Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Kuva: Mikko Huotari

Uusperheen lapsilla on paljon asioita, joihin pitää sopeutua

Olen tullut siihen kohtaan eropolkuani, jos näin voi sanoa, että harjoittelen uusperheen vanhemmuutta. Meillä on yhteensä viisi lasta, yksi jo aikuinen ja omillaan asuva ja neljä kouluikäistä, joista kaksi käy meillä joka toinen viikonloppu.

Olen itse uusperheen kasvatti ja kuvittelen tietäväni, miltä lapsista voi tuntua. Minusta on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, mitä kaikkea lapset saattavat kokea ja tuntea. On oltava hyvin tarkalla silmällä ja korvalla sen suhteen, mitä lapsille ihan oikeasti kuuluu.

Lapselle isän tai äidin kumppani on lähtökohtaisesti vieras ihminen. Uusi kumppani vie paikan oman äidin tai isän rinnalta. Lapsista suurin osa toivoo salaa, että vanhemmat vielä palaavat yhteen. Ja saattavat pettyä kovastikin, kun uusi kumppani vie omalle vanhemmalle heidän mielissään kuuluvan paikan. Toki lasten ikä vaikuttaa tähän toiveajatteluun aika paljon.

Aikuisena voi pitää itsensä utupilvessä, jossa kuvittelee yksinkertaisesti niin, että lapset sopeutuvat. Ja niinhän he tekevät, varsinkin, jos eivät ole itsestään ja omista oloistaan kovaa ääntä pitäviä lapsia. Sopeutuminen saattaa ikävimmillään tarkoittaa sitä, että lapset alkavat mukauttaa käyttäytymistään niin, että alkavat häivyttää omia tunteitaan ja tarpeitaan. Niin tapahtuu kyllä kaikissa perheissä.

Uusperheessä tavoitteena on luoda (vähintään) kahden hajonneen ydinperheen osasista yksi perhe. Se on iso haaste, mutta myös uusi mahdollisuus. Tarvitaan todellista aikuisuutta ja henkisesti isoja ihmisiä, jotta uusperheen saa toimimaan: paljon avointa viestintää, vastuullisuutta ja kykyä ja tahtoa todelliseen kumppanuuteen.

Aikuisten välit pitää saada kuntoon

Lasten paras on vanhempien toimiva parisuhde. Hyvä suhde on kuin riippukeinu, jossa lapset saavat rauhassa keinutella ja olla vanhempien varassa. Uusperheessä näitä riippukeinun pitäjiä on useita. Lapsia ajatellen on hyvin tärkeää, että aikuisten välit ovat kunnossa.

Olen nähnyt aika paljon eroperheitä. Olen nähnyt myös sen, miten monissa eroissa osapuolten välit jäävät tulehtuneiksi. Jos eronneella parilla ei ole lapsia, ei ole niin väliä, miten ero hoidetaan. Usein viha- ja vastuupalloa heitellään eronneiden välillä. Ja syytellään toista. Käydään valtataistelua, josta kärsivät kaikki, mutta kaikkein eniten lapset.

Lasten takia on yritettävä. Oman ylpeyden saa erossa ihan tyystin unohtaa. On käytävä ero läpi, on saatava puhevälit kuntoon, pitää osata näyttää esimerkkiä siitä, että aikuiset osaavat käyttäytyä ja hoitaa eron mahdollisimman hyvin. Erojännitteet tekevät lapsille aidosti tosi huonoa.   

Ehkä lapsetkin ovat itse joskus siinä tilanteessa, että ovat eronneet. He ottavat käyttöönsä ne mallit, joita ovat meiltä aikuisilta omaksuneet.  

Terveisin, Miia Moisio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Tänään on kenties kesän lämpimin ja kaunein päivä. Tänään he tulevat, tänään hänkin jää tänne. Koko päiväksi, illaksi ja yöksi. Huomista ei ole. Tänään ei ole eroa, vaan yhdessäoloa. Tänään ei ole riitaa ja railoa, vaan tyyntä ja aurinkoista. Taivaalla ei ole pilvenhattaraa. Tänään hän on olemassa. Vaikka emme tiedä miten olisimme yhdessä, niin nyt me vain olemme. Nousen aamulla aikaisin hakemaan mansikoita. Haluan tarjota heille tuoreita mansikoita. Niitä makeimpia, sadon viimeisiä.  

Kun hän tulee, syttyy nuotioon tuli ja saunan piipusta nousee savua. Hän tarkistaa kaivon ja polttopuut, putsaa saunan viemärin. Naapuritkin sen huomaavat, että isäntä on saapunut mökille. Minä rentoudun. Jos jotain sattuu, hän on täällä. Tänään en ole yksin. Laitan Kuningasidean soimaan ja hyräilen mukana uudestaan ja uudestaan: 

"Ootsä olemassa enää, sano jotain et mä herään. En nää sua aamulla enää, ootsä olemassa, ootsä olemassa."

Tämän on mentävä hyvin. Varon menemästä liian lähelle, puhumasta liikaa. Ettei tämän lämpimän päivän lumous särkyisi, ettei hän katoa, puhkea kuin saippuakupla. Sillä hänen pihassaan ei kasva vaahteroita, suuria värikkäitä puita, jotka ulottavat lonkeronsa pitkälle ja kasvavat mihin sattuu. Hänen pihassaan kasvaa suoria ja kapeita mäntyjä, selkeitä puita, jotka eivät vie liikaa tilaa. Hänkin varoo minua. Kun korotan lapsille ääntä keräämättä jääneistä roskista, ne häviävät pian.  

Koko päivän me uimme, saunomme ja grillaamme. Ajamme veneellä pienen järven ympäri niinkuin aina ennen. Kaiken jälkeen olemme tässä samassa veneessä, auringon paisteessa. Käännän kasvoni lämpöön ja painan tämän hetken sydämeen. Tämän lämpimän päivän haluan muistaa. Lasten ilon. Hänen kauniit silmät, vaikka niiden katse ei ulotu enää minuun. 

 Kuva: Annele Rantavuori

Keskellä järveä lapset hyppäävät juuri sopivan lämpöiseen veteen, uudestaan ja uudestaan. Mekin hyppäämme lasten perässä veteen. Heittäydymme uuteen. Hänkin hyppää. Kerrankin on tarpeeksi lämmin. Lämpöä hän on aina tarvinnut. Työnnän pois ajatukset siitä, miksi minun lämpöni ei riittänyt. Haluan olla tässä hetkessä, en mennessä tai tulevassa. Nauramme ääneen. Lasten ilo tarttuu. Tänään heidän maailmansa on koossa ja sydän yhtenä kappaleena. Tänään olemme molemmat tässä, ihan lähellä. Ja me pystymme tähän. Minä pystyn tähän. Kanavoin tunteeni musiikkiin, etten itkisi koko päivää. 

"Nyt ja tässä niin kovin kovin pienessä hetkessä on koko maailma ja ikuisuus. Jos yhden toiveen vielä pyytää vois, seis maailma, seis seis maailma."

Ilta on lämmin ja niin kaunis. Valoa pitkän päivän keränneet lamput syttyvät pimenevässä illassa yksi toisensa jälkeen ja kertovat kesän olevan pian ohi. Lasten nukahdettua istumme vielä pitkään nuotion lämmössä. Hän huolehtii tulesta niinkuin aina. Nuotio loimuaa ja järvi on tyyni. Tämä päivä on totta. Sain tämän täydellisen kauniin päivän perheeni kanssa. Tätä päivää, ilta ja yötä ei mikään voi enää ottaa minulta pois. Sillä aamu sarastaa jo.


 Kuva: Annele Rantavuori

Aamulla tuulee. Sää muuttuu, kylmenee. Vain hetken oli veden pinta tyyni. Niin nopeasti kuluu kesän lämpimin päivä. Tuuli on vielä lämmin ja puhaltaa kohti uutta, pakottaa liikkeelle. Se on niin kova, että aalloista kertyy vaahtokasoja rantaan. Lasten kysyessä mistä vaahto syntyy, vastaan: - Tuulesta, tuuli synnyttää vaahdon. 

"Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin. Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin."

Kun auton perävalot vilkkuvat, soitan Pohjolan tuulet-biisiä. Heittäydyn kylmyyttä uhmaten lämpimän tuulen matkaan, kun isän ja lasten loma vielä jatkuu.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen tavannut liian monta ihmistä, joista on tuntunut, että heitä ei olla koskaan rakastettu. Ainakaan tarpeeksi. Tai ainakaan niin, miten he olisivat halunneet tulla rakastetuiksi. Terapeutin vastaanotolla näitä kuuluu usein, mutta toki myös muualla. Joskus muistan itsekin tunteneeni niin. Kokemuksestani on aikaa, mutta sen tunnemuisti on vahva. Näkymättömän ilma on raskasta.

 Yhteistä näissä tarinoissa on se, että ihminen kokee olevansa aivan sama Toiselle.  Siis hänelle jolle  pitäisi saada olla  merkityksellinen: omalle vanhemmalle tai puolisolle. Valitettavan usein nämä kokemukset myös toistuvat. Lapsena näkymätön voi jäädä näkymättömäksi myös aikuisuudessa. Kun on jäänyt se käsitys päälle, ettei  kukaan ei ole ollut kiinnostunut omista tarpeista ja toiveista, on niistä vaikea olla itsekään tietoinen. Pitäisi ensin tulla nähdyksi Toisen katseessa. Itseään on vaikea synnyttää yksin. Yksinäinen jää yksinäiseksi helposti myös parisuhteessa. 

Luin tänä kesänä sosiaalipsykologi Janne Viljamaan kirjan Narsistin lapsena: Pitkä tie itsenäisyyteen.  Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat tavalla tai toisella joutuneet läheisissä ihmissuhteissaan vähättelyn kohteeksi. Kirjassa esitellään monia käyttökelpoisia harjoituksia ja vastuunottoa omasta elämästään.  Yksi oivallinen tapa tulla näkyväksi parisuhteessaan, vanhemmuudessaan tai vaikkapa työyhteisössään on Viljamaan lanseeraama "Ole aktiivinen kolmesti päivässä"- harjoitus. Käytännössä voi esimerkiksi harjoitella eriävän mielipiteen sanomista ääneen. Viljamaa kehottaa tämän sanomista esimerkiksi ruokapöydässä, siinä kun pitää istua sitten vielä sanomisensa jälkeenkin.  Julkinen puhe jännittää ja hävettää ymmärrettävästi monia,  joita on latistettu. Mutta siihenkin voi hellästi kannustaa itsensä. Tarjoutua ottamaan vastuuta.  Aktiivisuus ja itsensä voittaminen lisäävät myönteistä minäkuvaa. Jonkun aikaa harjoiteltuaan omana itsenä oleminen onkin jo luontevampaa. Erimielisyyteen ei tukehdu ja julkinen esiintyminen ei vedä jalkoja maan alta. 

Yhteistä näkymättömyydelle on myös se, ettei kukaan ole sanonut, että olet kaunis, hyvä, osaava tai rakastettava. Jos sinulla on joku, joka on sinulle tärkeä ja rakas, opettele ilmaisemaan se hänelle. Ihan vain siksi, ettei lapsesi, vanhempasi, puolisosi tai ystäväsi tarvitsisi arvailla, oletko hänelle tärkeä vai et. Me ihmiset olemme aika herkkiä. Rakkausvaje voi hyökätä ja jäädä päälle. 

Rakkaus on luova ja keksii tuhansia eri muotoja. Jos oma luovuus ei ole nyt juuri parhaimmillaan, Gary Chapmanin keksimästä viidestä rakkauden kielestä voi  aloittaa tunteidensa ilmaisun. Tiedätkö, mistä puolisosi tai lapsesi tietää, että rakastat heitä? Tarvitsevatko he kuulla sen sanoin vai ymmärtävätkö he enemmän yhteisen ajan tai kosketuksen kieltä? Läheiselleen kannattaa kertoa tunteistaan hänen omalla rakkauden kielellä.

Eri elämäntilanteissa kielitoiveet voivat  muuttua. Arvostan nykyisin sitä, että puolisoni satsaa yhteiseen aikaan ja yhteiseen tekemiseen - niin vaikka ovat ne muutkin tärkeitä. Joka päivä olisi tärkeää sanoa Rakastan sinua. Muuten voi käydä niin, että rakkaus hiipuu tai tukehtuu tai toinen luulee, että hän on muuttunut yhdentekeväksi. Näkymättömyyden viittaa joskus kantaneet hautautuvat herkästi sen alle vähänkään vaikeassa tilanteessa.

Teinilapset  vaivautuvat vanhempien rakkauden tunnustuksista. On täytynyt etsiä muita kieliä. Kuten vaikkapa se, että ostaa toiselle kaupasta sitä ruokaa, josta hän kerran sanoi pitäneensä. Silloin on ainakin yrittänyt kertoa sen kaikista tärkeimmän. Kuulin, mitä sanoit ja pidin sen mielessäni. 

Rakastavin terveisin,

Minna

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Minna Tuominen

Haluan kaurapuuroni. Ja tummapaahtoisen kahvin. Olen raahannut Suomesta  lomalle omat kaurahiutaleeni ja kahvipurkkini. Aamu ei oikein käynnisty ilman niitä. Muuten se voisi  käynnistyä nimenomaan väärin. Ja kuitenkin pidän itseäni seikkailunhaluisena ja ei-rutiininomaisena. Haluan käydä uusissa paikoissa ja maistaa monenlaisia makuja. Paitsi aamuisin. Pitää olla jotain pysyvää. Puolisolleni kaurapuurot eivät tule enää yllätyksenä. Hänkin syö niitä. 

Olemme lomalla kokoonpanolla, jossa on kolmen aikuisen lisäksi lapsia 9-16 vuoden ikähaitarilla. Lapset ovat tunteneet toisensa pienestä asti. Silti matkat tuovat esille itsestä ja toisesta erilaisia piirteitä: Toinen esimerkiksi haluaa suinpäin juosta kokeilemaan erilaisia hyppylaitteita ja maistaa jotakin uutta ruokaa, toinen lapsi tarkkailee vierestä ja miettii "selviydynkö tuosta hengissä, uskaltaisinko sittenkin kokeilla"? Toinen sanoo toiselle, ettei tuo vaate istu sinulle parhaiten ja toinen loukkaantuu. "Miksi tuo haukkuu minun vaatteita?" Haukkuiko hän vai halusiko itseasiassa auttaa valitsemaan kaverille paremmin sopivat vaatteet? Se, mikä on toiselle suoruutta ja rehellisyyttä, kuulostaa toisen korvissa arvostelemiselta.

Lomalle kannattaa lähteä toisten kanssa myös siksi, että pienessä tilassa ja erilaisessa ympäristössä pääsemme harjoittelemaan ihmissuhdetaitoja ja toisten erilaisuuden ymmärtämistä. Aika monesta asiasta täytyy yhdessä sopia ja itsekkäät vapaamatkustajat alkavat ärsyttää. Kaveritaidot ovat samoja, mitä tarvitsemme parisuhteessa. 

Kyselen lapsilta tätä blogia varten, minkälainen olisi hyvä seurustelukumppani. Lapset sanovat yhdestä suusta, että luonne on tärkeämpi kuin ulkonäkö. Teinit tosin puhuvat myös ulkonäön puolesta.

Mutta minkälainen luonne olisi hyvä?

- Iloinen 

- Ja hauska 

- Ja pitää olla omat mielipiteet. Mun kanssa pitää osata puolustautua

- Entä ylläytykset? Tykkäättekö te jos seurustelukumppani järjestää yllätyksiä?

-  No riippuu yllätyksestä. 

- Ei kauheesti

- Jotain kivaa se voisi järjestää

 

Minä tykkään yllätyksistä. Odotan, mitä kaikkea yllättävää saan tänään järjestää ja mitä minulle järjestetään. 

Lomaterveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat