Kirjoitukset avainsanalla tinder

Olin 8-vuotias, kun vanhempani erosivat. Eron jälkeen alkoi elämässäni aikakausi, joka muutti ihan kaiken. Varmuuden ja normaalin tilalle tulivat epävarmuus ja epänormaali. Vihasin liian nopeasti kuvioihin tullutta isäpuolta koko sen kymmenen vuotta, jonka hän elämässämme viivähti – eikä hän suinkaan ollut kotonamme millään pehmeällä tavalla. Tunsin olevani ulkopuolinen, yksinäinen ja alakuloinen isän ja ilkeän äitipuolen luona, jolla oli kaksi omaa lasta.

Olen itse ollut erolapsi ja joutunut kokemaan vanhempien siirtymän avioliiton jälkeisiin uusiin suhteisiin. Olen eronneena nyt samassa tilanteessa aikuisen asemassa. Se mikä aikuisille voi olla uutta ja ihanaa, ei välttämättä ole sitä lapsille, jotka hyvin usein toivovat pitkään, että omat vanhemmat kuitenkin vielä palaisivat yhteen.

Vanhempien uudet rakkaat ovat lapsille vieraita ihmisiä. Ja kun näitä uusia ihmisiä tulee ja mahdollisia uusia eroja, joutuvat lapsetkin taas uudelleen eroamaan. Tätä voi tapahtua monta kertaa ennen kuin uusi kumppani löytyy ja vanhempi asettuu uuden kumppanin kanssa aloilleen.

Nyt kun omat lapseni joutuvat elämään elämänvaihetta, jonka itse koin kovin negatiivisena, olen saanut ensinnäkin tilaisuuden käsitellä vanhoja ja haudattuja tunteita, mutta myös miettiä sitä, miltä Tinder-aikakauden lapsista mahtaa tuntua ja millaisen kuvan parisuhteista he mahtavat saada.

Miltä lapsesta tuntuu, kun äiti tai isä istuu sohvannurkassa poissaolevana ja pyyhkii oikealle ja vasemmalle? Tai viestittelee joka välissä, naureskelee tai huokailee, reagoi puhelimen toisessa päässä kuulemaansa. Miten reagoi siihen, kun vanhempi, ehkä levottomana, yrittää saada lapsenvahtia treffeille päästäkseen. Ja mitä jälkipyykkiä pestään kavereiden kanssa tapaamisten välissä ja miten käsitellään mahdolliset pettymykset ja rajanylitykset.

Ihan turha luulla, etteivät pienet hiirensilmät ja –korvat näe ja kuule ja pikkuruiset ja herkät tuntosarvet tunne ilmapiiriä ja tunnevaihteluita.  Lapsi ei saa olla vanhemman terapeutti eikä deittisurujen kuuntelija vaan jotain ihan muuta.  Avoimuuteen kasvaa sillä, että kotona ollaan avoimia. Voisiko lapselle sanoittaa omaa elämäntilannetta avoimesti lapsen ikätasoon sopivalla tavalla ja kysyä hänen ajatuksistaan ja tunteistaan silloin, kun niin sanottu perusperhe on hajonnut ja vanhempi alkaa luoda uutta elämää vaikkapa Tinderin avulla?

Mitä ajatuksia sinulle herää, kun ajattelet lapsia ja Tinder-maailmaa?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Melkeinpä jokainen meistä on kuullut sadun Tuhkimosta; ilkeästä äitipuolesta, kateudesta, kurpitsakärryistä ja onnellisesta lopusta. Olen aikuinen, mutta rakastan edelleen tätä satua ja montaa muutakin sellaista satua, joka päättyy sanoihin: ”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”.

Tuhkimo-sadun prinssi kulki pitkin maita ja mantuja sovittaakseen naisille lasikenkää. Prinssin mieleen oli tanssiaisista jäänyt mieleen pieni ja siro tyttö eikä kukaan muu tuntunut enää kelpaavan. Sadussa prinssille kävi hyvin – hän löysi prinsessansa.

Tuhkimo-satu tekee mieli kääntää nykykielelle. Otetaan esimerkiksi vaikka ihan tavis-Tuhkimo, sinä tai minä, mies tai nainen, ihan tavallinen arkimörkö - joka tapauksessa aikuinen, jo elämää nähnyt ja kolhuja saanut ihminen.

Aidosti ja ihan vakavasti: moni aikuinen ihminen kaipaa ja etsii kumppania. On paljon niitä, jotka ovat olleet aina yksin ja sitten on niitä, jotka ovat eronneet ja jääneet pitkiksikin ajoiksi elämään yksin. Yksin olemisen aika voi tuntua kuin sadan vuoden uni prinsessa Ruususelle.

Monelle, varsinkin rakkaudessa monesti pettyneelle, on syntynyt ajatus siitä, millainen olisi ihana kumppani tai ainakin se on kirkkaana mielessä, mitä hän ei saisi olla. Näissä kriteereissä kulkevat mukana eletyt suhteet, haavat ja pettymykset.

Yksinäisyys on siitä ikävä vaiva, että se saattelee meitä kaikenlaisten ihmisten luo ja hyvä niin, mutta se myös jättää meidät pysäkeille, missä on vähän huono olla. Kun on oikein ihmisenkaipuinen ja yksinäinen, saattaa tyytyä vähempään kuin oli joskus ajatellut.

Tuli vaan mieleeni, että eikö tuo lasikenkä symboloi prinssin toiveita tulevan kumppanin suhteen. Miltä sinusta lukijana olisi tuntunut, jos prinssi olisi sovittanut kenkää vähän vääränkokoiseen jalkaan ja tyytynyt viemään vihille tuon toisen? Itsessäni sisällä olisi ainakin huutanut, että ”jatka etsimistä mies, kyllä sinä sen oikean vielä löydät!”.

Tuhkimo on varsinainen Tinder-tarina. Tapaamisesta toiseen mennään joskus suurin odotuksin ja aikaa myöten ehkä jo kyynisenä ja kyllästyneenä. Ja kysymys on sama kuin prinssillä: ”Löytyykö näiden ihmisten joukosta sitä, joka on toiveideni mukainen ja tuntuu oikealta?”.

Lasikenkä on minusta tosi tärkeä siksikin, että se on ulkoinen juttu. Kenkä. Samaa kategoriaa kuin auto, koulutustausta ja kaikenlainen muu ulkoinen. Mitä jos lasikenkä olisikin jotain sisäistä, sisäinen lasikenkä – sieluun sopiva vailla ulkoista vaatimusta? Toki molemmatkin saattavat olla tarjolla samassa lasikengässä, jos oikein mukavasti sattuu.

Rakkauteen mahtuu niin paljon kaikenlaista, mutta tässä hetkessä mielessäni on ajatus siitä, ettei kannata tyytyä liian vähään tai vääränlaiseen, odottaminen kannattaa (siksi että huonossa suhteessa voi huonosti ja yksinään voi olla parempi olo) ja sen pohtiminen, mitä oikeasti haluaa. Lasikengän tulee sopia molemmille yhtä aikaa ja sehän parisuhteen löytämisestä tekee joskus haastavaa. Mutta kun on oikea paikka ja oikea aika, lasikengät osuvat kyllä yhteen eikä mitään mene rikki vaan vanhatkin säröt saattavat korjaantua.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tutkailin menneenä kesänä vanhoja keskusteluja, joita kävin ystäväni kanssa Facebookissa. Nettideittailun mobiilisovellus Tinder hallitsi keskustelua monessa kohtaa. Noiden kommenttien lukeminen nosti mieleeni monta muistoa ja ajatusta. Ensimmäisessä osassa muisteloita pohdin Tinderiä yleisesti, toisessa osassa Tinder-treffejä, kolmannessa profiilia ja tässä viimeisessä pohdin tinderin ahdistusta ja ärsytystä.

Minä:"Voi, tinder, tinder. oon miettinyt, että pidän tän nyt vaan tän viikonlopun tyyliin. Tää kun ei sovi mulle yhtään. Addiktoidunkin liian pahasti. :'D"
--------------------------
Minä: "Hahaa, nyt tiiän miksi tinder turhauttaa nyt niin pahasti. Viimeksi yli viikko sitten tullut sellaisia matcheja, jotka vastaa useammin kuin kerran, viikko sitten tullut kaksi, jotka vastas kerran ja ylipäätään match (joka ei siis kyl vastaa mitään) tullu viis päivää sitten. Oon varmaan huitonut jo useamman kerran päivässä kaikki mun rajauksiin sopivat tyypit läpi. Nyt ei siis mikään auta. Lähde on kuivunut :D"'

Olen maininnut muisteloissani useasti siitä, ettei Tinder ollutkaan sitä mitä alunperin siltä odotin vaan matchejä kerättiin ilman, että heidän kanssaan keskusteltiin tai niitä jopa vain poisteltiin sitä mukaan, kun niitä saatiin. Se maailma tuntui julmalta, enkä aluksi sopinut sinne lainkaan. Epäsopivuuttani tinderiin kuvastaa parhaiten, ehkä se kuinka ensimmäisen kerran poistaessani applikaation, halusin laittaa kaikille pareilleni asiasta viestiä. En halunnut olla yksi heistä, jotka vain katoavat. Eräs ystäväni meinasi motata minua moisesta ja vannotti, etten enää koskaan palaisi tinderiin. Hän ei halunnut nähdä kuinka se maailma möyhentäisi minut. Mutta kyllähän minä sinne sitten kuitenkin palasin. Hitaasti opin kuitenkin toimimaan paremmin tinderin maailmaan sopivammalla tavalla.

Olen aiemminkin muisteloissani maininnut siitä, että tinderiä on verrattu peliin. Ja kuten kaikki muutkin hyvät pelit, niin myös se koukuttaa. Siksi sinne, ehkä palataankin aina kerta toisensa jälkeen. Selailemaan ihmisiä ja keräämään matcheja, kohtaamaan ja tulemaan nähdyksi. Siinä on niin monta puolta mitä miettiä ja tarkkailla. Niin monta puolta mihin addiktoitua. Lopulta siinä voi kuitenkin käydä niin kuin yleisestikin addiktioiden kanssa; rengistä meinaa tulla huono isäntä, joka vie ja rikkoo enemmän kuin antaa tai korjaa.

Ystäväni: "Tätähän tää on, todellakin :D Plus huomaan itsessäni sellasta pientä taisteluväsymystä, vähän samanlaista kun speed datingissa. Toi on kuitenkin aika "epäluonnollinen" tapa tutustua ihmisiin, tarkotan siis sitä et yleensä ihmisiin tutustuminen ei oo niin intensiivistä kun se tapahtuu jonkun muun asian (opiskelu, työ) yhteydessä"

Tinder on nykyään normaali paikka löytää kumppani. Entinen tyttöystäväni löytyi tinderistä ja lähipiirissäni on useampikin tinder-pari. Siinä mielessä se on siis täysin luonnollinen paikka tavata ihminen ja tutustua. Samaan aikaan se on myös niin valtavan epäluonnollinen. On valtavan paljon raskaampaa tutustua ihmisieen, johon ei ole mitään luontevaa linkkiä entuudestaan. Erityisen raskastaon tehdä se yhä uudestaan ja uudestaan samalla kun mahdollisesti joutuu pettymään yhä uudestaan ja uudestaan. Sitä saattaa huomata kaipaavansa treffejä, joissa varma yhdistävä tekijä olisi jokin muukin kuin tinder. Tai haaveilevansa tilanteesta, jossa ei tarvitse keksiä kerta toisensa jälkeen, kuinka aloittaa keskustelu chatissa luontevasti mutta persoonallisesti sekä tarpeeksi nöyrästi, mutta kuitenkin itsevarmasti.

Minä:"--Mul on taas pieni vihasuhde tähän koko tinderiin. Just totesin siskolle, että annan tälle ehk viikon armonaikaa ja sit toteen, että on jonkin muun tavan vuoro. Kunnes taas sorrun :D"
Ystäväni: "Mistä pieni vihasuhde on tullu, sen suorasukaisen tyypin tapaamisesta? :D"
Minä: "Se tuli eniten taas siitä, että siellä tajusin, etten tiiä mitä haen. En taida olla sellainen, joka kykenisi puhtaasti fyysiseen suhteeseen ilman mitään kiinnostusta, tai edes niin, että elämäntavat ei kohtaa. Näin ollen mun tän hetken matcheista vain se yks on oikeasti potentiaalinen. Sit rupesin miettii, et jos se toimisi, niin olisinko valmis seurustelee. Varmaan, mutten tiiä onko mun elämä sillä tolalla, että kannattaisi ihan etsimällä etsiä siihen ketään. Joten päästään siihen, että miksi siis oon siellä? :D Taas! No, katson nyt viikon tuleeko muitakin kiinnostavia ja annan tolle yhdelle mahdollisuuden. Sit siirryn johonkin täysin uuteen taktiikkaan :)"

Isoin ahdistukseni ja ärsytykseni tinderiin on kuitenkin kummunnut aina omasta itsestäni. Erityisesti siitä, etten ole lopulta itsekään tiennyt mitä tinderistä hain. Kirosin, kun muut ilmoittivatkin kesken keskustelun hakevansa vain ystävää, odottivat puhtaasti fyysistä suhdetta tai katosivat yllättäen, mutta todellisuudessa hetkeksikään pysähdyttyäni tajusin, etten ollut yhtään sen parempi. En useinkaan tiennyt oikeasti mitä tinderistä hain. Lopulta en oikeasti hakenut mitään. Sen tajuaminen vei vain aina oman aikansa. Täytyi kokoea monet skenaariot. Täytyi oivaltaa, etten halua irtosuhteita, mutten myöskään ole sillä hetkellä tarvinnut parisuhdettakaan, ja niinpä olenkin muuttunut siksi joka vain katosi, koska oivalsi, ettei ole oikeassa paikassa.

Kerran olen poistunut tinderin myös siksi, että löysin sen parisuhteen mitä sillä kertaa etsinkin. Jokaisen syyn kohdalla applikaation poistamisesta on kuitenkin tullut voimauttava ja vapauttava tunne. Ei enää liian myöhään venyneitä iltoja, koska katsoo"vielä ihan vaan pari tyyppiä", ei epätoivoisia yrityksiä keksiä keskustelujen aloituksia tai pettymyksiä ihmisten ja tinderin toimintaan. Poistaminen on aina noussut tarpeesta ja ollut tarpeen.

Minä: "Nyt on tinder veks! Huh! Kepeä fiilis :D"
Ystäväni: "Haha Tinderin valtakausi on päättynyt! Itelleki tuli yllättäen suht hyvä fiilis siitä ajatuksesta et poistaisin tinderin. Saa nähä :D"

p.s. Nyt mä oon kuitenkin taas tinderissä. Hups.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Elin neljä vuotta sinkkuna avioeroni jälkeen ja koin sen tuskallisen yksinäisenä ja tarkoituksettomana aikana. ”Älä tee niinku mä teen”. Avioeroni jälkeen tein sinkkuudesta itselleni ongelman pitkäksi aikaa. Tässä pientä pohdiskelua aiheen äärellä.

Älä tee sinkkuudesta itsellesi ongelmaa

Ongelmatilanteeseen harvoin auttaa se, että ongelmalle uhraa voimansa, aikansa ja energiansa. Sinkkuutta voi ajatella Rakkauden odottamisen aikana, jolloin voi kunnostaa itsensä ja elämänsä. Ja sitten kun kumppani tulee elämään, onkin kaikki jo ikään kuin valmiina. Itse aloin siivota kaappeja ja raivasin tilaa myös sen toisen vaatteille, vaikkei mitään miestä missään näkynytkään.

Hyväksy sinkkuus, älä taistele sitä vastaan

Joskus tulee taisteltua oman elämän olosuhteita vastaan. Kun asettuu läsnäoloon ja sallii asioiden olla niin kuin ne ovat, alkaa olokin helpottua. Ja jos et hyväksy ja hyväksyt sen, sekin voi helpottaa. Tappelu ja taistelu uuvuttavat ja vievät voimia. Tappeleminen ei tiettävästi nopeuta kumppanin kohtaamista.

Luota siihen, että kaikki on juuri niin kuin on tarkoitettu

Itse uskon siihen, että elämä avautuu hetki hetkeltä juuri sellaisena kuin on tarkoitus. Ehkä et olekaan vielä valmis parisuhteeseen ja se toinen, jonka on tarkoitus tulla elämääsi, on kesken itsensä tai elämäntilanteensa kanssa. Emme pysty näkemään kovin pitkälle eteenpäin, mutta luottamuksen voimme aina valita. Pettymyksiä tuottavat varmaan eniten aikataulutoiveet, jotka kumppanin ilmaantumiselle asetamme. Voitko luottaa siihen, että joku muu päättää nämä asiat parhaalla mahdollisella viisaudella?

Saat sen mistä luovut

Päästä irti jatkuvasta levystä pään sisällä, joka sanoo, että eikö se kumppani jo tule ja en kuitenkaan ikinä löydä ketään. Päästä irti ja olet tietyllä tapaa vapaa. Ehkä paradoksi onkin juuri siinä, että juuri raivaamaasi tilaan tulee se, jota odotit.

Kukaan ei tule kotoa hakemaan

Itse ajattelin jääräpäisesti pitkään, että minä odotan, että ritari tulee ja hakee minut kotoa. Harvoin kuitenkaan tulee. Älä jää yksin kotiin murehtimaan kumppanin puutetta. Ole avoin ja pidä silmät ja korvat auki. Itse taistelin Tinderiä vastaan ja sen nyt arvaa, miten siinä käy…

Elä ilon kautta

Kun kulkee suupielet alaspäin ja murjottaa kumppania odottaessaan, ei ole ihan varsinaisesti kovin houkutteleva kohde. Iloitse itsestäsi, opettele hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet ja avaa itsesi elämälle – ihmeitä tapahtuu. Ainakin se ihme että itse voit vähän paremmin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat