Kirjoitukset avainsanalla rohkeus

Tänään 21 vuotta sitten oli tuikitavallinen päivä. Raahauduin päivällä luennolle yliopistoon ja illalla harrastelijateatterin harjoituksiin. Tuikitavallinen päivä siihen asti, kunnes  poikaystäväni ilmestyi järkyttyneen näköisenä harjoituksiin. Hän ei yleensä ilmaantunut sinne. 

- Äidillesi on tapahtunut jotakin.

Äiti oli ollut ystävänsä 50.vuotissyntymäpäivillä. Hän oli esittänyt Mattia tai Teppoa, en muista kumpaa. Hän oli syönyt ja juonut ja sitten tuupertunut pöytään. Äkillinen aivoveritulppa, niin tiedettiin jälkikäteen. Äiti menehtyi ennen kuin ambulanssi ehti sairaalaan. Kotoa lähtiessä äiti oli sanonut isälle, että noutaja voi saapua klo 22. Se oli hänen tapansa pyytää isää hakemaan  juhlista kotiin. Viimeinen noutaja ehti ennen isääni.

Äiti oli siihenastisen 24-.vuotisen elämäni ajan ollut aina saatavilla. Pisimpään ja enemmän kuin kukaan. Jotenkin itsestään selvästi saatavilla. Niin, vaikka kyllähän me riitelimme. Äiti ei ymmärtänyt kaikkia valintojani ja mieltymyksiäni.

Äiti opetti olemaan eri mieltä. 

Enkä minäkään ymmärtänyt kaikkia hänen valintojaan. En edelleenkään ymmärrä hänen motiiviaan luopua perhe-elämässä omasta äidinkielestään. Miehen tähden tietysti. Mutta miksi? Kieli on niin iso osa identiteettiä. Eikö hän olisi voinut pitää sekä kielen että miehen?. Vai haluisko hän säilyttää jotakin omaa ja ainutlaatuista vain itsellään – opettamatta ja paljastamatta ruotsia meille muille?  

Sitten yhtäkkiä hänen kanssaan ei voinut enää olla mitään mieltä. Ei millään kielellä.  Oli vain hiljaisuutta ja hitautta. Kuoleman edessä aika kulkee kummallisen eri tahtiin.  

Äiti oli kuollessaan 51 vuotias. Nuori. Monia asia jäi kesken. Olisi tietysti ollut hyvä, jos hän olisi vaikka integroinut meidät muut läheisemmin omiin juuriinsa. Minusta äiti olisi hyvin voinut olla eläessään muutenkin paljon rohkeampi. Hänellä olisi ollut paukkuja tehdä vaikka mitä. Kukaan ei tainnut oikein kannustaa sellaiseen. Kuoleman jälkeen hän kyllä näyttäytyi unissani rohkeana kannustajana.

”Vapauta itsesi kaikesta turhasta syyllisyydestä” hän sanoi kerran.  Miten hän tiesikin juuri oikeat sanat?

Kun äiti oli mennyt, kuoleman läheisyys oli mielessäni vähän joka paikassa.  Tajusin, että koskaan ei voi tietää, milloin tapaat jonkun viimeistä kertaa. Aloin tarkastelemaan asioita lopusta käsin. Mielessäni asettelin itseni omalle kuolinvuoteelle makaamaan ja mietin, mitä mahdan ajatella tästä ja tästä valinnasta ja elämäntilanteestani h- hetken lähellä.  Jos en tartu tähän tilaisuuteen nyt, kadunko kuolinvuoteella? Teenkö ratkaisut enemmän sydämellä vai järjellä? Ja vielä pahempaa: Kuljenko  pelko edellä?

Olen kulkenut paljon pelossa. Ja tehnyt virheitä. Sekös harmittaa.  Niin on tapahtunut varsinkin silloin kun en ole muistanut äitiä ja itseäni makaamassa majesteetti kuoleman edessä. Tänään kuoleman väistämättömyys ja sitä seuraava elämän vahvuus muistuttavat olemassaolostaan. Onneksi on vuosipäivät. Ja onneksi on muistot.

”Opeta meille miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen”, psalmi sanoittaa ytimen.

Mitä äidin kuoleman jälkeen tapahtui? Ainakin uskalsin  mennä naimisiin. Rakkaudesta. Mielessä alkoi jyskyttää toive pappeudesta ja terapiaopinnoista. Toiveet jyskyttivät niin kovaa mielessä, että niitä oli yksinkertaisesti pakko kuunnella.   Moniin työpaikkoihin olen uskaltautunut hakeutua äitiäni rohkeammin. 

Kuolinpäivä muistuttaa siitä, että työ on kuitenkin vain työtä. Voisin olla rohkeampi suhteessa läheisimpiin ihmisiin.  Haluaisin olla rohkeampi. Rakkaudessa voisin olla aina vain rohkeampi. Aikaa ei ole yhtään haaskattavaksi. Sen tajusin silloin 21 vuotta sitten. Äiti <3.

Rakkain terveisin,

Minna Tuominen

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva Mio Kivelä

Viime viikolla pohdin sitä missä kohtaa tärkeysjärjestystä jo olemassa oleva tai toivottu parisuhde tulee, kun aikataulutamme elämäämme. Erityisen hankalaa ajan jättäminen voi olla silloin, kun mahdollista parisuhdetta ei ole vielä näköpiirissäkään. Silloin ei pidä vain odottaa tai jättää elämättä, mutta on hyvä rakentaa elämää, jolla on syli avoinna. Se voi toteutua monin eri tavoin. Tällä viikolla olen miettinyt erityisesti sunnitelmia ja pakkoa.

Mitä olet suunnitellut toivotun parisuhteesi sisältävän tai siinä tapahtuvan? Entä elämässä ylipäätänsä?Olen tällä hetkellä reissussa Norjassa. Suunnitelmat jäivät kiireiden vuoki ennen reissua varsin vähäiseksi, mikä meinasi huolestuttaa, sillä toiveita kuitenkin oli. Lopulta asiat ovat järjestyneet yksi kerrallaan tavoilla, joita en olisi koskaan osannut tai pystynytkään suunnittelemaan.

Joitain asioita on elämässä pakko suunnitella. Puitteita tarvitaan. Täytyihän minunkin suunnitella tulevani tänne, jotta asioita voi täällä tapahtua. Elämää ei kannata jättää aivan hunningolle, mutta uskaltamalla heittäytyä, edes välillä, elämän ja Jumalan varaan voi saada jotain mitä ei olisi koskaan edes osannut kuvitellakaan.

Entä mitä parisuhteessasi tai elämässäsi on pakko olla? Mitä ilman kaikki kaatuu? Minulla on reissuilla hyvin vähän, jos lainkaan, pakollisia asioita. Erittäin toivottuja kylläkin, muttei mitään luovuttamatonta tai sellaista, jonka puuttuminen muuttaisi kaiken. Kohtaan kuitenkin välillä ihmisiä, joilla on matkoillaan valtava lista asioita, joita heidän on pakko päästä tekemään tai näkemään. He musertuvat, kun sää ei sallikkaan tai kunto ei kestäkään. Turha reissu, he miettivät.

Elämässä on pakko olla joitain asioita. Elämään ja parisuhteeseen liittyen niitä on myös varmasti enemmän kuin matkustukseen liittyen. Pakko on kuitenkin suunnitelmaakin selvästi rajoittavampi ja ulossulkevampi asia. Suunnitelman voi tehdä, mutta myös muuttaa, kun huomaa sen olevan tuunauksen tarpeessa. Pakko on vain pakko. Se myös vaikuttaa perpektiiviin, joilla asioita ja esimerkiksi onnistumista arvotamme. Riskialtista on se kuinka joskus saatamme luoda pakollisuuden tunteen asiaan, joka ei sellainen todellisuudessa olisi. Pidämme kuitenkin kiinni tuosta pakollisuuden tunteesta ja näin sidomme kätemme siihen, uusien mahdollisuuksien vilistessä ympärillämme. Sen vuoksi omia pakolliselta tuntuvia asioita on hyvä hetkittäin tarkastella uudestaan, eikä vain parisuhteeseen liittyviä vaatimuksia vaan laajemminkin. Elämänvalinnat ja -suunnat kun vaikuttavat toisiinsa.

Sekä suunnitelmien että pakollisten asioiden vähentäminen vaatii luottamusta ja uskallusta. Se on monelle askel pois omalta mukavuusalueelta. Se luo epävarmuutta, mutta samalla vähintään yhtä paljon mahdollisuuksia. Ei siis torpata mahdollisuuksiamme suunnittelemalla liikaa vain totuttujen tapojen tai turvallisuuden tunteen vuoksi. Ei pidetä kaksin käsin kiinni asioista, jotka voivat olla toiveidemme tiellä. Sen sijaan uskalletaan, joustetaan ja luotetaan.



Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kadotetut haaveet

Eräs ihminen kysyi minulta vuosi sitten keväällä, että mistä sinä haaveilet. Mietin hetken enkä osannut sanoa mitään. Minulle jäi kysymyksestä jostain syystä nolo olo, mutta sen syvemmin en olooni silloin paneutunut.

Kuulin hetki sitten erään eronneen ihmisen toteamuksen siitä, miten hän vasta eron jälkeen on ymmärtänyt sen, miten hänen liitossaan toteutettiin sen toisen haaveita eikä hänen omiaan. Niin ihminen sopeutuu. Kadottaa itsensä ja alkaa kuvitella haluavansa samaa kuin se toinen. Kulkee vain virran vietävänä eikä enää reagoi. Ja kun alkaa reagoimaan ja kapinoimaan, on liitto usein kriisissä.

Oma kykenemättömyyteni kysymykseen vastaamiseen puhuttelee minua nyt enemmän kuin koskaan. Parisuhteessa voi helpostikin käydä niin, että kadottaa itsensä. Minulle kävi niin ja tiedän monelle muullekin käyneen samalla tavalla. Kun itse on heikko eikä seiso omilla jaloillaan, ei tunne itseään eikä omia tarpeitaan, on aika inhimillistäkin vahingossa luulla toisen haaveita omikseen.

Toinen syy haaveiden puuttumiseen oli keskeneräinen erotyö. Olin joutunut luopumaan niin isosta osasta elämääni, etten todella tiennyt suuntaa. Tarkoituksettomuuden tunne vaivasi pitkään ennen kuin elämä taas nappasi minusta kiinni. Tämäkin reaktio on hyvin tyypillinen eronneelle.

Kun toinen laatii yhteiselämän säännöt

Ja riippuuhan tämä siitä toisestakin. Jos on usein seinä vastassa ja sellainen kumppani, joka ei ota kuuleviin korviinsa sinun haaveitasi, alkavat haaveet haihtua. Todella moni elää suhteessa, jossa toinen latelee sääntöjä ja pitää toista ahtaassa purkissa.

Sääntöihin sidottu elämä ei koske pelkästään haaveita. Parisuhde saattaa aikojen saatossa muutenkin muuttua sellaiseksi, että siitä tulee hyvin ahdas. Toinen on mustasukkainen, vahtii, kyttää ja pitää yksipuolisesti kiinni omista oikeuksistaan. Sääntö-Sakari (sukupuolesta riippumatta) saattaa kertoa, mikä on viikko-ohjelma, koska saat mennä suihkuun, koska on seksin aika ja niin edelleen. Sakarilla on jäykkä mieli, joka ei salli ex tempore-juttuja eikä pysty joustamaan ja olemaan todellinen kumppani. Sääntöjen laatija pystyy näin hallitsemaan elämäänsä ja pysyy itse turvassa.

Tekisikö sinun mieli pelastaa itsesi?

Sakarin voi olla hyvin vaikea ymmärtää sitä, että nurkkaan ahdetulla ja häkkiin suljetulla kumppanilla ei ole hyvä olla. Tämäntyyppisellä tyypillä korvat ovat usein ihan kiinni toisen tarpeille. Vaikka toinen itkisi, huutaisi, vaatisi ja kerjäisi, seisoo Sääntö-Sakari ja pitelee tiukasti kiinni lakitauluistaan. Olo voi olla kuin hämähäkin seittiin jääneellä kärpäsellä; vaikka kuinka potkii ja rimpuilee, seitistä ei pääse irti.

Itsensä kadottaneen ja sääntöihin alistuneen on todella vaikea uskoa, että hänen tarpeensa ovat oikeutettuja. Hyvin ahtaassa liitossa elävät kyselevät usein, pärjääkö tuo toinen, jos lähden ja ovatko omat odotukseni ja tarpeeni liian isoja. Mikä tuossakin sitten on mittarina? Sinun omat tunteesi. Harvoin kukaan on kohtuuttoman vaativa (sellaisiakin on) – enemmän olen törmännyt niihin, joille pieninkin oma toive tuntuu isolta vaatimukselta.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Tai sitten se miten voisimme elää yhdessä ilman turhia sääntöjä. Häkin avain on sinulla itselläsi - joko käytät sitä tai jätät käyttämättä.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay

”Hyvät teot synnyttävät hyviä tunteita. Rakkaus on arvostavaa ja vastaanottavaa sitoutumista puolison kukoistukseen.” Näin Jason Lepojärvi kiteyttää sen, mistä puolison rakastamisessa pohjimmiltaan on kyse.

Lepojärvi kävi vuoden alussa Kanadasta kouluttamassa avioliittotyön vastuunkantajia. ”Teette tärkeää työtä, jossa tarvitaan viisautta. Parisuhdetyö on lähimmäisen hyvinvointiin sitoutumista”, Lepojärvi oli mieltä.

Pitkän avioliiton haaste on oppia yhä uudestaan rakastamaan vierellä olevaa puolisoa.

Kenellekään ei ole olemassa yhtä oikeaa kumppania, vaan olemme kaikki eräässä mielessä toisillemme vääriä.

Siksi puolisoksi on etsittävä joku riittävän hyvä.

Asian tiedostaminen vapauttaa suhteen ylimaallisten odotusten taakalta ja pelastaa vääriä toiveita täyteen ladatulta idealismilta. Siksi rakastamista voi ja pitää harjoitella. Usein hyvä ihminen on hyvä rakastaja.

Klassisten hyveiden merkitys ei ole vuosisatojen saatossa kadonnut mihinkään. Parisuhde tarvitsee onnistuakseen rohkeutta, oikeudenmukaisuutta, käytännöllistä viisautta ja itsehillintää. Hyveluetteloon ovat näiden lisäksi päässeet myös kärsivällisyys, lempeys, nöyryys, kuuliaisuus, kestävyys, uskollisuus ja yksimielisyys.

Viisauden hyve auttaa priorisoimaan ajankäyttöä. Itsehillinnän hyve kannustaa suitsimaan rakkaudelle tuhoisia riippuvuuksia.

Kohtuullisuuden hyve auttaa aidosti nauttimaan elämän pienistä iloista. Hyveitä viljelemällä suhdetta latistavat käytösmallit näivettyvät ja elämänlaatu paranee. Lopulta rakkaudelliset tunteet seuraavat rakkauden tekoja. Tämä antaa lisäsyyn sille, miksi hyveiden harjoittaminen kannattaa. Niiden avulla voi saavuttaa paremman elämän.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat