Kirjoitukset avainsanalla uusperhe

Kuva: Mikko Huotari

Uusperheen lapsilla on paljon asioita, joihin pitää sopeutua

Olen tullut siihen kohtaan eropolkuani, jos näin voi sanoa, että harjoittelen uusperheen vanhemmuutta. Meillä on yhteensä viisi lasta, yksi jo aikuinen ja omillaan asuva ja neljä kouluikäistä, joista kaksi käy meillä joka toinen viikonloppu.

Olen itse uusperheen kasvatti ja kuvittelen tietäväni, miltä lapsista voi tuntua. Minusta on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, mitä kaikkea lapset saattavat kokea ja tuntea. On oltava hyvin tarkalla silmällä ja korvalla sen suhteen, mitä lapsille ihan oikeasti kuuluu.

Lapselle isän tai äidin kumppani on lähtökohtaisesti vieras ihminen. Uusi kumppani vie paikan oman äidin tai isän rinnalta. Lapsista suurin osa toivoo salaa, että vanhemmat vielä palaavat yhteen. Ja saattavat pettyä kovastikin, kun uusi kumppani vie omalle vanhemmalle heidän mielissään kuuluvan paikan. Toki lasten ikä vaikuttaa tähän toiveajatteluun aika paljon.

Aikuisena voi pitää itsensä utupilvessä, jossa kuvittelee yksinkertaisesti niin, että lapset sopeutuvat. Ja niinhän he tekevät, varsinkin, jos eivät ole itsestään ja omista oloistaan kovaa ääntä pitäviä lapsia. Sopeutuminen saattaa ikävimmillään tarkoittaa sitä, että lapset alkavat mukauttaa käyttäytymistään niin, että alkavat häivyttää omia tunteitaan ja tarpeitaan. Niin tapahtuu kyllä kaikissa perheissä.

Uusperheessä tavoitteena on luoda (vähintään) kahden hajonneen ydinperheen osasista yksi perhe. Se on iso haaste, mutta myös uusi mahdollisuus. Tarvitaan todellista aikuisuutta ja henkisesti isoja ihmisiä, jotta uusperheen saa toimimaan: paljon avointa viestintää, vastuullisuutta ja kykyä ja tahtoa todelliseen kumppanuuteen.

Aikuisten välit pitää saada kuntoon

Lasten paras on vanhempien toimiva parisuhde. Hyvä suhde on kuin riippukeinu, jossa lapset saavat rauhassa keinutella ja olla vanhempien varassa. Uusperheessä näitä riippukeinun pitäjiä on useita. Lapsia ajatellen on hyvin tärkeää, että aikuisten välit ovat kunnossa.

Olen nähnyt aika paljon eroperheitä. Olen nähnyt myös sen, miten monissa eroissa osapuolten välit jäävät tulehtuneiksi. Jos eronneella parilla ei ole lapsia, ei ole niin väliä, miten ero hoidetaan. Usein viha- ja vastuupalloa heitellään eronneiden välillä. Ja syytellään toista. Käydään valtataistelua, josta kärsivät kaikki, mutta kaikkein eniten lapset.

Lasten takia on yritettävä. Oman ylpeyden saa erossa ihan tyystin unohtaa. On käytävä ero läpi, on saatava puhevälit kuntoon, pitää osata näyttää esimerkkiä siitä, että aikuiset osaavat käyttäytyä ja hoitaa eron mahdollisimman hyvin. Erojännitteet tekevät lapsille aidosti tosi huonoa.   

Ehkä lapsetkin ovat itse joskus siinä tilanteessa, että ovat eronneet. He ottavat käyttöönsä ne mallit, joita ovat meiltä aikuisilta omaksuneet.  

Terveisin, Miia Moisio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Millaista on olla sukujuhlissa rakastetun kanssa? Se voi olla mitä mukavinta, kun ympäristö on suotuisa ja molemmat osaavat rentoutua joukon jatkoksi.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen, kun muistelen meitä viime viikkoisissa juhlissa, on se, miten mukavaa on luoda etsivä katse puutarhaan, ja löytää rakastettunsa sieltä, keskustelemassa vilkkaasti sukulaisteni kanssa, tai potkimassa jalkapalloa koirille, tai astelemassa paljain jaloin apiloiden kirjomalla nurmella.

Kivoja muistumia! Ne ovat sellaisia kypsiä hetkiä, joissa nautitaan kaiken hyvyydestä: täällä me olemme, me, ja meillä on kiva olla ja muilla on kivaa, kun me olemme siellä. On leppoisaa, ei mitään jännitteitä tai ristiriitoja, vaan auringonpaisteen hengittämistä.

Nuo juhlat, joissa olimme, sattuivat olemaan kastejuhlat. Niissä puhuttiin paljon rakkauden teemasta siis muutenkin: rakkaus kutsuu ja kokoaa ihmiset, rakkaudessa ihmetellään ja ihaillaan syntyvää elämää ja kasvavia lapsia, ja heidät otetaan turvan piiriin, huolta pitävään syliin ja heidät rakastetaan perheen ja suvun yhteyteen. Terve kasvaminen tapahtuu rakastamisen, ei komentamisen ja kaventamisen ilmapiirissä.

Mietin siinä, että tässä on myös yhtymäkohta sille seksuaalisuudesta ja aikuisten välisestä vetovoimasta syntymälle rakkaudelle, jolle parisuhde sitten puolestaan perustuu. Sekin kasvaa turvasta ja mukaan rakastamisesta, jota perhekunta ja suku voi tarjota. Ja mitä lempeämmin on tullut rakastetuksi oman kasvun taipaleellaan, sitä suotuisammin on karttunut sellaista voimavaraa, josta käsin uskaltaa sitten toista ihmistä eroottisestikin rakastaa.

Kyse on kyllä kahdesta erilaisesta rakkaudesta, mutta toisaalta ne ovat vahvassa yhteydessä.

Sellaista hyväksyvää joukkoon rakastamista me olemme saaneet tuntea molempien perheissä ja suvuissa. Se on tavattoman arvokasta ja ehkä ratkaisevankin tärkeää, etenkin kun luodaan uusperhekuvioita.

Aurinkoisena kesäjuhlapäivänä älyää kirkkaasti, miten merkityksellinen on myös se yhteys, joka on avoinna molempien perheiden suuntaan. Rakastamisen ilo on minun mielestäni sellaista, joka tarvitsee todistajia ja joka vahvistuu jaettaessa. On surullista, jos sitä joutuu rajaamaan ja leikkaamaan, jos sosiaalinen ympäristö ei kannattele.

Asiaa voi tietysti miettiä toiseenkin suuntaan: jos uskaltaa itse nostaa oman kahdenkeskisen rakkautensa esille ja jakaa ilonsa siitä, kenties se juuri avaa mahdollisuuden sellaiseen yhteyteen, joka ottaa vastaan, hyväksyy lempeästi ja riemuitseekin.

Silloin kesän sukujuhlatkin tosiaan muuttuvat voimavaraksi. Rakkauden hengessä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Olimme juhlissa tänään, veljeni tekemän dokumenttifilmin ensi-illan jälkeen. Olimme siellä kaikki: minä, rakastettuni ja lapseni, ja kaikki muut juhlijat, sukulaiset ja tuttavat ja lukuisat tuntemattomat.

Tällaiset tilanteet ovat niitä, joissa syntyy ristiriitoja ja riitoja tai onnellisuutta. Klassiset tilanteet.

Onnellisuutta syntyi, monella tapaa. Oli hauskat juhlat, paljon monia keskusteluja eri puolilla huonetta, ja aika ajoin katselin sinne, missä rakastettuni ja lapseni seisoivat puhelemassa vuolaasti keskenään. Kun meidän katseemme kohtasivat, rakastettuni lähetti minulle lentosuukon.

Kävelimme yhdessä loppuillan Helsingin läpi metrolle, ja lapset lähtivät omaan suuntaansa, me toiseen. Kotimatkalla kävimme läpi kaikkea sitä, mitä he olivat keskenään puhuneet ja mitä ajatuksia se nosti mieleen.

Kun siinä kuljettiin, minä ajattelin mielessäni, miten paljon rakastan kaikkia heitä, ja miten syvästi iloinen olen siitä, millaisen suhteen he ovat keskenään rakentaneet.

Ja sitten mietin, että on todella liikuttavaa havahtua uudestaan ja uudestaan siihen, että voi luottaa kumppaninsa aikuisuuteen, persoonaan ja viisauteen siinä, miten hän vie eteenpäin tuollaista haastavaa ja monimutkaista suhdetta.

Liikutuin, ja ajattelin tätä.

Rakkaussuhde on avautumista, antautumista ja kaikkea tuota, koska se on myös turvaa. On jokin turvan tunne, joka vie kaikkea eteenpäin. Vaikka siihen syöksyttäisiin kuinka päistikkaisesti, se on siellä. Lähtökohtaisesti on oltava olemassa luottamus toiseen ihmiseen ja sen luottamuksen muodostama turvallisuuden piiri.

Parisuhde on ehkä sitten tuon muodostuneen rakkaussuhteen elämistä arjessa, eli joka päivä, kaikissa vastaan tulevissa tilanteissa. Jos on onnekas, ja jos onnistutaan etenemään oikeilla, tarpeellisilla tavoilla, alkuperäinen luottamus ja turvan tunne säilyy, kehittyy laajemmaksi ja vahvistuukin entisestään.

On sanomattoman arvokasta, että voi olla turvassa toisen kanssa. Tarkoitan, että voi olla sisäisesti turvassa, omana itsenään, oman elämänsä asioiden äärellä turvassa toisen kanssa.

Se tuntuu hyvältä. Luottamus tuntuu hyvältä. Syvän, elämää kannattelevan turvan kokemus omassa rakastetussa tuntuu kallisarvoiselta, korvaamattoman hyvältä.

Eikö juuri näin pitäisi ollakin? Eikö tämä olekin juuri se, mitä ihmisen olisi syytä saada odottaa itselleen rakastaessaan ja jakaessaan toisen kanssa kaiken, mitä on?

Tuollainen rauhallinen luottamus ja turva, jota toinen ihminen kykenee luomaan, on ravitsevaa. Se on paras kasvun alusta, mitä on. Sellaisen ihmisen kanssa voi olla vaivaantumatta, luontevasti, vapaana.

Kun ajattelen, millaista oli katsoa rakastettuani noissa juhlissa ihmisten lomassa, keskustelemassa lasteni kanssa, tunsin, miten rakkauteni häntä kohtaan syveni taas yhden päivän verran lisää. Kiitos hänelle tästä. Niin sydämellinen ja fiksu ihminen.

 

Terveisin JK

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: <span class="photographer">Unsplash</span>
Kuva: Unsplash

Uusperheet. Olen elänyt sellaisessa varhaisnuoruudesta asti. Olen saanut tolkuttoman tehokasta ja syväluotaavaa opetusta niistä ammattikorkeakoulussa. Olen seurannut niiden syntymistä lähipiirissäni useaan otteeseen viime vuosien aikaan. Olen myös lapsettomuus kysymyksen vuoksi joskus pohdiskellut, että eipä sellaiseen liittyminen olisi hullumpi vaihtoehto itsellekään. Ne ovat siis minulle tuttuja monella tapaa, mutten enää koskaan uskaltaisi sanoa tietäväni niistä kaikkea. En edes murto osaa. Sillä mitä tutummaksi ne minulle tulevat sitä enemmän opin ja ymmärrän kuinka vähän aiemmin olen ymmärtänyt.

Oli kyllä aika, kun koin tietäväni uusperheistä kaiken, koska elän sellaisessa itsekin. Olin tuntenut sen vierauden, hämmennyksen ja ärsytyksen, kun oma arki muuttuu. Kun sinne tulee vieraita tapoja ja kummalta tuntuvaa kasvatuskulttuuria. Kun kaikki tuntuu menevän ihan väärinpäin. Kyllä minä siis tiesin mitä se sellainen arki on. Kunnes sitten tuli ammattikorkeakoulu ja luennot uusperheistä.

Opettajamme oli teeman asiantuntijoita ja yhtäkkiä sisäinen polleuteni asian suhteen otti iskun toisensa perään. Siinä minä, aikoinaan hyvinkin turhautunut uusperheen lapsi, istuin kuuntelemassa asiaa ammatillisuuden sekä äitipuolien näkökulmasta. Ymmärsin kuinka vähän oikeasti ymmärsin. Sisäistin silloin ensimmäistä kertaa sen kuinka kaikki osapuolet astuvat uusperheessä uuteen tilanteeseen ja kuinka haastavaksi tilanne voidaan perheen uusille aikuisille jo valmiiksi muodostaa. Onhan meille jo lastenkirjoissa opetettu, että äitipuolet ovat pahoja ja julmia. Tajusin kuinka epäreilua se on.

Ymmärsin ensimmäistä kertaa aidosti sen, että uusperhe syntyy, kun kaksi ihmistä rakastuu.

Joitakin vuosia myöhemmin seurasin ensimmäistä kertaa kuinka ystäväni astui parisuhteen muodostumisen kautta sisälle uusperheen maailmaan. Myöhemmin näitä tilanteita on tullut useampia. Huomasin pelkääväni, kuinka vaikeaan tilanteeseen he voivat joutua ja miettiväni omien kokemusteni kautta miten siitä voisi tehdä helpompaa. Samaan aikaan kuitenkin opin jälleen. Ymmärsin ensimmäistä kertaa aidosti sen, että uusperhe syntyy, kun kaksi ihmistä rakastuu. Olin aiemmin nähnyt sen ennemminkin sitä edeltävän eron kautta. Nyt näin ja koin aivan selvästi sen kuinka kahden ihmisen välinen rakkaus synnyttää uusperheen. Se muutti paljon.

Halusin rynnätä niiden lasten luo, joiden elämään ystäviäni oli saapumassa. Vakuuttaa, että sen kaiken takana on rakkaus ja kuinka kaunista se on. Hehkuttaa kuinka upean ja ihanan aikuisen he ovat juuri elämäänsä saamassa ja miten suuri lahja se on. Samalla kuitenkin ymmärsin, ettei minun ehkä tarvitse. Kuinka nuo lapset saattavat oivaltaa sen paljon minua nopeammin ja kuinka kivuttomasti uusperheen arki voikaan joskus muodostua.

Muistan myös sen, kun tinderissä tuli  ensimmäistä kertaa vastaan ihminen, jolla oli lapsia edellisestä suhteesta. Oivalsin, että koska haluan saada lapsia, mutta koska transihmisenä minut on määrätty hedelmättömäksi, niin uusperhe-elämä voisi olla oivallinen tilanne. Ajatus siitä, että voisin olla turvallisena ja rakastavana aikuisena jo olemassa olevalle lapselle tuntui luontevalta ja ihanalta. Silloin sisäistin jälleen jotain uutta. Sen kuinka paljon rakkautta uusperheen sisälle voikaan muodostua.

Näiden kaikkien oivallusten kautta olen ymmärtänyt sen, kuinka haastava uusperheen lapsi itse olinkaan. Kuinka paljon minullakin oli tilanteessa valtaa ja miten väärin sitä käytin. Kuinka en antanut asioille mahdollisuuttakaan toimia. Nyt olen kuitenkin onneksi viisaampi. Annan itselleni anteeksi oman tyhmyyteni ja ymmärrän, että tarvitsin aikaa.  Iloitsen siitä kuinka luontevalta meidänkin uusperheen arki pystyy viimein tuntumaan. Olen oppinut paljon ja kokemuksen perusteella uskon oppivani lisää myös tulevaisuudessa. Toivon kuitenkin, että jotkut läksyt ovat sellaisia, että niiden oppimisesta voidaan tehdä yhä helpompaa varmistamalla, että puhumme uusperheistä ja niiden kaikista jäsenistä oikeasti avoimesti sekä hyväksyvästi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat