Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Kuva:Pixabay

Omia kasvatusmetodejaan täällä jakaessaan on hyvä myös aika ajoin tsekata, että toimivatko ne. En esimerkiksi ole ikinä uskonut paheksunnan ja syyllistyksen voimaan. En oikeastaan missään asiassa.

Miten sitten olen lähtenyt kohtaamaan lapseni joululahjatoiveita? Postiluukusta tupsahtaneita lelukuvastojahan on meillä selattu hartaasti. Niitä on kuskattu päiväkotiin. Kuvastossa kaikki on ollut ihanaa. 

Selväähän on, että eihän tämän maailman tavarapaljous ole kestävää ja kohtuutta on opetettava jälkipolville. Mutta en kuitenkaan ole nähnyt itseäni saarnaamassa kolmivuotiaalle kuvaston äärellä. En oikein usko, että se kantaisi hedelmää, että kylvisin syyllisyyden siemenen itämään ja masentaisin hänet maailman epäoikeudenmukaisuudella, joka ilmentyy juuri hänen innossaan, koska oikeasti ongelma on meidän aikuisten.

Jätin siis tämän tekemättä. Sitten kysyessäni jälkikasvun lahjatoivetta, hän esittää toiveekseen pienen sinisen kukan.

Terveisin, Ulla

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Johanna Lahtinen

Olen jo pitkään haaveillut, että, kun joskus tulevaisuudessa elän perheellisen miehen elämää, niin kotimme olohuoneessa on astia ja sen ympärillä joukko rukouskiviä. Pitkin päivää voisivat kaikki perheenjäsenet pudotella astiaan niitä aiheita, joiden puolesta toivovat rukousta ja illalla sitten niiden puolesta yhdessä lasten kanssa rukoilisimme. Näin lapsetkin voisivat jo tuoda omia asioitaan iltarukoukseen ilman, että niitä täytyy uskaltaa sanoittaa ja ilman, että tarvitsee edes aina suoraan aihetta vanhemmalle ilmoittaa. Perheen yhteinen hiljainen esirukous.

Rukouskivet ovat kiviä (lasisia, oikeita tai vaikka puisia helmiä), joissa jokainen väri edustaa erilaista teemaa. Vihreä on esimerkiksi lapset, kasvu ja toivo. Sininen on muun muassa minä, oma jaksaminen, terveys ja uskonelämän hoitaminen. Punainen puolestaan esimerkiksi ilo, rakkaus, ihmissuhteet, vanhemmat ja puoliso. Keltainen esimerkiksi arkielämä ja rahahuolet. Musta on muun muassa suru ja sairaus. Kirkas tai valkoinen puolestaan sanatonta puhetta Jumalalle. Ihminen voi sitten valita näistä omien rukousaiheidensa mukaan niitä, jotka tahtoo pudottaa yhteiseen astiaan. Lopulta astiassa on kaikkien yhteiset rukousaiheet, joiden puolesta voidaan rukoilla vaikka ihan vain todeten, että "Rakas Jumala, sinä tiedät ne tunteet ja ajatukset, jotka näihin kiviin liittyvät. Kuule niiden äärellä hiljaa lausutut rukouksemme."

Kodissani rukouskivet olisivat aina näkyvillä. Eri värien teemat voisi olla meidän perheelle sopivasti sanoitettu tai vaikka piirrettykin, jos kaikki eivät osaa lukea. Kiviä saisi siirtää yhteiseen maljaan aina, kun siltä tuntuu. Näin lapset voisivat siirtää niitä myös silloin, kun aikuisia ei ole läsnä, jos tahtoisivat pitää jonkin teeman aivan yksityisenä, sillä sellainenkin lapsille sallittakoon. Illalla voisimme muistaa yhdessä kaikkien päivän aikana tulleita rukoustoiveita. Näin lapset oppisivat jo nuorena rukoilemaan myös muiden puolesta, osallistumaan yhteiseen esirukoukseen. Halutessaan iltaisin voisi myös kysyä haluaako joku lapsista kertoa jotain jostain kivestä, jonka on päivän aikana astiaan laittanut; mitä on sen kohdalla miettinyt tai ihan vain, että on sen sinne laittanut. Näin voisi luoda kivienkin kautta lisää väyliä keskustelujen avauksiin. Toki se on samalla myös viestiä meille vanhemmille, mikäli esimerkiksi surusta kertovaa mustaa alkaa näkyä rukousaiheissa usein.

Pidän tästä ajatuksesta monesta syystä. Ensinnäkin koen itse rukouskivet äärettömän luontevaksi, kauniiksi sekä mielekkääksi tavaksi rukoilla. Sen lisäksi koen, että tällä voisin olla tukemassa lasten omaa osallisuutta iltarukousperinteeseen jo varsin varhaisesta iästä alkaen. Koen myös tärkeäksi luoda mahdollisuuksia tuoda asioita henkilökohtaisesti Jumalan eteen, sekä tehdä hengellisestäkin elämästä perheelle yhteistä. Uutena ihastuttavana ajatuksena on myös se, että kivien ollessa aina esillä, voisivat myös vieraat aina halutessaan jättää jonkin aiheen meidän rukouksiimme. Rukous kun on yhteistä.

Olen haaveillut ja suunnitellut tästä pitkään. Vielä perhettä ei ole, mutta olen iloinen, että voin asiaa miettiä jo nyt. Ja kenties laittaa aluilleen vaikka jo varhemminkin, sillä voinhan tätä hyödyntää ennen perhe-elämääkin. Antaa vieraidenkin jättää ajatuksiaan ja pysähtyä yhteisten teemojen ääreen vaikka tarvittaessa harvemmin.

Miltä kuulostaa? Voisiko tämä toimia teidänkin perheessä?

Ainakin punaisin ja valkoisin terveisin, Mio

 

Kommentit (2)

rauhallista joulunaikaa kaikille
1/2 | 

Todella kaunis ajatus, kiitos tasta ideasta! Itsellani on kaksikielinen perhe ja pieni 1-vuotias tytto, ja olen etsinyt tapaa, jolla elaa uskonelamaa hanen kanssaan yhdessa luontavasti, arjessa, ja antaen hanelle sen luottamuksen tunteen, etta Taivaan isa on aina kanssasi, ja minakin olen tassa sinun kanssasi. Hyvaa joulua Sinulle! 

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Hei, kiitos ja ihana kuulla! Toivottavasti esimerkiksi tämän idean kautta löytyy väyliä noihin tunteisiin sekä teidän tapaa elää ydessä uskoa todeksi. Ihanaa ja kaunista joulun aikaa myös teille siinne!

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Fleur Treurniet, Unsplash

Se oli joitakin kuukausia lapsensa syntymän jälkeen, kun ystäväni lähti tuttuun tapaan harrastuksensa parissa käymään. Hieman aiemmin hän oli törmännyt juttuun, jossa puhuttiin vauvan ja vanhemman välisestä suhteesta. Kuvattiin, että niin kauan kun vauva reagoi tavalla tai toisella vanhemman tullessa takaisin on kaikki vielä hyvin; erossa ei ole oltu liian pitkään ja kehityksen kannalta tärkeä tiivis suhde on pysynyt ehjänä. Niinpä ystäväni tarkkaili lastaan palatessaan takaisin kotiin. Lapsi ei ollut moksiskaan. Ja niinpä ystäväni oli varma. Hän oli juuri rikkonut lapsensa.

Selvä, lapsi oli nyt rikottu. Tuleen ei kuitenkaan pidä jäädä makaamaan, joten niinpä ystäväni lähti heti selvittämään mitä voisi tehdä asian korjaamiseksi. Googletti googlettamistaan. Kuinka korjata lapsensa. Ja sivu toisensa jälkeen löytyi tietoa kuinka rikki lapsi nyt olikaan, kuinka tuhoisa tämä ilta olikaan. Löytyi tietoa mikä kaikki lapsen tulevaisuudessakin tulisi nyt menemään pilalle ja kuinka hän kärsisi, mutta missään ei ollut sanallakaan siitä miten asiaa voisi korjata. Lapsi oli siis nyt pysyvästi rikottu ja hänen tulevaisuutensa pilattu.

Onneksi ystävälläni oli kuitenkin ihminen, jolle hän soitti tuossa hetkessä. Ihminen, jonka vanhemmuuteen hän uskoi vankasti. Ystävä, joka sai hänet rauhoittumaan. Ymmärtämään, ettei ehkä olekaan syytä huoleen. Että tuskin mikään yksittäinen teko, jota ei esimerkiksi laillakaan kielletä, voisi päästä lasta pysyvästi rikkomaan. Että on sitä monesta ihmiset selvinneet ennenkin. Luottamaan, ettei se lapsi ehkä nyt sitten loppujen lopuksi ole kuitenkaan rikki.

Ystäväni huoli rauhoittui, mutta sen jälkeen tuli uudet tunteet, jotka ymmärrän hyvin, ja allekirjoitankin. Turhautuminen ja suuttumus siitä, kuinka vaarallista ja oikeastaan vastuutontakin on, mikäli puhutaan vain kaikesta siitä mikä voi lasta tai hänen elämäänsä vahingoittaa. Jos ei anneta sen kaiken rinnalla myös neuvoja siitä, kuinka toimia silloin, kun asiat eivät menekään niin kuin on ohjeistettu.

Mutta missään ei ollut sanallakaan siitä miten asiaa voisi korjata.

Uskon ja näen, ettei tuo yksittäinen hetki mitenkään päässyt ystäväni lasta rikkomaan. Ei lähellekään. Mutta siitä syntynyt löytö on aito. Varoituksia ja uhkakuvia on varmasti paljon helpompaa löytää kuin neuvoja asioiden korjaamiseen. Noita varoituksia ja ohjeitakin on myös varmasti löydettävissä niin paljon, ettei kukaan niitä pysty koko aikaa noudattamaan. Eikä sellainen kenties kaikilta osin olisi rakentavaakaan. Kun ottaa huomioon sen sekä sen faktan, kuinka paljon ihmiset usein lapsiaan rakastavat ja miten huolissaan he voivat lastensa hyvinvoinnista olla, on yhtälö aika riskialtis. Kaikkea viestintää me emme vanhemmuutta käsittelevässä keskustelussa voi tietenkään muuttaa, mutta siellä missä voimme, voimme pitää olla pitämässä yllä myös ohjeita tilanteiden korjaamiseen sekä muistuttaa, ettei ehkä olekaan niin suurta hätää.

Mitä siis tehdä silloin, kun itsestä tuntuu siltä, että on juuri rikkonut lapsensa ja pilannut tämän tulevaisuuden? Ensinnäkään ei, ehkä kannata mennä rypemään kauhukuviin. Mielummin voi vetää syvään henkeä ja yrittää rauhoittua. Ottaa yhteyttä johonkin turvalliseen ja luotettavaan järjen ääneen, jota itse arvostaa. Kuulla häneltäkin mitä luultavimmin se huojennuksen sana, ettei hätä suinkaan ole sen näköinen kuin miltä nyt tuntuu. Muistuttaa itseään, ettei ihminen mene pysyvästi rikki kovinkaan helposti ja, että toisten tulevaisuus ei useinkaan ole yhdestä vaan monien asioiden summasta kiinni. Ja mikäli ei silloinkaan usko voi tarvittaessa kääntyä alan ammattilaisten puoleen. He kyllä kertovat onko jotain vakavaa tapahtunut, sekä toivottavasti tarvittaessa myös sen, miten asian kanssa edetä. Luultavasti olet kuitenkin itse kärsinyt tilanteesta säikähtäessäsi enemmän, kuin lapsesi.

Huojentavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Estee Janssens // unsplash.com
Kuva: Estee Janssens // unsplash.com

Ekaluokkalaisen harjoitellessa "1+1=2"-laskuja en malta olla ajattelematta, kuinka helppoa olisi, jos elämä noudattaisi kaavaa. Yksi plus yksi on kaksi. Selkeää ja suoraa. Asia ja toinen asia on kolmas asia. Piste.

Vajavaisena vanhempana toivoisi elämän olevan ennakoitava sarja tapahtumia, joita voisi itse täysin hallita.

Ensimmäisen lapsen kohdalla jaksoin ajatella, että toistamalla asiaa yksi tapahtuu asia kaksi ja tästä pidemmällä aikavälillä seuraa asia kolme. Yleistin oman toimintani ja tapani yleispäteviksi totuuksiksi kasvatuksesta kaikissa tilanteissa. Olin asiantuntija ja ekspertti.

Toisen lapsen synnyttyä meni nopeasti sormi suuhun.

Toisen lapsen synnyttyä meni nopeasti sormi suuhun. Sylissä oli yllättäen täysin erilainen kakara kuin esikoinen. Asiasta yksi ei seurannutkaan asia kaksi, vaan ehkä kolme tai jopa neljätoista. En tiennyt aina, miten toimia. Piti opetella kaikki alusta uudelleen.

On sanomattakin selvää, että kolmannen lapsen myötä asiantuntijuus kasvattajana on samalla tasolla kuin tikanheittäjällä sokkona, vasemalla kädellä heitettynä, selin, liikkuvaan maaliin - vain tuurilla tulee osuma. Jos matkalla kehenkään ei satu, ollaan voiton puolella.

Koirien kohdalla on jo luovuttu yksiulotteisesta "syy ja seuraus" -kasvatusteorioista, mutta ihmeen kaupalla ne vain vahvistavat asemiaan, kun lapsista yritetään koulia kunnon kansalaisia. Vanhemmille vannotetaan, että tekemällä näin, kasvatat perilliset, joita ei koko kylän tarvitse hävetä. Samalla varoitetaan, että älä ainakaan tee näin tai muuten kaikki toivo on menetetty ja valo kadonnut tunnelin päästä. Ikuisesti.

Hieno 60-luvulla kehitetty kiintymyssuhdeteoria saa hämmentäviä piirteitä, kun se yksinkertaistetaan yleispäteviksi kasvatusohjeiksi ja -neuvoiksi. Viimeksi viikko sitten Hesarissa varoitettiin erikoislääkärin auktoriteetillä, kuinka imettävien someäitien lapsista tulee oravia potkivia paholaisia.

Syyllisyydessä marinoidut mammat lukevat keskustelupalstojen nettitestejä, joilla voi testata, onko jo ehtinyt pilata pilttinsä tulevaisuuden käymällä lenkillä - yksin, Herra varjele. Tarhatädin syliin tyytyväisenä jäävä taapero on foorumeiden kasvatusguruille osoitus turmiollisesta tulevaisuudesta - nukuitko päiväunia, kun olisi pitänyt runoilla ja riimitellä?

Parisuhdettakaan ei pidetä yllä vain yksinkertaisilla poppaskonsteilla.

Parisuhdettakaan ei pidetä yllä vain yksinkertaisilla poppaskonsteilla. Kiittäminen ja koskettaminen ovat hyvästä, mutta kiireisenä arkiaamuna pommiin nukkuneena lähinnä  ärsyttää, jos puoliso on lukenut, että pitkä halaus päivässä lisää läheisyyttä.

On onni, että elämä ei ole vain matikkaa - 1+1=2. Tekemällä yhtä ei aina seuraa toista. Asioilla on edelleen syy-seuraus-suhteita, mutta lopputulos on yleensä useamman kuin kahden asian summa. Mustan ja valkoisen välissä on paljon muitakin värejä.

Tekemällä yhtä ei aina seuraa toista

Ihmisyys on siinä, että kenenkään elämä ei ole täysin ennakoitava sarja tapahtumia, joihin voi vain itse vaikuttaa. Se on pelottavaa, mutta myös armollista. Lapset eivät ole tuomittuja nuorisovankilaan, vaikka huoltaja olisi hetkittäin törppö ja osaamaton - olisimme siellä muuten kaikki. Parisuhde ei ole eron partaalla, vaikka iltapäivälehden “näin tunnistat sielunkumppanisi” -testissä ei pisteitä kerrykään.

Luota itseesi, lapseesi ja parisuhteesesi. Lopeta itseruoskinta ja tarpeeton syyllisyydessä rypeminen - tee mielummin sama aika jotain, joka saa sinut voimaan hyvin.

Selaa vaikka somea.  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat