Kirjoitukset avainsanalla uusperhe

Minun haaveeni ehjästä ydinperheestä alkoi toteutua viisitoista vuotta sitten, kun tapasin nykyisen eksäni. Vastaan tuli mies, joka laillani haaveili lapsista ja perheestä. Vauvakuumeeni teki parivalinnan puolestani (hymiö päälle).

Olen eroperheen lapsi. Tätä taustaa vasten kestohaaveekseni jäi ajatus isosta ydinperheestä: äiti, isä ja 3-4 lasta. Ajattelin, että tuo on se, mitä haluan. Että kun minulla on tuo, olen onnellinen.

Erehdyin luulemaan, että ydinperhe on aina ihana ja harmoninen kokonaisuus. Pettymykseni oli valtaisa, kun sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja muutenkin elämä oli vähän sitä ja tätä. Olin yhtäkkiä ydinperheessä vailla tukea - yksin lasten kanssa vaikka meitä oli kaksi aikuista. En enää saanut käydä kahvilla kavereiden kanssa enkä harrastaa mitään ilman lupaa. Elämäni oli liian ahdasta ja ulkoapäin kontrolloitua. Haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla monta vuotta. En tajunnut pitkään aikaan, miksi oli paha olla, mutta aloin ymmärtää – ydinperhe ei välttämättä ole Herttasen perhe, jossa voidaan aina hyvin. Ydinperheen pitää olla toimiva ja hyvä perhe – pelkkä ajatus ydinperheestä ei riitä.

Jouduin tekemään hirvittävän kipeän päätöksen ja eroamaan. Aloin kyllä taas hengittää, mutta kipuilin vuosia ja vuosia sitä kipua, että olin taas menettänyt ydinperheen enkä enää koskaan saisi sitä takaisin. Joskus omasta haaveesta pitää niin lujaa kiinni, ettei millään meinaa pystyä päästämään irti.

Elämä nappasi minusta jälleen kiinni, niin se melkein aina tekee. Olen tällä reissulla oppinut sen, että ydinperhe on sekin, että elää lasten kanssa. Minusta ja lapsistani tuli onnellinen perhe. Ja kävi niinkin, että perheeni kasvoi kuusi ja puoli vuotta eron jälkeen yhdellä miehellä ja kolmella bonuslapsella.

Olen lapsuuteni kasvanut vaihtuvissa uusperhekuvioissa. Olen itsessäni todennut sen, että noiden kuvioiden ansiosta mieleni on sopeutuva ja joustava, vaikka monta haavaakin matkalla tuli. Oli pakko sopeutua, oli pakko tutustua uusiin ihmisiin, oli pakko toivottaa uusi ihminen tervetulleeksi perheeseen. Ja miten hyvää se on lopulta itselleni tehnyt.

Mutta ihmisen mieli on kummallinen vekotin. Uusperheen elämä on minulle tuttua, nyt olen kuin kala vedessä ja nautin olostani. Nykyisessä perheessäni parisuhde toimii ja olemme yhdessä se yksikkö, joka tätä perhettä hallinnoi. Silti huomaan, että ydinperhehaave nostaa minussa edelleen päätään. Ja taas riittää mielellä jumpattavaa: etten sortuisi siihen, että alan puskemaan ja väkisin tunkemaan tätä perhettä muottiin, joka jossain pikkuaivojeni kellarikerroksessa on se oikea perhemalli.

Terveisin, Miia Moisio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Mikko Huotari

Uusperheen lapsilla on paljon asioita, joihin pitää sopeutua

Olen tullut siihen kohtaan eropolkuani, jos näin voi sanoa, että harjoittelen uusperheen vanhemmuutta. Meillä on yhteensä viisi lasta, yksi jo aikuinen ja omillaan asuva ja neljä kouluikäistä, joista kaksi käy meillä joka toinen viikonloppu.

Olen itse uusperheen kasvatti ja kuvittelen tietäväni, miltä lapsista voi tuntua. Minusta on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, mitä kaikkea lapset saattavat kokea ja tuntea. On oltava hyvin tarkalla silmällä ja korvalla sen suhteen, mitä lapsille ihan oikeasti kuuluu.

Lapselle isän tai äidin kumppani on lähtökohtaisesti vieras ihminen. Uusi kumppani vie paikan oman äidin tai isän rinnalta. Lapsista suurin osa toivoo salaa, että vanhemmat vielä palaavat yhteen. Ja saattavat pettyä kovastikin, kun uusi kumppani vie omalle vanhemmalle heidän mielissään kuuluvan paikan. Toki lasten ikä vaikuttaa tähän toiveajatteluun aika paljon.

Aikuisena voi pitää itsensä utupilvessä, jossa kuvittelee yksinkertaisesti niin, että lapset sopeutuvat. Ja niinhän he tekevät, varsinkin, jos eivät ole itsestään ja omista oloistaan kovaa ääntä pitäviä lapsia. Sopeutuminen saattaa ikävimmillään tarkoittaa sitä, että lapset alkavat mukauttaa käyttäytymistään niin, että alkavat häivyttää omia tunteitaan ja tarpeitaan. Niin tapahtuu kyllä kaikissa perheissä.

Uusperheessä tavoitteena on luoda (vähintään) kahden hajonneen ydinperheen osasista yksi perhe. Se on iso haaste, mutta myös uusi mahdollisuus. Tarvitaan todellista aikuisuutta ja henkisesti isoja ihmisiä, jotta uusperheen saa toimimaan: paljon avointa viestintää, vastuullisuutta ja kykyä ja tahtoa todelliseen kumppanuuteen.

Aikuisten välit pitää saada kuntoon

Lasten paras on vanhempien toimiva parisuhde. Hyvä suhde on kuin riippukeinu, jossa lapset saavat rauhassa keinutella ja olla vanhempien varassa. Uusperheessä näitä riippukeinun pitäjiä on useita. Lapsia ajatellen on hyvin tärkeää, että aikuisten välit ovat kunnossa.

Olen nähnyt aika paljon eroperheitä. Olen nähnyt myös sen, miten monissa eroissa osapuolten välit jäävät tulehtuneiksi. Jos eronneella parilla ei ole lapsia, ei ole niin väliä, miten ero hoidetaan. Usein viha- ja vastuupalloa heitellään eronneiden välillä. Ja syytellään toista. Käydään valtataistelua, josta kärsivät kaikki, mutta kaikkein eniten lapset.

Lasten takia on yritettävä. Oman ylpeyden saa erossa ihan tyystin unohtaa. On käytävä ero läpi, on saatava puhevälit kuntoon, pitää osata näyttää esimerkkiä siitä, että aikuiset osaavat käyttäytyä ja hoitaa eron mahdollisimman hyvin. Erojännitteet tekevät lapsille aidosti tosi huonoa.   

Ehkä lapsetkin ovat itse joskus siinä tilanteessa, että ovat eronneet. He ottavat käyttöönsä ne mallit, joita ovat meiltä aikuisilta omaksuneet.  

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Millaista on olla sukujuhlissa rakastetun kanssa? Se voi olla mitä mukavinta, kun ympäristö on suotuisa ja molemmat osaavat rentoutua joukon jatkoksi.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen, kun muistelen meitä viime viikkoisissa juhlissa, on se, miten mukavaa on luoda etsivä katse puutarhaan, ja löytää rakastettunsa sieltä, keskustelemassa vilkkaasti sukulaisteni kanssa, tai potkimassa jalkapalloa koirille, tai astelemassa paljain jaloin apiloiden kirjomalla nurmella.

Kivoja muistumia! Ne ovat sellaisia kypsiä hetkiä, joissa nautitaan kaiken hyvyydestä: täällä me olemme, me, ja meillä on kiva olla ja muilla on kivaa, kun me olemme siellä. On leppoisaa, ei mitään jännitteitä tai ristiriitoja, vaan auringonpaisteen hengittämistä.

Nuo juhlat, joissa olimme, sattuivat olemaan kastejuhlat. Niissä puhuttiin paljon rakkauden teemasta siis muutenkin: rakkaus kutsuu ja kokoaa ihmiset, rakkaudessa ihmetellään ja ihaillaan syntyvää elämää ja kasvavia lapsia, ja heidät otetaan turvan piiriin, huolta pitävään syliin ja heidät rakastetaan perheen ja suvun yhteyteen. Terve kasvaminen tapahtuu rakastamisen, ei komentamisen ja kaventamisen ilmapiirissä.

Mietin siinä, että tässä on myös yhtymäkohta sille seksuaalisuudesta ja aikuisten välisestä vetovoimasta syntymälle rakkaudelle, jolle parisuhde sitten puolestaan perustuu. Sekin kasvaa turvasta ja mukaan rakastamisesta, jota perhekunta ja suku voi tarjota. Ja mitä lempeämmin on tullut rakastetuksi oman kasvun taipaleellaan, sitä suotuisammin on karttunut sellaista voimavaraa, josta käsin uskaltaa sitten toista ihmistä eroottisestikin rakastaa.

Kyse on kyllä kahdesta erilaisesta rakkaudesta, mutta toisaalta ne ovat vahvassa yhteydessä.

Sellaista hyväksyvää joukkoon rakastamista me olemme saaneet tuntea molempien perheissä ja suvuissa. Se on tavattoman arvokasta ja ehkä ratkaisevankin tärkeää, etenkin kun luodaan uusperhekuvioita.

Aurinkoisena kesäjuhlapäivänä älyää kirkkaasti, miten merkityksellinen on myös se yhteys, joka on avoinna molempien perheiden suuntaan. Rakastamisen ilo on minun mielestäni sellaista, joka tarvitsee todistajia ja joka vahvistuu jaettaessa. On surullista, jos sitä joutuu rajaamaan ja leikkaamaan, jos sosiaalinen ympäristö ei kannattele.

Asiaa voi tietysti miettiä toiseenkin suuntaan: jos uskaltaa itse nostaa oman kahdenkeskisen rakkautensa esille ja jakaa ilonsa siitä, kenties se juuri avaa mahdollisuuden sellaiseen yhteyteen, joka ottaa vastaan, hyväksyy lempeästi ja riemuitseekin.

Silloin kesän sukujuhlatkin tosiaan muuttuvat voimavaraksi. Rakkauden hengessä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Olimme juhlissa tänään, veljeni tekemän dokumenttifilmin ensi-illan jälkeen. Olimme siellä kaikki: minä, rakastettuni ja lapseni, ja kaikki muut juhlijat, sukulaiset ja tuttavat ja lukuisat tuntemattomat.

Tällaiset tilanteet ovat niitä, joissa syntyy ristiriitoja ja riitoja tai onnellisuutta. Klassiset tilanteet.

Onnellisuutta syntyi, monella tapaa. Oli hauskat juhlat, paljon monia keskusteluja eri puolilla huonetta, ja aika ajoin katselin sinne, missä rakastettuni ja lapseni seisoivat puhelemassa vuolaasti keskenään. Kun meidän katseemme kohtasivat, rakastettuni lähetti minulle lentosuukon.

Kävelimme yhdessä loppuillan Helsingin läpi metrolle, ja lapset lähtivät omaan suuntaansa, me toiseen. Kotimatkalla kävimme läpi kaikkea sitä, mitä he olivat keskenään puhuneet ja mitä ajatuksia se nosti mieleen.

Kun siinä kuljettiin, minä ajattelin mielessäni, miten paljon rakastan kaikkia heitä, ja miten syvästi iloinen olen siitä, millaisen suhteen he ovat keskenään rakentaneet.

Ja sitten mietin, että on todella liikuttavaa havahtua uudestaan ja uudestaan siihen, että voi luottaa kumppaninsa aikuisuuteen, persoonaan ja viisauteen siinä, miten hän vie eteenpäin tuollaista haastavaa ja monimutkaista suhdetta.

Liikutuin, ja ajattelin tätä.

Rakkaussuhde on avautumista, antautumista ja kaikkea tuota, koska se on myös turvaa. On jokin turvan tunne, joka vie kaikkea eteenpäin. Vaikka siihen syöksyttäisiin kuinka päistikkaisesti, se on siellä. Lähtökohtaisesti on oltava olemassa luottamus toiseen ihmiseen ja sen luottamuksen muodostama turvallisuuden piiri.

Parisuhde on ehkä sitten tuon muodostuneen rakkaussuhteen elämistä arjessa, eli joka päivä, kaikissa vastaan tulevissa tilanteissa. Jos on onnekas, ja jos onnistutaan etenemään oikeilla, tarpeellisilla tavoilla, alkuperäinen luottamus ja turvan tunne säilyy, kehittyy laajemmaksi ja vahvistuukin entisestään.

On sanomattoman arvokasta, että voi olla turvassa toisen kanssa. Tarkoitan, että voi olla sisäisesti turvassa, omana itsenään, oman elämänsä asioiden äärellä turvassa toisen kanssa.

Se tuntuu hyvältä. Luottamus tuntuu hyvältä. Syvän, elämää kannattelevan turvan kokemus omassa rakastetussa tuntuu kallisarvoiselta, korvaamattoman hyvältä.

Eikö juuri näin pitäisi ollakin? Eikö tämä olekin juuri se, mitä ihmisen olisi syytä saada odottaa itselleen rakastaessaan ja jakaessaan toisen kanssa kaiken, mitä on?

Tuollainen rauhallinen luottamus ja turva, jota toinen ihminen kykenee luomaan, on ravitsevaa. Se on paras kasvun alusta, mitä on. Sellaisen ihmisen kanssa voi olla vaivaantumatta, luontevasti, vapaana.

Kun ajattelen, millaista oli katsoa rakastettuani noissa juhlissa ihmisten lomassa, keskustelemassa lasteni kanssa, tunsin, miten rakkauteni häntä kohtaan syveni taas yhden päivän verran lisää. Kiitos hänelle tästä. Niin sydämellinen ja fiksu ihminen.

 

Terveisin JK

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat