Kirjoitukset avainsanalla suru

kuva: Annele Rantavuori

Tänään tuttuni kertoi, mitä tyttöni on puhunut hänelle meidän erosta. Se oli aika pysäyttävää kuultavaa kesken työpäivän. Hän oli kertonut toivovansa meidän palaavan vielä yhteen. Pieni tyttöni miettii, miksi me emme tee sopua. Puhelun jälkeen alkoi rintaa puristaa ja itkettää. Teki mieli huutaa. Olen tämän kaiken kuullut, eikä tässä mitään yllättävää ollut. Silti oli musertavaa kuulla se jonkun toisen suusta. Myös tulevaisuudessa tulevat monet korvat vielä kuulemaan miltä hänestä tuntui, kun äiti ja isä erosivat.  

Lasten pohjaton suru onkin yksi eron vaikeimmista asioista. Suru kun ylipäätään on hankala tunne. Siihen mukaan haastava suhde lasten rakkaimpaan ihmiseen, unelmista luopumisen prosessi ja syyllisyys tämän kaiken aiheuttamisesta, niin soppa on kasassa. Sanoinko jo syyllisyys, syyllisyys ja vielä kerran syyllisyys. Minä olen aiheuttanut tämän. Tämä on minun syytäni. Taas minä. Aivan kuin minä olisin ainoa ihminen maailmassa, joka tähän kaikkeen on vaikuttanut.

Suru on itsekäs tunne. Se vaatii aikaa ja tilaa, käpertymistä omaan maailmaan. Se ei myöskään kysele lupaa, vaan tulee ja ottaa paikkansa. Tavalla tai toisella. Meille suru tulee kylään melkein aina iltaisin. Ikävä ei juolahda mieleen päivän tohinassa, vaan illan hämärässä. Juuri silloin, kun nousen lähteäkseni omiin iltatouhuihini ja pitäisi antaa unen tulla kuuluu pieni, murtunut ääni: -Mulla on ikävä iskää. Jähmetyn paikalleni ja tunnen, miten nopeasti sisälläni tunteet myllertävät. Käännyn hitaasti kohdatakseni lapseni surun. Se on vaikeaa, vaikka tämä hetki on toistunut uudestaan ja uudestaan.

Minuakin surettaa niin paljon ja selviytyäkseni olen tottunut työntämään surun pois. Se on niin hidas, lamauttava ja voimia vievä. Olisi niin paljon helpompaa olla ilman sitä. Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään. Kysyn saanko tulla viereen ja otan hänet kainaloon. Sitten me vierekkäin katsellaan, kuunnellaan ja pyöritellään surua ympäri. Laskeudutaan surun hämäränsiniseen kuplaan. Yritän muistella vanhalta viisaalta naiselta nuorena tyttönä saamaani ohjetta. Surulle ei tarvitse tehdä mitään. Ota se kämmenellesi ja katsele. Mutta se juuri tässä onkin vaikeaa. Ettei tartte tehdä mitään. Tämä harmaa sumu on vain kuljettava läpi, jotta olisi tilaa uudelle, sitten joskus. 

Muistan, kun pian uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen lapsi huusi suruansa ulos: - Onko se niin vaikeaa asua saman katon alla? hän kysyi koko pienen mielen voimallaan. Me aikuiset kuuntelimme vaiti. Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. Syvältä kouraisevaa pohjatonta surua, kun elämän perusrakenteet järkkyvät pysyvästi. Lapsen tuska herättää sietämättömän avuttomuuden tunteen. Se on kestettävä, jotta voi olla ja ottaa vastaan. Etten jättäisi häntä yksin. Yritän luottaa, että lapseni selviää tämän haavan kanssa. Mitä muutakaan voin!? On vaikea uskoa, että rakkaus riittää, kun eihän se riittänyt!

Onneksi rakkaus ei ole sidottu rakenteisiin, vaan suhteeseen. Se ei ole ehdoton, muuttumaton tai omistettava. Se on läsnäoloa ja kohtaamista. Jakamista. Toivoisin niin, että  meidän toisemme hyljänneiden suhteessa voisi tulevaisuudessa olla kohtaamista, jopa rakkautta, joka voisi kannatella lapsiamme. Sillä jaammehan me tämän vanhemmuuden. Aiemmin se on tuntunut aivan mahdottomalta ajatukselta, sillä en ole koskaan tajunnut, miksi sitten erota.

Nyt se tuntuu välttämättömältä, koska lapsemme tarvitsevat sitä.

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Moni meistä on parisuhderintamalla joutunut haavoittumaan. On petetty, jätetty, lytätty itsetuntoa ja lähdetty menemään selitystä jättämättä. Kirsikkana kakun päällä saattavat ne lukemattomat Tinder-treffit, jotka ovat jättäneet ilkeän muistijäljen siitä, miten kelpaa kyllä vällyjen alle, mutta ei kumppaniksi.

Erot ja muut hylkäämiskokemukset saavat ihmisen varovaiseksi. On viisastakin suojautua uusilta mahdollisilta haavoilta. Itsetunto ei kurjien kokemusten jälkeen ole välttämättä mitä parhain eikä luottamus ihmisiin kohdillaan. Moni parisuhteessa elänyt ja haavoilla ollut kuitenkin kaipaa parisuhdetta, joskus melkein epätoivoisesti.

Parisuhteeseen lähteminen on aina riskipeliä. On aina mahdollisuus vahvistumiseen tai uuteen haavoittumiseen. Olo on suhteen alussa kuin sotaan lähtevällä. Joko selvitään hengissä tai haavoitutaan taas. Onneksi parisuhdekuollut tai –haavoittunut nousee melkein aina ylös. Niitäkin on, jotka invalidisoituvat vaikeassa parisuhteessa ja toipuminen tuntuu melkein mahdottomalta. Ja siltikin voi selviytyä – täytyy vain löytää oikea apu ja halu toipumiseen.

Mutta mistä löytyy kumppani kaiken koetun jälkeen?

Itse uskon siihen, että parisuhde tulee sitten, kun on oikea aika siitä huolimatta vaikka istuisit kotona kutomassa sukkaa ja kävisit vain lähi-Alepassa etkä muualla. Niin se vaan rinssi tai rinsessa tulee sillä kauppareissulla vastaan, koska ”Joku” on niin järjestänyt. Ja jos tuntuu, ettet voi tavata ketään, koska et käy missään, lähde ihmisten ilmoille! Etsiydy sinne, missä voit tavata samanhenkisiä ihmisiä.

Ja hei, odottamisen ajan voi käyttää hyödyllisesti. Työstä vanhat suhteesi niin, että tiedät, mitä niissä ihan oikeasti tapahtui. Kuka teki ja mitä ja mistä syystä. Työstä viha, suru ja katkeruus. Vihainen ihminen vetää puoleensa vihaisia ihmisiä.

Vahvista itsetuntoasi tekemällä itsellesi hyviä tekoja ja kirjoittamalla listaa hyvistä puolistasi. Jos itsetunto on suhteeseen lähtiessä kovin heikko, haavoittuukin helpommin.

Odottamisen olotilassa mieti myös, mitä oikeasti parisuhteelta ja kumppanilta toivot. Sinun ei tarvitse tyytyä vähään tai ei juuri mihinkään vaan saat sen, mitä haluat, jos tiedät, mitä olet etsimässä. Kun hälytyskellot kilisevät, kuuntele niitä. Täytyy oikeasti tietää, mitä haluaa, muuten parisuhde”markkinoilla” elää kuin sokea ja toivoo, että joku, kuka tahansa, poimii mukaansa.

Jos mahdollista liiku, syö hyvin, nuku, työstä itseäsi, harjoittele avointa viestintää ja sillä tavalla kaunistu – sisäinen hyvä olo näkyy ulospäin. Mitä tyytyväisempi olet itseesi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vedät puoleesi itseään kunnioittavia ihmisiä ja uskallat astua suhteeseen – haavoittumisen uhallakin.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kynttilä kerrallaan sammuu. Yksi liekki jää yksin loistamaan, kunnes sammutamme senkin.

Nautin pääsiäisaamun riemusta ja ylösnousemuksen ilosta, mutta sitä edeltävät tapahtuvat puhuttelvat minua joka vuosi enemmän. Esimerkiksi kiirastorstain messu iskee syvälle sisimpääni kerta toisensa jälkeen. Tänä vuonna minua on puhuttanut jo valmiiksi yksinäisyys.

Jokainen meistä kokee ainakin joskus hetkittäistä yksinäisyyttä. Ihminen voi olla yksinäinen parisuhteessa, perheellisenä, ystävien keskellä tai yksin. Aivan yhtälailla kuin hän voi olla tyytyväinen parisuhteessa, perheellisenä, ystävien keskellä tai yksin. Yksinäisyys voi olla sosiaalisten suhteiden puutetta tai emotionaalista yksinäisyyttä. Se sattaa vierailla elämässämme vain hetken tai olla ollut osa elämäämme jo musertavan pitkään. Joka tapauksessa se vaikuttaa. Se vaikuttaa terveyteen, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Se kietoo lonkeronsa läpi ihmisen ja hänen elämänsä jos vain ehtii.

On valtavan koskettavaa miettiä, että Jumalamme on kokenut yksinäisyyden

Kiirastorstaina pysähdymme katsomaan iltaa, jossa yhteisen juhla-aterian jälkeen yksi Jeesuksen opetuslapsista kavaltaa Jeesuksen ja lopulta loputkin pakenevat paikalta. Uskollisuutta vannonutkin kieltää tuntenensa koko miestä. Jeesus jää aivan yksin. Ja vain hän on koko ajan tiennyt mitä tuleman pitää, vain hän on joutunut kantamaan sen harteillaan. En voi olla miettimättä, että Jeesus taisi todella tietää tuona iltana miltä tuntuu yksinäisyys. Kaiken musertava yksinäisyys.

On valtavan koskettavaa miettiä, että Jumalamme on kokenut yksinäisyyden. Sen, ettei ei ole ketään ihmistä, jonka puoleen kääntyä. Sen, kun kaikki ovat kaikonneet. Hän ymmärtää. Hän ymmärtää yksinäisyyden keskellä kipuilevaa ja kärsivää. Se ymmärrys ei, ehkä poista yksinäisyyttä tai tee sitä helpommaksi, mutta se on olemassa. Sen haluan sanoa kaikille yksinäisyyden kanssa kipuileville: Hän ymmärtää. Toivon, että yksinäisyytenne voisi saavuttaa oman käännekohtansa, hetken jossa pimeys vaihtuu valoon ja epätoivo toivoon. Kaikille jotka eivät joudu kokemaan yksinäisyyttä juuri nyt, haluan puolestani sanoa: älkää sulkeko silmiäänne. Nähkää lähimmäisenne, ne kaikkein hiljaisimmat ja syrjään jääneimmätkin, sekä ne aivan siinä lähellä. Katsokaa silmiin ja tervehtikää, ottakaa mukaan ja olkaa läsnä kokonaan. Älkää sulkeko silmiään.

Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.
(Mat. 25:40)



Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Päädyin tänään kirjoittamaan sydänsurusta (vaikka joulukin on tulossa). Aihe on mitä koskettavin ja tunteen voi tavoittaa kyllä kovin helposti. Sydän on itselläkin särkynyt hyvin monta kertaa – pahimmin kuitenkin avioeron yhteydessä. Sydänsuruun ei totu, aina se tekee tosi kipeää.

Sydämen särkyminen liitetään usein parisuhteen päättymiseen. Suru ja ikävä saavat erossa sydämen itkemään ja särkemään. Sydänsuru voi olla hyvinkin epätoivoista ja kokonaisvaltaista myös kehollisesti.

Erosuru on niin rankka, että sen pelossa monesti jäädään huonoon suhteeseen kuin osataan siitä lähteä. Hylätyksi tulemisen ja kelpaamattomuuden tunteet ovat syviä ja perustavanlaatuisia kipuja ja osuvat ihmisen herkimpään ytimeen. Siihen olotilaan ei haluta melkein hinnalla millä tahansa.

Särkyneen sydämen oireyhtymältä halutaan itsen lisäksi suojella myös toista. Ero jää joskus tekemättä siksikin, ettei uskalla jättää toista oman onnensa nojaan ja ottamaan vastuuta omista tunteistaan. Moni on ”uhrannut” itsensä huonossa suhteessa toisesta huolehtiakseen. Onko ihmisellä lupa olla itsensä paras kaveri ja tehdä niitä ratkaisuita, jotka ovat itselle rakkaudentekoja?

Jotenkin aihe sai minut pohtimaan parisuhteita, joissa sydän voi olla jatkuvasti särkyneenä ja jonkinlaisessa tulehdustilassa. Moni elää parisuhteessa, jossa tulee hylätyksi jatkuvasti: toinen ei näe eikä kuule, ei huomioi, ei kanna aikuisen vastuuta perheestä ja parisuhteesta, jättää toisen selviytymään jatkuvasti henkisesti ja fyysisesti yksinään. Sydän voi suhteessakin itkeä kovaa ikävää ja kohtaamattomuuden kipua. Eipä ihme että monissa suhteissa ajaudutaan hakemaan huomiota oman liiton ulkopuolelta. Samat hylätyksi tulemisen tunteet ja ihmisen kaipuu voivat suhteessa eläessä olla ihan erosurun kaltaisia. Miksi siis pelätä eroa, joka on saattanut jo tapahtua?

Sydän voi särkyä kaikenlaisissa olosuhteissa muutenkin. Elämä kuljettaa eteen tilanteita, jotka ovat pakahduttavan tuskallisia ja saavat meidän henkisesti polvilleen. Sydämensä särkeneitä on tämä maailma täynnä.

Jokaisella särkyneellä sydämellä on väliä. Moni kantaa murheitaan ja sydämensä rikkonaisuutta salaa mielessään. Mitä jos avaisit sydäntäsi, kertoisit ja antaisit itsellesi mahdollisuuden saada osaksesi myötätuntoa ja rakkautta? Mitä jos kysyisit läheisiltäsi, mitä heille oikeasti kuuluu? Mitä sinulle itsellesi kuuluu?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat