Kirjoitukset avainsanalla suru

Tämän tarinan olen keksinyt itse. Se on osa kirjaani Lupa surra, joka ilmestyy lokakuun ensimmäisellä viikolla. Elämä heti eron jälkeen voi olla hyvin raastavaa aikaa. Mutta aika parantaa, niin yleensä käy.

”Kännykkä torkuttaa ehkä viisi kertaa ennen kuin pääsen sängystä ylös. Ei jaksaisi nousta, mutta on pakko. Samoilla silmillä mennään. Illalla luin sähköposteja yhteentoista asti ja taas on mentävä: vaatteet päälle ja päätielle jonottamaan muiden autoilijoiden kanssa.

Hyppään autoon ja pistän autoradion päälle. Matkalla poikkean huoltoasemalle hakemaan pahvimukillisen kahvia. Iltapäivälehden otsikko osuu silmiin: ”Olli Lindholm kuoli eilen kotonaan 54-vuotiaana”. Kurkkua kuristaa, mutta nielaisen itkun ja painun takaisin autoon. Laitan radion vähän lujemmalle.

Helvetin tunareita on taas liikenteessä. Kaasutan vähän lisää ja ajan yhden ääliön kiinni, hilaan rinnalle ja näytän keskisormea. Niin ottaa päähän tuollaiset älykääpiöt.

(Tarinamme mies ei muuten tiennyt sitä, että se nainen jolle hän näytti keskisormea, alkoi itkeä eleestä niin, että oli pakko pysähtyä bussipysäkille itkemään. Tarina ei kerro, mihin kipuun mies osui. Voit kuvitella itsesi naisen asemaan ja miettiä, mitä itse juuri nyt voisit tai tekisi mieli itkeä kuin tuo nainen.)

Pääsen töihin ja vastaanotossa nuori nainen hymyilee flirttailevasti. Ärsyttää. Kaikki naiset ärsyttävät. Ja samassa tulee vaimo mieleen. Tai ex-vaimo. Ja lapset. Ja eksän uusi mies (on sillä miehellä kai nimikin, mutta en sitä muista). 

Työpäivä menee kuten ennenkin. Tuntuu kuin jaksaisin vähemmän kuin ennen. Pitää vain puskea enemmän, kyllä se siitä.

Illalla käyn salilla ja vedän kovan treenin. Pakko käydä salilla, kotonakaan ei jaksa istua yksin iltaisin. Kotona avaan tietokoneen ja luen sähköposteja. Kännykkää tulee kuvaviesti: ”Kato iskä, meille tuli koiranpentu”. Ja sitten tulee itku. Itken lapsia, vaimoa, perheen vanhaa kotia ja kauan sitten kuollutta Jekku-koiraa, hoivakodissa olevaa äitiä ja isää, Olli Lindholmia, itseäni ja elämääni.”

Terveisin, Miia Moisio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Tänään, kuolleiden lasten muistopäivänä, muistelen Satua, pientä tyttöä, joka nukkui pois vain kahdeksanvuotiaana. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen mietin oliko hän todella vain kahdeksanvuotias. Tokaluokkalainen. Samanikäinen, kuin tyttäreni nyt. Ja totta tosiaan tuntuuhan hänkin kovin isolta. Ei enää mikään pikkutyttö. Miten eläviä muistot ovatkaan ja samaan aikaan niin epäluotettavia. Selaan kuvia ja etsin päivämääriä. Ihmettelen, mihin aika onkaan kulunut. Tuntuu uskomattomalta, että elämässäni on niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Sadusta. 

Satu oli erityinen lapsi. Hänellä oli niin paha liikuntavamma, ettei hän pystynyt edes päätään pitämään pystyssä. Näin kuvasin häntä teininä kavereilleni, kun kerroin kotiimme muuttaneesta kolmivuotiaasta. Hän oli kaunis kuin nukke. Elävä nukke, joka ei pystynyt liikkumaan. Siksi hänet täytyi aamuisin nostaa sängystä, pukea ja syöttää. Asetella sohvan nurkkaan, seisomatelineeseen ja pyörätuoliin. Kantaa ulos, autoon ja veteen. Pestä iltaisin hampaat, vaihtaa vaippa ja nostaa sänkyyn. Ei se ollut aina helppoa teinille, vaikka tätä suloista tyttöä olikin helppo rakastaa. Ei se ollut helppoa äidillenikään, vaikka hänet oli kotiinsa halunnut. Kenellepä se olisi. Ympärivuorokautinen hoito täysin hoidettavalle. 

Oli vaikea hyväksyä Sadun elämä, mutta vaikeaa oli hyväksyä myös kuolema. Että tämä oli aika, joka hänelle annettiin. Tämä oli aika, joka meille annettiin.

Pienen tytön silmät olivat elämää täynnä, kun ne seurasivat tarkkaan lapsuudenkotini menoa ja tunnelmaa. Silloinkin kun painava pää retkahti eteen ja peitti näkyvyyden, etsivät tummat silmät mustien hiusten välistä reittiä sinne, missä tapahtui. Innoissaan hän hihkui ja nauroi. Halutessaan jonnekin hän osoitti silmillään ja yritti heiluttaa päätään ja koko pientä kevyttä kehoaan haluamaansa suuntaan. Yleensä se oli siellä, missä muutkin. Puhumaan hän ei koskaan oppinut ja siksi kieli täytyi löytää katseesta. 

Hänen yllättävä lähtönsä toi eteeni siihen astisen elämäni suurimman surun. Kaksikymmentävuotiaana oli vaikea käsittää kuolemaa. Tässäkö hänen elämänsä oli. Miten joku, joka oli eilen tässä, ei olekaan enää tässä. Hän, jonka eilen peittelin sänkyyn, olikin aamulla pois. Sillä pois hän oli. Jäljellä oli vain kuoret. Kädet, jotka eivät koskaan nousseet. Voimattomat, liikkumattomat jalat, jotka särkivät öisin. Pieni pää tyynyllä, silmät tiukasti kiinni. Satu se ei enää ollut. Tajusin sen selvästi silittäessäni vielä pehmeää poskea viimeisen kerran. 

Sadun kohtaloa tuntui aina väärältä. Ikäänkuin joku jossain olisi mokannut ja pahasti. Miksei tuo pieni, ihana tyttö voinut juosta muiden lasten mukana? Miksi toiset saavat niin paljon ja toiset eivät juuri mitään? Miksi hänen, jolla on niin kaunis sydän, täytyy luopua niin paljosta. Lähes kaikesta. Oli vaikea hyväksyä Sadun elämä, mutta vaikeaa oli hyväksyä myös hänen kuolema. Että tämä oli aika, joka hänelle annettiin. Tämä oli aika, joka meille annettiin. Viisi vuotta hän oli elämässämme. Tärkeät aikuistumisen vuoteni. Muistan elävästi Sadun naurun, joka kuului ovelle asti aina, kun tulin opiskelijakämpästäni kotona käymään. Hän todella sai minut tuntemaan itseni kaivatuksi ja tervetulleeksi. Rakastetuksi. 

Satu opetti minulle sen, miten tärkeä voi toiselle ihmiselle olla. Lopulta olennaista ei ole se, mitä teemme, vaan kuka voimme toiselle olla. Mikään elämä ei ole turha, vaan se on aina mahdollisuus rakastaa. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tänään tuttuni kertoi, mitä tyttöni on puhunut hänelle meidän erosta. Se oli aika pysäyttävää kuultavaa kesken työpäivän. Hän oli kertonut toivovansa meidän palaavan vielä yhteen. Pieni tyttöni miettii, miksi me emme tee sopua. Puhelun jälkeen alkoi rintaa puristaa ja itkettää. Teki mieli huutaa. Olen tämän kaiken kuullut, eikä tässä mitään yllättävää ollut. Silti oli musertavaa kuulla se jonkun toisen suusta. Myös tulevaisuudessa tulevat monet korvat vielä kuulemaan miltä hänestä tuntui, kun äiti ja isä erosivat.  

Lasten pohjaton suru onkin yksi eron vaikeimmista asioista. Suru kun ylipäätään on hankala tunne. Siihen mukaan haastava suhde lasten rakkaimpaan ihmiseen, unelmista luopumisen prosessi ja syyllisyys tämän kaiken aiheuttamisesta, niin soppa on kasassa. Sanoinko jo syyllisyys, syyllisyys ja vielä kerran syyllisyys. Minä olen aiheuttanut tämän. Tämä on minun syytäni. Taas minä. Aivan kuin minä olisin ainoa ihminen maailmassa, joka tähän kaikkeen on vaikuttanut.

Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään.

Suru on itsekäs tunne. Se vaatii aikaa ja tilaa, käpertymistä omaan maailmaan. Se ei myöskään kysele lupaa, vaan tulee ja ottaa paikkansa. Tavalla tai toisella. Meille suru tulee kylään melkein aina iltaisin. Ikävä ei juolahda mieleen päivän tohinassa, vaan illan hämärässä. Juuri silloin, kun nousen lähteäkseni omiin iltatouhuihini ja pitäisi antaa unen tulla kuuluu pieni, murtunut ääni: -Mulla on ikävä iskää.

Jähmetyn paikalleni ja tunnen, miten nopeasti sisälläni tunteet myllertävät. Käännyn hitaasti kohdatakseni lapseni surun. Se on vaikeaa, vaikka tämä hetki on toistunut uudestaan ja uudestaan. Minuakin surettaa niin paljon ja selviytyäkseni olen tottunut työntämään surun pois. Se on niin hidas, lamauttava ja voimia vievä. Olisi niin paljon helpompaa olla ilman sitä. Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään.

Kysyn saanko tulla viereen ja otan hänet kainaloon. Sitten me vierekkäin katsellaan, kuunnellaan ja pyöritellään surua ympäri. Laskeudutaan surun hämäränsiniseen kuplaan. Yritän muistella vanhalta viisaalta naiselta nuorena tyttönä saamaani ohjetta. Surulle ei tarvitse tehdä mitään. Ota se kämmenellesi ja katsele. Mutta se juuri tässä onkin vaikeaa. Ettei tartte tehdä mitään. Tämä harmaa sumu on vain kuljettava läpi, jotta olisi tilaa uudelle, sitten joskus. 

Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. 

Muistan, kun pian uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen lapsi huusi suruansa ulos: - Onko se niin vaikeaa asua saman katon alla? hän kysyi koko pienen mielen voimallaan. Me aikuiset kuuntelimme vaiti. Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. Syvältä kouraisevaa pohjatonta surua, kun elämän perusrakenteet järkkyvät pysyvästi. Lapsen tuska herättää sietämättömän avuttomuuden tunteen. Se on kestettävä, jotta voi olla ja ottaa vastaan. Etten jättäisi häntä yksin. Yritän luottaa, että lapseni selviää tämän haavan kanssa. Mitä muutakaan voin!? On vaikea uskoa, että rakkaus riittää, kun eihän se riittänyt!

Onneksi rakkaus ei ole sidottu rakenteisiin, vaan suhteeseen. Se ei ole ehdoton, muuttumaton tai omistettava. Se on läsnäoloa ja kohtaamista. Jakamista. Toivoisin niin, että  meidän toisemme hyljänneiden suhteessa voisi tulevaisuudessa olla kohtaamista, jopa rakkautta, joka voisi kannatella lapsiamme. Sillä jaammehan me tämän vanhemmuuden. Aiemmin se on tuntunut aivan mahdottomalta ajatukselta, sillä en ole koskaan tajunnut, miksi sitten erota.

Nyt se tuntuu välttämättömältä, koska lapsemme tarvitsevat sitä.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Moni meistä on parisuhderintamalla joutunut haavoittumaan. On petetty, jätetty, lytätty itsetuntoa ja lähdetty menemään selitystä jättämättä. Kirsikkana kakun päällä saattavat ne lukemattomat Tinder-treffit, jotka ovat jättäneet ilkeän muistijäljen siitä, miten kelpaa kyllä vällyjen alle, mutta ei kumppaniksi.

Erot ja muut hylkäämiskokemukset saavat ihmisen varovaiseksi. On viisastakin suojautua uusilta mahdollisilta haavoilta. Itsetunto ei kurjien kokemusten jälkeen ole välttämättä mitä parhain eikä luottamus ihmisiin kohdillaan. Moni parisuhteessa elänyt ja haavoilla ollut kuitenkin kaipaa parisuhdetta, joskus melkein epätoivoisesti.

Parisuhteeseen lähteminen on aina riskipeliä. On aina mahdollisuus vahvistumiseen tai uuteen haavoittumiseen. Olo on suhteen alussa kuin sotaan lähtevällä. Joko selvitään hengissä tai haavoitutaan taas. Onneksi parisuhdekuollut tai –haavoittunut nousee melkein aina ylös. Niitäkin on, jotka invalidisoituvat vaikeassa parisuhteessa ja toipuminen tuntuu melkein mahdottomalta. Ja siltikin voi selviytyä – täytyy vain löytää oikea apu ja halu toipumiseen.

Mutta mistä löytyy kumppani kaiken koetun jälkeen?

Itse uskon siihen, että parisuhde tulee sitten, kun on oikea aika siitä huolimatta vaikka istuisit kotona kutomassa sukkaa ja kävisit vain lähi-Alepassa etkä muualla. Niin se vaan rinssi tai rinsessa tulee sillä kauppareissulla vastaan, koska ”Joku” on niin järjestänyt. Ja jos tuntuu, ettet voi tavata ketään, koska et käy missään, lähde ihmisten ilmoille! Etsiydy sinne, missä voit tavata samanhenkisiä ihmisiä.

Ja hei, odottamisen ajan voi käyttää hyödyllisesti. Työstä vanhat suhteesi niin, että tiedät, mitä niissä ihan oikeasti tapahtui. Kuka teki ja mitä ja mistä syystä. Työstä viha, suru ja katkeruus. Vihainen ihminen vetää puoleensa vihaisia ihmisiä.

Vahvista itsetuntoasi tekemällä itsellesi hyviä tekoja ja kirjoittamalla listaa hyvistä puolistasi. Jos itsetunto on suhteeseen lähtiessä kovin heikko, haavoittuukin helpommin.

Odottamisen olotilassa mieti myös, mitä oikeasti parisuhteelta ja kumppanilta toivot. Sinun ei tarvitse tyytyä vähään tai ei juuri mihinkään vaan saat sen, mitä haluat, jos tiedät, mitä olet etsimässä. Kun hälytyskellot kilisevät, kuuntele niitä. Täytyy oikeasti tietää, mitä haluaa, muuten parisuhde”markkinoilla” elää kuin sokea ja toivoo, että joku, kuka tahansa, poimii mukaansa.

Jos mahdollista liiku, syö hyvin, nuku, työstä itseäsi, harjoittele avointa viestintää ja sillä tavalla kaunistu – sisäinen hyvä olo näkyy ulospäin. Mitä tyytyväisempi olet itseesi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vedät puoleesi itseään kunnioittavia ihmisiä ja uskallat astua suhteeseen – haavoittumisen uhallakin.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat