Kirjoitukset avainsanalla puhuminen

Kuva: Pixabay.com

Elämä on kasvua. Ihminen on kehittyvä olento. Kun katsoo lasta, ainakin silloin kun lapsella on kaikki hyvin, hänellä on valtava tarve kehittyä ja oppia uutta – kasvaa ja mennä eteenpäin. Syystä ja toisesta moni ihminen lakkaa olemasta innostunut ja oppimiseen halukas.

Näistä tyypeistä tulee isoina jumittajia, jotka mieluiten tekevät sitä, mitä ovat aina ennenkin tehneet: heräävät joka aamu samaan aikaan, syövät samanlaisen aamupalan, kulkevat samaa reittiä töihin, suorittavat työpäivänsä, tulevat kotiin, avaavat telkkarin ja kasvattavat itseään sohvaan kiinni. Viikonlopun kohokohta on pari saunakaljaa. Ja kun tulee loma. Sitten mennään mökille, joka siunattu kesä, eikä muilta kysytä, huvittaako heitä.

Ihan varmasti tunnistat ihmistyypin: nämä ovat joustamattomia jurottajia, jotka eivät puhu muuta kuin valittaakseen, eivät pussaa, mököttävät suupielet alaspäin ja valittavat. Voihan nämä olla niitäkin, jotka puhua pälpättävät, mutta eivät ikinä koskaan pääse pintaa syvemmälle. Puhutaan säästä, lotosta, muista ihmisistä, mutta ei koskaan siitä, mitä oikeasti kuuluu ja miltä tuntuu.

Suhteen alkuvaiheessa, voi että, tyyppi oli niin ihanan syvällinen ja rauhallinen. Hänelle pystyi puhumaan mistä vaan. Sepä se.

Jumittaja on kuin kivireki, jota yrittää vetää perässään. Moni puoliso yrittää oikein kovasti ja tosi pitkään. Jotkut ihmiset vaan eivät suostu kehittymään henkisesti. He tuntuvat parisuhteissaan käyttävän paljon valtaa; eivät suostu esimerkiksi lähtemään pariterapiaan, vaikka parisuhde on pielessä ja toinen on jo lähtökuopissa. Toinen voi yrittää ihan kaikkensa, mutta jumittaja valitsee monesti mieluummin jumittamisen, vaikka hintana olisi rakkaan menettäminen.  

Usein on niin, että jumittajan ja kasvuun kieltäytyjän puoliso alkaa voida huonosti eikä oikein ymmärrä, miksi on paha olo. Kun kaikki on kuitenkin niin hyvin eikä kuitenkaan mikään. Masentaa, kiukuttaa ja olo on yksinäinen. Ei tunnu oikein löytyvän syytä lähteä, mutta ei jäädäkään. Ja sitten kuin tilauksesta tulee vastaan se ritari tai prinsessa, joka kieppuu, nauraa ja kuuntelee ja omat seksihalut löytyvät uudelleen. 

Parisuhteen ihanne on se, että kasvetaan yhdessä. Ehkä vähän eri tahtiin mutta kasvetaan kuitenkin. Jos ollaan tosi eri kohdissa, voi se nopeammin kasvava ja kehittymään pyrkivä joutua jarruttamaan omaa kasvuaan ja pienentämään itseään. Onko jostain tällaisesta kysymys, jos suhteesi ei enää tunnut hyvältä ja oikealta? Odotatko ihmettä? 

Terveisin, Miia Moisio

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay.com

Tiedättekö, mitä hölmöä olen joskus kuullut. Että koska olen terapeutti ja muu ihmissuhde”asiantuntija”, olen takuulla hyvä parisuhteessa. Jepjep. Ja naurunaama perään. Olen eronnut ja parisuhteissani mokannut vaikka kuinka monta kertaa. Siksi minua parempi parisuhde nyt kiinnostaakin. Olen oppinut viime vuosina tosi paljon, sen kyllä myönnän ja jotain osaan siirtää jo käytäntöönkin. Mitä parhaana opettajanani on toiminut kohta puolitoista vuotta elämässäni ollut mies, joka puhuu. Hän ei pelkää mitään aihetta vaan katsoo suoraan ja sanoo minullekin: ”Puhu”. Ja minä puhun.

Mikään ei ole vapauttavampaa kuin heittäytyä omassa parisuhteessa täyteen ihmisyyteen. Puhua kaikesta, mikä huolettaa, ärsyttää, surettaa ja ilostuttaa. Olla tyhmä, lapsellinen ja kaikkea muutakin. On mahtavaa saada elää toisen kanssa pelotta. Kun toinen on niin rohkea, ettei hän kaadu, vaikka mistä puhuisin. Vaikka sanoisin, että: ”Tää on nyt tässä eikä tästä mitään tuu”, toinen voi todeta, että: ”Selvä ja mitä sitte – puhu siitä”.

On kauhean vaikeaa olla vaikea, kun toinen ei anna itselleni mahdollisuutta tuntea, että olen vaikea. Päinvastoin. Miehen mielestä olen helppo, koska näytän tunteeni ja puhun. Minua on ennen sanottu hankalaksi, vaikeaksi, onpa jopa todettu, että olen saatanasta, kun olen ottanut asioita puheeksi ja kaivanut niin kauan, että kissa on nostettu pöydälle.

On ollut ihana kokea itsensä ihan uudella tavalla. En saa enää sitä samaa vanhaa palautetta, joka kertoo, että minussa on joku parisuhdetekovika. On hassua olla toiselle luotettava juuri näin. Kun en pysty olemaan puhumatta, varsinkin kun puhumista millisti houkutellaan, herättää se kyseisessä miehessä luottamusta. Ja minä luotan, koska asia on meidän kesken täsmälleen samoin myös toisinpäin.

Kai se niin on, että parisuhdetekovika on ihan kukkua. Yhdelle sopii yksi tyyli ja toiselle toinen. Ja kun tyylit kohtaavat, tulee vaikeasta helppo ja jopa kirsikka kakun päälle, se jota on odottanut, mutta ei koskaan uskonut löytävänsä.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Parisuhteista puhuttaessa puhutaan hyvin paljon viestinnästä; minä -viestien tärkeydestä ja ”aina sä” ja ”sä et ikinä” -fraasien karsimisesta. Varmaan paljon muutakin puhutaan, mutta nuo opit ovat itselleni jääneet mieleen. Mitä ajatus kyseisten tekniikoiden alta löytyy?

Kun ihminen tuntee itsensä hyvin eli itsetuntemus on kohdillaan, ihminen tuntee itsensä ja hyväksyy itsensä ”hyvät” ja ”huonot” puolet, on hänellä hyvät mahdollisuudet minä –viestintään. Minä -viestintä tarkoittaa avoimuutta. Jos ei tunne itseään eikä omia tunteitaan tai tarpeitaan, ei voi kertoa niitä toisellekaan. Avoimuus ei parisuhderintamalla tarkoita kaikenlaista höpötystä ja asioiden kertomista (höpinä voi olla myös naamio, jolla peittää todellisen itsensä!) vaan sitä, että kertoo, mikä häiritsee, minkä asioiden toivoisi olevan toisin, mikä pelottaa ja niin edelleen.

Avoimuus itsessään voi olla pelottavaa. Oman sisimmän avaamisessa ottaa aina riskin siitä, että tulee paljastaneeksi itsensä. Toinen riski on se, ettei toinen kestä rehellistä ja avointa puhetta. Itse kysyn mielelläni tuossa kohtaa: ”Haluatko todella elää suhteessa, jossa et voi olla avoin vaan joudut peittämään osia itsestäsi?”. Enkä puhu nyt kehonosista vaan sielusta. Toki avoimuuden puute heijastuu ongelmiin myös "makuuhuoneen" puolella. Yksi osa kommunikaatiota on tietysti myös kosketus. Usein kehon kautta päästään tunteisiin käsiksi helpommin kuin puhumalla - järki estää sydämen äänen kuulemisen.

Avoin viestintä on tien raivaamista toisen luo. Yhteiselämä voi olla myös omien sisäisten roskien siivoamista eli tien raivaamista itseä kohti. Sielunkumppanuudesta sanotaankin, että se on suhde, jossa kasvetaan voimakkaasti siksi, että vanhat haavat nousevat sielun syvyyksistä pintaan ja parannettavaksi. Suhteessa vaaditaan paljon luottamusta silloin, kun sisimmän syvimmät kivut aktivoituvat.

Kommunikaatio tökkii, jos hautaudutaan naamioiden taakse. Toisen syyttely omista poteroista on kauhean näppärää, mutta ei johda mihinkään. Kun ammutaan henkisillä tykeillä eikä oteta koskaan tykinkuulaa syliin ja tarkastella sitä, jää vastuu kantamatta; suora rehellisyys on lopulta venkoilua helpompaa. Itse olen suhteissani todennut, että on lopulta paljon helpompaa kantaa vastuuta kuin vältellä sitä. Rankkaa on suhteissa sekin, että vain toinen kantaa vastuuta ja pyrkii kasvamaan.

Jos se toinen ei ikinä puhu, mitä jos kertoisit kuitenkin ja yrittäisit olla avoin? Jotain johtopäätöksiä voi tehdä siitäkin, jos toinen ihan oikeasti ikinä suostu puhumaan, kasvamaan tai katsomaan toista kohti pelkäämättä.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Puhumattomuus on perinteisesti suomalainen kansantauti. Mattojen alle on perheissä vuosisatojen aikana kertynyt kaikenlaista roskaa; salaisuuksia, tukahdutettuja tunteita ja ääneen lausumattomia ajatuksia. Miksi ihmeessä puhumattomuus on helpompi valita kuin puhuminen?

Puhuminen, kaikenlainen viestiminen on parisuhteessa ja muissa ihmissuhteissa äärimmäisen tärkeää. Miten muuten pystyisit ilmaisemaan oman tahtosi, asettaa rajasi ja kertomaan, mitä sinulle itsellesi ja sinulle suhteessa ollessasi kuuluu?

Miten toinen ottaa puheeni vastaan?

Omien ajatusten ja tunteiden ääneen sanoittaminen on joskus vaikeaa siksi, että on vaikea löytää oikeita sanoja ja oikea tapa ilmaista. Jos on tarve kannatella (ottaa vastuu toisen tunteista) toista puhumistilanteessa, voi olla vaikea puhua. Aina on se riski, ettei toinen ymmärrä tai edes halua ymmärtää, syyllistyy, asettuu taisteluasentoon ja tulee riita. Mitä sitten? Haittaako se? Kannattaako riskinotto?

Onko puhumisesta sittenkään mitään hyötyä?

Jonkun kanssa kokemus voi kerta toisen jälkeen olla se, etteivät asiat muutu, vaikka kuinka puhuisi; kierretään kehää ja ollaan valtataisteluasennossa. Aina eivät omat keinot riitä vaan tarvitaan ammattiapua. Niin kauan kannattaa muuten etsiä, että löytyy oikeanlainen apu eli oikea ihminen auttamaan juuri teitä. Joskus joku ei edes yritä puhumista, koska ajatus puhumisesta on lyöty lukkoon jo ennakolta; ei siitä ole kumminkaan mitään hyötyä. Mitä jos onkin?

Ovatko minun ajatukseni tärkeitä?

Joskus omat asiat tuntuvat mitättömän pieniltä. Ovatko asiani niin tärkeitä, että ne kannattaa tuoda esiin? Aina on joku, jolla on ”isompi” ja ”tärkeämpi” asia.  Pikkuasioista on taipumus aikaa myöten tulla iso pino. Parempi ehkä purkaa pikkuhiljaa kuin kasvattaa kiukkukasaa. Jokaisen pitää itse arvioida, onko oma asia tärkeä vai ei. Yleensä se on, koska se vaivaa. Näkymättömyyteen tottuneelle on vaikeaa tulla näkyväksi. Itsensä pienentäjä uhkaa ajan myötä hävitä näkyvistä ihan kokonaan.

Mitä tulee näkyväksi ja mitä siitä seuraa?

Joskus pelottaa sekin, mitä pinnan alta pulpahtaa esiin ja yhteisen katseen alle. Mitä itselle tapahtuu, kun kuulee sanovansa niitä todellisia asioita, jotka vaivaavat? Pesuveden mukana tulee joskus vähän enemmänkin kuin oli tarkoitus. Joskus avoimuus ja naamioiden riisuminen, todellinen oma olemus ja omat tarpeet voivat olla uhka parisuhteelle. Todellinen uhka on se, että itse näivettyy naamioiden taakse eikä uskalla viestiä.

Yleensä ihmisyydessä pelottavinta ovat tunteet – niin omat kuin toisenkin. Tunteet ovat sielun kieltä, olen kuullut sanottavan. Kun sielu puhuu ja tunteet tuntuvat, ollaan jonkun olennaisen äärellä. Ilman puhetta on vaikea kohdata ja ymmärtää.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat