Kirjoitukset avainsanalla anoppi

Ohjeita pikkulapsen vanhemmille riittää. Ohjeet ovat tarpeen ja hyviä, mutta välillä jännittää tarkastella niitä oman elämän valossa. Tehdäänkö me jotain väärin? Olenko minä itseni unohtava äiti vai unohdanko muut selaillessani somea? Puhumisen tärkeyttä toitotetaan ja oikeastaan puhumisen aiheita on niin paljon jo, että ihan jo uuvuttaa.

Pikkulapsiperheessä täytyy olla organisaation tapaan sisäinen viestintä kunnossa. Kerroinko puolisolleni, että päiväkodista lähdettiin kumisaappaat jalassa? Kuoma-talvikenkiä ei kannata kotona etsiä. Minulle taas muistutetaan, että aamupala päiväkodissa on tänään toisella puolella. Näistä pitää kertoa, ettei aamu menee turhaksi stressiksi ja aamukokous sujuu leppoisasti, kun on saanut viestin siitä, että taapero jäi aamupalalle ystävien kanssa hyvillä mielin.

Riittäkö parisuhteen sisällöksi pelkkä lapsi? Sellaisia deittjuttujakin siis pitäisi testata...

Anoppi tuli viime viikolla ihan yökylään ja usutti minut ja mieheni ulkoilemaan yhdessä. Juonessa oli mukana jälkikasvummekin, joka mummin saapuessa ei kiinnittänyt enää mitään huomiota vanhempiinsa. Hän pyöritti mummin pikkusormensa ympärille.

Meillä oli pöytävaraus ja kävelimme käsi kädessä. Intoilimme viineistä ja ruokalistasta, joka sisälsi sinisimpukoita.  Kyllähän me herkistyimmekin kupeittemme yhteisestä hedelmästä, joka osasi ottaa tilanteen haltuun. Tarjoilijallekin kerroimme olevamme vapaalla olevia vanhempia.

Mitäs minä tästä sitten opin?  Ei sitä tarvitse esittää, että kaikki on niin kuin ennenkin.  On hyvä tajuta, ettei kahdestaan hengailu ole outoa. Kolmestaan oleilua ei meidän tarvitse myöskään paeta. Jälkkärin voi hakea kaupastakin ja syödä sen yhdessä.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olimme nelikymppis-synttäreillä, missä käytiin keskustelua suhteesta äiteihin. Ihmiset istuskelivat piirissä olohuoneessa ja yksi vieraista kysyi, puhuvatko muut totta äideilleen. Hänen miehensä ei nimittäin puhu, eikä puhu äidilleen paljon muutenkaan. Yksi kerrallaan likipitäen kaikki kertoivat, että joko eivät kerro äideilleen tärkeitä asioita tai sitten värittävät tai muuntelevat totuutta.

Se järkytti minua jonkin verran. Monenlaisia ajatuksia virisi. Onpa aikuisilla ihmisillä paljon selvittämättömiä sotkuja. Päällimmäisenä kuitenkin iloitsin siitä, millainen ilmeisen harvinainen mahdollisuus minulla sitten on puhua suoraan äidilleni. Toisekseen tunsin iloa siitä, kuinka paljon hyvää se puhuminen tekee minun rakkaussuhteelleni.

Rakkauden maisemissa lapsen suhteella vanhempiin on melkoisen perustava ja moninainen merkitys. Ainakin voitaneen sanoa, että kaikenlainen vahingoittava siinä suhteessa heijastuu ja tulee esiin tavalla tai toisella ihmisen elämän varrella parisuhteissa. Vastaavasti myös kaikki hyvä ja rakentava.

Positiivisesta kulmasta on tullut minulle tärkeämpi. Lapsuuden ajan ja nuoruusvuosien välttämättömien pettymysten,  myrskyjen ja niitä seuranneen aikuistumisen ja itsenäistymisen jälkeen minulle ja äidilleni on rakentunut avoin, turvallinen ja luottavainen suhde. Se on pitkälti sen ansiota, että äitini on hyvin viisas ihminen ja osannut hänkin kasvaa vanhemmuudessaan ja aikuisuudessaan vuosien mittaan.

Kun minä jouduin erokriisiin ja kävin läpi kaikkia siihen liittyviä tunteita ja kysymyksiä, ja sitten toisaalta rakastuin ja koetin hahmottaa kaikkeen kokemaani liittyvää mullistusta, minusta tuntui välttämättömältä puhua juuri äitini kanssa. Kävimme pitkiä keskusteluja, hän kuunteli, minä puhuin, hän esitti tarkentavia kysymyksiä, minä vastasin.

Itse keskustelu oli hyödyllistä, se auttoi jäsentämään niin suuria asioita ymmärrettäväksi. Mutta ehkä vielä tärkeämpää minun kannaltani oli kuitenkin se tilanne sinällään. Äitini otti minut vastaan avoimena, hyväksyi minut ja elämäntilanteeni sellaisenaan, antoi minun olla ja näyttää hänelle, mitä ja millaisia asioita minussa tuntuu. Hän rakasti minua sellaisena kuin olen.

Muodostui sisäinen kuva: minä puhumassa aivan avoimena auki tunteitani ihmiselle, joka on elämäni ensimmäinen turvan antaja. Sellaisella on vaikutusta. Se auttoi minua hyväksymään itseni ja erooni liittyvät tunteet ja kokemukset, ja toisekseen iloitsemaan ja nauttimaan kirkkain värein siitä rakkaudesta ja onnellisuudesta, jonka olin löytänyt.

Jos on niin, että parisuhteissaan, rakkauksissaan ihminen elää niidenkin tunteiden läpi, jotka ovat läsnä hänen primäärisuhteessaan äitiin tai isään, minä olen aikuisena saanut riemukkaasti käyttää rakkauden voimavaroinani avoimia ja häpeämättömiä tunteita.

Jos joku kuvittelee, että tarkoittaisin, että parisuhteessa sitten hakisin puolisostani itselleni jonkinlaista äidin korviketta tai toista äitiä, hän on ymmärtänyt väärin. Minun tulinen ja ihana suhteeni rakastettuuni on suhde ihmeelliseen naiseen, jonka olen onnekseni löytänyt ja keneltä saan tasavertaista aikuisten ihmisten välistä rakkautta. Mutta tuo toinen suhde, suhde omaan äitiin, omaan vanhempaan, tuo tukea tähänkin. Kivijalkaa.

Äidistä tuli myös anoppi. Millainen sitten? Sellainen, joka on asettunut jakamaan minun ja kumppanini ilon toisistamme, yhteisestä elämästä, rakkauden ilosta. Hän iloitsee avoimesti siitä elämäntunnusta, läheisyydestä, tunteiden keväästä ja intohimosta, jota me parisuhteessamme elämme. Sekin on aikamoinen voimavara.

Samaa iloa näen ja kuulen puolisonikin äidissä. Tosiasiassa kaikki vanhemmat ovat muodostaneet hyväksyvän ja onnellisen suhteen meihin.

Tällainen ylisukupolvinen hyväksyntä ja ilon jakaminen on helpottavaa, ja enemmän. Se on onnellisuuden vahvistin, joka saa rakkauslaulut soimaan tosi paljon kirkkaammin.

Varmastikin ilman mitään tästä olisin voinut olla onnellinen ja elää elämääni. Ainakin sen voin sanoa, että äidit ja anopit ovat kuitenkin tässä tapauksessa vaikuttaneet siihen, että onnellisuus on tullut suuremmaksi ja huolettomammaksi, kuulaammaksi.

Kun minun lapseni rakastuvat ja kokeilevat rakkaussuhteitaan, toivon tulevina vuosina voivani olla yhtä valmis jakamaan sitä iloa, niitä tuskia, niitä epäilyksiä, sitä innostusta ja olemaan samalla tavalla onnellinen siitä palosta ja lennosta ja elämästä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat