Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Tänään, lauantaina, vietetään lapsettomien lauantaita. Kuva: Nynne Schroder, Unsplash

"Tahdotko lapsia?" on kysymys, joka nousee deittaillessa sekä tuoreissa suhteissa usein esiin. Olennainen kysymys, kun mietitään voisiko sitä lähteä viettämään tulevaisuutta yhdessä. Itselleni se on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa myös vaikea ja kipeä kysymys. Ei siksi, etten osaisi siihen vastata. Ennemminkin siksi, miten ja miksi joudun vastaustani jatkamaan. Vastauksekseni ei riitä vain "kyllä" vaan vähintäänkin jossain kohtaa joudun tarkentamaan vastaustani tiedolla, etten voi saada biologisia lapsia. Kertomaan, ja samalla muistuttaman itsellenikin, että olen hedelmätön. 

Se, etten voi saada omia biologisia lapsia on suru, joka minun tulee käsitellä. Toisaalta se voi olla suru myös kumppanilleni. Se on kysymys, jota huomasin deittaillessa myös jännittäväni. Olenhan jopa nähnyt keskustelun, jossa eräs ihminen ilmoitti, ettei voisi transihmisen kanssa koskaan seurustella, koska silloin olisi niin suuri riski ja oletettavaakin, ettei tämä voisi omia biologisia lapsia saada.

Tiedän oman hedelmättöömyyteni tosiaan jo nyt, koska se on kirjattu lakiin. En olisi voinut saada passiin oman sukupuoleni mukaista merkintää, ellen olisi osoittanut olevani hedelmätön. Kuitenkin syitä hedelmättömyyteen voi olla monia. Meistä kuka tahansa voi saada elämänsä aikana tiedon, ettei syystä tai toisesta pysty omia biologisia lapsia saamaan. Tuota aiemmin mainitsemaani keskustelua seuratessani en voinutkaan olla miettimättä, että tietääköhän kommentin sanonut vielä itsekään kykeneekö biologisia lapsia saamaan tai viekö tosiaan kumppaninsa aina heti alkuun klinikalle testattavaksi. Sillä sukupuoli-identteetistä riippumatta voi kuka tahansa kohdata tilanteen, jossa yhteisten biologisten lasten hankkiminen ei olekaan mahdollista.

Hedelmättömyys voi olla suru sekä menetys, joka tulee käsitellä. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla tuomio lapsettomuuteen. Vaikkei omien biologisten lasten hankkiminen olisikaan mahdollista, voi elämään tulla lapsia muulla tavoin. Voi olla läheisten lapsia, joiden kasvussa saa olla tiiviisti läsnä. Voi ryhtyä sijaisvanhemmaksi. Tai hankkia omia lapsia mahdollisuuksien mukaan adoptoiden tai kumppanin kanssa luovutetuilla sukusoluilla. Mikään keino ei ole toista vähäpätöisempi tai merkityksettömämpi. Lapsia elämään voi löytyä monista eri teistä. Ja uskon, että jokainen adoption tai luovutettujen sukusolujen kautta lapsensa saanut voi kertoa, ettei lapsi ole silloin yhtään sen vähempää oma. Tiedänpä jopa tarinan, jossa ulkopuoliset kertoivat toistuvasti adoptoidun lapsen näyttävän aivan (kasvatti)isältään. En siis ole sidottu pysyvään lapsettomuuteen. Elämässäni on jo nyt merkityksellisiä lapsia ja tulee varmasti olemaan. Ne voivat tulla tulevaisuudessa oleman kumppanini biologisia lapsia tai muita teitä elämäämme tulleita, mutta joka tapauksessa ne tulevat olemaan rakastettuja ja meidän omiamme. 

Hedelmättömyys ja biologisesti omien lapsien puuttuminen saavat siis olla suruja ja vaikeita asioita niin ihmiselle itselleen, kuin hänen kumppanilleen. Mitään kaiken kattavia tuomioita niiden ei kuitenkaan tarvitse olla. Kummallekaan. Lapsia voi löytyä elämään monin eri tavoin, ja niistä jokainen on aivan yhtä kaunis sekä arvokas.

Tunteikkaan terveisin, Mio

Lisätietoa ja tukea lapsettomuuteen liittyen tarjoaa muun muassa Simpukka-yhdistys
Suomen ev.lut. kirkossa järjestetään myös muun muassa tyhjän sylin messuja 
Voit myös perehtyä translain uudistusta ajavaan kampanjaan. Koska keneltäkään ei tulisi vaatia esimerkiksi hedelmättömyyttä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Translippu oon vaaleensini-vaaleenpuna-valko raitainen. Huomioi, että esimerkiksi myös intersukupuolisille ja muunsukupuolisille on myös omia lippuja. Kuva: Mercedes Mahling, Unsplash

Oman kokemukseni mukaan kenties tärkein asia, joka sukupuolivähemmistöön (esimerkiksi trans- ja muunsukupuoliset, intersukupuoliset, sukupuolettomat sekä sukupuoltaan määrittelemättömät) kuuluvien läheisten tulee osata on — kuunteleminen. Ei sen monimutkaisempaa tai pelottavampaa. Kuitenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta se voi olla joskus myös varsin haastavaa. Mitä sillä siis tarkoitan?

Aikoinaan isoskoulutuksessa meille painotettiin kuulemisen sekä kuuntelemisen eroa. Kuullessa voi asia mennä ohi; toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitä ei pyöräytä päänsä sisällä tai ajattele sen kummemmin. Kuunnellessa sen sijaan todella pysähdyt kuulemasi ääneen, pyrit sisäistämään sekä annat sen vaikuttaa. Siitä on kyse kuunnellessasi sukupuolivähemmistöön kuuluvaa lasta, nuorta tai oikeastaan minkä ikäistä ihmistä vain. 

Sillä voit aidosti kohdata hänet vain käyttämällä niitä sanoja sekä tekoja, joita hän sinulta toivoo. Muutoin katsot vain hänen ohitseen itse luomaasi kuvaan

Tärkeintä ei siis ole, että osaisit heti ulkoa alati kehittyvän sekä kasvavan sateenkaarisanaston tai mahdollisen sukupuolen korjausprosessin kaikki potentiaaliset käänteet ja yksityiskohdat. Olennaista on, että kuuntelet. Kuuntelet mitä nimeä ja sanoja elämässäsi oleva lapsi tai nuori toivoo sinun hänestä käyttävän. Miten hän toivoo sinun hänet kohtaavan. Hän kertoo sen kyllä. Jos ei heti niin ajallaan ja viimeistään silloin, kun toimit väärin. Äläkä säikähdä siitäkään, virheistäsi. Sellaista tapahtuu. Opi siitä, pyydä anteeksi ja jatka eteenpäin. Äläkä myöskään säikähdä tai loukkaannu, kun sinua korjataan tai käytöksestäsi huomautetaan vaan keskity kuuntelemaan. Sinulle kerrotaan mikä satuttaa ja kuinka voit toimia jatkossa paremmin. Älä jää murehtimaan liikaa tai turhaan selittelemään. Kuuntele mieluummin ja näytä jatkossa teoin kasvusi sekä hyväntahtoisuutesi. Ja jos et tiedä mitä tehdä, niin kysy ja pysähdy kuuntelemaan sekä oppimaan.

Et aikoinaankaan olisi voinut tutustua elämässäsi olevaan lapseen tai nuoreen vain kirjoja lukemalla tai teorioita opiskellen. Et siis tässäkään asiassa. Yhä joudut kuuntelemaan, jotta voit kohdata hänet yksilönä. Kuuntelemaan, jotta tiedät mitä tämä kaikki juuri hänen kohdallaan tarkoittaa; mitä juuri hän tuntee, toivoo, ajattelee, tarvitsee sekä tarkoittaa. Toki voit tietoa etsiä ja opetella ymmärtämään, se on oikein suotavaa, mutta älä kuitenkaan kadota elämässäsi olevaa lasta tai nuorta yleisiin teorioihin tai ajatuksiin. Hän on yhä hän, oma ihana yksilönsä.

Ja jos et tiedä mitä tehdä, niin kysy ja pysähdy kuuntelemaan sekä oppimaan.

Kuuntele, jotta voisit todella kohdata elämässäsi olevan lapsen tai nuoren. Sillä vain käyttämällä niitä sanoja sekä tekoja, joita hän sinulta toivoo, voit todella kohdata hänet. Muutoin katsot vain hänen ohitseen itse luomaasi kuvaan. Älä siis jätä elämässäsi olevaa lasta tai nuorta suhteestanne ulkopuolelle vaan ole valmis kohtaaman hänet silloinkin, kun et pysty vielä kaikkea käsittämään. Ei sinun tarvitsekaan. Riittää, että kuuntelet ja annat sen vaikuttaa toimintaasi. Elämä kyllä kuljettaa ja elämässäsi oleva lapsi tai nuori paikoin opastaa jos annat heidän sen tehdä.

Sinua saa myös pelottaa. Saa olla paljon asioita, joita haluaisit tietää sekä ajatuksia, joita tahtoisit jakaa. Elämässäsi olevan lapsen ja nuoren kohdalla keskity kuitenkin kuuntelemaan. Tietoa voit kerätä sekä tukea ja vertaisia saada muun muassa Transtukipisteeltä (piakkoin uudelta nimeltään Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus), Translasten ja-nuorten perheet ry:ltä, Perhesuhdekeskusksesta ja mahdollisesti lähimmästä Setan jäsenjärjestöstä. Lisäksi netistä voi löytyä ryhmiä, kuten Facebookissa oleva Kristittyjen sateenkaari-ihmisten vanhempien ryhmä. Yksin ei tarvitse jäädä vaikka lapsen ja nuoren kohdalla keskittyisikin kuuntelemaan.

Elämässäsi olevan trans- tai muunsukupuolisen, sukupuolettoman, sukupuoltaan määrittelemättömän tai intersukupuolisen lapsen tai nuoren kohtaamisen ei siis tarvitse olla sen erikoisempaa kuin kenenkään muunkaan. Toki erityispiirteitäkin on ja niihin varmasti palaamme vielä tulevissa blogeissa. Kuitenkin pitkälle kantaa, ja usein kaiken muunkin takana on, kyky kuunnella sekä antaa kuulemansa vaikuttaa omiin tekoihin. Siksi keskeisintä on kuunteleminen. Ja siihen sinä pystyt kyllä.

Kauniita sekä kasvattavia yhteisiä hetkiä välillenne toivoen, Mio

p.s. Pidä silmällä myös Teinit niitä on vaan pakko rakastaa -podcastia. vink vink.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Melanie Vilelneuve, Unsplash

Luin tekstin, joka nosti kyyneleet silmilleni. Se sai silmäni kostumaan liikutuksesta ja se sai silmäni kostumaan surusta. Se oli juttu amerikkalaisesta kahden lapsen äidistä, joka toimii samaa sukupuolta olevien parien häissä lainaäitinä.

Sara Cunninghamin oma poika on homo, eikä sen hyväksyminen ollut Saralle täysin helppo taival, mutta nykyään hän ei näe asiassa ongelmaa ja itse asiassa tekee töitä tukeakseen samassa tilanteessa olevia vanhempia. Cunningham on myös pappi ja vihkiessään samaa sukupuolta olevia pareja hän alkoi huomata kuinka monelta saattoi puuttua omat vanhemmat juhlista, sillä he eivät hyväksyneet enää lastaan tai hänen suhdettaan. Lopulta hän kirjoitti omaan tilapäivitykseensä, että voisi tulla tuuraamaan äitejä häihin mikäli, joku sellaista toivoisi. Ja kuinka ollakaan päivitys levisi kulovalkean tavoin ja yhteydenottoja alkoi tulla ympäri maailmaa. Onneksi myös muita äitejä ilmoittautui mukaan ja näin on jo useampia häitä buukattu eri äideille.

Ikävän monet sukupuoli- ja/tai seksuaalivähemmistöön kuuluvat päätyvät yhä perheensä ulkopuolelle. Ikävän monet joutuvat kohtaamaan juhlat ja arjet ilman perhettään ja sukulaisiaan vain koska ovat oma itsensä. Onneksi, juuri tämän ikävän ja tuskaisan faktan vuoksi, sateenkaariyhteisö on kuitenkin kautta aikain oppinut tekemään perheen itsestään, silloin kun biologinen perhe ei ymmärrä sitä roolia enää kantaa. AIDSin täyteisten kipeiden vuosien aikaan ystävät kantoivat toisiaan hautaan, kun perhe ei halunnut olla enää osa läheisensä elämää eikä kuolemaa. Nyt laajennettu yhteisö vastaa myös niihin kipuihin, joita kohdataan kun iloissakin paistaa suru.

Häät ovat onnellinen juhla. Niiden keskiössä on rakkaus. Niissä loistaa halu sitoutua ja kantaa arkea sekä sen iloja ja suruja yhdessä. Sateenkaripareille se on myös asia, joita moni ei välttämättä osannut vielä muutama vuosi sitten kuvitella saavansa kokea. Se tekee joskus juhlasta vielä erityisen onnellisen ja merkittävän. Kuitenkin osalle tuota puhdasta onnea ja iloa varjostaa aukko. Tyhjät tuolit vierasrivistössä. Tieto siitä, ettei oma perhe, ettei omat läheiset, omat vanhemmat, tahdo tulla viettämään tuota iloa heidän kanssaan. Mahdollisesti muistutus siitä, etteivät he tahdo olla läsnä heidän elämässä lainkaan. Se on iso kipu ja varjo kantaa tuona onnellisena päivänä.

Monet saavat yhteisöstä perheen itselleen silloinkin, kun oma perhe hylkää. Olo, elo ja arki voi olla hyvää ja onnellistakin vaikka joutuisi kääntämään selkänsä lapsuuden perheelle. Me olemme monenlaisia, selviämme monenlaisesta ja kaipaamme erilaisia asioita. Mutta voi hyvin olla, että monelle heistäkin, joille perheen jääminen ei enää ole niin kipeä asia, niin heillekin nuo tyhjät tuolit ja aukot perinteessä suurien juhlien kohdalla, kääntävät veitsiä haavassa. Muistuttavat kaikesta siitä mistä he eivät enää saa olla osallisia. Silloin merkitykselliseksi astuvat sellaiset ihmiset kuin Sara Cunningham. Ihmiset jotka lupaavat olla sinä päivänä heidän suurimpia faneja, niin kuin vanhemmat tuppaavat olemaan, olla liikuttuneina kirkon penkissä sekä ennen kaikkea iloita heidän kanssaan. Tehdä niitä asioita mitä monet lapset toivovat vanhempiensa noissa hetkissä tekevän. He eivät välttämättä korvaa biologisen vanhemman poissaoloa tai pyyhi pois kokonaan sen aiheuttamaa kipua, mutta he voivat olla täyttämässä tyhjiön. He peittävät sitä aukkoa ja sen aiheuttamaa kipua sekä muistuttavat, etteivät hylätyksi tulleetkaan ole yksin, että yhä on heitä jotka iloitsevat heistä sekä heidän onnestaan.

Minun silmäni kostuivat, sillä laajennettukin yhteisö pitää huolta omistaan. Minun silmäni kostuivat, sillä on ihmisiä, jotka näkevät kivut sekä vääryydet ja tahtovat tehdä jotain niiden eteen. Minun silmäni kostuivat, sillä joku iloitsee silloinkin, kun joku toinen ei sitä tajua tehdä. Minun silmäni kostuivat kaikkien heidän puolesta, jotka joutuvat pelkäämään tai kokemaan, etteivät heille tärkeät ihmiset ota heitä enää elämäänsä tai saavu heitä ja heidän onneaan juhlimaan. Minun silmäni kostuivat siitä, että heitä yhä on.

Liikuttunein terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tänään tuttuni kertoi, mitä tyttöni on puhunut hänelle meidän erosta. Se oli aika pysäyttävää kuultavaa kesken työpäivän. Hän oli kertonut toivovansa meidän palaavan vielä yhteen. Pieni tyttöni miettii, miksi me emme tee sopua. Puhelun jälkeen alkoi rintaa puristaa ja itkettää. Teki mieli huutaa. Olen tämän kaiken kuullut, eikä tässä mitään yllättävää ollut. Silti oli musertavaa kuulla se jonkun toisen suusta. Myös tulevaisuudessa tulevat monet korvat vielä kuulemaan miltä hänestä tuntui, kun äiti ja isä erosivat.  

Lasten pohjaton suru onkin yksi eron vaikeimmista asioista. Suru kun ylipäätään on hankala tunne. Siihen mukaan haastava suhde lasten rakkaimpaan ihmiseen, unelmista luopumisen prosessi ja syyllisyys tämän kaiken aiheuttamisesta, niin soppa on kasassa. Sanoinko jo syyllisyys, syyllisyys ja vielä kerran syyllisyys. Minä olen aiheuttanut tämän. Tämä on minun syytäni. Taas minä. Aivan kuin minä olisin ainoa ihminen maailmassa, joka tähän kaikkeen on vaikuttanut.

Suru on itsekäs tunne. Se vaatii aikaa ja tilaa, käpertymistä omaan maailmaan. Se ei myöskään kysele lupaa, vaan tulee ja ottaa paikkansa. Tavalla tai toisella. Meille suru tulee kylään melkein aina iltaisin. Ikävä ei juolahda mieleen päivän tohinassa, vaan illan hämärässä. Juuri silloin, kun nousen lähteäkseni omiin iltatouhuihini ja pitäisi antaa unen tulla kuuluu pieni, murtunut ääni: -Mulla on ikävä iskää. Jähmetyn paikalleni ja tunnen, miten nopeasti sisälläni tunteet myllertävät. Käännyn hitaasti kohdatakseni lapseni surun. Se on vaikeaa, vaikka tämä hetki on toistunut uudestaan ja uudestaan.

Minuakin surettaa niin paljon ja selviytyäkseni olen tottunut työntämään surun pois. Se on niin hidas, lamauttava ja voimia vievä. Olisi niin paljon helpompaa olla ilman sitä. Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään. Kysyn saanko tulla viereen ja otan hänet kainaloon. Sitten me vierekkäin katsellaan, kuunnellaan ja pyöritellään surua ympäri. Laskeudutaan surun hämäränsiniseen kuplaan. Yritän muistella vanhalta viisaalta naiselta nuorena tyttönä saamaani ohjetta. Surulle ei tarvitse tehdä mitään. Ota se kämmenellesi ja katsele. Mutta se juuri tässä onkin vaikeaa. Ettei tartte tehdä mitään. Tämä harmaa sumu on vain kuljettava läpi, jotta olisi tilaa uudelle, sitten joskus. 

Muistan, kun pian uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen lapsi huusi suruansa ulos: - Onko se niin vaikeaa asua saman katon alla? hän kysyi koko pienen mielen voimallaan. Me aikuiset kuuntelimme vaiti. Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. Syvältä kouraisevaa pohjatonta surua, kun elämän perusrakenteet järkkyvät pysyvästi. Lapsen tuska herättää sietämättömän avuttomuuden tunteen. Se on kestettävä, jotta voi olla ja ottaa vastaan. Etten jättäisi häntä yksin. Yritän luottaa, että lapseni selviää tämän haavan kanssa. Mitä muutakaan voin!? On vaikea uskoa, että rakkaus riittää, kun eihän se riittänyt!

Onneksi rakkaus ei ole sidottu rakenteisiin, vaan suhteeseen. Se ei ole ehdoton, muuttumaton tai omistettava. Se on läsnäoloa ja kohtaamista. Jakamista. Toivoisin niin, että  meidän toisemme hyljänneiden suhteessa voisi tulevaisuudessa olla kohtaamista, jopa rakkautta, joka voisi kannatella lapsiamme. Sillä jaammehan me tämän vanhemmuuden. Aiemmin se on tuntunut aivan mahdottomalta ajatukselta, sillä en ole koskaan tajunnut, miksi sitten erota.

Nyt se tuntuu välttämättömältä, koska lapsemme tarvitsevat sitä.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat