Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Kuva: Melanie Vilelneuve, Unsplash

Luin tekstin, joka nosti kyyneleet silmilleni. Se sai silmäni kostumaan liikutuksesta ja se sai silmäni kostumaan surusta. Se oli juttu amerikkalaisesta kahden lapsen äidistä, joka toimii samaa sukupuolta olevien parien häissä lainaäitinä.

Sara Cunninghamin oma poika on homo, eikä sen hyväksyminen ollut Saralle täysin helppo taival, mutta nykyään hän ei näe asiassa ongelmaa ja itse asiassa tekee töitä tukeakseen samassa tilanteessa olevia vanhempia. Cunningham on myös pappi ja vihkiessään samaa sukupuolta olevia pareja hän alkoi huomata kuinka monelta saattoi puuttua omat vanhemmat juhlista, sillä he eivät hyväksyneet enää lastaan tai hänen suhdettaan. Lopulta hän kirjoitti omaan tilapäivitykseensä, että voisi tulla tuuraamaan äitejä häihin mikäli, joku sellaista toivoisi. Ja kuinka ollakaan päivitys levisi kulovalkean tavoin ja yhteydenottoja alkoi tulla ympäri maailmaa. Onneksi myös muita äitejä ilmoittautui mukaan ja näin on jo useampia häitä buukattu eri äideille.

Ikävän monet sukupuoli- ja/tai seksuaalivähemmistöön kuuluvat päätyvät yhä perheensä ulkopuolelle. Ikävän monet joutuvat kohtaamaan juhlat ja arjet ilman perhettään ja sukulaisiaan vain koska ovat oma itsensä. Onneksi, juuri tämän ikävän ja tuskaisan faktan vuoksi, sateenkaariyhteisö on kuitenkin kautta aikain oppinut tekemään perheen itsestään, silloin kun biologinen perhe ei ymmärrä sitä roolia enää kantaa. AIDSin täyteisten kipeiden vuosien aikaan ystävät kantoivat toisiaan hautaan, kun perhe ei halunnut olla enää osa läheisensä elämää eikä kuolemaa. Nyt laajennettu yhteisö vastaa myös niihin kipuihin, joita kohdataan kun iloissakin paistaa suru.

Häät ovat onnellinen juhla. Niiden keskiössä on rakkaus. Niissä loistaa halu sitoutua ja kantaa arkea sekä sen iloja ja suruja yhdessä. Sateenkaripareille se on myös asia, joita moni ei välttämättä osannut vielä muutama vuosi sitten kuvitella saavansa kokea. Se tekee joskus juhlasta vielä erityisen onnellisen ja merkittävän. Kuitenkin osalle tuota puhdasta onnea ja iloa varjostaa aukko. Tyhjät tuolit vierasrivistössä. Tieto siitä, ettei oma perhe, ettei omat läheiset, omat vanhemmat, tahdo tulla viettämään tuota iloa heidän kanssaan. Mahdollisesti muistutus siitä, etteivät he tahdo olla läsnä heidän elämässä lainkaan. Se on iso kipu ja varjo kantaa tuona onnellisena päivänä.

Monet saavat yhteisöstä perheen itselleen silloinkin, kun oma perhe hylkää. Olo, elo ja arki voi olla hyvää ja onnellistakin vaikka joutuisi kääntämään selkänsä lapsuuden perheelle. Me olemme monenlaisia, selviämme monenlaisesta ja kaipaamme erilaisia asioita. Mutta voi hyvin olla, että monelle heistäkin, joille perheen jääminen ei enää ole niin kipeä asia, niin heillekin nuo tyhjät tuolit ja aukot perinteessä suurien juhlien kohdalla, kääntävät veitsiä haavassa. Muistuttavat kaikesta siitä mistä he eivät enää saa olla osallisia. Silloin merkitykselliseksi astuvat sellaiset ihmiset kuin Sara Cunningham. Ihmiset jotka lupaavat olla sinä päivänä heidän suurimpia faneja, niin kuin vanhemmat tuppaavat olemaan, olla liikuttuneina kirkon penkissä sekä ennen kaikkea iloita heidän kanssaan. Tehdä niitä asioita mitä monet lapset toivovat vanhempiensa noissa hetkissä tekevän. He eivät välttämättä korvaa biologisen vanhemman poissaoloa tai pyyhi pois kokonaan sen aiheuttamaa kipua, mutta he voivat olla täyttämässä tyhjiön. He peittävät sitä aukkoa ja sen aiheuttamaa kipua sekä muistuttavat, etteivät hylätyksi tulleetkaan ole yksin, että yhä on heitä jotka iloitsevat heistä sekä heidän onnestaan.

Minun silmäni kostuivat, sillä laajennettukin yhteisö pitää huolta omistaan. Minun silmäni kostuivat, sillä on ihmisiä, jotka näkevät kivut sekä vääryydet ja tahtovat tehdä jotain niiden eteen. Minun silmäni kostuivat, sillä joku iloitsee silloinkin, kun joku toinen ei sitä tajua tehdä. Minun silmäni kostuivat kaikkien heidän puolesta, jotka joutuvat pelkäämään tai kokemaan, etteivät heille tärkeät ihmiset ota heitä enää elämäänsä tai saavu heitä ja heidän onneaan juhlimaan. Minun silmäni kostuivat siitä, että heitä yhä on.

Liikuttunein terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tänään tuttuni kertoi, mitä tyttöni on puhunut hänelle meidän erosta. Se oli aika pysäyttävää kuultavaa kesken työpäivän. Hän oli kertonut toivovansa meidän palaavan vielä yhteen. Pieni tyttöni miettii, miksi me emme tee sopua. Puhelun jälkeen alkoi rintaa puristaa ja itkettää. Teki mieli huutaa. Olen tämän kaiken kuullut, eikä tässä mitään yllättävää ollut. Silti oli musertavaa kuulla se jonkun toisen suusta. Myös tulevaisuudessa tulevat monet korvat vielä kuulemaan miltä hänestä tuntui, kun äiti ja isä erosivat.  

Lasten pohjaton suru onkin yksi eron vaikeimmista asioista. Suru kun ylipäätään on hankala tunne. Siihen mukaan haastava suhde lasten rakkaimpaan ihmiseen, unelmista luopumisen prosessi ja syyllisyys tämän kaiken aiheuttamisesta, niin soppa on kasassa. Sanoinko jo syyllisyys, syyllisyys ja vielä kerran syyllisyys. Minä olen aiheuttanut tämän. Tämä on minun syytäni. Taas minä. Aivan kuin minä olisin ainoa ihminen maailmassa, joka tähän kaikkeen on vaikuttanut.

Suru on itsekäs tunne. Se vaatii aikaa ja tilaa, käpertymistä omaan maailmaan. Se ei myöskään kysele lupaa, vaan tulee ja ottaa paikkansa. Tavalla tai toisella. Meille suru tulee kylään melkein aina iltaisin. Ikävä ei juolahda mieleen päivän tohinassa, vaan illan hämärässä. Juuri silloin, kun nousen lähteäkseni omiin iltatouhuihini ja pitäisi antaa unen tulla kuuluu pieni, murtunut ääni: -Mulla on ikävä iskää. Jähmetyn paikalleni ja tunnen, miten nopeasti sisälläni tunteet myllertävät. Käännyn hitaasti kohdatakseni lapseni surun. Se on vaikeaa, vaikka tämä hetki on toistunut uudestaan ja uudestaan.

Minuakin surettaa niin paljon ja selviytyäkseni olen tottunut työntämään surun pois. Se on niin hidas, lamauttava ja voimia vievä. Olisi niin paljon helpompaa olla ilman sitä. Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään. Kysyn saanko tulla viereen ja otan hänet kainaloon. Sitten me vierekkäin katsellaan, kuunnellaan ja pyöritellään surua ympäri. Laskeudutaan surun hämäränsiniseen kuplaan. Yritän muistella vanhalta viisaalta naiselta nuorena tyttönä saamaani ohjetta. Surulle ei tarvitse tehdä mitään. Ota se kämmenellesi ja katsele. Mutta se juuri tässä onkin vaikeaa. Ettei tartte tehdä mitään. Tämä harmaa sumu on vain kuljettava läpi, jotta olisi tilaa uudelle, sitten joskus. 

Muistan, kun pian uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen lapsi huusi suruansa ulos: - Onko se niin vaikeaa asua saman katon alla? hän kysyi koko pienen mielen voimallaan. Me aikuiset kuuntelimme vaiti. Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. Syvältä kouraisevaa pohjatonta surua, kun elämän perusrakenteet järkkyvät pysyvästi. Lapsen tuska herättää sietämättömän avuttomuuden tunteen. Se on kestettävä, jotta voi olla ja ottaa vastaan. Etten jättäisi häntä yksin. Yritän luottaa, että lapseni selviää tämän haavan kanssa. Mitä muutakaan voin!? On vaikea uskoa, että rakkaus riittää, kun eihän se riittänyt!

Onneksi rakkaus ei ole sidottu rakenteisiin, vaan suhteeseen. Se ei ole ehdoton, muuttumaton tai omistettava. Se on läsnäoloa ja kohtaamista. Jakamista. Toivoisin niin, että  meidän toisemme hyljänneiden suhteessa voisi tulevaisuudessa olla kohtaamista, jopa rakkautta, joka voisi kannatella lapsiamme. Sillä jaammehan me tämän vanhemmuuden. Aiemmin se on tuntunut aivan mahdottomalta ajatukselta, sillä en ole koskaan tajunnut, miksi sitten erota.

Nyt se tuntuu välttämättömältä, koska lapsemme tarvitsevat sitä.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Olen kasvanut perheessä, jossa naiset osaavat, jaksavat ja selviävät. Mitä haastavampi tilanne, sitä suurempi on selviämisen palkinto. Äitini kestovitsi oli, miten nainen luotiin miehelle avuksi. Osa luomisjärjestystä on siis, että tarvitaan nainen, kyvykkäämpi, miehelle avuksi. Silti jos olisin voinut antaa äidilleni mitä tahansa, niin olisin antanut lepoa. 

Molemmat mummini elivät läpi sodan eri puolilla maata. Isäni oli pieni poika, kun hänen isänsä lähti pohjanmaalta sotaan. Eikä hän kovin vanha ollut, kun sodan kauhut läpi elänyt, selkänsä rikkonut paappani palasi kotiin. Maatalon raskaisiin töihin hän ei juurikaan enää kyennyt, vaan vastuu talon töistä jäi vaimolle ja pojille. Lukuisat mummin kutomat tekstiilit jälkikasvun kodeissa muistuttavat naisesta, joka oli loppuun asti itsenäinen ja aikaansaava.

Toinen mummini taas lähti pienten lastensa kanssa kaksi kertaa sotaa pakoon. Toisella kertaa iso talo ja hyvin hoidetut maat jäivät lopullisesti rajan taakse. Äitini syntyi evakkomatkalla kaukana kotoa hyvin erilaiseen Suomeen. Miten mummini mahtoikaan selvitä evakkoajasta vauva mahassa, seitsemän pienen lapsen kanssa vieraissa nurkissa? Millaista on ollut katsoa kodittomana tulevaisuuteen, vauva sylissä, koko maailman järkkyessä ympärillä.

En koskaan nähnyt mummiani ja hän onkin jäänyt yhtä etäiseksi, kuin isän puolen paappani. Mustavalkoisista kuvista olen lukuisia kertoja katsonut vakavia ihmisiä ja miettinyt, millainen katse heillä on ollut? Miltä heidän lähellään on tuntunut? Mutta kaikki, mitä tiedän on muiden elämän läpisuodattamaa. Olen toisten kertomusten varassa, joista aavistelen heidän mukanaan tullutta perintöä.   

Äitini äiti väsyi kaikkien koettelumusten keskellä ja sairasti pitkään vuoteenomana seitsemän tyttären ottaessa koko ajan yhä enemmän vastuuta. Äiti jätti jäähyväiset omalle äidilleen vain 24-vuotiaana esikoinen sylissään. Sukupolvien ketjussa jäi paikka tyhjäksi aivan liian varhain. Viime kesänä, viimeisinä päivinään hän kasvimaata tehdessämme muisteli omaa äitiään, joka narulla vaati mittaamaan kasvimaan rivit suoriksi. Viimeiseen asti hän kantoi mukanaan mallia, miten asiat tulisi tehdä, miten meillä toimitaan.

Tämä on perintö, jonka sain. Perintö, jossa ei ole varaa olla haavoittuvainen. Kyyneleet niellään ja tehdään, mitä täytyy. Mitä muutakaan silloin joskus on voinut! Olen oppinut peittämään pelkoni, kipuni ja väsymykseni. Olen kasvanyt ylivastuullisuuteen ja toisten miellyttämiseen. Osaan auttaa muita, mutta en pyytää apua. Päästän muita lähelle, mutta pidän itseni kaukana. Hyvää parisuhdematskua, eikös!?

Rättiväsynyt tyttäreni kiukuttelee ja lösähtää maahan. Nyt juuri kun olisi aika pestä hampaat ja mennä sänkyyn, niin voimat loppuvat. Joudun puremaan huuleeni, etten komenna häntä ikävään sävyyn. Tajuan, että ilmeeni ja äkäinen kehonkieleni on huomattu. Kun olen päässyt kiukusta yli iskee itsesääli. Melkein sanon sen taas: -Minä en olisi koskaan voinyt tehdä mummille noin!

Yritän repiä myötätuntoa jostain, mutta minuakin väsyttää. Ekaluokkalaiseni on tänäänkin jaksanut niin paljon. Ei ihme, että väsyttää. Otan pikkuisen syliin ja itkemme molemmat. Me ollaan vaan väsyneitä sanon ja silitän hiuksia. Jotain aukeaa. Tuntuu kuin tässä samassa sylissä olisi monia muitakin. Pieni käsi silittää poskeani. Huomenna me jaksetaan taas. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (4)

Vierailija

Kiitos koskettavasta tekstistä. Niin moni asia tuntuu tutulta. Oma vahvuus ja miten se on välillä heikkous. Äitini suvun vahvat naiset ja aina on vaan pärjättävä, vaikka ei jaksaisikaan. Oman pienen lapsen vahvuus ja kuinka opettaa hänelle että vahvuutta on myös olla hetkittäin heikko.

Eritoten tämä kohta kosketti ihan kyyneliin saakka: "Ekaluokkalaiseni on tänäänkin jaksanut niin paljon. Ei ihme, että väsyttää. Otan pikkuisen syliin ja itkemme molemmat. Me ollaan vaan väsyneitä sanon ja silitän hiuksia. Jotain aukeaa. Tuntuu kuin tässä samassa sylissä olisi monia muitakin. Pieni käsi silittää poskeani. Huomenna me jaksetaan taas."

Autoit minuakin, kiitos <3

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos sinulle ihanasta ja rohkaisevasta kommentista! Tämä juuri, mitä nostat, on sitä aivan ydintä. Kuinka opettaa haavoittuvaisuuden hyväksymistä, kun ei sitä oikein itsekään osaa. Yritän ajatella, että opettelemme sitä yhdessä ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Omar Lopez, Unsplash

Tulevana lauantaina 17.11. vietetään kansainvälistä keskospäivää. Päivällä tahdotaan muun muassa muistuttaa siitä, että maailmanlaajuisesti joka kymmenes lapsi syntyy keskosena. Suomessa 5-6% vauvoista syntyy keskosena, eli ennen 37. raskausviikkoa, 1% syntyy ennen 32. raskausviikkoa tai alle 1500g painoisina, eli pikkukeskosena. Lauantaina järjestetään erilaista teemaan liittyvää ohjelmaa, ympäri maailmaa erilaisia kohteita värjätään violettiin ja voit esimerkiksi itsekin pukea päällesi violettia.

Kuulin päivästä ensimmäistä kertaa tänä syksynä ja olen erittäin iloinen sen olemassaolosta. Tällä hetkellä katson teemaa nimittäin paristakin eri roolista. Ensinnäkin seuraan sitä sivusta. Olen nimittäin tämän vuoden aikana tullut kummiksi ystävieni lapselle, joka syntyi pikkukeskosena kolme kuukautta ennen laskettua aikaansa. Pienelle, suurelle, ihanalle ihmeelle. Sen lisäksi olen keskonen itsekin. Noin puolitoista kuukautta ennen laskettua aikaani syntynyt.

Keskosuus voi olla olla lapselle ja perheelle suuri asia. Se ei ole vain vastasyntyneen pieni koko tai kriittisimmät hetket. Siihen voi liittyä enemmän asioita, useammalla tavalla ja pidemmällä aikajuoksulla kuin ulkopuolisina osaamme aina ymmärtääkään. Lasken itseni ulkopuolisiin, sillä oma keskosuuteni on minulle lähinnä vain yksi niistä lukuisista asioista, joita minulle on lapsuudestani kerrottu, yksi osa historiaani. En itse koe oman keskosuuteni kautta ymmärtäväni vielä murto-osaakaan siitä kaikesta mitä keskosperheet voivat mahdollisesti joutua miettimään ja kokemaan.

Keskosuus voi siis olla iso ja vaikuttava asia. Asia, joka ei ole yksinkertaisesti ohi ja käsitelty tietyn painorajan tai tiettyjen läänetieteellisten hoitojen jälkeen. Se voi olla pitkäkin prosessi, myös henkisesti. Siihen voi liittyä enemmän kuin osaamme arvata.

Samaan aikaan, kun keskosuus voi olla suuri asia, se ei kuitenkaan ole ainoa. Keskosperhe on muutakin kuin keskosperhe ja keskonen itse on muutakin kuin vain keskonen. Keskoselle ja hänen perheelleen voi kuulua muutakin kuin lääketieteellisiä kuulumisia. Kaikkien letkujen, hoitojen, laitteiden ja toimenpiteiden keskellä on joukko ainutlaatuisia ihmisiä sekä heidän väliset suhteet. Joskus on siis hyvä varmistaa, että muistat nähdä myös heidät; ihan vain perheen hoitojen ja huolien lomasta.

Keskosuus voi olla suuri, muttei lasta tai hänen perhettään ainoastaan määrittävä, asia. Näiden kahden näkökulman välillä tasapainottelu voi ola hetkittäin haastavaa. Tärkeintä olisikin kuunnella keskosen perhettä ja elää heidän rinnallaan. Katsoa millainen tilanne on heille ja kuinka he sen kokevat. Me olemme nimittän kaikki yksilöllisiä, niin myös keskoset ja heidän perheensä sekä tilanteensa. Ole siis heidän rinnallaan, muista, että asia voi olla heille suurempi tai pienempi kuin osaisit itse odottaa, sekä katso hetkittäin myös ohi mahdollisten letkujen, piipittävien laitteiden sekä diagnosien suoraan ihmisiin, yksilöihin. Ole läsnä. Kaiken ei tarvitse olla pelkkää lääketiedettä vaikka sitä voikin olla enemmän kuin ulkopuolisena osaisit koskaan arvata.

Pienen suurin terveisin, Mio

Kommentit (4)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat