi tiukkenee. Tuntuu kuin meistä kahdesta väsyneestä syntyisi yhdessä uutta energiaa.

Vilkaiset kelloon. Suukotat minua kevyesti, virnistät anteeksi pyytäen ja syöksyt treeneihisi. Katson ympärilleni. Kuopus imee tyytyväisenä sukkaasi. Kello raksuttaa. Otan kupin teetä ja istun sohvalle. Ehkä maailma ei sittenkään kaadu. Ainakaan vielä tänä iltana.

 

(Kuva Gerome Viavant)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olipa kerran aika, kun ajattelin saavuttavani seesteisen aikuisuuden tilan. Pitkään uskoin, että jossain tulevaisuudessa on edessä mystinen zen-hetki, jossa kaikki maailman viisaus laskeutuu päälleni ja olen viimein valmis aikuisuuden vastuuseen.

Tämä täydellisen aikuisuuden tavoittelu sisälsi kuvitelmat itsestäni puolisona ja vanhempana. Teininä haaveilin, kuinka parisuhteessa olen puolisoni kanssa aina kiinnostunut samoista asioista, nauramme jatkuvasti yhdessä ja tyylikkäästi päätämme toistemme lauseet. Jos kohdalle osuu pieni erimielisyys, kypsästi näemme toistemme kannat ja osaamme lopettaa riidat kilpaa anteeksipyytäen ja toisiamme kehuen.

Hah! Todellisuudessa sitä on puolisona samanlainen kuin teininä pahimmillaan: laukomassa rakentavia lauseita kuten “ite oot” tai “en aio pyytää anteeks, koska en oo sanonu mitään loukkaavaa”. Päänsärky yllättää, kun toinen haluaa kuunnella lempimusiikkiaan ja jalkapalloilta ei tarkoita yhteistä aikaa sohvalla sylikkäin. Toisen lauseiden päättämisessä olen kyllä onnistunut usein hienosti. Sitä kutsutaan päälle puhumiseksi.

Ensimmäistä lasta odottaessani harhaisesti ajattelin, että synnytyksen myötä muutun viimein Aikuiseksi. Ihmiseksi, jonka hermot ovat pitkät, ruokavalio luokkaa superterve ja kämppä siisti. Ei mennyt kauaa, kun tajusin, että taaperon kanssa leipominen on kamalaa, ruokakaupassa käynti pelkkää selviytymistä, siivoaminen loputonta ja hermot - niitä ei enää ole. Omat kuvitelmat naurattivat, paitsi silloin kuin ensimmäistä kertaa huusin omalle lapselleni, silloin itketti. Huomasin, että vanhemmuus tuo korostetusti esiin kaikki ne pahimmat piirteet itsestäni, jotka olivat olleet olemassa jo ennen lasten syntymää.

Jälkikasvu osaa myös pitää kulissit alhaalla, vaikka niitä vielä itse yrittäisi epätoivoisesti pystyttää. “Äiti pieraisi” tai “älä satuta minua” ovat lauseita, joita he viljelevät, kun ollaan kaupan kassalla tai vaihdetaan kuulumisia vanhan tutun kanssa. Lapset ovat kuuroja, kun sanot järkeviä lauseita kuten “älä kävele auton alle”, mutta omaavat superaistit, kun kiroilet. “Miksi sä äiti sanoit PASK….?”

Aikuiseksi kasvaminen on ollut etenkin sitä, että on oppinut, että aikuisuutta ei ole. Ainakaan siinä mielessä, mitä lapsena kuvitteli. Järki ei kasva, vain ansioluettelo epäonnistumisista. Toisinaan räpiköidään eteenpäin pelkällä tuurilla. Puolisona olemiseen tai vanhemmuuteen ei ole mitään pätevyystodistusta. Hyvä niin, muuten en olisi kumpaakaan. Samat säännöt pätevät kuin 5-vuotiaalla: pyydä anteeksi, kiitä ja odota vuoroasi. Näitä harjoitellessa se elämä etenee edelleen. Sen pituinen se.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oletko kummi? Jos olet - onnea! Sinua todella tarvitaan! Koko kylä ei enää kasvata ja isovanhempien työuria pidennetään hamaan hautaan. Kummin kaltaiselle lisäaikuiselle voi antaa monta titteliä perheessä: parisuhteen pelastaja, ilmainen terapeutti ja korvaamattomat korvat - aikuisille ja lapsille. Mikä voisi mennä pieleen?

Netin perusteella aika moni asia. Jos Jane Austen eläisi nykyään, hänen bestsellerinsä nimi olisi “Odotukset ja vaatimukset”. Kirja kertoisi kummiudesta. Aikuisten välisistä jännitteistä, joita luomme asettamalla odotuksia ja vaatimuksia. Jostain syystä kuten onnistunutta vanhemmuutta, myös onnistunutta kummiutta mitataan aikuisten odotusten mittareilla. Ei lasten, vaan aikuisten. Parhaimmillaan kummin ja vanhemman suhde on kuin korvaamattomin platoninen suhde, pahimmillaan pitkään riitaisaan eroon johtanut draama.

Omien lasteni kummit ovat täydellisiä - erityisesti lasteni mielestä ja se on tärkeintä. Yhden kummin kahvipöydässä saa syödä niin paljon sokeripaloja, että äitiä itkettää. Toinen lähettää parhaimmat postipaketit. Kolmas vie leffaan. Neljännen luona on koira, viides halaa aina ja niin edelleen. Kummien kanssa tuntuu kaikki olevan jännempää. Vanhemmille kummi on taas valtava ilo sanoessaan ohimennen pienen tsemppaavan lauseen, jota pikkufanit kuuntelevat korvat höröllä. Vanhempien julkikehut alkavat nimittäin olla jo vähän noloja jälkikasvun korvissa.

Mikä sitten on kansan mielipide siitä, millainen hyvä kummi? Googlesta on vaikea löytää vastausta hyvään kummiuteen - varoittavia tarinoita huonoista kummeista löytyy kyllä. Vanhemmat kertovat kilpaa, kuinka hyvästä haltiattaresta on tullut ristiäisten jälkeen ilkeä noita.

Myös kummit avautuvat verkossa: vanhempien odotuksia on mahdotonta saavuttaa, kummilasta ei saa tavata, mutta lahjoja ja maksajaa kaivataan säännöllisesti. Ehkä vanhemmat ovat huomanneet, että kummi on latinaksi “sponsor”?

Nettiä selatessa kummius kuulostaa miinakentältä, jonne sekä vanhemmat että kummi astuvat ilman karttaa. Ehkä kummius on vain ystävyyssuhteeseen tuotu turha painolasti. Odotuksia ja vaatimuksia, joita ei sanota ääneen. Pettymykset puretaan nimimerkkien suojissa aihe vapaa -palstalla. Kauhukummien kohdalla etsin jännittyneenä tarinoita itsestäni. Olenkohan ollut suuri pettymys?

Millaisia vaatimuksia kummiuteen sitten todella liittyy? Kristillisen kasvatuksen tukeminen on ollut kummiuden perimmäinen tehtävä jo alkukirkon ajoista (lue: tosi pitkään). Tämän vaatimuksen perään ei enää moni vanhempi penää. Koko homma kuulostaakin epämääräiseltä. Uskonnonvapauden aikana jonkun ideologian järjestelmällinen tuputtaminen lapsuudesta lähtien vaikuttaa lähinnä aivopesulta. Hienompaa olisi avata maailman monimuotoisuutta yhdessä tulevaisuuden toivon kanssa.

Yleinen käsitys kristillisestä kasvatuksesta on jämähtänyt aikaan, jolloin jalkapuu ja ruumiillinen kuritus olivat parasta, mitä lapselle voi antaa. Enää 2010-luvulla muottiin pakottaminen ja yhden kapean totuuden tuuttaaminen eivät ole kovin kristillisiä kasvatuskeinoja. Ei myöskään tiukkojen odotusten ja vaatimusten asettaminen itselle tai läheisille. Kysyminen, etsiminen ja armollisuus ovat lähempänä “what would Jesus do” -meininkiä.

Kummin ei tarvitse olla yli-ihminen. Arjen armollisuus toteutuu juuri myöhästyneissä synttärikorteissa ja lapsen liian vaikeissa kysymyksissä. Tätä ainakin toistan itselleni. Tiedoksi kaikille kummilapsilleni: kun olen unohtanut jotain, se on vaan kummin opetus epäonnistumisesta. Tekin saatte unohtaa, kummi antaa luvan. Meneekö läpi?

Kummin tehtävä on myös rukoilla kummilapsensa puolesta. Rukous toisen puolesta on suurimman mahdollisen hyvän toivomista kummilapsen elämään. “Oon sun fani, vaik nyt kaikki menis perseelleen”, laulaa Antti Tuisku. Parempaa laulua kummiudesta on vaikea löytää. Kummi on aikuinen, joka näyttää, että elämä voittaa, vaikka epäonnistuisi - kummiudessakin.

Kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina 4.6.2017 vietetään kansainvälistä Kummipäivää. Silloin voit soittaa, laittaa postia tai snäpätä kummilapselle tai omalle kummillesi. Kokeile myös nettisivua Kummipäivä. Päivän lopuksi voit nostaa maljan itsellesi kummina ja kiittää skoolauksella omaa tai lastesi kummia siitä, että hän on. Älä stressaa, vaikka unohtaisit. Sellaisia me kummit välillä olemme. Kädet ristiin ja yritetään taas uudestaan.

 

P.S. Olen uusi bloggaja ja tämä oli ensimmäinen postaukseni! Kerro kommenteissa, miten meni. Kirjoituksiani luvassa joka toinen sunnuntai.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsiperhearjessa eniten minua on  mietityttänyt se, mikä on suunnitelmallisuuden ja hetkeen tarttumisen paras suhde. Olemme huomanneet, että ilman jaettua kalenteria emme selviä. Olen huomannut, että monta asiaa ei tulisi tehtyä, jos ei tarttuisi hetkeen. Suunnittelemalla on paljon vaikeampi saada ystäviä yhteen kuin tarttumalla hetkessä tehtyyn tarjoukseen. Päiväuniaikana kannattaa pysähtyä terassille, kirjoittaa blogia tai ottaa kahden keskistä aikaa. Ilman suunnittelua voivat asiat kuitenkin lipua ohi. On valittava oikein vaunuttelureitti, jotta sen varrella voi pysähtyä. Jos ei sovi omia menoja, huomaa helposti olevansa myös se, joka jää kotiin.

Jouluumme mahtui neljä eri vierailupaikkaa, ja silti olin katsellut kirkonmenojen aikatauluja. Kun heräsimme yhdeksältä joulupäivänä, pakkasin perheen kymmeneksi kirkkoon. Tätä ei ollut laitettu kalenteriin, olin kuitenkin katsonut mahdollisuuden ja aamuilla tartuin hetkeen. Ennalta päätettynä kirkko olisi voinut olla liikaa, nyt se olikin juuri sitä me tarvitsimme.

Uusi vuosi tuo mukanaan työt, päiväkodin ja aikataulutetun arjen. Minähän olin kauhuissani siitä. Enää en ole. Pieni suunnittelu tuokin lisää hetkeen tarttumisen mahdollisuuksia, ei vähennä niitä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat