Kirjoitukset avainsanalla turva

Kesäloma kului saaristomerellä purjehtien. Se on mukavaa puuhaa…vain hyvällä ilmalla ;) Kovat tuulet ja jäätävät sateet kesken matkanteon pistää epäilemään omaa mielenterveyttä. Miksi ihmeessä haluan viettää lomaani näin? Jälkeenpäin muistan vain ne hyvät ilmat ja ihanat hetket kahvikupposen äärellä. Eräänä iltana, rantaan päästyämme, oli juuri tuo ihana ilta ja istuin veneessä kaikessa rauhassa ja katselin kaunista luontoa ympärillämme. Suomen saaristo on todella kaunis.

Silmiini osui joutsenperhe. Äiti ja isä joutsen uivat ylväästi ja rauhallisesti. Lapsijoutsenet pulikoivat sinne ja tänne välillä toisiinsa törmäten. Ehkäpä se oli joku kiva leikki. Ne uiskentelivat edestakaisin rannan ja vanhempiensa väillä. Äiti ja isä joutsen olivat selvästi asettaneet lapsilleen rajan. Rannan ja vanhempien välissä oli turvallista, siinä ei vaara uhannut, siinä lasten oli turvallista uida. Perheen meno näytti seesteisen rauhalliselta.

Jäin miettimään Joutsenperheen esimerkkiä. Turvalliset rajat, vanhempien läsnäolo ja yhteinen matka jonnekin eteenpäin, näytti olevan perheen tavallista arkea. Niin yksinkertaista se on – onnellinen elämä. Onnistuuko se meiltä ihmisperheiltä? Joskus onnistuu ja toisinaan taas ei.

Joutsenperhe muistutti minua siitä, että meidän vanhempien on uskallettava asettaa rajat, jotta lapset voisivat tuntea olevansa turvassa.

Joutsenperhe muistutti minua kuitenkin taas siitä, että meidän vanhempien on uskallettava asettaa rajat, jotta lapset voisivat tuntea olevansa turvassa. Sitten meidän olisi oltava läsnä silloin kun meitä tarvitaan. Pikkulapsiperheissä siis melkeinpä koko ajan, rankkaa tiedän, mutta kyllä se helpottaa aikanaan. Ja yhteinen aika on kultaa kalliimpaa – ei ehkä aina tunnu siltä, mutta senkin tajuaa sitten kun lapset eivät enää pyöri jaloissa. Perheside kantaa muuttojen yli. Perhe on perhe vaikka välimatka voi kasvaa liiankin pitkäksi.

Vanhemmuus on taitolaji. Parhaiten siinä pärjäävät epätäydelliset vanhemmat. He tietävät, että elämä kantaa.

Vanhemmuus jatkuu, vaikka lapset kasvavat aikuisiksi. Välillä heistä ei kuulu mitään ja sitten yksi puhelinsoitto voi muuttaa tilanteen – ”hei, voiks mä muuttaa vähäks aikaa takaisin kotiin ku…?jne.”. Turvan, lohdun, läsnäolon tehtävä ei lakkaa, ja hyvä niin. Tai näin meillä on asia ajateltu. Vanhemmuus on taitolaji. Parhaiten siinä pärjäävät epätäydelliset vanhemmat. He tietävät, että elämä kantaa. Onhan se elämä kantanut heitäkin.

"me suljemme heidät kaikki joka ilta rukouksiimme ja pyydämme heille Taivaan Isän siunausta"

Nyt kun ei ole pieniä palleroita kotona, joita kaapata syliin, halia ja heijata kunnes kriisi tai kipu hellittää, niin me suljemme heidät kaikki joka ilta rukouksiimme ja pyydämme heille Taivaan Isän siunausta, siis kaikkea sitä hyvää mitä he elämänsä aikana tarvitsevat.

 

Kesäterveisin, Paula Enckell

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Marraskuun lumihiutaleet laskeutui luokan ikkunalaudalle. Katselin niitä tyhjä pahvipala edessäni. Siihen pahviin piti kirjoittaa otsikko : Maailman parhaalle isälle. Sitten korttiin sai piirrellä autoja ja kirjoittaa onnitteluja. Elettiin niin yhtenäiskultturia, että sanat ja kuvatkin annettiin valmiiksi. Istuin kynä kädessä ja mietin, miten sille voi kirjoittaa kun sitä ei ole. Ei ollut moneen vuoteen enää. Tai olihan se jossain, muttei kortilla tavoitettavissa.  Opettaja tiesi sen, käveli viereen ja sanoi: Onhan se isäpuoli siellä teillä. Kirjoita sille. Mitä tai miksi sille olisin kirjoittanut? Otsikko ei osunut kahden viimeisen sanan osalta yhtään. Ja tiesin, ettei se olisi lähettyvillä enää kovin pitkään - onneksi. Piirtelin korttiin lumihiutaleita, laitoin kuoreen ja suljin. Ei siinä lukenut mitään. Ajattelin, että se oikea isäni kyllä tietää ilman sanoja - jotenkin ja jossakin -lumisateen tuollapuolen.

Kävelin pitkin Aleksia kohti luentopaikkaa. Olin parikymppinen. Käsiä paleli. Päätin käydä matkalla lämmittelemässä ja katsomassa oliko tuttu opettaja huoneessaan. Minulla oli ehkä myös asiaa hänelle. Koputin oveen ja hän huuteli sisään. Anteeksi kun häiritsen sua, mutisin ovella. Mies sanoi, etten häiritse ja pyysi istumaan. Olikin ajatellut sinua, hän sanoi.  Se oli hämmentävää. Kerroin asiani. Se liittyi jotenkin siihen, että en tiennyt jatkanko opintojani. Jokin epävarmuus valinnoista painoi päälle. Mies sanoi jotenkin näin: Toivoisin, että jatkaisit. Mutta mitä ikinä päätätkin, niin uskon ja luotan sinuun. Teet varmasti oikean päätöksen. Vielä hän muistutteli, että hänen oveen voisi koputella useammin. Minulle hän oli sellainen tärkeä isällinen hahmo. Hän, niin kuin moni muukin lapsuuden ja nuoruuden aikana oli muistutus siitä, että joskus elämä ihan pienillä osumilla korjaa sitä, mikä on rikki.

Se oli isänpäivän jälkeinen maanantai.  Talven ensimmäiset hiutaleet laskeutui sairaalan pihaan. Ihan kuin ne olisi tulleet alleviivaamaan, että tarina isistä jatkuu. Muistan tarkalleen vuoden, päivän ja kellonajan. Tietenkin muistan. Muistan minuutin, joka muutti elämän.  Katselin hiutaleita  sairaalan ikkunasta ja katselin lasta, joka nukkui pienessä muovikopassa. Medihelin valot sairaalan pihassa muutti hiutaleet hopeisiksi. Lunta satoi koko ajan. Lapsen isä oli lähtenyt kotiin yöksi ja soitti kotimatkaltaan. Hän kysyi nukkuuko pikkuinen ja sanoi, että Kirkkonummen taivaalla oli revontulia. Se pieni tyttö  muovikopassa  sai isän, joka kaupunkivalojen keskellä katseli revontulia. Sinä yönä -  jälleen ja viimeistään - tiesin, että rakkaus korjaa.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakkaussuhteessa kaksi erillistä ihmistä elää toinen toiseensa kudottuina ja samaan aikaan erillisinä ihmisinä. Se on ristiriita, josta hyvässä tapauksessa elämään syntyy luova tila: tunnen, että me olemme tämä pari ja samalla kysyn, kuka minä perimmiltäni olen. Oman itsen tutkiminen, löyteleminen, muutos ja sisäinen kasvaminen saa tapahtua rakkauden ja parisuhteen synnyttämässä turvallisessa puitteessa.

Yksinkertaisemmin sanottuna, toisen sylissä minä voin olla vapaa. Hyvä rakkaus tekee vapaaksi. Se sitoo suloisin tuhansin pauloin ja vetää puoleensa kuin magneetti kompassineulaa. Se tekee minusta rakastajan ja rakastetun ja juuri siksi, vastoin arkijärkeä, antaa lahjaksi myös tämän kysymyksen: kuka oikeastaan olen, kun olen näin rakastettu ja näin rakastava?

On aika suurenmoista, jos saa aikuisena tuntea, että vaikka minä olen minä, olen juuri oikeanlainen. Ja peräti niin, että nimenomaan siksi, että minä olen minä, olen oikeanlainen.

Sellaista on tarjolla hyvässä rakkaudessa.

Tällaisissa asioissa on kyse psykologisista ilmiöistä ja persoonaan, identiteettiin ja vuorovaikutukseen liittyvistä kokemuksista ja prosesseista – asioista, jotka tuntuvat varpaista hiuksiin saakka, mutta jotka jäävät monesti kovin abstrakteiksi.

Onneksi on liukuportaat. Niissä minun on tosi helppoa päästä kiinni tähän rakkauden, kelpaamisen ja sisäisen katselemisen kokonaisuuteen.

Me olemme varsin erimittaisia. Olen pitkä ja rakastettuni ei. Tämä asiaintila synnyttää seuraavanlaisen efektin: kävelemme käsi kädessä kaupungilla paikkaan, jossa on liukuportaat. Liukuporrasetikettihän edellyttää seisomista oikeassa reunassa, joten asetumme peräkkäin. Aina kuitenkin niin, että jos portaiden suunta on ylöspäin, asetun portaisiin rakastettuni jälkeen, ja jos portaat vievät alaspäin, astun niihin ensin itse: liikkuessaan portaat nostavat tai laskevat edessä seisovaa suhteessa takana tulevaan henkilöön. Kun me kaksi erimittaista rakastavaista menemme rullaportaisiin, niiden liike asettaa meidät hetkeksi samanmittaisiksi. Koska portaat liikkuvat, niissä voi seisoa aloillaan. On tyyni hetki keskellä liikettä. Kun käännymme kohti toisiamme, syleilemme samalla silmien korkeudella.

Minulle, joka olen pidempi, se merkitsee, että saan sen hetken ajaksi halutessani painaa pääni toisen olkaa vasten, kietoa käteni hänen ympärilleen ja kokea olevani levossa suuren rakastajani sylissä. Olemme pysähtyneet siihen halaukseen, ympärillä liike jatkuu, mutta liukuportaissa kaikki seisovat ja liikkuvat hitaammin. On kuin aikaan itsessään olisi tullut tuuleton hetki, hidastuma, notkelma.

Koen rakastettuni muutenkin ihanan väkevänä ja elämänvahvuisena, ja liukuportaiden asetelmassa meidän pituuksiemme tasaantuminen saa sen vaikutelman vahvistumaan. Siinä me olemme ja minä saan olla siinä.

Kampin metroasemalla on Suomen pisimmät rullaportaat. Niissä on minuutti ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia aikaa seisoa toisen sylissä. Menemme kylläkin useammin Sörnäisten aseman portaista, ne ovat vajaan minuutin mittaiset.

Sen mittaisia rakkauden liukuporrashetkiä. Niissä on lopulta kohtalaisen paljon aikaa tuntea olevansa sylissä, keskellä vilkasta maailmaa. Hän, minä ja me, rakkauden vetovoima ja avoimesti aistiva kokemus omasta itsestä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Kaikki todellinen elämä on kohtaamista" (Martin Buber)

Jossain vaiheessa syksyä oli menossa kuvahaaste lapsuudesta. Etsin kuvaa ja löysin yhden. En saanut laitettua sitä mihinkään, mutta se palautui mieleeni nyt, pyhäinpäivän lähellä. Olin nähnyt sen monta kertaa, mutta nyt katsoin sitä ensimmäistä kertaa rauhassa. Maitokahvin sävyissä oleva kuva. Minulla on vaaleat saparot. Olen kietonut kädet nuoren miehen kaulan ympärille ja painanut kasvot hänen rintakehää vasten.Kuva on otettu hautajaispäivänä. Päivä oli talvinen ja erityisen kylmä. Muistan ehkä pieniä yksityiskohtia tai sitten vain luulen niin. Olin melkein neljä.

Sellainen elämänvirrasta pudottava päivä.

En minä kuitenkaan pudonnut. Tai jos johonkin, niin putosin syliin. Kuva ainakin näyttää kertovan niin. Kummini, 17 -vuotiaan pojan kädet näyttävät vahvoilta kannattelemaan ja hänellä on lämmin hymy. Hän etsii alas painunutta katsettani. Hän on siinä hetkessä turvani. Turvasuhteita ne ovat, kaikki ihmissuhteet, joiden välissä rakkaus ja välittäminen on virrannut. Myös ihminen, jonka saatoimme matkaan päivänä, jona kuva oli otettu, oli turvasuhteeni.

Kiitän teitä, jotka elämäni alussa ja myöhemmissä vaiheissa olitte rakkautena ja turvana - olette sitä yhä. Te punoitte minuun turvan ja rakkauden säikeet ohuella, mutta riittävän kestävällä langalla. En minä teistä ketään koskaan unohda, aina te olette lähellä. Sytytän teille yhteisen kynttilän. Vien sen pyhäinpäivänä runoilijan haudalle, niin kuin aiempinakin vuosina.

Tiedän, että olen nyt hieman pateettinen, mutta tässä kohden en välitä. Haluan samalla sytyttäessäni kynttilää ajatella ja kiittää syvästi myös teitä, jotka olette nyt, tässä ajan hetkessä vierellä, lähellä ja turvana.                                                               

"Tutki muita, löydät itsesi. Tutki itseäsi, löydät muut" (Aaro Hellaakoski)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat