Kirjoitukset avainsanalla suru

Kuva: Annele Rantavuori

Filosofian historian luennoista on parhaiten jääneet mieleen kuoleman merkityksen pohdinta. Oliko se Heidegger joka pohti sitä, miten elämä ilman kuolemaa menettäisi ainutlaatuisuutensa. Valinnoilla ei olisikaan mitään merkitystä, jos aikaa olisi loputtomasti. Siltähän se nuorena tuntuikin. Aikaa oli. Vaikka muuta ei olisi ollutkaan, niin aikaa oli! Silloin tuntui lähes mahdottomalta nähdä elämää kuolemaa vasten, rajallisuuden kautta. 

Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa.

Jossain vaiheessa se ei enää ollutkaan niin. Ystäville alkoi tulla vakavia sairauksia. Oma kroppa alkoi muistuttaa siitä, että emme elä ikuisesti. Ja tietenkin hautajaiset. Mutta vasta Isäni kuolema melkein yhdeksän vuotta sitten jysäytti kuoleman todellisuuden elämääni. Viimeisen vuoden aikana on tullut kirjoitettua kuolemasta ja surusta aika paljon: äidin ikävästä, isänpäivän tyhjyydestä sekä muisteltua lainaksi saatua siskoa.

Isän poismeno pakotti kohtaaman kuoleman sen koko karuudessaan. Hänen rauhallinen, turvallinen läsnäolonsa oli yhtäkkiä poissa. Kasvimaalla, hiihtoladulla tai keinutuolissa ei ollutkaan enää kuuntelijaa. Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa. Sillä sitä sillä on, kun se voi aivan odottamatta riistää meiltä kaikkein rakkaimmat pois. Noin vaan, yhtäkkiä.  

Isän kuolema sysäsi minut kuolemanpelon syövereihin. Kun oma vanhempi kuolee tapahtuu jotain merkittävää. Käsitys omasta kuolevaisuudesta lävähtää kasvoille. Tajuaa olevansa elämän ketjussa seuraavana vuorossa. Kuolema tulee niin lähelle. Liian todelliseksi. Kun rakas ihminen viedään pois. Haudataan. Muistellaan ja jatketaan matkaa. Jos pystytään. 

Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta.

Sinä talvena ei kynttilöiden meri lohduttanut. Hautausmaa tuntui kylmältä, pimeältä ja surulliselta paikalta. Muistutti erosta ja yksinäisyydestä. En tiennyt, miten kestäisin tämän. Kuoleman kosketuksen. Joskus mietin olisinko selvinnyt siitä ilman lapsiani. Mikä muu olisi pitänyt koossa noina pimeinä päivinä? Kaksivuotiaan kanssa piti herätä joka aamu ja mennä ulos jokaikinen päivä. Sisälläni kasvava uusi elämä lohdutti jo pelkällä olemassaolollaan. Kuiskutteli toivon lauseita. Emme näe kaikkea ja vielä vähemmän ymmärrämme. Elämälläni oli tarkoitus ja merkitys, vaikka kuljinkin pimeitä polkuja. 

Hiljaisuuden retriitissä sain sen sanottua ääneen. Juttutuokio pastorin kanssa oli sekava ja siellä täällä poukkoileva. Mutta jossain välissä tuli se tärkein: yksinjäämisen pelko. Ja nyt minusta tuntui, että isä oli jäänyt yksin. Kylmään maahan. Yksin. Enkä kestänyt sitä, koska oma yksinäisyyteni löi päälle. 

Jotain tapahtui. Aivan kuin jokin olisi irrottanut otteensa irrallisesta, yksin vapisevasta sydämestäni. Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta. Isä oli valmis kuolemaan. Hän oli roomalaiskirjeensä lukenut, niinkuin Luther aikoinaan. Hän tiesi, että rakkauden väliin ei tule mitään. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämän tarinan olen keksinyt itse. Se on osa kirjaani Lupa surra, joka ilmestyy lokakuun ensimmäisellä viikolla. Elämä heti eron jälkeen voi olla hyvin raastavaa aikaa. Mutta aika parantaa, niin yleensä käy.

”Kännykkä torkuttaa ehkä viisi kertaa ennen kuin pääsen sängystä ylös. Ei jaksaisi nousta, mutta on pakko. Samoilla silmillä mennään. Illalla luin sähköposteja yhteentoista asti ja taas on mentävä: vaatteet päälle ja päätielle jonottamaan muiden autoilijoiden kanssa.

Hyppään autoon ja pistän autoradion päälle. Matkalla poikkean huoltoasemalle hakemaan pahvimukillisen kahvia. Iltapäivälehden otsikko osuu silmiin: ”Olli Lindholm kuoli eilen kotonaan 54-vuotiaana”. Kurkkua kuristaa, mutta nielaisen itkun ja painun takaisin autoon. Laitan radion vähän lujemmalle.

Helvetin tunareita on taas liikenteessä. Kaasutan vähän lisää ja ajan yhden ääliön kiinni, hilaan rinnalle ja näytän keskisormea. Niin ottaa päähän tuollaiset älykääpiöt.

(Tarinamme mies ei muuten tiennyt sitä, että se nainen jolle hän näytti keskisormea, alkoi itkeä eleestä niin, että oli pakko pysähtyä bussipysäkille itkemään. Tarina ei kerro, mihin kipuun mies osui. Voit kuvitella itsesi naisen asemaan ja miettiä, mitä itse juuri nyt voisit tai tekisi mieli itkeä kuin tuo nainen.)

Pääsen töihin ja vastaanotossa nuori nainen hymyilee flirttailevasti. Ärsyttää. Kaikki naiset ärsyttävät. Ja samassa tulee vaimo mieleen. Tai ex-vaimo. Ja lapset. Ja eksän uusi mies (on sillä miehellä kai nimikin, mutta en sitä muista). 

Työpäivä menee kuten ennenkin. Tuntuu kuin jaksaisin vähemmän kuin ennen. Pitää vain puskea enemmän, kyllä se siitä.

Illalla käyn salilla ja vedän kovan treenin. Pakko käydä salilla, kotonakaan ei jaksa istua yksin iltaisin. Kotona avaan tietokoneen ja luen sähköposteja. Kännykkää tulee kuvaviesti: ”Kato iskä, meille tuli koiranpentu”. Ja sitten tulee itku. Itken lapsia, vaimoa, perheen vanhaa kotia ja kauan sitten kuollutta Jekku-koiraa, hoivakodissa olevaa äitiä ja isää, Olli Lindholmia, itseäni ja elämääni.”

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään, kuolleiden lasten muistopäivänä, muistelen Satua, pientä tyttöä, joka nukkui pois vain kahdeksanvuotiaana. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen mietin oliko hän todella vain kahdeksanvuotias. Tokaluokkalainen. Samanikäinen, kuin tyttäreni nyt. Ja totta tosiaan tuntuuhan hänkin kovin isolta. Ei enää mikään pikkutyttö. Miten eläviä muistot ovatkaan ja samaan aikaan niin epäluotettavia. Selaan kuvia ja etsin päivämääriä. Ihmettelen, mihin aika onkaan kulunut. Tuntuu uskomattomalta, että elämässäni on niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Sadusta. 

Satu oli erityinen lapsi. Hänellä oli niin paha liikuntavamma, ettei hän pystynyt edes päätään pitämään pystyssä. Näin kuvasin häntä teininä kavereilleni, kun kerroin kotiimme muuttaneesta kolmivuotiaasta. Hän oli kaunis kuin nukke. Elävä nukke, joka ei pystynyt liikkumaan. Siksi hänet täytyi aamuisin nostaa sängystä, pukea ja syöttää. Asetella sohvan nurkkaan, seisomatelineeseen ja pyörätuoliin. Kantaa ulos, autoon ja veteen. Pestä iltaisin hampaat, vaihtaa vaippa ja nostaa sänkyyn. Ei se ollut aina helppoa teinille, vaikka tätä suloista tyttöä olikin helppo rakastaa. Ei se ollut helppoa äidillenikään, vaikka hänet oli kotiinsa halunnut. Kenellepä se olisi. Ympärivuorokautinen hoito täysin hoidettavalle. 

Oli vaikea hyväksyä Sadun elämä, mutta vaikeaa oli hyväksyä myös kuolema. Että tämä oli aika, joka hänelle annettiin. Tämä oli aika, joka meille annettiin.

Pienen tytön silmät olivat elämää täynnä, kun ne seurasivat tarkkaan lapsuudenkotini menoa ja tunnelmaa. Silloinkin kun painava pää retkahti eteen ja peitti näkyvyyden, etsivät tummat silmät mustien hiusten välistä reittiä sinne, missä tapahtui. Innoissaan hän hihkui ja nauroi. Halutessaan jonnekin hän osoitti silmillään ja yritti heiluttaa päätään ja koko pientä kevyttä kehoaan haluamaansa suuntaan. Yleensä se oli siellä, missä muutkin. Puhumaan hän ei koskaan oppinut ja siksi kieli täytyi löytää katseesta. 

Hänen yllättävä lähtönsä toi eteeni siihen astisen elämäni suurimman surun. Kaksikymmentävuotiaana oli vaikea käsittää kuolemaa. Tässäkö hänen elämänsä oli. Miten joku, joka oli eilen tässä, ei olekaan enää tässä. Hän, jonka illalla peittelin sänkyyn, olikin aamulla pois. Sillä pois hän oli. Jäljellä oli vain kuoret. Kädet, jotka eivät koskaan nousseet. Voimattomat, liikkumattomat jalat, jotka särkivät öisin. Pieni pää tyynyllä, silmät tiukasti kiinni. Satu se ei enää ollut. Tajusin sen selvästi silittäessäni vielä pehmeää poskea viimeisen kerran. 

Sadun kohtaloa tuntui aina väärältä. Ikäänkuin joku jossain olisi mokannut ja pahasti. Miksei tuo pieni, ihana tyttö voinut juosta muiden lasten mukana? Miksi toiset saavat niin paljon ja toiset eivät juuri mitään? Miksi hänen, jolla on niin kaunis sydän, täytyy luopua niin paljosta. Lähes kaikesta. Oli vaikea hyväksyä Sadun elämä, mutta vaikeaa oli hyväksyä myös hänen kuolema. Että tämä oli aika, joka hänelle annettiin. Tämä oli aika, joka meille annettiin. Viisi vuotta hän oli elämässämme. Tärkeät aikuistumisen vuoteni. Muistan elävästi Sadun naurun, joka kuului ovelle asti aina, kun tulin opiskelijakämpästäni kotona käymään. Hän todella sai minut tuntemaan itseni kaivatuksi ja tervetulleeksi. Rakastetuksi. 

Satu opetti minulle sen, miten tärkeä voi toiselle ihmiselle olla. Lopulta olennaista ei ole se, mitä teemme, vaan kuka voimme toiselle olla. Mikään elämä ei ole turha, vaan se on aina mahdollisuus rakastaa. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tänään tuttuni kertoi, mitä tyttöni on puhunut hänelle meidän erosta. Se oli aika pysäyttävää kuultavaa kesken työpäivän. Hän oli kertonut toivovansa meidän palaavan vielä yhteen. Pieni tyttöni miettii, miksi me emme tee sopua. Puhelun jälkeen alkoi rintaa puristaa ja itkettää. Teki mieli huutaa. Olen tämän kaiken kuullut, eikä tässä mitään yllättävää ollut. Silti oli musertavaa kuulla se jonkun toisen suusta. Myös tulevaisuudessa tulevat monet korvat vielä kuulemaan miltä hänestä tuntui, kun äiti ja isä erosivat.  

Lasten pohjaton suru onkin yksi eron vaikeimmista asioista. Suru kun ylipäätään on hankala tunne. Siihen mukaan haastava suhde lasten rakkaimpaan ihmiseen, unelmista luopumisen prosessi ja syyllisyys tämän kaiken aiheuttamisesta, niin soppa on kasassa. Sanoinko jo syyllisyys, syyllisyys ja vielä kerran syyllisyys. Minä olen aiheuttanut tämän. Tämä on minun syytäni. Taas minä. Aivan kuin minä olisin ainoa ihminen maailmassa, joka tähän kaikkeen on vaikuttanut.

Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään.

Suru on itsekäs tunne. Se vaatii aikaa ja tilaa, käpertymistä omaan maailmaan. Se ei myöskään kysele lupaa, vaan tulee ja ottaa paikkansa. Tavalla tai toisella. Meille suru tulee kylään melkein aina iltaisin. Ikävä ei juolahda mieleen päivän tohinassa, vaan illan hämärässä. Juuri silloin, kun nousen lähteäkseni omiin iltatouhuihini ja pitäisi antaa unen tulla kuuluu pieni, murtunut ääni: -Mulla on ikävä iskää.

Jähmetyn paikalleni ja tunnen, miten nopeasti sisälläni tunteet myllertävät. Käännyn hitaasti kohdatakseni lapseni surun. Se on vaikeaa, vaikka tämä hetki on toistunut uudestaan ja uudestaan. Minuakin surettaa niin paljon ja selviytyäkseni olen tottunut työntämään surun pois. Se on niin hidas, lamauttava ja voimia vievä. Olisi niin paljon helpompaa olla ilman sitä. Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään.

Kysyn saanko tulla viereen ja otan hänet kainaloon. Sitten me vierekkäin katsellaan, kuunnellaan ja pyöritellään surua ympäri. Laskeudutaan surun hämäränsiniseen kuplaan. Yritän muistella vanhalta viisaalta naiselta nuorena tyttönä saamaani ohjetta. Surulle ei tarvitse tehdä mitään. Ota se kämmenellesi ja katsele. Mutta se juuri tässä onkin vaikeaa. Ettei tartte tehdä mitään. Tämä harmaa sumu on vain kuljettava läpi, jotta olisi tilaa uudelle, sitten joskus. 

Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. 

Muistan, kun pian uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen lapsi huusi suruansa ulos: - Onko se niin vaikeaa asua saman katon alla? hän kysyi koko pienen mielen voimallaan. Me aikuiset kuuntelimme vaiti. Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. Syvältä kouraisevaa pohjatonta surua, kun elämän perusrakenteet järkkyvät pysyvästi. Lapsen tuska herättää sietämättömän avuttomuuden tunteen. Se on kestettävä, jotta voi olla ja ottaa vastaan. Etten jättäisi häntä yksin. Yritän luottaa, että lapseni selviää tämän haavan kanssa. Mitä muutakaan voin!? On vaikea uskoa, että rakkaus riittää, kun eihän se riittänyt!

Onneksi rakkaus ei ole sidottu rakenteisiin, vaan suhteeseen. Se ei ole ehdoton, muuttumaton tai omistettava. Se on läsnäoloa ja kohtaamista. Jakamista. Toivoisin niin, että  meidän toisemme hyljänneiden suhteessa voisi tulevaisuudessa olla kohtaamista, jopa rakkautta, joka voisi kannatella lapsiamme. Sillä jaammehan me tämän vanhemmuuden. Aiemmin se on tuntunut aivan mahdottomalta ajatukselta, sillä en ole koskaan tajunnut, miksi sitten erota.

Nyt se tuntuu välttämättömältä, koska lapsemme tarvitsevat sitä.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat