Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Pixabay

Parisuhde ja vanhemmuus pakottavat monessa mutkassa katsomaan oman nutun sisään. Onko se ihmisen tarvetta asioiden jäsentelyyn vai mitä, mutta elämän halutaan nähdä etenevän vaiheittain. Ei selkeärajaisin, vaan toistensa lomaan asettuvin kehityshaastein.

Kun ihminen astuu parisuhteeseen, syvempi matka itseen on aluillaan. Symbioosin kautta erillistymisvaihetta kohti kasvaessaan parisuhteen molemmat osapuolet opettelevat yhtä aikaa sekä tukeutumaan kumppaniin että seisomaan riittävän tukevasti omilla jaloillaan.

Kun ihminen astuu parisuhteeseen, syvempi matka itseen on aluillaan.

Monesti erillistymisvaihe sysää molemmat myös ristiriitavaiheeseen: eihän tuo kumppani ollut lainkaan sitä, mitä kuvittelin hänen olevan! Ja seuraavat vuodet menevätkin itsen ja kumppanin rakastamisen opettelemiseen. Jossain tulevaisuudessa häämöttää se seesteisempi tasaveroisten kumppanusten onnela.

Vanhemmuus sekoittaa omalla suloisella tavalla pakkaa. Usein yhtä matkaa pienen ihmisen kasvun kanssa itsessä aktivoituvat ne samaiset kehityshaasteet, joita lapsi ensi kertaa elämässään hapuillen käy läpi. Vanhemmuus tarjoaa toisen mahdollisuuden perusasioiden vahvistumiseen: henkilökohtaisen turvallisuudentunteen ja luottamuksen omaan osaavuuteen. Ihminen tulee enemmän tietoiseksi itsestään.

Energiaa ei vienyt ainoastaan lisääntynyt työmäärä, vaan ne kolme sisäkkäistä kehitysvaihetta, jotka kiihdyttivät olemassaolollaan toisiaan.

Menin nuorena naimisiin. Näiden kahden sisäkkäisen prosessin lisäksi huomasin vielä kolmannen kasvuhaasteen: olin ihmisenä varsin keskeneräinen. Ei ihme, että pikkulapsivaihe tuntui imevän kaikki mehut. Energiaa ei vienyt ainoastaan lisääntynyt työmäärä, vaan ne kolme sisäkkäistä kehitysvaihetta, jotka kiihdyttivät olemassaolollaan toisiaan. Vanhemmuus, parisuhde ja henkilökohtaisen identiteetin pohtiminen veivät kaikki voimavaroja vähän eri tavalla.

Moni kiinnostuu itsestään lasten ollessa pieniä.

Moni kiinnostuu itsestään lasten ollessa pieniä. Oman elämän pohtiminen yhdessä terapeutin kanssa tuntuu usein luontevalta: mennyt ja arjen puristuksessa itsessä syntyvä uusi kiinnostaa. Puolison ja lasten kanssa yhdessä taivalletusta matkasta kannattaa nauttia. Ihan joka hetki, niistä vaikeimmistakin taipaleista. Perheyhteisö tukee monipuolisesti henkilökohtaista kasvua.

Marraskuisin terveisin,

Hanna Ranssi-Matikainen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen omilleen muutto voi olla samaan aikaan raskasta sekä kaivattua molemmille osapuolille Kuva: Sarah Brown, Unsplash

Istuin vuonna 2010 toisen lapsuudenkotini olohuoneen sohvalla ja kiemurtelin sisäisesti. Tiesin tulevani pian muuttamaan omilleni lukion loputtua ja tulevien opintojen alkaessa, mutta huomasin olevani henkisesti jo niin lähtökuopissa, että odottaminen alkoi muuttua tuskaisaksi. Hetket ennen konkreettista muuttoa tuntuivat muovautuvan aina vain pidemmiksi ja vaikeammiksi. En jaksanut tai halunnut enää olla lapsuuden kodeissani. Ei siksi, ettenkö olisi niissä viihtynyt. Ei siksi, etteikö niissä olisi ollut hyvä olla tai rakastavia ihmisiä. Päinvastoin. Lapsuudenkotini olivat minulle rakkaita, mutta oli tullut minun aikani jatkaa matkaa. Päästä omaan kotiini. Rakentamaan oma arkeni. Ilman vanhempiani.

Kiemurtelin tuolla sohvalla myös siksi, että halusin puhua asiasta ympärillä hääräävän vanhempani kanssa. Minusta tuntui, että olin aistinut hänen ajattelevan muutostani samoin. En kuitenkaan tiennyt kuinka uskaltaa sanoa asiasta hänelle, sillä pelkäsin, että hän ajattelisi, etten ollut onnellinen hänen tai toisen vanhempani luona. Tai, etten heitä enää rakastaisi. Lopulta kuitenkin uskaltauduin varovaisesti ajatukseni ilmaisemaan ja kuinka ollakaan, tunne todella oli molemmin puolinen. Siinä me molemmat koitimme painottaa, ettemme tarkoita tunteillamme, etteikö toisen olemassaolo olisi ihana tai ettemmekö toista rakastaisi, mutta oli jo aikani jatkaa eteenpäin. Emme enää täysin mahtuisi elämään omaa kokonaista aikuisten kokoista arkeamme samojen seinien sisällä. Oli aika muutokseen.

Olen monet kerrat kuullut ja jutellut nuorten aikuisten kotona asumisista tai sieltä muuttamisista. En voi olla huomaamatta, kuinka usein niissä elävät yhdessä niin monet eri tunteet. Istuessani tuolla sohvalla yli yhdeksän vuotta sitten, tahdoin jo pois, mutta toisaalta myös pelkäsin sitä kaikkea mikä edessä oli. Rakastin vanhempiani, mutta kaipasin kuumeisesti heidän luota omille poluilleni. Elin tunteiden ristitulessa, enkä osaa kuvitellakaan millaista se on ollut vanhemmilleni. Kuinka samaan aikaan lapsen muuttoon liittyy varmasti surua ja luopumisen tuskaa, hämmennystä ja yllätystä siitä, että tosiaan ollaan jo siinä pisteessä, sekä huolta ja pelkoa, mutta myös iloa ja ylpeyttä. Noiden kaikkien tunteiden keskellä sitten katsoo toista ja niitä muutoksia, jotka kohta ovat tapahtumassa.

Olen valtavan iloinen tuosta keskustelusta, jonka satuin vanhempani kanssa tuolloin käymään ja, jonka myöhemmin jaoin myös toisen vanhempani kanssa. Se sisälsi huolta, että toinen tulkitsisi tarpeet, tunteet ja ajatukset väärin. Syväluotaavasti luotaantyöntäviksi ja pysyvästi pois tahtoviksi. Samaan aikaan se kuitenkin teki asioita myös näkyväksi. Sanoitti, etteivät ne tarkoita sitä, vaan ovat vain kaipuuta uudenlaiseen tapaan olla vanhempi ja lapsi; yhdessä, mutta erillään. Se minut kai lopulta ajoikin puhumaan. Ajatus siitä, että nuo tunteet olivat minussa totta joka tapauksessa ja tulivat varmasti näkyviin toiminnassani, halusinpa tai en. Niinpä oli turvallisempaa kertoa niistä itse kuin jättää toisen johtopäätökset tulkintojen varaan.

Siinä me olimme. Vanhempi ja lapsi. Minulla kaipuu päästä jo lähtemään. Hänellä tarve päästää minut menemään. Eikä se mikään missään määrin vähentänyt rakkautemme määrää tai kielinyt sen puutteesta. Se oli vain polku kohti uutta.

Muistelevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Uusperheen lapsilla on paljon asioita, joihin pitää sopeutua

Olen tullut siihen kohtaan eropolkuani, jos näin voi sanoa, että harjoittelen uusperheen vanhemmuutta. Meillä on yhteensä viisi lasta, yksi jo aikuinen ja omillaan asuva ja neljä kouluikäistä, joista kaksi käy meillä joka toinen viikonloppu.

Olen itse uusperheen kasvatti ja kuvittelen tietäväni, miltä lapsista voi tuntua. Minusta on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, mitä kaikkea lapset saattavat kokea ja tuntea. On oltava hyvin tarkalla silmällä ja korvalla sen suhteen, mitä lapsille ihan oikeasti kuuluu.

Lapselle isän tai äidin kumppani on lähtökohtaisesti vieras ihminen. Uusi kumppani vie paikan oman äidin tai isän rinnalta. Lapsista suurin osa toivoo salaa, että vanhemmat vielä palaavat yhteen. Ja saattavat pettyä kovastikin, kun uusi kumppani vie omalle vanhemmalle heidän mielissään kuuluvan paikan. Toki lasten ikä vaikuttaa tähän toiveajatteluun aika paljon.

Aikuisena voi pitää itsensä utupilvessä, jossa kuvittelee yksinkertaisesti niin, että lapset sopeutuvat. Ja niinhän he tekevät, varsinkin, jos eivät ole itsestään ja omista oloistaan kovaa ääntä pitäviä lapsia. Sopeutuminen saattaa ikävimmillään tarkoittaa sitä, että lapset alkavat mukauttaa käyttäytymistään niin, että alkavat häivyttää omia tunteitaan ja tarpeitaan. Niin tapahtuu kyllä kaikissa perheissä.

Uusperheessä tavoitteena on luoda (vähintään) kahden hajonneen ydinperheen osasista yksi perhe. Se on iso haaste, mutta myös uusi mahdollisuus. Tarvitaan todellista aikuisuutta ja henkisesti isoja ihmisiä, jotta uusperheen saa toimimaan: paljon avointa viestintää, vastuullisuutta ja kykyä ja tahtoa todelliseen kumppanuuteen.

Aikuisten välit pitää saada kuntoon

Lasten paras on vanhempien toimiva parisuhde. Hyvä suhde on kuin riippukeinu, jossa lapset saavat rauhassa keinutella ja olla vanhempien varassa. Uusperheessä näitä riippukeinun pitäjiä on useita. Lapsia ajatellen on hyvin tärkeää, että aikuisten välit ovat kunnossa.

Olen nähnyt aika paljon eroperheitä. Olen nähnyt myös sen, miten monissa eroissa osapuolten välit jäävät tulehtuneiksi. Jos eronneella parilla ei ole lapsia, ei ole niin väliä, miten ero hoidetaan. Usein viha- ja vastuupalloa heitellään eronneiden välillä. Ja syytellään toista. Käydään valtataistelua, josta kärsivät kaikki, mutta kaikkein eniten lapset.

Lasten takia on yritettävä. Oman ylpeyden saa erossa ihan tyystin unohtaa. On käytävä ero läpi, on saatava puhevälit kuntoon, pitää osata näyttää esimerkkiä siitä, että aikuiset osaavat käyttäytyä ja hoitaa eron mahdollisimman hyvin. Erojännitteet tekevät lapsille aidosti tosi huonoa.   

Ehkä lapsetkin ovat itse joskus siinä tilanteessa, että ovat eronneet. He ottavat käyttöönsä ne mallit, joita ovat meiltä aikuisilta omaksuneet.  

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään on kenties kesän lämpimin ja kaunein päivä. Tänään he tulevat, tänään hänkin jää tänne. Koko päiväksi, illaksi ja yöksi. Huomista ei ole. Tänään ei ole eroa, vaan yhdessäoloa. Tänään ei ole riitaa ja railoa, vaan tyyntä ja aurinkoista. Taivaalla ei ole pilvenhattaraa. Tänään hän on olemassa. Vaikka emme tiedä miten olisimme yhdessä, niin nyt me vain olemme. Nousen aamulla aikaisin hakemaan mansikoita. Haluan tarjota heille tuoreita mansikoita. Niitä makeimpia, sadon viimeisiä.  

Kun hän tulee, syttyy nuotioon tuli ja saunan piipusta nousee savua. Hän tarkistaa kaivon ja polttopuut, putsaa saunan viemärin. Naapuritkin sen huomaavat, että isäntä on saapunut mökille. Minä rentoudun. Jos jotain sattuu, hän on täällä. Tänään en ole yksin. Laitan Kuningasidean soimaan ja hyräilen mukana uudestaan ja uudestaan: 

"Ootsä olemassa enää, sano jotain et mä herään. En nää sua aamulla enää, ootsä olemassa, ootsä olemassa."

Tämän on mentävä hyvin. Varon menemästä liian lähelle, puhumasta liikaa. Ettei tämän lämpimän päivän lumous särkyisi, ettei hän katoa, puhkea kuin saippuakupla. Sillä hänen pihassaan ei kasva vaahteroita, suuria värikkäitä puita, jotka ulottavat lonkeronsa pitkälle ja kasvavat mihin sattuu. Hänen pihassaan kasvaa suoria ja kapeita mäntyjä, selkeitä puita, jotka eivät vie liikaa tilaa. Hänkin varoo minua. Kun korotan lapsille ääntä keräämättä jääneistä roskista, ne häviävät pian.  

Koko päivän me uimme, saunomme ja grillaamme. Ajamme veneellä pienen järven ympäri niinkuin aina ennen. Kaiken jälkeen olemme tässä samassa veneessä, auringon paisteessa. Käännän kasvoni lämpöön ja painan tämän hetken sydämeen. Tämän lämpimän päivän haluan muistaa. Lasten ilon. Hänen kauniit silmät, vaikka niiden katse ei ulotu enää minuun. 

 Kuva: Annele Rantavuori

Keskellä järveä lapset hyppäävät juuri sopivan lämpöiseen veteen, uudestaan ja uudestaan. Mekin hyppäämme lasten perässä veteen. Heittäydymme uuteen. Hänkin hyppää. Kerrankin on tarpeeksi lämmin. Lämpöä hän on aina tarvinnut. Työnnän pois ajatukset siitä, miksi minun lämpöni ei riittänyt. Haluan olla tässä hetkessä, en mennessä tai tulevassa. Nauramme ääneen. Lasten ilo tarttuu. Tänään heidän maailmansa on koossa ja sydän yhtenä kappaleena. Tänään olemme molemmat tässä, ihan lähellä. Ja me pystymme tähän. Minä pystyn tähän. Kanavoin tunteeni musiikkiin, etten itkisi koko päivää. 

"Nyt ja tässä niin kovin kovin pienessä hetkessä on koko maailma ja ikuisuus. Jos yhden toiveen vielä pyytää vois, seis maailma, seis seis maailma."

Ilta on lämmin ja niin kaunis. Valoa pitkän päivän keränneet lamput syttyvät pimenevässä illassa yksi toisensa jälkeen ja kertovat kesän olevan pian ohi. Lasten nukahdettua istumme vielä pitkään nuotion lämmössä. Hän huolehtii tulesta niinkuin aina. Nuotio loimuaa ja järvi on tyyni. Tämä päivä on totta. Sain tämän täydellisen kauniin päivän perheeni kanssa. Tätä päivää, ilta ja yötä ei mikään voi enää ottaa minulta pois. Sillä aamu sarastaa jo.


 Kuva: Annele Rantavuori

Aamulla tuulee. Sää muuttuu, kylmenee. Vain hetken oli veden pinta tyyni. Niin nopeasti kuluu kesän lämpimin päivä. Tuuli on vielä lämmin ja puhaltaa kohti uutta, pakottaa liikkeelle. Se on niin kova, että aalloista kertyy vaahtokasoja rantaan. Lasten kysyessä mistä vaahto syntyy, vastaan: - Tuulesta, tuuli synnyttää vaahdon. 

"Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin. Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin."

Kun auton perävalot vilkkuvat, soitan Pohjolan tuulet-biisiä. Heittäydyn kylmyyttä uhmaten lämpimän tuulen matkaan, kun isän ja lasten loma vielä jatkuu.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat