Kirjoitukset avainsanalla puhuminen

Kesäkukat siirsin jo monta päivää sitten lasitetulle terassille. Vihdoin loman ensimmäisenä päivänä oli aikaa sytytellä valoja. Ne tekivät pimeästä ja jo kylmästä terassista houkuttelevan ja kutsuvan. Kuva: Annele Rantavuori

Nuorena kuulin ohjeen, jossa neuvottiin varomaan kertomasta parisuhteen asioista liian monelle ulkopuoliselle. Olisi hyvä valita harkitusti ihminen, jonka kanssa käydä läpi parisuhteen kiemuroita. Se kuulosti hyvältä ohjeelta, jota minun on kuitenkin ollut vaikea toteuttaa. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, joten kenties siksi selkeästi introvertti eksäni valloitti minut aikanaan. Minä olen nimittäin ihmistyypiltäni ekstrovertti ja vieläpä hyvin avoin sellainen. Siksi ajoittain tunsin ongelmalliseksi sen, miten paljon parisuhteesta voi ulkopuolisille puhua. Kenelle? Mistä? Millaisissa tilanteissa? 

On selvää, että parisuhteen jatkuva ruotiminen joidenkin muiden, kuin oman kumppanin kanssa ei ole järkevää. Silloin käy helposti niin, että parisuhde alkaa elää tarinoissa omaa elämäänsä, josta keskustelun ulkopuolelle jäänyt osapuoli ei enää tunnista itseään eikä parisuhdettaan. Jos siis koskaan kuulee analyyseista ja johtopäätöksistä. Tämä lienee naisporukoiden haaste, jossa miehiä ruoditaan joskus säälimättömästi. Tai no tarkennetaan, että näistä naisporukoista on minulla lähinnä kokemusta. 

Silloin käy helposti niin, että parisuhde alkaa elämään omaa elämäänsä, josta keskustelun ulkopuolelle jäänyt osapuoli ei enää tunnista itseään eikä parisuhdettaan.

Tunnustan itsekin olleeni mukana kuvioissa, jossa juttu on karannut käsistä. Joskus analyysin kohde on palauttanut keskustelun maan tasalle ihan vaan kertomalla muutamaan asiaan oman näkemyksensä. On niin helppoa syyttää toista ja antaa itselleen edullinen kuva tilanteesta. Kaikkein helpointa se on silloin, kun toinen ei edes kuule sitä. Tilanne ei tällä valitukselle parane, vaan pikemminkin päinvastoin. Dynamiikan muuttaminen vaatisi yhteyden löytymistä ja tilan luomista. Toisen näkökulman kuuleminen on sen ensimmäinen askel. Sen vastaanottaminen vaatii rohkeutta, koska se horjuttaa omaa tarinaa. 

Entäs sitten, kun keskusteluyhteyttä ei yrityksistä huolimatta löydy? Tai tilanne on ajautunut umpikujaan, jossa ei tule kuulluksi ja nähdyksi, vaan lytätyksi ja sivuutetuksi? Saako silloin puhua ja kenelle ja mistä asioista? Luulen, että silloin on pakko voida puhua jollekin. Muuten tilanne käy liian raskaaksi ainakin sille osapuolelle, joka on ahdistunut ja kärsii jäätyneestä tilanteesta. Myös puhumattomuus, keskusteluyhteyden katkaiseminen tai toisen näkökulman sivuuttaminen on vallankäyttöä. Joskus tosi julmaa.

Elävän tulen äärellä kaikki näytti erilaiselta, kauniimmalta. Oma elämä tuntui hyvältä. Kokonaiselta. 

Meidän tilanteemme on eron jälkeen sama, kuin suhteemme loppuaikoina. Eksäni ei kertoisi juuri mitään, kun taas minä kirjoitan eroblogia. Suurimmaksi osaksi aikaa tulemme hyvin toimeen. Sekin on tuttua, sillä arki sujui meilla aina. Myönnän auliisti, että rajan vetäminen on vaikeaa ja kirjoittaessani joudun tätä asiaa pähkäilemään todella usein. Tokihan kirjoitukseni, puheeni ja sanani kertovat ennenkaikkea minusta, ei hänestä. Silti mietin, missä menee raja? Mistä voin puhua ja minkä on syytä jäädä vain meidän väliseksi? 

Tänään sytytin kynttilöitä ensimmäistä kertaa uuteen kotiin. Istuskelin sohvalla, kuljeskelin ja katselin, tuijottelin tulta. Kaivoin muuttolaatikoiden pohjalta erilaisia valoja ja ripustelin niitä pitkin asuntoa. Elävän tulen äärellä kaikki näytti erilaiselta, kauniimmalta. Oma elämä tuntui hyvältä. Kokonaiselta. Kirjoitin tätä tekstiä ja mietin elämän haurautta. Miten helposti yhteys toiseen katkeaa. Kuinka siihen tottuu ja se jää päälle. Ja miten vaikeaa sitä on liian pitkän tauon jälkeen kuroa kiinni. 

Siksi toiseen ihmiseen kannattaa vaalia yhteyttä, kun hän on siinä lähellä. Joskus se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Kuulostella, antaa tilaa, mutta myös löytää sanoja ja avata sisimpänsä. Harjoitella kohtaamista, jota voi paeta sekä puheeseen että hiljaisuuteen. Pitää suhde elävänä. Ehkä se ei tauon jälkeen vaatisi aluksi kuin pysähtymistä ja katsomista? Kanavan avaamista toiselle. Läsnäoloa ensin itselle ja sitten toiselle.    

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Mikko Huotari

Olemme kaikki kamalan herkkiä. Jokainen meistä haluaa varjella herkintä osaa itsessään, egoparkaa, joka vapisee, kun sitä uhkaillaan. Mitä enemmän meissä on tunnelukkoja eikä sydän tunne aidoimman rakkauden olemusta, sitä enemmän ego on varuillaan ja valmiina hyökkäämään. Aidoimmalla rakkaudella tarkoitan rakkautta, jossa on kasapäin hyväksyntää, myötätuntoa ja ymmärrystä sekä itseä että toisia kohtaan.

Tiedät ehkä ihmistyypin, joka, kun hänelle yrität kertoa epäkohdista tai siitä, miltä tuntuu, hyökkää ja puolustautuu voimakkaasti?

Hitsi että sellaisen kumppanin kanssa on vaikea yrittää selvittää mitään. Ja päinvastoin: miten hyvältä tuntuu olla sellaisen ihmisen kanssa, joka pystyy ottamaan asioita vastaan ja puhumaan ihan kaikesta.

Hyökkäävä ja puolustautuva kumppani tulkitsee puhumistilanteet helposti jonkinlaisena kilpakenttänä. Toisella jolla on vähemmän tarvetta itsensä suojaamiseen, on vaikea rooli. Hänen pitää yrittää löytää viestimisen tapa, jolla tätä vastapäätä olevaa järkälettä, seinää ja jäärää voisi edes jollain tavalla lähestyä.

Käytössä voivat olla lempeä silittely, rautalankamalli, suora huuto ja hiljainen kuiskaus ja ihan kaikki muukin. Mutta toinen hyökkää silti. Jos näitä järkäleitä on parisuhteessa kaksi, voivat tilanteet äityä tosi pahoiksikin ja kuvaan astua henkinen ja/tai fyysinen väkivalta tai ainakin kamalasti sattuvat sanat.

Usein käy niin, että se joka haluaisi keskustella vaikeistakin asioista, alkaa hiljentyä. Hän pyrkii pikkuhiljaa sopeuttamaan käytöksensä niin, ettei toinen saa mistään bensaa omalle kimpoilulleen.

Parisuhteen valtataistelu ei johda mihinkään hyvään. Se on raskasta sekä tukkanuottasilla oleville että heidän lähipiirilleen. On noloa, inhottavaa ja turhauttavaa seurata valtataistelua sivusta.

Parisuhde on paikka, jossa oman ylpeyden saa unohtaa ihan täysin. Voi kunpa aina osaisimme laskea suojavarustuksemme ja antaa kaiken suojautumisen tarpeen pudota pois. Kaikkein kauneinta on se, kun sielu saa toisen edessä, täydessä luottamuksessa, olla alaston ja näkyvä.  

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay.com

Elämä on kasvua. Ihminen on kehittyvä olento. Kun katsoo lasta, ainakin silloin kun lapsella on kaikki hyvin, hänellä on valtava tarve kehittyä ja oppia uutta – kasvaa ja mennä eteenpäin. Syystä ja toisesta moni ihminen lakkaa olemasta innostunut ja oppimiseen halukas.

Näistä tyypeistä tulee isoina jumittajia, jotka mieluiten tekevät sitä, mitä ovat aina ennenkin tehneet: heräävät joka aamu samaan aikaan, syövät samanlaisen aamupalan, kulkevat samaa reittiä töihin, suorittavat työpäivänsä, tulevat kotiin, avaavat telkkarin ja kasvattavat itseään sohvaan kiinni. Viikonlopun kohokohta on pari saunakaljaa. Ja kun tulee loma. Sitten mennään mökille, joka siunattu kesä, eikä muilta kysytä, huvittaako heitä.

Ihan varmasti tunnistat ihmistyypin: nämä ovat joustamattomia jurottajia, jotka eivät puhu muuta kuin valittaakseen, eivät pussaa, mököttävät suupielet alaspäin ja valittavat. Voihan nämä olla niitäkin, jotka puhua pälpättävät, mutta eivät ikinä koskaan pääse pintaa syvemmälle. Puhutaan säästä, lotosta, muista ihmisistä, mutta ei koskaan siitä, mitä oikeasti kuuluu ja miltä tuntuu.

Suhteen alkuvaiheessa, voi että, tyyppi oli niin ihanan syvällinen ja rauhallinen. Hänelle pystyi puhumaan mistä vaan. Sepä se.

Jumittaja on kuin kivireki, jota yrittää vetää perässään. Moni puoliso yrittää oikein kovasti ja tosi pitkään. Jotkut ihmiset vaan eivät suostu kehittymään henkisesti. He tuntuvat parisuhteissaan käyttävän paljon valtaa; eivät suostu esimerkiksi lähtemään pariterapiaan, vaikka parisuhde on pielessä ja toinen on jo lähtökuopissa. Toinen voi yrittää ihan kaikkensa, mutta jumittaja valitsee monesti mieluummin jumittamisen, vaikka hintana olisi rakkaan menettäminen.  

Usein on niin, että jumittajan ja kasvuun kieltäytyjän puoliso alkaa voida huonosti eikä oikein ymmärrä, miksi on paha olo. Kun kaikki on kuitenkin niin hyvin eikä kuitenkaan mikään. Masentaa, kiukuttaa ja olo on yksinäinen. Ei tunnu oikein löytyvän syytä lähteä, mutta ei jäädäkään. Ja sitten kuin tilauksesta tulee vastaan se ritari tai prinsessa, joka kieppuu, nauraa ja kuuntelee ja omat seksihalut löytyvät uudelleen. 

Parisuhteen ihanne on se, että kasvetaan yhdessä. Ehkä vähän eri tahtiin mutta kasvetaan kuitenkin. Jos ollaan tosi eri kohdissa, voi se nopeammin kasvava ja kehittymään pyrkivä joutua jarruttamaan omaa kasvuaan ja pienentämään itseään. Onko jostain tällaisesta kysymys, jos suhteesi ei enää tunnut hyvältä ja oikealta? Odotatko ihmettä? 

Terveisin, Miia Moisio

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay.com

Tiedättekö, mitä hölmöä olen joskus kuullut. Että koska olen terapeutti ja muu ihmissuhde”asiantuntija”, olen takuulla hyvä parisuhteessa. Jepjep. Ja naurunaama perään. Olen eronnut ja parisuhteissani mokannut vaikka kuinka monta kertaa. Siksi minua parempi parisuhde nyt kiinnostaakin. Olen oppinut viime vuosina tosi paljon, sen kyllä myönnän ja jotain osaan siirtää jo käytäntöönkin. Mitä parhaana opettajanani on toiminut kohta puolitoista vuotta elämässäni ollut mies, joka puhuu. Hän ei pelkää mitään aihetta vaan katsoo suoraan ja sanoo minullekin: ”Puhu”. Ja minä puhun.

Mikään ei ole vapauttavampaa kuin heittäytyä omassa parisuhteessa täyteen ihmisyyteen. Puhua kaikesta, mikä huolettaa, ärsyttää, surettaa ja ilostuttaa. Olla tyhmä, lapsellinen ja kaikkea muutakin. On mahtavaa saada elää toisen kanssa pelotta. Kun toinen on niin rohkea, ettei hän kaadu, vaikka mistä puhuisin. Vaikka sanoisin, että: ”Tää on nyt tässä eikä tästä mitään tuu”, toinen voi todeta, että: ”Selvä ja mitä sitte – puhu siitä”.

On kauhean vaikeaa olla vaikea, kun toinen ei anna itselleni mahdollisuutta tuntea, että olen vaikea. Päinvastoin. Miehen mielestä olen helppo, koska näytän tunteeni ja puhun. Minua on ennen sanottu hankalaksi, vaikeaksi, onpa jopa todettu, että olen saatanasta, kun olen ottanut asioita puheeksi ja kaivanut niin kauan, että kissa on nostettu pöydälle.

On ollut ihana kokea itsensä ihan uudella tavalla. En saa enää sitä samaa vanhaa palautetta, joka kertoo, että minussa on joku parisuhdetekovika. On hassua olla toiselle luotettava juuri näin. Kun en pysty olemaan puhumatta, varsinkin kun puhumista millisti houkutellaan, herättää se kyseisessä miehessä luottamusta. Ja minä luotan, koska asia on meidän kesken täsmälleen samoin myös toisinpäin.

Kai se niin on, että parisuhdetekovika on ihan kukkua. Yhdelle sopii yksi tyyli ja toiselle toinen. Ja kun tyylit kohtaavat, tulee vaikeasta helppo ja jopa kirsikka kakun päälle, se jota on odottanut, mutta ei koskaan uskonut löytävänsä.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat