Kirjoitukset avainsanalla viha

Sinä pääsiäisenä jotain räjähti sisälläni. En enää muista mikä sen laukaisi ja miksi. Oliko se pientä vai suurta. Se oli viimeinen pisara kuormassa, joka oli kasvanut jo pitkään ennen sinua. Sen muistan, että tein keittiössä ruokaa. Sinä sanoit jotain kuivaan, lakoniseen tyyliisi, jota tietyissä tilanteissa rakastin ja tietyissä vihasin. Kädessäni oleva keittiöveitsi iskeytyy tasoon ja jää siihen pystyyn. Kasvoni vääntyvät villipedon kasvoiksi ja huudan niin paljon kuin kurkusta lähtee: - Nyt tää vittu loppuu. Mä en kuuntele tätä enää ollenkaan. En vittu kuuntele. 

Toivon, että tulisit. Ottaisit minut syliin kuin lapsen. Mutta et tule. Menin liian pitkälle. Taas olen mennyt liian pitkälle. Vaikea, tuskainen nainen, jolla on liikaa sanottavaa ja paljon vaatimuksia.

Kehoni täyttyy voimalla. Minä hallitsen tätä tilaa nyt. Minä olen olemassa. Sinä nouset ja hetken näen pelon silmissäsi. Tajuan mitä olen tehnyt ja pelästyn. Hetkellinen voiman tunne katoaa ja jättää jälkeensä vapisevan ihmisen. Silmäsi muuttuvat kylmiksi, kun katsot minua. Kävelet ohitseni ja sanot: - Mene hoitoon. 

Keittiön laattalattia on kova. Tuntuu kuin pää räjähtäisi. Nyyhkytykseni kiertää tyhjän talon nurkkia etsien turvaa. Toivon, että tulisit. Ottaisit minut syliin kuin lapsen. Mutta et tule. Menin liian pitkälle. Taas olen mennyt liian pitkälle. Vaikea, tuskainen nainen, jolla on liikaa sanottavaa ja paljon vaatimuksia. En ihmettele, ettet enää jaksa minua. En itsekään kestä kuilujani. Näitä syvyyksiä, joihin säännöllisesti tipun.

En tiedä mitä tehdä, kun maa ei nielekään minua. Minäkö se olin, joka huusi kuin eläin. Minä, jolle nuoret piirtävät sydämiä, halaavat lujaa ja kirjoittavat: sä oot kiltti, ihana ja hymyilet aina. Oikeasti en ole ihana, vaan hullu huutava akka, jonka pitäisi kuolla. Teen sen ainoan teon, johon pystyn. Soitan ystävälle, sille ainoalle, jonka tiedän kestävän tämän. Tunnistimme toistemme tuskaiset sydämet heti tutustuessamme muuttaessani parikymppisenä Helsinkiin. Yksi iso ero meissä on: Hän pysyy kasassa, minä en. 

Pääsiäisyönä kirjoitan googleen viha, nainen ja apua. Löydän Maria Akatemian sivuille. Sieltä saa väkivaltaiset naiset apua. Kauhistun! Enhän minä ole väkivaltainen!

Hän vastaa iloisesti niinkuin aina. Kuiskaan: - Mä sekoan. Voitsä auttaa mua. Mä sekoan. Rauhalliseen tyyliinsä hän selvittää mitä on tapahtunut. Rauhoitun hänen lempeään ääneensä. - Et sä sekoa. Sä puhut ihan normaalisti. Mä ymmärrän mitä sä sanot. Et sä oo sekaisin. Sä suutuit. Tosi kovaa. Siihen on varmaan syynsä. Se on ohi. Kaikki on nyt hyvin. Ei oo hätää. 

Sanat tuudittavat minua kuin lasta. Hengitys tasaantuu pikku hiljaa. Puhelun jälkeen istun vielä pitkään lattialla, jalat tiukasti sylissä pään nojatessa seinää vasten. Enkä ajattele mitään. 

Illalla yritän puhua, sillä tajuan olevani umpikujassa. Lupaan hakea apua ja pääsiäisyönä kirjoitan googleen viha, nainen ja apua. Löydän Maria Akatemian sivuille. Sieltä saa väkivaltaiset naiset apua. Kauhistun! Enhän minä ole väkivaltainen! Isken läppärin kannen kiinni, mutta ehdin huomata numeron, johon voi soittaa. 

Olen astunut pois nurkasta, johon olin ajanut itseni. Tajuan saaneeni luvan puolustaa itseäni ja huolehtia itsestäni. Aavistelen, että elämäni ei tulisi olemaan enää muiden käsissä.

Pyhien jälkeen soitan Maria Akatemian päivystysnumeroon. Sanon heti ensimmäiseksi, etten ole väkivaltainen. Saan silti apua. Viimein uskaltaudun naisten vertaisryhmään, josta alkaa muutos suhteessa itseeni. Koko syksyn käyn joka tiistai Helsingissä, vaikka se on yhtä säätöä. Ryhmässä tulen näkyväksi haavojeni kautta ja tunnen suurta myötätuntoa haavoittuneita kanssakulkijoitani kohtaan. Vertaisryhmän voima on ihmeellistä! 

Loppusyksystä valvon taas kerran ja mietin umpikujaani. Ensimmäisen kerran uskon selviäväni yksin, jos tilanne vaatii sen. Jokin on muuttunut. Olen astunut pois nurkasta, johon olin ajanut itseni. Tajuan saaneeni luvan puolustaa itseäni ja huolehtia itsestäni. Aavistelen, että elämäni ei tulisi olemaan enää muiden käsissä. Se tuntuu tosi hyvältä. Nukahdan pitkästä aikaa levolliseen, syvään uneen.   

Toivovaisin terkuin, Annele

Ps. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

 

Tietoa ja apua vihaan ja väkivaltaan löytyy seuraavista paikoista: 

https://www.naisenvakivalta.fi/

https://www.miessakit.fi/

https://www.youtube.com/watch?v=_-RtQIdYRIg&feature=youtu.be&fbclid=IwAR...

https://yle.fi/uutiset/3-8981390

https://hidastaelamaa.fi/2018/04/naisen-aggressio-edelleen-tabu/#fbf26b3c

 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Tuntuu hurjalta että tuollaisessa paikassa voi jättää toisen yksin lattialle itkemään. Vaikka ei olisi enää rakkautta tai edes välittämistä, joku velvollisuus ihan yleisen humaaniuden nimissä olisi auttaa toista romahduksen hetkellä.

Hyvä että apua löytyi toisaalta ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Moni meistä on parisuhderintamalla joutunut haavoittumaan. On petetty, jätetty, lytätty itsetuntoa ja lähdetty menemään selitystä jättämättä. Kirsikkana kakun päällä saattavat ne lukemattomat Tinder-treffit, jotka ovat jättäneet ilkeän muistijäljen siitä, miten kelpaa kyllä vällyjen alle, mutta ei kumppaniksi.

Erot ja muut hylkäämiskokemukset saavat ihmisen varovaiseksi. On viisastakin suojautua uusilta mahdollisilta haavoilta. Itsetunto ei kurjien kokemusten jälkeen ole välttämättä mitä parhain eikä luottamus ihmisiin kohdillaan. Moni parisuhteessa elänyt ja haavoilla ollut kuitenkin kaipaa parisuhdetta, joskus melkein epätoivoisesti.

Parisuhteeseen lähteminen on aina riskipeliä. On aina mahdollisuus vahvistumiseen tai uuteen haavoittumiseen. Olo on suhteen alussa kuin sotaan lähtevällä. Joko selvitään hengissä tai haavoitutaan taas. Onneksi parisuhdekuollut tai –haavoittunut nousee melkein aina ylös. Niitäkin on, jotka invalidisoituvat vaikeassa parisuhteessa ja toipuminen tuntuu melkein mahdottomalta. Ja siltikin voi selviytyä – täytyy vain löytää oikea apu ja halu toipumiseen.

Mutta mistä löytyy kumppani kaiken koetun jälkeen?

Itse uskon siihen, että parisuhde tulee sitten, kun on oikea aika siitä huolimatta vaikka istuisit kotona kutomassa sukkaa ja kävisit vain lähi-Alepassa etkä muualla. Niin se vaan rinssi tai rinsessa tulee sillä kauppareissulla vastaan, koska ”Joku” on niin järjestänyt. Ja jos tuntuu, ettet voi tavata ketään, koska et käy missään, lähde ihmisten ilmoille! Etsiydy sinne, missä voit tavata samanhenkisiä ihmisiä.

Ja hei, odottamisen ajan voi käyttää hyödyllisesti. Työstä vanhat suhteesi niin, että tiedät, mitä niissä ihan oikeasti tapahtui. Kuka teki ja mitä ja mistä syystä. Työstä viha, suru ja katkeruus. Vihainen ihminen vetää puoleensa vihaisia ihmisiä.

Vahvista itsetuntoasi tekemällä itsellesi hyviä tekoja ja kirjoittamalla listaa hyvistä puolistasi. Jos itsetunto on suhteeseen lähtiessä kovin heikko, haavoittuukin helpommin.

Odottamisen olotilassa mieti myös, mitä oikeasti parisuhteelta ja kumppanilta toivot. Sinun ei tarvitse tyytyä vähään tai ei juuri mihinkään vaan saat sen, mitä haluat, jos tiedät, mitä olet etsimässä. Kun hälytyskellot kilisevät, kuuntele niitä. Täytyy oikeasti tietää, mitä haluaa, muuten parisuhde”markkinoilla” elää kuin sokea ja toivoo, että joku, kuka tahansa, poimii mukaansa.

Jos mahdollista liiku, syö hyvin, nuku, työstä itseäsi, harjoittele avointa viestintää ja sillä tavalla kaunistu – sisäinen hyvä olo näkyy ulospäin. Mitä tyytyväisempi olet itseesi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vedät puoleesi itseään kunnioittavia ihmisiä ja uskallat astua suhteeseen – haavoittumisen uhallakin.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tiedät ehkä tämän tarinan? Toinen sanoo jotain ikävää ja tunnet tunteen kehossa ja mielessä. Ehkä tekee mieli huutaa ja haistattaa pitkät tai edes näkyvästi pahoittaa mielensä. Tekisi mieli, mutta teet kuten olet suhteessasi (ja todennäköisesti jo lapsena) oppinut – nielaiset, käännät selkäsi ja vetäydyt ainakin hetkeksi puhumattomuuteen.

Hetken kuluttua kutsut rakkaasi vaikkapa iltapalaa syömään ja yrität keventää tunnelmaa pirteällä puheella tulevasta viikonlopusta – ettei vaan toinen suuttuisi ja tulisi riitaa, lapsetkin kuulevat ja saavat kuvan parisuhteesta, jossa riidellään. Koko perheenä on kiva istua sohvalle ruuan jälkeen katsomaan telkkaria. Tunnelma on vähän kireä ja kuopus-kulta oireilee raivaria ja teini lähtee ovet paiskoen omaan huoneeseen. Niinpä niin. ”Miten noi kakarat on taas niin helevetin hankalia?”.

Mihinkähän se kiukku katosi, jota ei saanut ihan oikeasti näyttää ja syytä aikuisten kesken selvittää? Lapset ja eläimet ovat oivallisia kodin tunneilmapiirin puntareita. Kodin pienet ukkosenjohdattimet ovat usein aika kovilla. Naapuritkin ovat oivallisia kohteita. ”Tanan naapuri ei oo taaskaan leikannu nurmikkoonsa, miten maa voi päällään kantaakin niin tyhmää ja laiskaa kuin naapurin äijä?”. Pariskunnan keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta voi tiedostamatta lisätä vihan kohdistaminen ulkopuolisiin ystäviin, tuttaviin, sukulaisiin. Vihaa ei tämäkään tapa poista vaan lisää katkeruutta ja myrkyttää sisältä.

Ilta jatkuu ehkä hiljaisena. Toinen liukenee sohvalta tietokoneen ääreen ja hiipii jossain kohtaa yhteiseen sänkyyn ja yrittää lähestyä ”se mielessään”. Jostain syystä ei tee mieli niin kuin ei ole tehnyt mieli enää vuosiin. Vetäydyt sängyn toiseen laitaan niin kauas toisesta kuin mahdollista ja pyörit puoli yötä sängyssä ihmetellen, mistä uniongelmatkin mahtavat johtua.

Meidän kulttuurissamme ei perheissä, ainakaan aikaisemmin, ole huomioita lasten tunteita saati sitten puhuttu tai nimetty niitä. Puhumattomuuden kulttuurista ponnistavan on usein vaikea tunnistaa tunteitaan, saati sitten ilmaista niitä toiselle rakentavasti ja rohkeasti. Ja kun emme osaa, opetamme puhumattomuuden tai passiivisen vihamielisyytemme myös lapsillemme.

Tukahdutetut tunteet eivät suinkaan häviä mihinkään. Ne varastoituvat kehoon, ehkä niin syvälle, ettei niitä hetkeen näy, ei kuulu. Vähän sattuu välillä masusta, kurkkua kuristaa ja rintaa puristaa, pelkäät ehkä olevasi fyysisesti sairas. Sinua tutkitaan eikä mitään syytä löydy eikä oikeastikaan välttämättä tule edes mieleen, missä todellinen ongelma piileskelee.

Elämä on kauhean mielenkiintoista, kun uskaltautuu tutkimaan ja ilmaisemaan omia tunteitaan. Ja voi että miten hyvää se tekee omalle hyvinvoinnille, yleensä koko perhesysteemin hyvinvoinnille. Kun yksi alkaa hengittää, oppivat muutkin hengittämään ja kodin ilmapiiri kevenee.

Kuva: Mika Wallasvaara

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen viime aikoina miettinyt vihaa. Ostin joskus vuosia sitten kirjankin, jonka teemana on viha, mutta kirja on jäänyt lukematta. Minusta on aina yhtä kiehtovaa se, miten ihmistä saatellaan tietyn teeman käsittelyyn. Nyt kun olen kuljeskellut elämää eteenpäin ja kokenut avioeron, on tunne nimeltä viha tullut käsittelyn alle niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisestikin. Ja senhän tietää, että kun jokin teema annetaan tutustumisen kohteeksi, tulee asia vastaan vähän joka puolella.

Viha on meidän kulttuurissamme perinteisesti aika vaikea tunne. Tämä johtuu ehkä siitä, että vihassa on niin paljon voimaa. Ja syykin tiedetään: vihan tehtävä on suojella elämää. Alkukantaisimmillaan viha on voima, jolla konkreettinen vihollinen saadaan nujerrettua.

Samankaltainen tavoite vihalla on henkisestikin. Vihan tarkoitus on osoittaa rajat. Kun vihani herää, tiedän, että jokin uhkaa rajojani. Aina ei ole ihan selvää, mikä raja rikkoutuu, mutta siihen pääsee kyllä käsiksi, kun vähän tunnustelee. Pettymykset, omiin arvoihin koskeminen jne. voivat herättää kiukkua ja ärtymystä.

Viha on siis hyvä tunne. Se on sisäinen puolustajamme. Koska viha on niin voimakas tunne, on sen terve kanavointi hankalaa. Meidän kulttuurimmekaan ei varsinaisesti tarjoa välineitä vihan purkamiselle. Vihan kanavointi ulospäin esimerkiksi puhumalla, harrastamalla liikuntaa, kirjoittamalla jne. on vastuullista ja tervettä vihan purkamista. Itse huomaan usein ryhtyväni siivoamaan, kun oikein kiukuttaa.

Terve viha suuntautuu itsestä ulospäin. Moni kuitenkin kääntää vihan itseään vastaan. Itseä kohti käännetty viha saa meidät ahdistumaan ja masentumaan. Moni masentunut onkin ennen kaikkea vihainen vähän kaikelle, eniten kuitenkin itselleen. Sisäinen puhe on usein hyvin ankaraa.

Ihmissuhteissa kanavoimaton viha saa mielenkiintoisia ilmenemismuotoja. Piikittely, marttyyriksi heittäytyminen, kettuilu, luolaan vetäytyminen, norsunluutorniin kiipeäminen ja muu vaikeilu, vallankäyttö ja venkoilu on usein vihapohjaista. Kuulostaako tutulta?

Parisuhteissa vihan käsittely on yksi perustaito. Vihaa on, sitä on turha kieltää, mutta miten sitä saadaan yhdessä purettua, onkin sitten oma tarinansa. Eksälläni oli veikeä tapa ottaa lenkkarini eteisen hyllystä ja sanoa, että ”Mitä jos kävisit ensin lenkillä ja katotaan sitten, mitä asiaa sulla oli”. Usein lenkiltä palasi säyseä vaimo :).

Aina ei lenkki auta vaan ihan oikeasti pitää keskustella. Ja mikä onkaan parempi tapa kuin rehellinen ja suora minäviestintä: ”Minua harmittaa, että jätät minut tässä tilanteessa yksin. Voisitko tukea minua?” tai ”Kun myöhästyt sovitusta ajasta, minusta tuntuu, että olen arvoton”. Ja ”Herttasen perheessä” toinen ottaa tästä kopin :) Eli vastuupallo jakautuu kahteen yhtä suureen osaan. Piikittelykin jää vähemmälle, kun parisuhteessa on tilaa reilulle vihanilmaisulle.

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja se on aivan totta:
se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.

-Kirsi Kunnas-

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat